Emma-gaala

Vanhoja viikon oivalluksia lukiessani törmäsin kulttuurisponsorointia käsittelevään postaukseeni. Olin pohtinut, kuinka sponsoroiden hankinta tapahtuu käytännössä. Minua mietitytti myös pienibudjettisten koulun tuotantojen haluttuus sponsorimarkkinoilla – koulun tuotannoilla kun ei mielestäni ollut paljoakaan tarjottavaa rahallisten tai aineellisten avustusten vastikkeeksi.

Näin ensimmäistä kertaa harjoitustuotannossa toimittuani uskallan tuomita aiemmat oletukseni vääriksi. Pidin koulun tuotantojen suurimpana haasteena toisen osapuolen hyötyjen jäämistä niin vähäisiksi, että sponsorisuhde kävisi turhaksi. Nyt olen kuitenkin oppinut ajattelemaan asiaa toiseltakin kantilta – sponsorit haluavat tunnettuutta myös ei-mainonnallisissa yhtyksissä. Itse asiassa keskusteltuani koulun lyhytelokuvan ohjaavan opettajan kanssa sain kuulla, että esimerkiksi logon vilautteleminen eri asiayhteyksissä ei ole nykyään kovinkaan trendikästä. Uutena muotivirtauksena on tarjota elokuvan materiaalia sponsorin käyttöön – dvd-tallenteita yhteistyökumppaneille ja näytteenä yrityksen tuotteiden toimivuudesta käytännössä. Koulun tuotannoissa vastaavasti kuvauspaikka voi saada sponsorisuhteen vastineeksi kuvausrymän tekemän mainosvideon tai kahvila tunnettuutta opiskelijapiireissä.

Toinen minua jännittänyt asia oli sponsoreiden hankkiminen. Ennen ensimmäistä sponsorinhankintapuheluani pidin itseäni lähinnä kerjäläisenä, enkä uskonut kenenkään suostuvan ehdotuksiini. Sain  katua kyynisyyttäni, kun taho toisensa jälkeen suostui ensiyrittämällä sponsoripyyntöihini. Kaikista ystävällisin tarjous tuli maanomistajalta, joka lupasi antaa vanhan puhelinkoppinsa kuvausryhmän käyttöön, ja olisi jopa ollut valmis antaa käyttää kotiaan kuvauspaikkana. Opin, että jo kärsivällisyys ja ystävällinen ääni langan toisessa päässä vievät sponsoreita havittelevan pitkälle.

Dethera

1.4.2010 Rokkibaari, Turku

Vaikka soisin lopetusuhan alla olevan Rokkibaarin jatkavan toimintaansa, on pakko myöntää sen olevan Turun huonoin keikkapaikka. Kun putken muotoisen pikkuruisen baarin tunkee täyteen ihmisiä, keikasta nauttimisen voi unohtaa. Äänentoistolaitteista ei ole mitään hyötyä, kun rummut peittävät muut instrumentit alleen. Kovempaakin voitaisiin soittaa, ellei oltaisi katutasolla ja desibelien määrä jatkuvan tarkkailun kohteena.

Putken muotoinen tila ei haittaa pelkästään äänen dynamiikan monipuolisuutta, vaan bändin katselun voi unohtaa, jos eturivin paikat on viety ennen saapumistasi. Uskomatonta kyllä baarin ulkopuolelta ikkunan läpikin näkee enemmän artistia kuin mutkasta muutaman kymmenen ihmisen takaa. Ehkä muutaman metrin pituisen päätyseinän voisi pyhittää screenille, josta sitten isojen festarien hengen mukaisesti katseltaisiin bändiä anniskelualueelta käsin.  

Ihan kiva keikka – kuuntelen sen sitten kotona levyltä tuijottaen bändin kuvaa.

Keholla – tilassa, ajassa, liikkeessä

18.-21.2.2010 Taideakatemian Köysiteatterissa

Minua on usein arvosteltu siitä, että tunteeni rajoittuvat aina ääripäihin – on oltava kyse joko rakastamisesta tai vihaamisesta, sairaan hyvästä tai yltiöpäisen huonosta. Asiat tapahtuvat joko aina tai eivät koskaan. Ehdottoman asenteeni takia jätän usein tunteita herättämättömät asiat huomiotta. Joissakin tapauksissa, kuten nyt kirjatessani kulttuurikokemuksen herättämiä tunteita niihin on kuitenkin pakko syventyä.

En ole modernin tanssin ystävä. Tunnen usein itseni huonoksi ja kulttuuria ymmärtämättömäksi ihmiseksi, jos en pidä kaikista taiteen lajeista. Minusta pienessä tilassa esitettävät tanssi- ja teatteriesitykset ovat ahdistavia kokemuksia intiimin tunnelmansa takia. Katsetta ei oikein uskaltaisi vetää pois esiintyjien hakiessa katsekontaktia; hiljaisuus ja tietämättömyys esityksen alun ja lopun häilyvistä rajoista hämmentävät.

Toisinaan tuntuu, että osaan löytää esimerkiksi discotanssin kikkailuista enemmän merkitystä kuin modernin tanssin itseään toistavista koreografioista. Minun on silti pakko myöntää, että varsinkin Shirin Nazimovin the Fift Element tempasi minut mukaansa. Moderniin tanssiin perehtymättömän oli helpointa löytää rytmikkäästä musiikista ja kehonhallinnaltaan ja tanssitaidoltaan uskomattomista esiintyjistä eniten yhtäläisyyksiä mediassa nähtäviin tanssilajeihin.

Olisi ehkä helpointa totuttaa minut moderniin tanssiin kotoa käsin. Tällä hetkellä vuorovaikutuksen pelko ja intiimi tila ovat liian suuren kynnyksen takana lähteäkseni katsomaan tanssia uudelleen. Vaikka moni voisi ajatella, että tunteita herättämätön esitys on silti parempi kuin vihattu esitys, olen itse toista mieltä. En olisi varmastikaan enää palannut ajatuksissani tähän tanssiesitysten kokonaisuuteen ilman tätä blogimerkintää.

Raision teatteri 13.2.2010
Päijänteen Suopalloilijat

Absurdia. Absurdia, absurdia. Absurdia. Absurdia? Absurdia! Absurdi tarkoittaa järjetöntä, järjenvastaista, mahdotonta tai mieletöntä. Voisin siis luonnehtia blogipäivitykseni alkuosaa absurdiksi. Yhden miehen show Päijänteen suopalloilijat kuvailee musiikkiesityksistä ja novelleista koostuvaa esitystään absurdiksi, vaikka aiheet eivät mielestäni ihan järjettömyyteen asti ylläkään. Vaikka esimerkiksi kappale, joka nostaa pieneläinhoitajien lakon lähes katastrofin ainekset täyttävälle tasolle, on hauska ja oivaltava, jotakin puuttuu. Suurimmassa osassa musiikkiesityksistä luovuuden valloilleen sysännyt idea on ollut hyvä, mutta sisältö jää merkityksemättömäksi eikä kyseenalaista kappaleen lähtökohtia, toisin kuin kuulija voisi aluksi olettaa.

Päijänteen suopalloilijoilla on hyvä “liike-idea”, joskin siinä olisi vielä parannettavaa. Ainoan jäsenen kannattaisi miettiä kumppanin hankkimista vaikkapa sanoitusten ”puhtaaksilukutarkoitukseen”. Lyriikoita olisi syytä kehitellä entistä pidemmälle, jotta se kaivattu absurdia saataisiin kaivettua rivien välistä esille. Päijänteen suopalloilijoiden esitys Raision teatterissa viihdytti, mutta sai jälkeenpäin tajuamaan, etten pitänytkään siitä. Kuulostaako absurdilta? Tässä syy: paikan päällä viihtyvyyteen saattoi vaikuttaa esiintyjän karisma, joka kadotessaan esityksen jo päätyttyä sai katsojan kyseenalaistamaan näytöksen sisällön. Kaiken kaikkiaan Päijänteen suopalloilijoiden show oli uusi ja mukava kokemus, jota en kuitenkaan lähtisi ainakaan samalla ohjelmistolla katsomaan uudestaan.

Jokin meistä kaukaa taas palaa joelle kerran

Köysiratagalleria, Taideakatemia, Turun AMK

Aurajoki toimi ideoinnin ja inspiraation lähteenä Turun taideakatemian toisen vuosikurssin valokuvaopiskelijoille, kun Köysiratagalleriassa esillä olevassa valokuvanäyttelyssä joki näytti monet kasvonsa. Toisia se innoitti konkreettisella, toisia ideaalisella tasolla. Jokin meistä kaukaa taas palaa joelle kerran –näyttely antoi 14 opiskelijalle mahdollisuuden katsoa, mihin joki-teema heidät kuljettaa.

Näyttelyssä huomioni herätti heti Aura Saarikosken kolmen valokuvan sarja Päivä, jona länsimaista loppui puhdas vesi. Yhdessä kuvista oli vanha, tyhjä uima-allas, joka kaikessa kuluneisuudessaan ja likaisuudessaan näytti upealta. Pohjalla oli pieni kerros vettä, joka heijasti altaan reunoja. Hylätty maauimala näytti juuri siltä, että se olisi jouduttu jättämään puhtaan veden loppumisen takia.

Pidän valokuvista, joissa on yhteiskunnallista sanomaa. Aura Saarikoski ei välttämättä ole hakenut tai kuvannut vielä tapahtunutta katastrofia, mutta on saanut kuviinsa lähestyvän onnettomuuden tunteen.  Mustavalkoisten kuvien yllä roikkuu pelko. Kokemuksena valokuvanäyttely oli ajatuksia herättävä.

Bullet

25.-26.2.2010 Close-up Båten, Silja Line

Omat epäilykseni heräävät aina, kun tulokasyhtyettä verratan kuuluisaan, maailmanluokan bändiin. Bullet – Ruotsin AC/DC ei kuulosta hyvältä, varsinkaan kun yhtye vietti osan viime vuodesta australialaislegendan lämmittelybändinä. 80-luvun hard rockia soittavalla yhtyeellä saattaa löytyä samankaltaisuuksia eläkeikää lähentelevien kollegojensa kanssa, mutta kopioiksi heitä ei voi väittää. Kun nykyajan kokeilevassa kulttuuriympäristössä haluaa keksiä jotain uutta ja ennenkuulumatonta kuitenkin 80-luvun henkeä kunnioittaen, tuloksen on pakko olla joko nerokas tai epäonnistunut. Puritanistien mielipiteistä en tiedä, mutta omalla kohdallani Bullet toimii.

Close-Up Båten -risteily oli Close-Up Magasin -lehden järjestämä risteily, jossa yleisöä viihdytettiin kahden päivän ajan seitsemän bändin voimin. Risteilyn avaavalla Bulletilla oli paljon todisteltavaa, varsinkin kun roudaamista ei oltu pystytty aloittamaan ennen laivan tuloa maihin. Keikka alkoi kuitenkin ajallaan, ja veti lavan edustan ja starlight-yökerhon täyteen raskaamman musiikin ystäviä.

Itseäni miellyttävät sellaiset lavapersoonat, jotka osaavat ottaa yleisönsä hyvin. On aina mukavaa luoda katsekontakti artistiin tai huomata, että esiintyjät innostuvat yleisön laulaessa mukana. Bulletin esiintymisestä huomaa, että keikkojen näyttävyyteen on panostettu. Kahden kitaristin ja basistin tekemät koreografiat, instrumenttien kanssa heiluminen ja ympäri lavaa juoksentelu saavat ainakin naispuoliset fanit kikattamaan. Laulaja Hell Hoferin hillitympi esiintymistapa tasapainottaa kitaristien riehumista ja luo mielikuvan ehkä jopa isällisestä, hieman saarnaavastakin tavasta tuoda lyriikat yleisön luo. Yhtyeen esiintymisestä huokuu koko ajan tunne, että yleisö on se, ketä varten ollaan tultu esiintymään. Liika rokkikukkoilu on siis kuorittu pois bändin uskomattomista yhteistyökumppaneista huolimatta.

Koska toisessa kulttuuripassissa oli lupa keskittyä enemmän omaan kulttuurikokemukseen kuin pohtia esityksen tuotannollisia puolia, voin ilman tunnontuskia myöntää Bulletin olevan yksi suosikkiyhtyeistäni ja todeta, etten aio kritisoida esityksen mitään puolia. Skeptisimmät voivat väittää sen johtuvan mieltymyksestäni pitkähiuksisiin miehiin; todellisuudessa keikka vain teki minuun syvän vaikutuksen. On aina mukava huomata, että yleisön (eli minun) viihtyvyyteen on panostettu. Yleisö on kuitenkin se olennainen osa tuotantoketjua, joka maksaa muiden osien palkat ja varmistaa näin ketjun olemassaolon.

Mika Saastamoinen: Parasta Lapsille – Suomipunk 1977-1984 (2007)

“Nuoriamme viedään lujaa ja kovilla. Englantilainen punkrockyhtye Sex Pistols, nuortenlehtienkin rääväsuiseksi riiviölaumaksi nimeämä, on tulossa karjumaan Suomeen. – Niin että monet on konstit, millä lastemme viikkorahoja viedään –  vastineeksi on tarjolla rääväsuisen riiviölauman räkäistä raakkumista. Kenenköhän asia olisi estää moisten pääsy Suomeen – lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?”   /Raija Forsström, Helsingin Sanomat 3.1.1978

Siitä se kaikki lähti. Punk oli rantautunut Suomeen. Me, jotka olemme syntyneet suomipunkin parhaiden vuosien toisella puolen, olemme saaneet tähän asti tyytyä vanhempiemme muisteluihin ja Wikipedian suppean tietotarjonnan selailuun. Toisinaan Yle on muistanut meitä näyttämällä arkiston helmiä ja myös harvinaisempaa uutta materiaalia, kuten dokumentin Kohu-63:n Amerikan kiertueesta. Ainakin omalla kohdallani kokonaiskuva suomipunkin varhaisvuosista on kuitenkin jäänyt sekavaksi, minkä takia koin Parasta lapsille -teoksen löytämisen hienona mahdollisuutena.

Parasta  lapsille -kirjaa on vaikea kuvailla yhtenä kulttuurikokemuksena, sillä en lukenut sitä yhdeltä istumalta. Se on toiminut tietosanakirjana, jonka pariin olen palannut yhä uudelleen. 420 sivuun on saatu mahdutettua useita vielä nykyäänkin suomalaisissa musiikkipiireissä vaikuttavia kuin hieman tuntemattomampiakin yhtyeitä. Ääneen ovat päässeet bändien ne jäsenet, joita julkisuudessa ei yleensä olla kuultu (mukana myös Korroosion entinen kitaristi, nykyinen iskelmälaulaja Joel Hallikainen!).

Jos saisin kertoa kirjan kirjoittajalle kiitokseni, mainitsisin varmasti, kuinka hienoa työtä hän on tehnyt kerätessään valtavan informaatiomäärän yksiin kansiin. On kivintä, kun joku jaksaa vielä tarjota parasta lapsille.

Bob Dylan: Muistelmat. Osa 1. (2005)

Kun yleisö pääsee lähelle myyttisen hahmon elämää ja yksityisyyttä, on olemassa vaara, että rock n’rollin verho aukeaa liikaa ja sankarista tulee tavallinen kuolevainen. Bob Dylan on pelannut korttinsa uransa alkuvaiheista asti sillä tavalla nerokkaasti, ettei olemassa ole luultavasti yhtäkään ihmistä, joka voisi sanoa tuntevansa sen oikean Bobin.

Jo lukiessani ensimmäistä Robert Zimmermanista kertovaa elämäkertaa tajusin, ettei hänestä ole saatavilla paljoakaan tietoa, jota voitaisiin pitää totena. Dylan on eri uransa vaiheina valehdellut (kertonut muunneltua totuutta?) kaikesta niin perhetaustasta kuin ikänsäkin välillä, mikä on pitänyt folksankarin tarpeeksi kaukana tavallisten ihmisten maailmasta. Muistelmat. Osa 1 ei onneksi selvitä liikaa tätä useiden totuuksien sotkua, vaan pitäytyy eräänlaisessa historiankertojan roolissa tunkeutumatta sen enempää Dylanin tunteisiin ja ajatuksiin. Moni muu olisi varmasti mieluusti halunnut ykstyiskohtaisempia paljastuksia legendan nuoruusvuosista, mutta itse tahdon pitää taikuutta yllä.

Muistelmat. Osa 1 vaatii lukijaltaan ainakin perustiedot kattavaa Bob Dylan -tietämystä. Laulajasta kertovien elämäkertojen lukeminen ennen Muistelmia ei ollut pelkästään valaisevaa, vaan toi lukukokemukseen jännittäviä lisäsävyjä. Oli mielenkiintoista verrata elämäkertojen antamia tietoja Dylanin versioihin tapahtuneista. Jos olisin saanut esittää kirjalijalle yhden toiveen, olisin toivonut hänen keskittyvän vielä enemmän mystiseen 60-lukuun. En toisaalta voi vielä tietää, eteneekö osa 2 kronologisesti kohti nykypäivää vai onko tiedossa vielä paluu juurille.

Välillä toivon, ettei osa 1 olisi jättänyt lukijaa pakkomielteiseen tilaan odottamaan toista osaa – jos Dylanin todella on tarkoitus vielä julkaista kolmaskin kirja, pakkomiellettä olisi hyvä pitää yllä tasaisin väliajoin ennen mielenkiinnon laantumista.

Pokkaa tarvitaan lähdettäessä tekemään independent-elokuvaa. Elokuvarahoituksen kurssi ja tieto suurimmista elokuvien rahoittajista Suomessa on tuonut tuottajaksi haluavalle edes jonkinlaista varmuutta tahtoa lähteä työskentelemään pitkien elokuvien pariin. Silti takaraivossa on huutanut pelästynyt ääni alan epävarmuudesta ja muistuttanut, että isojen rahojen käsittely ja eri osastoille suuntaaminen ei ole helppoa. Epävarmana ihmisenä tuntuukin uskomattomalta, että löytyy ihmisiä, joilla on pokkaa ja uskallusta lähteä tekemään independent-elokuvaa ilman säätiöiden tukia tai alan ammattilaisten osaamista.

Wikipedian mukan independent-elokuva tai indie-elokuva tarkoittaa yleensä pienen budjetin elokuvaa, jonka tuottaa pieni elokuvastudio. Viime viikolla koulullamme luennoimassa käyneet Mitä meistä tuli -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Miika Ullakko ja tuottaja Tianyi Pan osoittivat, ettei indie-elokuvan budjettia voi aina edes kuvailla pieneksi; Mitä meistä tuli kun kuvattiin kokonaan pienillä sponsoriavustuksilla ja tekijöiden omalla rahalla. Miesten tuotantoyhtiötä ei voitu huomioida säätiöiden tukien hakijaksi, koska tekijöillä ei ollut tarvittavaa koulutusta eikä heitä näin voitu luokitella ammattilaisiksi. Kaikesta huolimatta elokuva tehtiin ja mutkien kautta se päätyi Suomessa teatterilevitykseen.

Olen usein ollut huolissani tulevaisuuteni työllistymisestä ja arvioinut, ettei minusta ehdi kehittyä ammattilaista neljän opiskeluvuoden aikana. On huojentavaa nähdä, että ammattilaiseksi voi kehittyä muuallakin kuin koulussa, kunhan tekemässään asiassa osaa olla pitkäjänteinen ja uskoa itseen riittää. Kaikista parasta on kuitenkin verrata viime kesän ja tämän hetken tuottajaosaamistani ja huomata, että jotain on tullut opittua. Ehkä se pokkakin löytyy vielä ajan myötä.

“Kauko Röyhkä kertoo kirjallisista vaikutteistaan Lainan päivänä klo 18.”
Lainan päivän kunniaksi Turun kaupunginkirjasto oli saanut Kauko Röyhkän luennoimaan häneen vaikuttaneista kirjoista. Käsittelyssä olivat muun muassa Timo K. Mukan Kyyhky ja unikko, Charles Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa, Marguerite Durasin Rakastaja ja ja Paul Austerin Illuusioiden kirja.

Luennon alkuvaikutelma näytti hyvältä esille laitettuine kirjoineen ja Röyhkän ympärille muodostettujen penkkirivien ansiosta. Fanaattisena Kaukon ihailijana hakeuduin kolmannen rivin keskimmäiseen penkkiin – niin, että jos Kauko sattuisi katsahtamaan minuun päin, pystyisin vielä piilottamaan punastukseni, mutta olisin kuitenkin tarpeeksi lähellä häiriöttömän kuunteluelämyksen takaamiseksi. Luennon alettua ympäristön hälinä ei kuitenkaan ottanut laantuakseen. Musiikkiosaston oviaukon luo sijoitetut tuolit kolahtelivat jatkuvasti lainaajien yrittäessä päästä levyjen luo, ja Kaukonkin keskittymiskyky tuntui herpaantuvan jokaisen ohikulkijan kävellessä luennoitsijan alueen läpi. Taustalla lainausautomaatit piippailivat ja joku soitti pianoa. Konsertin kruunasi jonkun repusta kuuluva nintendocore-soittoääni.

Huonoista järjestelyistään huolimatta luento oli antoisa: Röyhkä valotti romaaniensa syntyprosessia ja mainitsi muutaman kirjallisista vaikutteistaan.  Itseäni oli mietityttänyt, miksi Röyhkä käyttää teoksissaan  Henri Charrière’en tavoin preesensmuotoa. Syyksi kirjailija sanoi olevansa kulttuuri-ihminen, joka ei halua kuulostaa kulttuuri-ihmiseltä. Hänen mielestään ylevä kulttuurisuus kuulostaa teennäiseltä, kun taas preesensmuotoa käyttämällä tavoitetaan aito junttimaisuus.

Luentoa seurasi yleisön mahdollisuus esittää kysymyksiä. Olin toivonut kysymysten herättävän jonkinlaista keskustelua, mutta Röyhkä vastasi mieluisiin kysymyksiin hänelle tyypillisesti kertomalla tarinoita, kun taas epämieluisat kysymykset ohitettiin hieman hyökkäävältä tuntuvalla tavalla. Kun filosofia tuli puheeksi, kirjailija totesi sen olevan häntä kiinnostamaton asia, josta hän ei tiennyt, eikä välttämättä halunnutkaan tietää mitään. Olin hieman pettynyt tähän suhtautumistapaan.

Kirjoistaan Röyhkä kuitenkin uskalsi puhua enemmän kuin osasin odottaa, ja hän otti jopa puheeksi pornotähti Henry Saaresta kertovan teoksensa. Kirja oli kenties omalla tavallaan kannanotto seksin ja pornografian keskeiseen rooliin nyky-yhteiskunnassa, vaikka se olikin naamioitu Saaren elämäkerraksi. Toisesta Röyhkän niin musiikissa kuin kirjoissakin näkyvästä aiheesta, nuoruuden ihannoimisesta kirjailija totesi erään albuminsa tavoin olevansa “mieluummin vanha kuin aikuinen”.

Kiitos vielä Turun kaupungille ja pääkirjastolle Lainan päivän kunniaksi järjestetystä tilaisuudesta.