Emma-gaala

Katsoin alkuviikosta Arjan käskysystä jakson Suomen Diiliä projektihallinnan kurssimme tueksi. Viikon pänttäämisen jälkeen bisnesnaisten sekä -miesten sekoilun ja sättäämisen näkeminen oli kaikkea muuta kuin miltä omat mielikuvani projektin suunnittelemisesta ja toteuttamisesta näyttivät.

Ohjelma alkoi ryhmien sekoittamisella ja uusien projektipäälliköiden nimeämisellä. Päälliköitä oli vielä muistutettava valitsemaan toisenkin sukupuolen jäseniä, Suomihan on tasa-arvoinen demokratia ja silleen. Poikia harmitti – missä niitä naisia muka työelämässä näkee?  Tehtävänannon jälkeen rynnättiin autoon puhumaan pahaa toisen tiimin jäsenistä. Kun projektipäällikkö oli jotain mieltä, muilla ei ollut vastaan sanomista. Ja jos oliskin ollut, päällikön ärähdys riitti hiljentämään kärkkäät suut. Viidentoista minuutin briiffikään ei saanut toista projektipäälliköistä unohtamaan rakkauttaan omaan ääneensä, vaan neuvojen kysymiseen annettu aika kului päällikön esitellessä ideoitaan.

Kun toinen ryhmä voitti, se oli projektipäällikön ansiota. Kun toinen ryhmä hävisi, se oli AD:n vika.  “En kyllä maksais tollasesta työstä, jos olisin palkoista vastuussa”, häviäjien Jethro vielä muistutti. Haloo, AD tekee juuri niin kuin te käskette, sen sijaan että lähtisi voittamaan tai häviämään teidän puolestanne.

Hjallis Harkimon luotsaaman Suomen Diilin näkeminen sai ymmärtämään, että huono projektipäällikkö voi pilata koko projektin. Ryhmän johtajan tittelistä huolimatta hänen tehtävänsä ei ole vetää yhden miehen projektia, vaan kuunnella ja soveltaa ryhmän jäsenten ideoita ja ehdotuksia.  Jos päällikkö jääräpäisyydessään päättää kuitenkin kuunnella vain itseään, on hyvä ymmärtää että huono tulos ei ole kenenkään muun  kuin johtajan itsensä vika. Projektipäällikkö on se projektiorganisaatioketjun viimeinen linkki, joka joko hyväksyy tai hylkää ehdotukset sekä tunnistaa laadukkaan tai huonolaatuisen työn jo prosessin alkuvaiheilla.

Hjalliksen taitaa olla syytä järjestää Diilin osanottajille kurssi projektihallinnasta ja hyvän projektipäällikön ominaisuuksista, ennen kuin luovuttaa 120 miljoonan euron Sipoonranta-projektinsa markkinointivastuuta ohjelman voittajalle. Tällä alueella kun ei koskaan voi olla liian hyvä.

Mediatuotanto-opintojen aikana opiskelija perehtyy elokuvan, television, uuden median ja mainonnan tuotantoprosesseihin. Opiskelija voi syventää opintojaan haluamansa median ja/tai tuotannollisen osakokonaisuuden osalta henkilökohtaisen opintosuunnitelmansa puitteissa.  — Mediatuotannon suuntautumisvaihtoehdosta valmistuu ammattilaisia perinteisen ja uuden median tuotannollisiin työtehtäviin. Valmistuneet voivat työskennellä esimerkiksi uusmedia-alan yrityksessä, mainostoimistossa tai elokuva- ja tv -tuotantoyhtiössä projekti/tuotantopäällikköinä. /turkuamk.fi

Vaikka kuinka meille muistutettaisiin, että koulustamme valmistuu elokuva- ja televisiotuottajia, en jaksa päästää irti unelmastani työskennellä vielä jonain päivänä musiikkituottajana. On totta, että projektihallinnan, markkinoinnin ja budjetoinnin opintojemme ohella tutustumme niin elokuvan, television ja mainonnan tekemiseen myös käytännössä, kun taas vaikkapa levyn tekemisen vaiheet jäävät käsittelemättä. Minua ei kuitenkaan huijata niin helposti.

Taannoin selaillessani muun muassa Sturm und Drangia ja HIMiä tuottavan Helsinki Music Groupin internetsivustoja huomasin, että lähes jokaisella yrityksessä työskentelevällä tuottajalla oli takanaan kauppakorkeakoulutausta. Heilläkään ei siis ollut ennen tuottajaksi ryhtymistä käytännön koulutusta musiikin alueelta. Ehkäpä he olivat muuten tulevaisuuden lupauksia, markkinoinnin ja kykyjen löytämisen parhaita. Miksen siis minäkin pystyisi siihen? En aio opiskeluaikanani tapella koulutusohjelmamme rajoja vastaan, mutta tulevaisuuden työnantajiltani toivon, etteivät he lue eri ihmisten koulutustaustoja pilkuntarkasti, vaan keskittyvät ihmiseen: omistautuneisuuteen, innostuksen määrään ja talenttiin.

Lopuksi vielä musiikkia, joka sai minut kirjoittamaan tämän viikon oivalluksen:

Nukketeatteri

Neil Cicierega, Emma Cicierega, Alora Lanzilotta ja Julie Becker: Potter Puppet Pals – The mysterious ticking noise

Kuultuani Taideakatemian syyskuisissa avajaisissa eri opiskelusuuntausten esittelyitä, olen tahtomattanikin pohtinut niinkin hienojen taiteenalojen kuin sirkuksen ja nukketeatterin kannattavuutta Suomen vaatimattoman kulttuurikysynnän rintamalla. Vaikka nukketeatterin taholla opistomme onkin lajissaan Pohjoismaiden ainoa, en voi olla kyseenalaistamatta linjalta valmistuvien työllistymistä omalle alalleen. Saatan olla tynnyrissä kasvanut, mutta omaa elämääni sivuavat nuket ovat näkyneet lähinnä televisiossa Tohelona ja Torvelona.

Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että miettiessäni nukketeatterin tarjontaa olin kokonaan unohtanut pitkäaikaisen YouTube-suosikkini “Potter Puppet Palsin”. Kyseisissä netistä löytyvistä nukkepätkissä fantasiasankari Harry Potter seikkailee käsinuken muodossa ystäviensä ja opettajiensa kanssa velhokoulu Tylypahkan miljöössä. Tarinat sivuavat löyhästi Potter-kirjojen juonta, ja vetävät katsojat huumorin saattelemana kuvitteellisiin tapahtumiin, jotka kirjailija J.K. Rowlingsin kirjoittamina kuulostaisivat tragikoomisilta, mutta jotka ainakin näin vannoutunutta Harry-fania naurattavat kerta toisensa jälkeen.

Tässä siis nukketeatteria, jota minäkin, kyyninen nukkien unohtama lapsi lähtisin tuottamaan. Kohdeyleisönä miljoonia ja taas miljoonia kirjojen faneja. Lukijoiden lisäksi pätkien itseironinen sävy saattaisi saada katsojikseen myös Potter-vihaajat ja sille jo valmiiksi naureskelevat tahot.

Potter Puppet Palsin paikoin jopa askeettinen lavastus ei mielestäni kaipaa laajentamista tai monipuolistamista vaan se toimii juuri sellaisenaan. Myös nukkejen tekijä on onnistunut loistavasti muutamalla yksityiskohdalla saamaan pienikokoiset ja pelkistetyt hahmot välittömästi tunnistettaviksi. Karakteerien koomisuutta on lisätty ääninäyttelijän avulla vaihtaen esimerkiksi pojan ja tytön, Ronin ja Hermionen äänet päälaelleen (mies naisen vaatteissa -vitsi naurattaa siis yhä).

Potter Puppet Pals on onnistunut tuomaan itsensä kohdeyleisön saataville YouTube-verkkosivujen avulla. Näin on myös maksuttomuuden ja tuottamattomuuden avulla onnistuttu välttämään mahdolliset lisenssisotkut. Tuottajan näkökulmasta plusmiinusnolla-käytännöllä etenevä tuotanto voi kuulostaa ikävältä, mutta ainakin se tärkein, kulttuurin välittäminen vastaanottajalle on onnistunut täydellisesti (täytyy kyllä myöntää potterpuppetpals.comin tekevän rahaa t-paidoillaan).

Katsokaa ja naurakaa:

Kerran kummasteltuani toisen sukupuolen lähes poikkeuksetonta pärjäämistä äidinkielen aineiden saralla sain vinkin, jonka avulla pitäisi irrota niin äidinkielen nollakurssin kymppi kuin ylioppilaskirjoitusten laudaturkin:

Salaisuus on käyttää sanaa inhorealismi.

Olin päättänyt jättää tämän kortin käyttämättä, kunnes koittaisi viikko, jolloin tekstiä ei vain yksinkertaisesti irtoaisi. Se viikko on nyt.

Saimme viime viikolla valmiiksi kuvauksen, leikkauksen ja äänisuunnittelun -kurssilla valmistamamme mainoselokuvan. Mainos alkoi kuvalla kuulokkeet korvilla kadulla kävelevästä tytöstä, jota kohti  pyöri tuulen kuljettama muovipussi. Ensin tyttö ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota pussiin, vaan käveli ohi keskittyen lähinnä musiikin kuuntelemiseen. Vasta muovipussin kadottua jo kuvasta, tyttö otti kuulokkeet korviltaan ja kääntyi katsomaan kassia. Kuva terävöityi muovipussiin (ja siinä olevaan Alkon logoon). Tyttö käveli kassin luo ja otti sen käteensä.

Ennen mainoksen loppuhuipentumaamme olisi vielä voinut luulla pätkän olevan inhorealistinen kuvaus nykymaailmasta: tyttö huomaa kadulla pyörivän Alkon pussin, jonka sisältä löytyy aikainen joululahja tehden päivästä taas hetkeksi kirkkaamman. Ja se muovipussikin jää kierrättämättä. Mainoksemme keskittyi kuitenkin inhorealismin sijaan kenties liialliseen, mutta mielestämme toimivaan moralisointiin; tyttö poimii muovikassin maasta, heittää sen roskiin ja muistuttaa vielä lopuksi, että tähän pystyvät kaikki.

Tämän viikon oivallukseni toivoo tuurin riittävän yrityksessään huijata lukijaa. Joskus on vain pakko käyttää hienoja, vaikkakin kenties tyhjiä sanoja huonon tekstin peittona.

Mediatuottajan työnkuvaan ei kuulu kuvaaminen. Eikä leikkaaminen. Eikä näytteleminen. Ei myöskään äänisuunnittelu. Ei käsikirjoitus. Mediatuottajaksi haluavan opintoihin kuuluvat kuitenkin kaikki edelliset. Vaikka itse en koskaan oppisikaan kuvaamisen ammattilaiseksi, on tärkeää että tunnistan laadukkaan ja ammattimaisen työn muiden joukosta. Yksikään tuottaja kun ei varmastikaan halua lähteä tekemään tuotantoa silmät sidottuina ja kuulla jälkeenpäin kritiikkiä työn laadusta.

Viime viikkojen käytännön harjoitukset eivät vain ole olleet opettavaisia vaan myös mielenkiintoisia. Kuvaamisen, leikkauksen ja äänisuunnittelun kurssilta editointi on noussut omaksi suosikikseni ja olisi mukavaa jos alkanutta innostusta saisi jatkettua tulevaisuudessakin. Tämä on ehkä väärä paikka tunnustaa, mutta vitsailin äidilleni ensimmäisen opiskelukuukauden innoittamana hakevani ensi kevään yhteishaussa opiskelemaan elokuva-alaa. Maalis-huhtikuun yhteishakuun on kuitenkin vielä puolisen vuotta – kuusi kuukautta aikaa löytää oman alan koukut ja ihanuudet.