Emma-gaala

Edellisen viikon mieleen päällimmäiseksi oivallukseksi taisi jäädä tietoturvan ja riskienhallinnan tärkeys. Kun it’s a diili -postauksessani oli lopulta yli 5000 roskapostiviestiä, olisi ollut käyttöä ihmiselle, joka olisi kertonut kuinka päästä eroon viestien vastaanottamisesta ja kuinka vastaanotetuista viesteistä saisi siirrettyä spam-osastolle enemmän kuin 10 viestiä kerrallaan (5000/10=500 näpyttelykertaa).  Mietin jo blogin sulkemista ja uuden avaamista; luovuttaminenkin kävi mielessä. Lopulta päätin antaa olla. Olin huomannut, että aina siirrettyäni roskapostiviestejä spam-kansioon, ne siirtyivät takaisin vastaanotettuihin hetken kuluttua. Myös viestien poistamisella oli samantapainen vaikutus. Kun lopulta annoin olla, roskapostinkin tulo rauhoittui.  Ehkä poistan spämmiä keräävän kirjoitukseni ja lähetän sitten vaikka sähköpostina Arjalle, jos hän sitä päätyy kyselemään.

Tällä viikolla tenttivuorossa oli Suomen kulttuuripolitiikka ja esseen aiheena Suomen kulttuuripolitiikan haasteet 2010-luvulla. Haasteiden pohtiminen ei jäänyt tiistai-illan tenttiin vastaamiseen, vaan kotiin päästyäni löysin itseni etsimästä aihetta sivuavia artikkeleita internetistä.

Vuonna 1974 ns. Arvo Salon kulttuurikomitea määritteli neljä kulttuuripoliittista yleistavoitetta, joista toinen on “yhteiskunnan jäsenten tasa-arvon toteuttaminen kulttuuripalvelujen vastaanottajana”. Kuitenkin kulttuuripolitiikan omaksuttua entistä markkinatietoisempi suhtautumistapa, kultturi nähdään enemmäkin tapana tehdä voittoa kuin tuottaa elämyksiä. Julkinen rahoitus keskittyy asemansa vakiinnuttaneisiin taideinstituutiohin, kun taas taiteen uudet muodot ja kenties enemmän ärsyttävät taideryhmät jäävät julkisen tuen ulkopuolelle. Mielestäni toinen väittämä ei koske pelkästään kulttuurin vastaanottajia, vaan myös niiden tekijöitä. Taiteen tekeminen vaikeutuu tukien puuttumisen myötä. Kulttuurin ei myöskään pitäisi olla vain korkeastikoulutettujen ammatti tai harrastus, vaan niin kuin kolmas yleistavoite sanoo, kaikilla yhteiskunnan jäsenillä pitäisi olla oikeus ja mahdollistuus omaehtoiseen luovaan toimintaan.

Yksi Suomen kulttuuripolitiikan tulevaisuuden haasteista on myös kansainvälisen kulttuurivaihdon toteuttaminen. Helsingin juhlaviikkojen pitkäaikainen, vastikään virastaan eronnut Risto Nieminen lyttäsi Suomen kulttuuripolitiikan ja totesi Suomen tarvitsevan kulttuuriviennin sijasta kulttuurituontia. “Kansainvälisen vaihdon puute näivettää jo klassista musiikkia ja teatteria”  hän  totesi Suomen Kuvalehden tekemässä haastattelussa. Risto Niemisen kommenttien herättämän keskustelun myötä myös kulttuuritehdas Korjaamon toimitusjohtaja Raoul Grünstein sanoi, että Suomen kulttuuripolitiikan keskeisin tehtävä on nykyisin rahoittaa jo olemassa olevia instituutioita, ei niinkään varmistaa, että maassa olisi dynaaminen taide-elämä ja yleisölle tarjolla vahvoja erilaisia sisältöjä. Toisaalta Nieminen keräsi ajatuksillaan myös vastustavia mielipiteitä, joskin monet niistä olivat juuri edellä mainittujen instituutioiden johtajien ilmaisemia.

Olivatpa Suomen kulttuuripoliittiset haasteet mitä tahansa, voidaan todeta Suomen tarvitsevan Risto Niemisen kaltaisia keskustelua herättäviä kommentoijia. Kulttuuri kuuluu kaikille. …tai ainakin kaikilla on oikeus siihen.

526 uutta spämmiviestiä. kiitos tästä. odotan saavani vapautuksen viikon oivalluksesta, siihen tarkoitettu aika menee roskapostien poistamiseen. yhyy.

ei hätää, taidan yrittää kirjoittamista uudelleen huomenna. ehkä olen silloin jo leppynyt.

Teatteri

Mikko Koukin ohjaama ja Linnateatterin ja Kaarinan nuorisoteatterin yhteistyössä toteuttama My First Time -näytelmä on alunperin kotoisin USA:sta. Off Broadway -hitti perustuu kymmeniin tuhansiin myfirsttime.com -sivustoille lähetettyihin kertomuksiin ihmisten ensimmäisistä seksikokemuksista. Neljä nuorta näyttelijää kertovat aiheeseen liittyvistä unelmista, ongelmista, peloista sekä onnistumisista rennon vauhdikkaalla tyylillä.

Okei, ihan ekaksi vinkki: vaikka olisitte kuinka hyviä kavereita äitinne kanssa, tämä näytelmä on parempi katsoa eri puolilta katsomoa kuin vierekkäisistä penkeistä. Hauskoillekaan kohdille nauraminen tuntuu väärältä ja esityksen jälkeen kotimatka sujuu hiljaisissa merkeissä. Näytelmää edeltävä ensimmäiseen kertaan liittyvä kysymyslomakekin on täytettävä toiselta piilossa. Ei siis kannata.

My First Time -näytelmä lähtee naurattamaan. Nuoruuden epävarmuudelle ja omaa elämää sivuaville tarinoille on helppo nauraa, mutta kun kertomusten sävy vaihtuu rankemmaksi, olo vaihtuu epämiellyttäväksi. Olo on kuin terveydenhoitajan pakollisella seksivalistustunnilla, eivätkä insestiä ja hyväksikäyttöä käsittelevien aiheiden välissä pilkahtelevat huumoripätkät enää naurata. Samalla tulee vilkuiltua selvästi vanhemmasta ikäluokasta koostuvaa yleisöä peläten ensimmäistä reaktiota rankkoihin aiheisiin ja jatkuvaan kiroiluun. Ehkä se on se äidin seura, mutta viimeistään näyttelijöiden alkaessa voihkimaan ja koskettelemaan toisiaan nousee kaipuu näytelmästä puuttuvaan väliaikaan.

My First Time on löytänyt yleisöä ja suosion myötä ansainnut myös lisäesityksiä. Tuotannolliselta puolelta on kehuttava näyttelijöiden takana olevaa screeniä ja sille heijastettavia tarinoita ensimmäisistä kerroista. Myös näyttelijät onnistuvat työssään, sillä jatkuva roolin vaihtuminen ja mukavista henkilökuvista limanuljaskoihin siirtyminen on varmasti vaikeaa. En tiedä, kuinka näytelmää on markkinoitu, sillä itse eksyin esitykseen puhtaasti äidin työpaikan sponsoroimana, mutta jos olisin itse markkinointivastuussa, tietäisin mistä lähtisin yleisöä etsimään. Näytelmän k15-ikärajasuositus kävelee käsi kädessä suomalaisten nuorten seksin aloittamisiän kanssa. Yli kaksikymppisenä hetkittäinen moralisoiva sävy ja jo kertaalleen kuullut varoittavat tarinat suojautumisesta ja alkoholista kyllästyttävät, mutta teineille saattaisivat olla uutta asiaa. Myös screenillä kerrotut luvut katsojien joukossa olevista neitsyistä ja seksin aloittamisiästä tasavertaistaisivat teinejä ja veisivät pohjaa pois hurjilta uskomuksilta muiden erilaisuudesta. Varokaa siis, televisiopohatat ja mainostajat – tosi-teatteri saattaa viedä teidänkin kohdeyleisönne.

Pikaisen laskutoimituksen mukaan menossa on jo 12. kouluviikko. Vielä pari kuukautta sitten googletin tuottaja-sanaa epätoivoisena – pelkäsin kai että ensimmäiseen tuotantoon mennessä en tietäisi omaa työnkuvaani ja häpäisisin toiminnallani itseni ohella koko tuottajien ammattikunnan. Muidenkin osoittama epävarmuus on kuitenkin hälventänyt ennakkoluuloja ja antanut uskallusta kysyä asiosta alemmuutta tuntematta.

Ennen käsikirjoituksen ja dramaturgian tämänviikkoista tuntia kuvani tuottajuudesta oli vielä varsin yksiselitteinen. Tuottaja oli minulle joku, joka huolehti tuotannossa kaikesta, mikä jäi muilta tekemättä. Sen lisäksi tehtävinä olivat budjetti, markkinointi ja aikatauluttaminen. En ollut osannut ajatella, että yhdessä tuotannossa saattoi työskennellä useita tuottajia eri toimenkuvissa.

Olin toki kuullut nimikkeestä luova tuottaja, mutta käytännön toimenkuvasta en tiennyt mitään. Kävi ilmi, että elokuvan tai muun tuotannon varsinaisen tuottajan alisuudessa saattaa työskennellä esimerkiksi luova tuottaja, jonka työnkuvaan kuuluu vastuu käsikirjoituksesta ja sen työstäjistä. Hän ei välttämättä kirjoita itse riviäkään, vaan ideoi ja hyväksyy muiden ideoita, huolehtii käsikirjoituksen aikatauluista ja valmistumisesta. Toisin sanoen siis jonkinlainen käsikirjoittajien pomo.

Itselläni on ollut hakusessa erilaisten tuottajien varsinaiset toimenkuvat ja nimet. Esimerkiksi vastaava tuottaja on Ylen sivujen määritelmän mukaan seuraavanlainen:

Vastaava tuottaja vastaa tilaajalle, että tuotanto noudattaa sovittua ohjelman sisältöä ja muotoa, sekä toteuttaa tuotannon sovitun budjetin mukaisesti. Hän kiinnittää käsikirjoittajat, ohjaajan, näyttelijät ja muun tuotantohenkilöstön. Vastaava tuottaja johtaa sarjan sisällön suunnittelua, toteutusta ja kehitystyötä, sekä vastaa esitettävien osien sisällöstä ja muodosta.

Muita tuottajanimikkeitä ovat esimerkiksi kirjoittava tuottaja, keskusteleva tuottaja ja tuotantopäällikkö. Totuttuun tapaani tällaisten uusien nimien kuuleminen saa pulssini nousemaan ja jännityksen pintaan – myös luovuttaminen käväisee silloin tällöin mielessä alemmuuden tunnetta miettiessäni. Kai se tästä.

Lähdimme luokkakaverieni Ainon ja Veeran kanssa syysloman alkajaisiksi Lontooseen. Hostellia etsiessämme kävelimme koko ydinkeskustan läpi, mikä oli väsymyksestä huolimatta loistava tapa tutustua kaupunkiin ja nähdä turistikohteita.  21 tunnin valvomisen jälkeen pääsimme vihdoin kahden-kolmen tunnin unille. Pakko myöntää, että aamulla viimeisenä mielessä olivat projektiaapiset ja gluebookit; lähinnä ajatuksissa pyöri vain Loma ja Lontoo.

Väsymyksen ei annettu viikonloppuna tuntua eikä näkyä, ellei sitten lasketa pieniä hulluuden pilkahduksia, kuten ensimmäisen aamun Black Mamba -leikkejä. Innostuin nimittäin pukemisen sijaan muuttamaan sukkahousujen käyttötarkoituksen vaatteesta käsinukkekäärmeleikiksi. Voivotellessani lähestyvää sekoamistani Veera muistutti, että sukkahousuleikit olivat kaikesta lapsellisuudestaan huolimatta luovaa toimintaa. Myönnyin Veeran ajatukseen ja totesin, että loma oli saanut uinuvan luovuuteni taas hereille. Kaavoihin kangistuneiden ajatusmallien sijaan aivoni saivat taas tehdä mitä huvitti.  Ja niitähän huvitti – väsytti tai ei.

Viikonloppu Lontoossa opetti, ettei lomailua tarvitse pelätä tai väheksyä. Turistin leikkiminen, tuntikausiksi kaverin kanssa juoruilemaan antautuminen ja jatkuva känisä olo eivät ole vain mukavia tapoja kuluttaa kouluvapaata aikaa, vaan niitä tarvitaan tehostamaan tiedostamatonta aivotoimintaa. Ajattelemattomuus ei huonosta maineestaan poiketen siis tyhmennä, vaan lähinnä viisastaa meitä.

Viisastuminen ei aina vaadi matkaa Lontooseen, vaan kadonnutta älyä voi etsiä vaikka lenkkipolulta. Jo puoli tuntia “tyhmä-aikaa” antaa aivojen yhdistellä unohtuneita ajatuskulkuja ja muistella päivän aikana opittua. Vähän niin kuin nukkuessa. Tyhmäilemään siis.

Peeäs. Kulttuurikohteiden säännöllinen muistaminen onnistuu kyllä ilman Lontoota ja lentokoneen saasteista aiheutuvaa huonoa omaatuntoakin. Maakuntamatkailu on ihan jees juttu. Ja sitä paitsi: jos me ollaan innoissamme Lontoosta, kai ne lontoolaisetkin on innoissaan jostain. Vaikka sitten Turusta.