Emma-gaala

“Kauko Röyhkä kertoo kirjallisista vaikutteistaan Lainan päivänä klo 18.”
Lainan päivän kunniaksi Turun kaupunginkirjasto oli saanut Kauko Röyhkän luennoimaan häneen vaikuttaneista kirjoista. Käsittelyssä olivat muun muassa Timo K. Mukan Kyyhky ja unikko, Charles Bukowskin Pystyssä kaiken aikaa, Marguerite Durasin Rakastaja ja ja Paul Austerin Illuusioiden kirja.

Luennon alkuvaikutelma näytti hyvältä esille laitettuine kirjoineen ja Röyhkän ympärille muodostettujen penkkirivien ansiosta. Fanaattisena Kaukon ihailijana hakeuduin kolmannen rivin keskimmäiseen penkkiin – niin, että jos Kauko sattuisi katsahtamaan minuun päin, pystyisin vielä piilottamaan punastukseni, mutta olisin kuitenkin tarpeeksi lähellä häiriöttömän kuunteluelämyksen takaamiseksi. Luennon alettua ympäristön hälinä ei kuitenkaan ottanut laantuakseen. Musiikkiosaston oviaukon luo sijoitetut tuolit kolahtelivat jatkuvasti lainaajien yrittäessä päästä levyjen luo, ja Kaukonkin keskittymiskyky tuntui herpaantuvan jokaisen ohikulkijan kävellessä luennoitsijan alueen läpi. Taustalla lainausautomaatit piippailivat ja joku soitti pianoa. Konsertin kruunasi jonkun repusta kuuluva nintendocore-soittoääni.

Huonoista järjestelyistään huolimatta luento oli antoisa: Röyhkä valotti romaaniensa syntyprosessia ja mainitsi muutaman kirjallisista vaikutteistaan.  Itseäni oli mietityttänyt, miksi Röyhkä käyttää teoksissaan  Henri Charrière’en tavoin preesensmuotoa. Syyksi kirjailija sanoi olevansa kulttuuri-ihminen, joka ei halua kuulostaa kulttuuri-ihmiseltä. Hänen mielestään ylevä kulttuurisuus kuulostaa teennäiseltä, kun taas preesensmuotoa käyttämällä tavoitetaan aito junttimaisuus.

Luentoa seurasi yleisön mahdollisuus esittää kysymyksiä. Olin toivonut kysymysten herättävän jonkinlaista keskustelua, mutta Röyhkä vastasi mieluisiin kysymyksiin hänelle tyypillisesti kertomalla tarinoita, kun taas epämieluisat kysymykset ohitettiin hieman hyökkäävältä tuntuvalla tavalla. Kun filosofia tuli puheeksi, kirjailija totesi sen olevan häntä kiinnostamaton asia, josta hän ei tiennyt, eikä välttämättä halunnutkaan tietää mitään. Olin hieman pettynyt tähän suhtautumistapaan.

Kirjoistaan Röyhkä kuitenkin uskalsi puhua enemmän kuin osasin odottaa, ja hän otti jopa puheeksi pornotähti Henry Saaresta kertovan teoksensa. Kirja oli kenties omalla tavallaan kannanotto seksin ja pornografian keskeiseen rooliin nyky-yhteiskunnassa, vaikka se olikin naamioitu Saaren elämäkerraksi. Toisesta Röyhkän niin musiikissa kuin kirjoissakin näkyvästä aiheesta, nuoruuden ihannoimisesta kirjailija totesi erään albuminsa tavoin olevansa “mieluummin vanha kuin aikuinen”.

Kiitos vielä Turun kaupungille ja pääkirjastolle Lainan päivän kunniaksi järjestetystä tilaisuudesta.

Rakas Internet

Katsoin eilen Tonight Show with Conan O’Brien -talk show’n viimeisen jakson . Olen seurannut O’Brienin uraa jo yli kuuden vuoden ajan, enkä nyt talk show’n päätyttyä tiedä mitä tehdä. Pitäisikö minun tosiaan muuttaa tapojani ja alkaa mennä nukkumaan kohtuulliseen aikaan? Kenelle nyt nauran yksin väsyneenä, kun ohjelmapaikalle korvaavaksi sarjaksi kaavaillun Tähtiportin vitsikerroin on samalla tasolla kuin ymmärrykseni sarjan juonikuvioista? Kenen vitsejä nyt toistan ruokalassa ominani?

Vaikka Conanin talk showt Tonight Show ja Late Night ovatkin jääneet mieleeni positiivisina kokemuksina, käsikirjoitusta tai vieraita ei ole aina voinut kehua: on toistettu, kerrottu käsittämättömiä vitsejä, oltu lakossa, toistettu vielä vähän lisää ja istuttu vaivaantuneina vieraiden kanssa. Silti olen aina jatkanut katsomista ja tunnollisena fanina luonut uskoa paremmista ajoista myös muihin katsojiin. Niin kauan kun Conan, talk show’n sydän on ollut mukana, käsikirjoitus ja vieraat ovat olleet toisarvoisia. Tuottajana itse lähtisin mieluummin tuottamaan karismaattista persoonaa kuin käsikirjoitukseltaan sujuvaa showta, jonka keulakuva olisi tyhjä sisältä. Vaikka esimerkiksi Maria Veitolan letkautuksista varmasti vain muutama on lähtöisin hänen omasta päästään, show’nsa juontajana hän on ainut laatuaan. Kärkkäät letkautukset ja ah, ne mekot saavat katsojat palaamaan viikko toisensa jälkeen Maria -show’n ääreen.

Rakas Internet, ystäväni Televisio on hylännyt minut. Toivottavasti Sinulla on tarjota jotain tilalle.

Peeäs, ajoittain saattaa kuulostaa siltä, että arvostelisin Tonight Showta ja sen käsikirjoittajia, vaikka näin ei ole. Muistelen yhä oksentavaa Kermitiä lämmöllä.

Tiedotuksen kurssin oivallus tekee vielä tuloaan ja viikon muut ajatukset ovat pyörineet lähinnä työharjoittelunpaikan hakemisen ympärillä. Viikon oivallus on siis tiivistettyä muotoa tällä kertaa.

Mainonnan kurssilla oli puhetta tiettyjen televisio-ohjelmien mainoskatkojen haluttuudesta ja siitä, kuinka suositun ja ei niin katsotun ohjelman ohessa näytettävien mainosten hinta saattoi heittää jopa kymmenillä tuhansilla euroilla. Puheeksi tuli myös mainosten enimmäiskesto: mainosaika saa olla enintään 15 prosenttia päivittäisestä lähetysajasta ja enintään 20 prosenttia tunnin mittaisesta yksittäisestä ajanjaksosta. Katsoessani perjantai-iltana the Dudesons -realitysarjaa, hämmästyin huomatessani, että lyhyeen puolen tunnin ohjelmapaikkaan oli mahdutettu kaksi mainoskatkoa. Oletin heti ohjelman olevan erittäin suosittu mainostajien keskuudessa – eihän Salattuja elämiäkään ole miljoonakatsojistaan huolimatta vielä pilkottu kolmeen osaan. Mikä sitten tekee Duudsoneista muita haluttavampia? Tuskinpa nuoresta kohderyhmästäkään löytyy Salkkareiden katsojien kaltaista ostovoimaa. Tai ehkäpä päätöksen kahdesta mainoskatkosta onkin tehnyt mainostajien sijaan Subtv. Saavatko mainostajat tällaisessa tapauksessa eräällä tapaa ylimääräistä mainosaikaa? Vaikka tietystä kohderyhmästä tai primetime-ajasta olisikin maksettu jo etukäteen, onko tyypillistä paukuttaa samaa mainosta neljä kertaa tunnissa?

Pliis te, jotka ymmärrätte jotain televisiomainonnasta – antakaa vastauksia.