emma on Huh 6th 2010 Kulttuuripassi 2,keikka
Dethera
1.4.2010 Rokkibaari, Turku
Vaikka soisin lopetusuhan alla olevan Rokkibaarin jatkavan toimintaansa, on pakko myöntää sen olevan Turun huonoin keikkapaikka. Kun putken muotoisen pikkuruisen baarin tunkee täyteen ihmisiä, keikasta nauttimisen voi unohtaa. Äänentoistolaitteista ei ole mitään hyötyä, kun rummut peittävät muut instrumentit alleen. Kovempaakin voitaisiin soittaa, ellei oltaisi katutasolla ja desibelien määrä jatkuvan tarkkailun kohteena.
Putken muotoinen tila ei haittaa pelkästään äänen dynamiikan monipuolisuutta, vaan bändin katselun voi unohtaa, jos eturivin paikat on viety ennen saapumistasi. Uskomatonta kyllä baarin ulkopuolelta ikkunan läpikin näkee enemmän artistia kuin mutkasta muutaman kymmenen ihmisen takaa. Ehkä muutaman metrin pituisen päätyseinän voisi pyhittää screenille, josta sitten isojen festarien hengen mukaisesti katseltaisiin bändiä anniskelualueelta käsin.
Ihan kiva keikka – kuuntelen sen sitten kotona levyltä tuijottaen bändin kuvaa.
emma on Huh 6th 2010 tanssi
Keholla – tilassa, ajassa, liikkeessä
18.-21.2.2010 Taideakatemian Köysiteatterissa
Minua on usein arvosteltu siitä, että tunteeni rajoittuvat aina ääripäihin – on oltava kyse joko rakastamisesta tai vihaamisesta, sairaan hyvästä tai yltiöpäisen huonosta. Asiat tapahtuvat joko aina tai eivät koskaan. Ehdottoman asenteeni takia jätän usein tunteita herättämättömät asiat huomiotta. Joissakin tapauksissa, kuten nyt kirjatessani kulttuurikokemuksen herättämiä tunteita niihin on kuitenkin pakko syventyä.
En ole modernin tanssin ystävä. Tunnen usein itseni huonoksi ja kulttuuria ymmärtämättömäksi ihmiseksi, jos en pidä kaikista taiteen lajeista. Minusta pienessä tilassa esitettävät tanssi- ja teatteriesitykset ovat ahdistavia kokemuksia intiimin tunnelmansa takia. Katsetta ei oikein uskaltaisi vetää pois esiintyjien hakiessa katsekontaktia; hiljaisuus ja tietämättömyys esityksen alun ja lopun häilyvistä rajoista hämmentävät.
Toisinaan tuntuu, että osaan löytää esimerkiksi discotanssin kikkailuista enemmän merkitystä kuin modernin tanssin itseään toistavista koreografioista. Minun on silti pakko myöntää, että varsinkin Shirin Nazimovin the Fift Element tempasi minut mukaansa. Moderniin tanssiin perehtymättömän oli helpointa löytää rytmikkäästä musiikista ja kehonhallinnaltaan ja tanssitaidoltaan uskomattomista esiintyjistä eniten yhtäläisyyksiä mediassa nähtäviin tanssilajeihin.
Olisi ehkä helpointa totuttaa minut moderniin tanssiin kotoa käsin. Tällä hetkellä vuorovaikutuksen pelko ja intiimi tila ovat liian suuren kynnyksen takana lähteäkseni katsomaan tanssia uudelleen. Vaikka moni voisi ajatella, että tunteita herättämätön esitys on silti parempi kuin vihattu esitys, olen itse toista mieltä. En olisi varmastikaan enää palannut ajatuksissani tähän tanssiesitysten kokonaisuuteen ilman tätä blogimerkintää.