Emma-gaala

Sofia Carmina Coppola (s. 14.5.1971, New York, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -näyttelijä, -tuottaja ja -käsikirjoittaja. Hän on myös elokuvaohjaaja Francis Ford Coppolan tytär. Sofia on ohjannut kolme pitkää elokuvaa, jotka ovat: Virgin Suicides (1999), Lost in Translation (2003) ja Marie Antoinette (2006).

Sofia Coppolan isä Francis Ford Coppola oli yksi tuottajista tyttärensä ensimmäisessä ja viimeisimmässä pitkässä elokuvassa. Monesta aloittelevasta ohjaajasta voi tuntua epäreilulta olla ansaitsematta Sofian saaman mahdollisuuden kaltaista jättipottia. Usean työssään menestyneen tai julkisuuden henkilön kasvatin olisi helppo edistää omaa uraansa vanhempansa varjolla, mutta Coppola on ansainnut kehutun ohjaajan maineen omin avuin. Naisen menestykseimmäksi ja tuottoisammaksi nousseen elokuvan, Lost in Translationin toisena tuottajana toimii Sofia Coppola itse.

Lähiaikoina pidetyistä budjetoinnin, elokuvatuotannon ja elokuvarahoituksen kursseista huolimatta elokuvien budjettien tai varsinkaan loppusummien näkeminen ei sano vielä paljoakaan minulle. Tässä silti muutamia Coppolaan liityviä numeroita ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi:

Virgin Suicides: budget $6 000 000 / gross revenue $4 859 000

Lost in Translation: budget $ 4 000 000 / gross revenue $ 119 723 000

Marie Antoinette: budget $ 40 000 000 / gross revenue $ 60 917 000

Julkaisupäivä (USA): 16.10. 2009, (Suomi): 8.1.2010
Genre: seikkailu
Pääroolit: Max Records, Forest Whitaker, Catherine Keener
Ohjaaja: Spike Jonze
Käsikirjoitus: Spike Jonze, Dave Eggers (perustuu Maurice Sendakin 1963 ilmestyneeseen lastenkirjaan)
Studio: Warner Bros. Pictures

Traileri eli esittelyfilmi on lyhytkestoinen, mainosmainen kokoelma elokuvan kohtauksista. Sitä käytetään elokuvan mainostamiseen ja mahdollisten katsojien mielenkiinnon herättämiseen. Parhaassa tapauksessa trailerin nähnyt henkilö kiinnostuu elokuvasta niin, että lähtee katsomaan elokuvaa teatteriin. Trailerin sanoma voi jäädä myös säilöön katsojan muistiin ja tuoda hänet asiakkaaksi jo teatterinäytösten loputtua.

Jos Where the wild things are – traileriin on uskominen, hyvä mainospätkä koostuu lapsinäyttelijästä, söpöistä karvaturreista ja koskettavasta juonesta. Lällymmän katsojan (eli minun) ei tarvitse mennä edes elokuvateatteriin asti kyynelehtiäkseen. The Arcade Firen mahtipontinen Wake up nostaa ihon kananlihalle ja lapsinäyttelijä Maxin susipuku saa kaipaamaan lapsuutta.

Pidemmän, elokuvateattereissa näytetyn trailerin viehätys perustuu ainakin omassa tapauksessani äänimaailmaan. Haikea lapsuudesta irti päästämisestä kertova Wake up saa heti uskomaan, että tämä elokuva on nähtävä. Kappale on tärkeässä asemassa myös siksi, ettei trailerissa juurikaan kuulla vuorosanoja. Visuaalinen puoli koostuu lähinnä Maxin ja hirviöiden juoksentelusta omassa maailmassaan ja pätkien väliin sijoitetuista lauseista ”Inside of all of us is hope”, ”inside of all of us is fear”, ”inside all of us is adventure” ja ”inside all of us is a wild thing”. Voisi kuvitella tekijöiden valitsevan traileriin tunnetun, radiossa soitetun kappaleen, joka vetäisi katsojan huomion ja kiinnostuksen elokuvaan. Radiohitti ei kuitenkaan sopisi lastenelokuvan mielikuvituksekkaaseen maailmaan, jonka on tarkoitus olla irrallaan arjesta ja todellisuudesta. Tämän takia Wake up on hyvä valinta, joka totuttaa katsojan eeppisen, laajan äänimaailmansa avulla hirviöiden maailmaan jo ennen elokuvan alkua.

Control on vuonna 2007 valmistunut elokuva post punk -yhtye Joy Divisionin itsemurhaan päätyneestä laulajasta, Ian Curtisista. Anton Corbijnin ohjaama elokuva perustuu Curtisin lesken, Deborahin muistelmateokseen Touching From a Distance. Deborah Curtis toimi myös yhtenä tuottajista. Pääosaa elokuvassa esittää Sam Riley. Elokuvan nimi on otettu Joy Divisionin klassikkokappaleesta She’s lost control, joka johdattelee elokuvan tärkeätä teemaa, hallintaa, jota Curtis ei koskaan elämässään saavuttanut. Kyseinen kappale perustuu tosimaailman epileptiseen tyttöön, jonka Curtis tunsi olevan hänen kohtalotoverinsa. Kyseinen tyttö myös nähdään elokuvassa.

Mitä tapahtuu, kun rocktähden leski lähtee yhdeksi miehestään kertovan elokuvan tuottajista? Kun vielä käsikirjoituskin perustuu lesken kirjoittamaan kirjaan, voidaanko odottaa lopputuloksen olevan todenmukainen, objektiivinen kuvaus Curtisin elämästä? Tai jos muusikon elämää lähdetäänkin tarkastelemaan subjektiivisesti, onko syytä kertoa tästä myös katsojalle ja paljastaa se jo kenties markkinointivaiheessa?

Control on kerronnaltaan pelkistetty tarina Ian Curtisin elämästä. Kohtaukset keskittyvät Joy Divisionin keikkoihin ja muusikon karuun yksityiselämään. Ian Curtis ja hänen tyttöystävänsä Debbie aviotuivat jo ennen 20-vuoden ikää, ja yhteiselon ruusuisen alun jälkeen Curtisin syrjähypyn myötä liitto alkoi rakoilla. Laulaja tunsi kontrollin pettävän vaimonsa suhteen ja pelkäsi parin vastasyntyneen vauvankin tuntevan lähinnä vihaa itseään kohtaan. Curtis olisi halunnut jatkaa avioliittoaan ja päästä rakastajattarestaan eroon, mutta päätyi tappamaan itsensä tuntiessaan epäonnistuneensa elämässään.

Control näyttää itsemurhaan johtaneet tapahtumat, muttei tunkeudu sen enempää hahmojen mieliin. Välillä on vaikea tietää, tunteeko Curtis rakastajatartaan kohtaan jotain suurempaa, vai onko kyse pelkästä halusta. Katsojalle jätetään tulkinnan vapaus, lupa päättää Curtisin uskollisuudesta vaimoaan kohtaan ja Debbien uskosta miehensä rakkauteen. On mahdotonta tietää, tunsiko laulaja kuolemansa hetkellä todella haluavansa päästä eroon rakastajattarestaan ja jatkaa avioliittoaan, vai onko kaikki vain vaimon toiveiden synnyttämää muistelua. Elokuvasta jää subjektiivinen maku mykkine rakastajattarineen ja marttyyrin leimaa kantavan vaimon myötä. Ehkä Control saisikin olla kertomus Debbie Curtisin tunteista, jos tarina kerrottaisiin vaimo päähenkilönä -näkökulmasta. Nyt kulttilaulajan ylle jää leijumaan syytöksen pilvi.

music.nokia.fi on suomalainen internetsivusto, josta on mahdollista ostaa lukuisten eri artistien albumeita tai yksittäisiä kappaleita. Nokia musiikkikaupan valikoimaan oikeuttavan vuoden kestävän rajoittamattoman lataus- ja käyttöoikeuden saa myös ostamalla tietyn puhelimen ja kauppaan kuuluvan Comes With Music -palvelun.  Sopimuksen päätyttyä palvelua voi käyttää erillisellä kuukausimaksulla tai puhelinliittymään yhdistetyllä Comes With Music -tilauksella. Suomessa Comes With Music -palvelu avautui 26. marraskuuta 2009. Palvelu julkistettiin ensimmäistä kertaa joulukuussa 2007. Tilaajat voivat myös kuunnella musiikkia suoraan verkkopalvelun sivuilta.

music.nokia.fi aukeaa puolen sivun kokoisen Lady Gaga -mainoksen voimin. Uudet julkaisut -osio muistuttaa Beyoncén, Darinin ja Anna Abreun uusista hiteistä. Tästäkö sitten kannatti maksaa? Olisiko vain pitänyt ostaa halvempi puhelin ja käytää jäljelle jääneet rahat levykaupassa? Ensivaikutelma masentaa valtavirta-antimillaan; tukkahevin sankareita -välilehtikin kuulostaa halvalta huijaukselta.

Sivuston hakukone on piristävä kokemus. Musiikkia alkaa löytyä, kun sitä vain jaksaa hakea. Pienet kirjoitusvirheetkään eivät haittaa, sillä hakukone osaa ehdottaa vaihtoehtoisia hakusanoja. Hakukone ottaa huomioon eri artistien oman tuotannon lisäksi julkaisut, joissa on toimittu vierailevana artistina. Kuuteen miljoonaan biisiin mahtuu näemmä muutakin kuin nrj:n soitetuimmat – biisivalikoima on yllättävän kattava eri genrejä ja kulttuureita unohtamatta. Sivuston käytettävyydestä on annettava plussaa, latauksia löytyy niin artistia kuin kappalettakin hakemalla, ja ulkoasu on selkeä. Sivuston vasemmasta reunasta löytyvät niin eri genret, soittolistat kuin “toimituksen suosittelematkin” ja uutuuksien puuduttavan paljouden seasta löytyy myös “muistatko nämä?” -välilehti.

Palveluun kirjautuminen on melko nopea ja helppo toimenpide, eikä sivusto vaadi jokaisen latauksen jälkeen uutta kirjautumista, vaan tunnistaa rekisteröidyn koneen aina sivustolle saavuttaessa. Hienoa on myös se, että palvelu saattaa tuoda laittomasti lataavia musiikinkäyttäjiä teostokorvausvelvollisen kuuntelun pariin. Vaikka Comes with music -palvelun käyttäjä ei maksaisikaan jokaisesta ladatusta kappaleesta erillistä latausmaksua, Nokia on velvollinen maksamaan korvauksen artistille.

Viimeisenä kiitoksena vielä sivuston suomenkielisyys. Niinkin itsestäänselvältä kuulostava asia kuin palvelun saaminen kotimaisella kielellä ei aina ole niin helppoa. Varsinkin näin kansainvälisen yrityksen olisi helppo lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla ja luoda yksi sivustopohja usean maan käyttöön. Nokia Musiikkikaupasta löytyvät kuitenkin niin ohjeet kuin asiakastukikin suomeksi.

Ronsonin sisarukset Mark, Charlotte ja Samantha ovat nousseet kuuluisuuteen useammassakin yhteydessä. Muusikko-tuottaja Mark on Amy Winehousen hittialbumi Rehabin takapiru, pikkusisko Charlotella on oma vaatemerkki New Yorkissa ja tämän kaksoissisko Samantha on yksi Lontoon kuuluisimmista dj:stä, unohtamatta leimaa Lindsay Lohanin ex-tyttöystävänä. Ronsonit kuvattiin Wes Andersonin The Royal Tenenbaums -elokuvan merkeissä Harper’s Bazaar -muotilehteen tarkoituksenaan mainostaa Charlotten vaatemallistoa haastattelun yhteydessä.

Vuonna 2001 ilmestynyt Wes Andersonin ohjaama ja tuottaja The Royal Tenenbaums kertoo kolmesta lapsuudessaan menestystä saaneesta sisaruksesta, jotka  joutuvat kohtaamaan suuria pettymyksiä myöhemmin elämässään.  Elokuvan hienona pastissina toimiva kuva Ronsoneista herättää katsojan mielenkiinnon: jokainen elokuvan nähnyt osaa yhdistää Ronsonit lahjakkaisiin Tenenbaumeihin, ja kiinnostuu jopa niin paljon, että haluaa lukea artikkelin ja tietää lisää.

Lahjakkaat Ronsonit (tai Harper’s Bazaarin mainossuunnittelijat) osaavat mainostamisen taidon. Kulttielokuvaan vetoaminen luo sisarusten ympärille salaperäisyyden verhon, jota ei olisi saavutettu tavallisella potretilla tai kuuluisampaa elokuvaa mukailemalla. Muodin mainostaminen muotilehdessä on tietysti aina hyvä idea kohdeyleisön saavuttamisen kannalta. Kuvat eroavat myöskin muista muotilehtien kuvista huomattavasti ja keräävät näin huomion omaperäisyydellään.

Kate Bush (oik. Catherine Bush) on brittiläinen laulaja ja musiikintekijä, joka on kirjallisuusvaikutteisten ja monimerkityksellisten sanoitustensa lisäksi tunnettu korkeasta ja ilmaisuvoimaisesta lauluäänestään sekä musiikillisen tuotantonsa monimuotoisuudesta. Hän on myös kuuluisa täydellisyyteen pyrkivästä studiotyöskentelystään. Bush tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1978, jolloin myyntimenestys ”Wuthering Heights” oli neljä viikkoa Britannian singlelistan ykkösenä. Wuthering heightsistä tehtiin kaksi musiikkivideota.

Yleensä toinen musiikkivideo tehdään ensimmäisen epäonnistuttua tai kun levyn tai singlen julkaisusta on jo kulunut aikaa ja levymyyntiä halutaan virkistää tai tuoda artisti uudelleen julkisuuteen. Kate Bushin Wuthering heightsistä ei koskaan pitänyt tulla singleä, vaan sen oli tarkoitus olla vain yksi The Kick Inside -albumin täytebiiseistä. Kappale oli muutamassa kymmenessä minuutissa kirjoitettu artistin oma suosikki, jolla levytysyhtiön mukaan ei myytäisi yhtäkään levyä. Kuitenkin Bushin jääräpäisyyden tuloksena eräs johtoportaan jäsen totesi puolihuomaamatta Wuthering Heightsin päätyvän ensimmäiseksi singleksi ja laulajan suosikkisävellys Brontën Humiseva harju -teoksesta lähti valloittamaan maailmaa. Kappaleesta tehtiin kaksi musiikkivideota peräjälkeen, joista toinen on niin kutsuttu “punaisen mekon versio”.

Wuthering heightsin tarkkaakin tarkempi äänitystyö ja hiottu lopputulos ei näy musiikkivideoissa. Ensimmäisessä, väkisintehdyn tuntuisessa pienen budjetin videossa Bush seisoo jäähallilta vaikuttavassa paikassa sumun ympäröimänä ja laulaa kameralle tehden välillä voimisteluliikkeen tapaisia tanssahduksia. Kate Bush huumaa niin äänellään kuin kauniilla ulkonäölläänkin, mutta video jää yhdentekeväksi. Punaisen mekon versio on kuin ensimmäisen toisinto: Bush tanssahtelee metsämaisemassa punaiseen puettuna ja katoaa aina piruetin tehtyään kameran näkökentästä. Tunne yhden oton videosta häiritsee ja kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin. Laulajan kunniaksi on kuitenkin mainittava musiikin ja videon hypnoottisen tanssahtelun erilaisuus ja niin kutsuttu taiteellisuus diskon ja punkin hallitsemalla aikakaudella. Koska vuoden 1978 musiikkivideotarjonta on minulle melko tuntematon asia, enkä osaa lähteä vertailemaan Bushin videoiden onnistuneisuutta tuotteen myyntiä edistävänä seikkana, on vain todettava että nykypäivänä videot eivät luultavastikaan ansaitsisi montakaan esityskertaa; ennemminkin ne jäisivät täyttämään kappaleen synnyttämää faneille suunnatun ekstramateriaalin tyhjiötä.

Steve Zissoun vedenalainen maailma on Wes Andersonin ohjaama elokuva vuodelta 2004. Omalaatuisen komedian pääossassa on Bill Murray, joka esittää Steve Zissouta, persoonallista meritieteilijää, jonka päivät julkisuudessa ovat jo takanapäin (kyllä, Andersonin maailmassa tieteilijäkin voi olla julkkis). Zissoun elämäntyö on kuvata meriaiheisia dokumentteja, joista uusimman on tarkoitus kertoa salaperäisestä “jaguaarihaista”, jolle Steve on hiljattain menettänyt ystävänsä Estebanin. Kuvausmatkalta tuntuu kuitenkin löytyvän kaikkea muuta kuin kaivattu hai. Dokumentin tekoa häiritsevät merirosvot, rahoittajan kidnappaus, Steven pitkään kadoksissa ollut poika Ned ja raskaana oleva toimittaja, joka jaksaa kääntää veistä Steven julkisuuden jättämässä haavassa.

Vedenalainen maailma ei varmastikaan avaudu jokaiselle. Kummalliset hahmot, hetkittäinen tarkoituksella tehty ylinäytteleminen ja omalaatuiset vitsit kaipaavat Andersonin huumorintajuun tutustumista ja elokuvien katsomista useampaan kertaan. On pakko todeta, että toisto todella kannattaa. Kerta kerralta henkilöt ja juonenekäänteet avautuvat paremmin, ja on pakko todeta, ettei mikään ole kuvassa tai puutu siitä ilman tarkoitusta.

Elokuvan tuotannollisista valinnoista varmasti mielenkiintoisin on visuualinen toteus ja niin sanotut erikoistehosteet. Elokuvan alussa Zissouta ihaileva pieni poika tulee näyttämään löytämäänsä merihevosta vedellä täytetyssä muovipussissa. Perinteiseltä muovailuvaha-animaatiolta näyttävä merihevonen heittää harjaansa ja säteilee sateenkaaren väreissä. Tähän ratkaisuun on varmasti päädytty Vedenalaisen maailman leikkisän värikkään muusta maailmasta irrallaan olevan ympäristön säilyttämiseksi. Leikkisyydestä pitää huolen myös tutkimusryhmän laiva Belafonte, joka näytetään katsojalle keskeltä halki leikattuna. Lavasteen hassu toteutus varmistaa myös kameroiden sujuvan liikkeen ja paikasta toiseen siirtymisen lyhyessä ajassa ilman leikkausta.

Steve Zissoun vedenalainen maailma toimii, mutta ehkä vain ainutlaatuisena tapauksena. Jos muut ohjaajat lähtisivät mukaan samanlaiseen toteutukseen, voisi elokuvasta mennä maku.

Talent Suomi on suomalaisversio America’s Got Talent -kykyjenetsintäohjelmasta, jota esittää Nelonen. Ohjelman ensimmäinen tuotantokausi lähti käyntiin Suomessa vuoden lopussa ensimmäistä kertaa.  Ohjelmaan hakee niin akrobaatteja, taikureita, muusikkoja, stand up -koomikkoja kuin tanssijoitakin. Talent toimii kuten muutkin samantyyppiset kilpailuohjelmat, kuten Idols ja Tanssi jos osaat. Esikarsinnan läpäisevät jatkavat eteenpäin kohti finaalia ja voittoa. Esikarsinnassa raatina toimii puolueeton tuomaristo, ja loppupeleissä katsojilla on mahdollisuus äänestää oma suosikkinsa. Talent-kilpailu on järjestetty yli 20 maassa; Yhdysvalloissa vuonna 2009 oli jo menossa sarjan neljäs tuotantokausi ja Isossa-Britanniassa kolmas tuotantokausi. Talent Suomi jatkui toisella tuotantokaudella vuonna 2009.
Talent-ohjelman valitseminen kulttuuripassi tehtäväksi ei tapahtunut suunniltellusti. En seuraa kilpailuun pohjautuvia televisiosarjoja muuten kuin satunnaisesti, joten Talent Suomikaan ei kuulu suosikkeihini. Miettiessäni tuotantoa, josta minulla olisi sanottavaa, sarja ponnahti kuitenkin välittömästi mieleeni.

Talent Suomen kaltaisen formaatin toteuttaminen Suomessa voi olla haastavaa muun muassa kilpailulavan koon ja televisiojakelun takia. Täällä kun ei ole  mahdollista hankkia  Amerikan Las Vegasin kaltaisia näyttämöitä eikä näin kameroita pystytä mahduttamaan joka kulmaan kuvaamaan esiintyjän liikkeitä mahdollisimman monipuolisesti. Vaikka järjestelykysymyksistä hienot kameratemput jäisivätkin toteuttamatta, on televisiokatsojaa silti muistettava. Kameran pitäminen paikallaan ja esiintyjän kuvaaminen suoraan edestä vastaa aitoa live-katselutilannetta, ja on pienessä tilassa kuvattaessa paras vaihtoehto. Televisioinnin tarkoitus on näyttää, mitä paikalla tapahtuu – ei olla koonti tempuista, joita kameramies osaa tehdä.

Talent Suomea katsoessa kotikatsomosta saattoi usein tuntua siltä, että televisio olisi vaihtunut johonkin Linnanmäen härveleistä. Kamera teki hurjia silmukoita, zoomasi lähemmäs ja kauemmas sekä  kieppui hullusti yleisön seassa. Näiden tehokeinojen seasta katsojan piti vielä löytää lava ja esiintyjä, sekä päättää mahdollisesta talentin jatkoonäänestämisestä. Esitysten jälkeen oli tuomareiden vuoro kertoa mielipiteensä. Tällöin kuva kuitenkin pysyi paikallaan ja seurasi tarkasti aina vuorollaan puhuvaa henkilöä. Kameramiehen, tai sitten sen henkilön, joka valitsi kulloinkin näytettävän kuvan olisi voinut käskeä keskittymään olennaiseen.

Televisioitavissa musiikkiesityksissä, joiden viehätys perustuu lähinnä audiaaliseen viehätykseen kameran vaeltelu tuntuisi luonnolliselta; televisio-ohjelmassa, jossa on paljon näytettävää on turha järjestää kameralle liikaa oheistoimintaa. Draamasarjoissa tällainen ei tulisi kyseeseenkään, mutta kilpailupohjaista tositelevisiota on helppo pitää liian helppona katsottavana ja alkaa näin temppuilla kameran ja muiden tehosteiden kanssa. Keep it simple – joskus se, mikä näkyy kuvassa on tärkeämpää kuin se, miten se näkyy.

Kesällä kuvitteellinen koripalloilija Hans von Blumenstock nousi Lidl-kauppaketjun Freeway-colajuoman erikoiseksi mainoskasvoksi. Moni ehti jo luulla viiksekästä güntheriä NBA:sta lainatuksi ja media otti tehtäväkseen  selvittää salaperäisen miehen todellisen henkilöllisyyden. SEK & Greyn toteuttaman massiivisen markkinointikampanjan keulahahmo olikin keravalaislähtöinen, nykyisin Järvenpäässä vaikuttava Jussi Reimakoski.

Se kaikki alkoi teaseristä -  muutaman sekunnin pätkässä pimeän hallin keskellä olevassa valojuovassa kylpi mystinen mies. Mainos päättyi lupaukseen: Hans 20.07. Luvattuna päivänä Hansia sai sitten joka tuutista: postiluukusta tipahtelevat mainokset kertoivat hansin juovan alehintaista lidlin colajuomaa, musiikkitelevisiossakin pyörineet mainokset näyttivät, ettei huippukoripalloilijakaan aina osu koriin (vaikka pelinumero olisi legendaarinen 23) ja herra von Kukkakepillä oli jopa oma profiilinsa irc-galleriassa. Kaiken kruunasivat urheilumerkkien ristiin menneet mainoslauseet:

“Just drink it, because nothing is impossible” ja “Life’s is like a full bottle. Just drink it, and that’s it”.

Palkintojakin pokannut mainos ei ehkä osunut koriin, mutta nappiin kylläkin. Jokainen vähääkään ironiaa tajuava saattoi huomata ärsyynnyksen laannuttua hymyilevänsä mainokselle. Ensin kuultuani Lidlin tavoitteesta saada Hans “syksyn kovimmaksi puheenaiheeksi kouluissa”  ajattelin yrityksen luopuvan viimeisestäkin itsearvostuksen rippeestään. Olisi pitänyt heti huomata ketjun tajunneen itsekin vitsikertoimensa. Mikä sitten naurattaisi suomalaisia ellei itseironia?

Sitten tuotannolliseen puoleen, eli saiko Hansin luotsaama kampanja Lidlin colajuoman räjähdysmäiseen nousuun? Sanoisin, että alennetusta hinnasta johtuneesta pienestä piikistä huolimatta ei saanut. Lidl onnistui kylläkin Hansin sysäämänä aloittamaan parodiamainosten ketjun ja nosti näin niin jugurtin, makkaran kuin hävyttömän halvat vaipatkin kuluttajien tietoisuuteen. En usko, että sama olisi toiminut toisinpäin. Lidlin hyväksi on myös mainittava, että kuvitteelisen julkisuuden hahmon avulla mainostaminen ei olisi voinut sattua parempaan väliin. Myöhäisempi kampanjan alkamishetki olisi jättänyt Hansin the Virtanen Bandin jalkoihin ja tuonut Lidlille kopioijan leiman. Propsit siitä.

Tässä vielä naisille:

Skins on Company Pictures -tuotantoyhtiön BAFTAn voittanut brittiläinen teinidraamasarja. Sarja sai ensi-iltansa 25. tammikuuta 2007 E4-kanavalla. Skins kertoo 16-19-vuotiaista koostuvasta bristolilaisesta kaveriporukasta, johon kuuluu persoonia niin autistista narsistiin kuin homoseksuaalista huumeita käyttävään neitsyydestä eroon haluavaan muslimiinkin. Sarjan kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella seurattiin ensimmäistä sukupolvea ja kolmannen tuotantokauden myötä siirryttiin toiseen sukupolveen ja uuteen kaveriporukkaan. Neljättä kautta alettiin kuvata 2009 syksyllä.

Ensi kuulemalta ohjelman konsepti kuulostaa siltä, että tämä on jo nähty: nuorista kertova televisio-ohjelma kertoo aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka rakkaus sattuu ja ystävät pettävät. Ennakko-oletus osoittautuu kuitenkin saman tien vääräksi, kun sarjan ensimmäinen jakso näyttää brittinuorten elämän ei-niin-ruusuisen puolen. Vaikka jaksojen aiheet pyörivätkin tuttujen huumeiden, perheongelmien, syömishäiriöiden ja suhdekiemurojen ympärillä, aiheet eivät kyllästytä vaan katsojalle tulee olo, että asiasta kuulisi ensimmäistä kertaa. Tästä on kiittäminen muun muassa monipuolista käsikirjoittajajoukkoa, joka koostuu ammattilaisten ohella useista nuorista, jotka pitävät huolen sarjan realistisesta otteesta ja nykyaikaisesta, alati muuttuvasta puhekielestä.

Tuotannollisesta näkökulmasta katsoen sarja on onnistunut: Skins on saavuttanut jättisuosion kotimaassaan Isossa-Britanniassa ja ansainnut levityssopimuksen lukuisiin maihin, joista muun muassa Suomessa on nähty kolme tuotantokautta. Pidän myös sarjan paljon epäiltyä siirtymää ensimmäisen ja toisen sukupolven välillä toimivana. Kun katsoja on ehtinyt samaistua ja kiintyä ensimmäisen sukupolven henkilöiden hahmoihin, tuntuu luontevalta jatkaa sarjaa päähenkilö Tonyn siskon Effyn ja tämän ystävien seurassa, sen sijaan että sarja aloittaisi vanhoihin henkilöihin kyllästyttyään täysin uudelta pohjalta.

Sarja vakuuttaa myös näyttelijävalinnoillaan – enää ei tarvita 26-vuotiasta huippumallia näyttelemään 16-kesäistä koulupoikaa, vaan sarjan hahmot näyttävät ihan oikeilta ihmisiltä. Toki sarjassa, niin kuin tosielämässäkin maailma on jakautunut kauniisiin ja rumiin sekä niihin tavallisiin siinä välillä, mutta juonenkäänteiden ja yksityiskohtaisten henkilökuvausten avulla on saatu ajoittain kauniit näyttämään jopa groteskeilta ja ulkonäöltään vähemmän  viehättävät loistamaan arjen sankareina. Tätä lisää.