Emma-gaala

Talent Suomi on suomalaisversio America’s Got Talent -kykyjenetsintäohjelmasta, jota esittää Nelonen. Ohjelman ensimmäinen tuotantokausi lähti käyntiin Suomessa vuoden lopussa ensimmäistä kertaa.  Ohjelmaan hakee niin akrobaatteja, taikureita, muusikkoja, stand up -koomikkoja kuin tanssijoitakin. Talent toimii kuten muutkin samantyyppiset kilpailuohjelmat, kuten Idols ja Tanssi jos osaat. Esikarsinnan läpäisevät jatkavat eteenpäin kohti finaalia ja voittoa. Esikarsinnassa raatina toimii puolueeton tuomaristo, ja loppupeleissä katsojilla on mahdollisuus äänestää oma suosikkinsa. Talent-kilpailu on järjestetty yli 20 maassa; Yhdysvalloissa vuonna 2009 oli jo menossa sarjan neljäs tuotantokausi ja Isossa-Britanniassa kolmas tuotantokausi. Talent Suomi jatkui toisella tuotantokaudella vuonna 2009.
Talent-ohjelman valitseminen kulttuuripassi tehtäväksi ei tapahtunut suunniltellusti. En seuraa kilpailuun pohjautuvia televisiosarjoja muuten kuin satunnaisesti, joten Talent Suomikaan ei kuulu suosikkeihini. Miettiessäni tuotantoa, josta minulla olisi sanottavaa, sarja ponnahti kuitenkin välittömästi mieleeni.

Talent Suomen kaltaisen formaatin toteuttaminen Suomessa voi olla haastavaa muun muassa kilpailulavan koon ja televisiojakelun takia. Täällä kun ei ole  mahdollista hankkia  Amerikan Las Vegasin kaltaisia näyttämöitä eikä näin kameroita pystytä mahduttamaan joka kulmaan kuvaamaan esiintyjän liikkeitä mahdollisimman monipuolisesti. Vaikka järjestelykysymyksistä hienot kameratemput jäisivätkin toteuttamatta, on televisiokatsojaa silti muistettava. Kameran pitäminen paikallaan ja esiintyjän kuvaaminen suoraan edestä vastaa aitoa live-katselutilannetta, ja on pienessä tilassa kuvattaessa paras vaihtoehto. Televisioinnin tarkoitus on näyttää, mitä paikalla tapahtuu – ei olla koonti tempuista, joita kameramies osaa tehdä.

Talent Suomea katsoessa kotikatsomosta saattoi usein tuntua siltä, että televisio olisi vaihtunut johonkin Linnanmäen härveleistä. Kamera teki hurjia silmukoita, zoomasi lähemmäs ja kauemmas sekä  kieppui hullusti yleisön seassa. Näiden tehokeinojen seasta katsojan piti vielä löytää lava ja esiintyjä, sekä päättää mahdollisesta talentin jatkoonäänestämisestä. Esitysten jälkeen oli tuomareiden vuoro kertoa mielipiteensä. Tällöin kuva kuitenkin pysyi paikallaan ja seurasi tarkasti aina vuorollaan puhuvaa henkilöä. Kameramiehen, tai sitten sen henkilön, joka valitsi kulloinkin näytettävän kuvan olisi voinut käskeä keskittymään olennaiseen.

Televisioitavissa musiikkiesityksissä, joiden viehätys perustuu lähinnä audiaaliseen viehätykseen kameran vaeltelu tuntuisi luonnolliselta; televisio-ohjelmassa, jossa on paljon näytettävää on turha järjestää kameralle liikaa oheistoimintaa. Draamasarjoissa tällainen ei tulisi kyseeseenkään, mutta kilpailupohjaista tositelevisiota on helppo pitää liian helppona katsottavana ja alkaa näin temppuilla kameran ja muiden tehosteiden kanssa. Keep it simple – joskus se, mikä näkyy kuvassa on tärkeämpää kuin se, miten se näkyy.

Skins on Company Pictures -tuotantoyhtiön BAFTAn voittanut brittiläinen teinidraamasarja. Sarja sai ensi-iltansa 25. tammikuuta 2007 E4-kanavalla. Skins kertoo 16-19-vuotiaista koostuvasta bristolilaisesta kaveriporukasta, johon kuuluu persoonia niin autistista narsistiin kuin homoseksuaalista huumeita käyttävään neitsyydestä eroon haluavaan muslimiinkin. Sarjan kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella seurattiin ensimmäistä sukupolvea ja kolmannen tuotantokauden myötä siirryttiin toiseen sukupolveen ja uuteen kaveriporukkaan. Neljättä kautta alettiin kuvata 2009 syksyllä.

Ensi kuulemalta ohjelman konsepti kuulostaa siltä, että tämä on jo nähty: nuorista kertova televisio-ohjelma kertoo aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka rakkaus sattuu ja ystävät pettävät. Ennakko-oletus osoittautuu kuitenkin saman tien vääräksi, kun sarjan ensimmäinen jakso näyttää brittinuorten elämän ei-niin-ruusuisen puolen. Vaikka jaksojen aiheet pyörivätkin tuttujen huumeiden, perheongelmien, syömishäiriöiden ja suhdekiemurojen ympärillä, aiheet eivät kyllästytä vaan katsojalle tulee olo, että asiasta kuulisi ensimmäistä kertaa. Tästä on kiittäminen muun muassa monipuolista käsikirjoittajajoukkoa, joka koostuu ammattilaisten ohella useista nuorista, jotka pitävät huolen sarjan realistisesta otteesta ja nykyaikaisesta, alati muuttuvasta puhekielestä.

Tuotannollisesta näkökulmasta katsoen sarja on onnistunut: Skins on saavuttanut jättisuosion kotimaassaan Isossa-Britanniassa ja ansainnut levityssopimuksen lukuisiin maihin, joista muun muassa Suomessa on nähty kolme tuotantokautta. Pidän myös sarjan paljon epäiltyä siirtymää ensimmäisen ja toisen sukupolven välillä toimivana. Kun katsoja on ehtinyt samaistua ja kiintyä ensimmäisen sukupolven henkilöiden hahmoihin, tuntuu luontevalta jatkaa sarjaa päähenkilö Tonyn siskon Effyn ja tämän ystävien seurassa, sen sijaan että sarja aloittaisi vanhoihin henkilöihin kyllästyttyään täysin uudelta pohjalta.

Sarja vakuuttaa myös näyttelijävalinnoillaan – enää ei tarvita 26-vuotiasta huippumallia näyttelemään 16-kesäistä koulupoikaa, vaan sarjan hahmot näyttävät ihan oikeilta ihmisiltä. Toki sarjassa, niin kuin tosielämässäkin maailma on jakautunut kauniisiin ja rumiin sekä niihin tavallisiin siinä välillä, mutta juonenkäänteiden ja yksityiskohtaisten henkilökuvausten avulla on saatu ajoittain kauniit näyttämään jopa groteskeilta ja ulkonäöltään vähemmän  viehättävät loistamaan arjen sankareina. Tätä lisää.