emma on Huh 6th 2010 Kulttuuripassi 2,keikka
Dethera
1.4.2010 Rokkibaari, Turku
Vaikka soisin lopetusuhan alla olevan Rokkibaarin jatkavan toimintaansa, on pakko myöntää sen olevan Turun huonoin keikkapaikka. Kun putken muotoisen pikkuruisen baarin tunkee täyteen ihmisiä, keikasta nauttimisen voi unohtaa. Äänentoistolaitteista ei ole mitään hyötyä, kun rummut peittävät muut instrumentit alleen. Kovempaakin voitaisiin soittaa, ellei oltaisi katutasolla ja desibelien määrä jatkuvan tarkkailun kohteena.
Putken muotoinen tila ei haittaa pelkästään äänen dynamiikan monipuolisuutta, vaan bändin katselun voi unohtaa, jos eturivin paikat on viety ennen saapumistasi. Uskomatonta kyllä baarin ulkopuolelta ikkunan läpikin näkee enemmän artistia kuin mutkasta muutaman kymmenen ihmisen takaa. Ehkä muutaman metrin pituisen päätyseinän voisi pyhittää screenille, josta sitten isojen festarien hengen mukaisesti katseltaisiin bändiä anniskelualueelta käsin.
Ihan kiva keikka – kuuntelen sen sitten kotona levyltä tuijottaen bändin kuvaa.
emma on Huh 5th 2010 keikka
Bullet
25.-26.2.2010 Close-up Båten, Silja Line
Omat epäilykseni heräävät aina, kun tulokasyhtyettä verratan kuuluisaan, maailmanluokan bändiin. Bullet – Ruotsin AC/DC ei kuulosta hyvältä, varsinkaan kun yhtye vietti osan viime vuodesta australialaislegendan lämmittelybändinä. 80-luvun hard rockia soittavalla yhtyeellä saattaa löytyä samankaltaisuuksia eläkeikää lähentelevien kollegojensa kanssa, mutta kopioiksi heitä ei voi väittää. Kun nykyajan kokeilevassa kulttuuriympäristössä haluaa keksiä jotain uutta ja ennenkuulumatonta kuitenkin 80-luvun henkeä kunnioittaen, tuloksen on pakko olla joko nerokas tai epäonnistunut. Puritanistien mielipiteistä en tiedä, mutta omalla kohdallani Bullet toimii.
Close-Up Båten -risteily oli Close-Up Magasin -lehden järjestämä risteily, jossa yleisöä viihdytettiin kahden päivän ajan seitsemän bändin voimin. Risteilyn avaavalla Bulletilla oli paljon todisteltavaa, varsinkin kun roudaamista ei oltu pystytty aloittamaan ennen laivan tuloa maihin. Keikka alkoi kuitenkin ajallaan, ja veti lavan edustan ja starlight-yökerhon täyteen raskaamman musiikin ystäviä.
Itseäni miellyttävät sellaiset lavapersoonat, jotka osaavat ottaa yleisönsä hyvin. On aina mukavaa luoda katsekontakti artistiin tai huomata, että esiintyjät innostuvat yleisön laulaessa mukana. Bulletin esiintymisestä huomaa, että keikkojen näyttävyyteen on panostettu. Kahden kitaristin ja basistin tekemät koreografiat, instrumenttien kanssa heiluminen ja ympäri lavaa juoksentelu saavat ainakin naispuoliset fanit kikattamaan. Laulaja Hell Hoferin hillitympi esiintymistapa tasapainottaa kitaristien riehumista ja luo mielikuvan ehkä jopa isällisestä, hieman saarnaavastakin tavasta tuoda lyriikat yleisön luo. Yhtyeen esiintymisestä huokuu koko ajan tunne, että yleisö on se, ketä varten ollaan tultu esiintymään. Liika rokkikukkoilu on siis kuorittu pois bändin uskomattomista yhteistyökumppaneista huolimatta.
Koska toisessa kulttuuripassissa oli lupa keskittyä enemmän omaan kulttuurikokemukseen kuin pohtia esityksen tuotannollisia puolia, voin ilman tunnontuskia myöntää Bulletin olevan yksi suosikkiyhtyeistäni ja todeta, etten aio kritisoida esityksen mitään puolia. Skeptisimmät voivat väittää sen johtuvan mieltymyksestäni pitkähiuksisiin miehiin; todellisuudessa keikka vain teki minuun syvän vaikutuksen. On aina mukava huomata, että yleisön (eli minun) viihtyvyyteen on panostettu. Yleisö on kuitenkin se olennainen osa tuotantoketjua, joka maksaa muiden osien palkat ja varmistaa näin ketjun olemassaolon.