Emma-gaala

Mika Saastamoinen: Parasta Lapsille – Suomipunk 1977-1984 (2007)

“Nuoriamme viedään lujaa ja kovilla. Englantilainen punkrockyhtye Sex Pistols, nuortenlehtienkin rääväsuiseksi riiviölaumaksi nimeämä, on tulossa karjumaan Suomeen. – Niin että monet on konstit, millä lastemme viikkorahoja viedään –  vastineeksi on tarjolla rääväsuisen riiviölauman räkäistä raakkumista. Kenenköhän asia olisi estää moisten pääsy Suomeen – lastensuojelijoiden vai ympäristöhygieenikkojen?”   /Raija Forsström, Helsingin Sanomat 3.1.1978

Siitä se kaikki lähti. Punk oli rantautunut Suomeen. Me, jotka olemme syntyneet suomipunkin parhaiden vuosien toisella puolen, olemme saaneet tähän asti tyytyä vanhempiemme muisteluihin ja Wikipedian suppean tietotarjonnan selailuun. Toisinaan Yle on muistanut meitä näyttämällä arkiston helmiä ja myös harvinaisempaa uutta materiaalia, kuten dokumentin Kohu-63:n Amerikan kiertueesta. Ainakin omalla kohdallani kokonaiskuva suomipunkin varhaisvuosista on kuitenkin jäänyt sekavaksi, minkä takia koin Parasta lapsille -teoksen löytämisen hienona mahdollisuutena.

Parasta  lapsille -kirjaa on vaikea kuvailla yhtenä kulttuurikokemuksena, sillä en lukenut sitä yhdeltä istumalta. Se on toiminut tietosanakirjana, jonka pariin olen palannut yhä uudelleen. 420 sivuun on saatu mahdutettua useita vielä nykyäänkin suomalaisissa musiikkipiireissä vaikuttavia kuin hieman tuntemattomampiakin yhtyeitä. Ääneen ovat päässeet bändien ne jäsenet, joita julkisuudessa ei yleensä olla kuultu (mukana myös Korroosion entinen kitaristi, nykyinen iskelmälaulaja Joel Hallikainen!).

Jos saisin kertoa kirjan kirjoittajalle kiitokseni, mainitsisin varmasti, kuinka hienoa työtä hän on tehnyt kerätessään valtavan informaatiomäärän yksiin kansiin. On kivintä, kun joku jaksaa vielä tarjota parasta lapsille.

Bob Dylan: Muistelmat. Osa 1. (2005)

Kun yleisö pääsee lähelle myyttisen hahmon elämää ja yksityisyyttä, on olemassa vaara, että rock n’rollin verho aukeaa liikaa ja sankarista tulee tavallinen kuolevainen. Bob Dylan on pelannut korttinsa uransa alkuvaiheista asti sillä tavalla nerokkaasti, ettei olemassa ole luultavasti yhtäkään ihmistä, joka voisi sanoa tuntevansa sen oikean Bobin.

Jo lukiessani ensimmäistä Robert Zimmermanista kertovaa elämäkertaa tajusin, ettei hänestä ole saatavilla paljoakaan tietoa, jota voitaisiin pitää totena. Dylan on eri uransa vaiheina valehdellut (kertonut muunneltua totuutta?) kaikesta niin perhetaustasta kuin ikänsäkin välillä, mikä on pitänyt folksankarin tarpeeksi kaukana tavallisten ihmisten maailmasta. Muistelmat. Osa 1 ei onneksi selvitä liikaa tätä useiden totuuksien sotkua, vaan pitäytyy eräänlaisessa historiankertojan roolissa tunkeutumatta sen enempää Dylanin tunteisiin ja ajatuksiin. Moni muu olisi varmasti mieluusti halunnut ykstyiskohtaisempia paljastuksia legendan nuoruusvuosista, mutta itse tahdon pitää taikuutta yllä.

Muistelmat. Osa 1 vaatii lukijaltaan ainakin perustiedot kattavaa Bob Dylan -tietämystä. Laulajasta kertovien elämäkertojen lukeminen ennen Muistelmia ei ollut pelkästään valaisevaa, vaan toi lukukokemukseen jännittäviä lisäsävyjä. Oli mielenkiintoista verrata elämäkertojen antamia tietoja Dylanin versioihin tapahtuneista. Jos olisin saanut esittää kirjalijalle yhden toiveen, olisin toivonut hänen keskittyvän vielä enemmän mystiseen 60-lukuun. En toisaalta voi vielä tietää, eteneekö osa 2 kronologisesti kohti nykypäivää vai onko tiedossa vielä paluu juurille.

Välillä toivon, ettei osa 1 olisi jättänyt lukijaa pakkomielteiseen tilaan odottamaan toista osaa – jos Dylanin todella on tarkoitus vielä julkaista kolmaskin kirja, pakkomiellettä olisi hyvä pitää yllä tasaisin väliajoin ennen mielenkiinnon laantumista.