Emma-gaala

Vanhoja viikon oivalluksia lukiessani törmäsin kulttuurisponsorointia käsittelevään postaukseeni. Olin pohtinut, kuinka sponsoroiden hankinta tapahtuu käytännössä. Minua mietitytti myös pienibudjettisten koulun tuotantojen haluttuus sponsorimarkkinoilla – koulun tuotannoilla kun ei mielestäni ollut paljoakaan tarjottavaa rahallisten tai aineellisten avustusten vastikkeeksi.

Näin ensimmäistä kertaa harjoitustuotannossa toimittuani uskallan tuomita aiemmat oletukseni vääriksi. Pidin koulun tuotantojen suurimpana haasteena toisen osapuolen hyötyjen jäämistä niin vähäisiksi, että sponsorisuhde kävisi turhaksi. Nyt olen kuitenkin oppinut ajattelemaan asiaa toiseltakin kantilta – sponsorit haluavat tunnettuutta myös ei-mainonnallisissa yhtyksissä. Itse asiassa keskusteltuani koulun lyhytelokuvan ohjaavan opettajan kanssa sain kuulla, että esimerkiksi logon vilautteleminen eri asiayhteyksissä ei ole nykyään kovinkaan trendikästä. Uutena muotivirtauksena on tarjota elokuvan materiaalia sponsorin käyttöön – dvd-tallenteita yhteistyökumppaneille ja näytteenä yrityksen tuotteiden toimivuudesta käytännössä. Koulun tuotannoissa vastaavasti kuvauspaikka voi saada sponsorisuhteen vastineeksi kuvausrymän tekemän mainosvideon tai kahvila tunnettuutta opiskelijapiireissä.

Toinen minua jännittänyt asia oli sponsoreiden hankkiminen. Ennen ensimmäistä sponsorinhankintapuheluani pidin itseäni lähinnä kerjäläisenä, enkä uskonut kenenkään suostuvan ehdotuksiini. Sain  katua kyynisyyttäni, kun taho toisensa jälkeen suostui ensiyrittämällä sponsoripyyntöihini. Kaikista ystävällisin tarjous tuli maanomistajalta, joka lupasi antaa vanhan puhelinkoppinsa kuvausryhmän käyttöön, ja olisi jopa ollut valmis antaa käyttää kotiaan kuvauspaikkana. Opin, että jo kärsivällisyys ja ystävällinen ääni langan toisessa päässä vievät sponsoreita havittelevan pitkälle.

Pokkaa tarvitaan lähdettäessä tekemään independent-elokuvaa. Elokuvarahoituksen kurssi ja tieto suurimmista elokuvien rahoittajista Suomessa on tuonut tuottajaksi haluavalle edes jonkinlaista varmuutta tahtoa lähteä työskentelemään pitkien elokuvien pariin. Silti takaraivossa on huutanut pelästynyt ääni alan epävarmuudesta ja muistuttanut, että isojen rahojen käsittely ja eri osastoille suuntaaminen ei ole helppoa. Epävarmana ihmisenä tuntuukin uskomattomalta, että löytyy ihmisiä, joilla on pokkaa ja uskallusta lähteä tekemään independent-elokuvaa ilman säätiöiden tukia tai alan ammattilaisten osaamista.

Wikipedian mukan independent-elokuva tai indie-elokuva tarkoittaa yleensä pienen budjetin elokuvaa, jonka tuottaa pieni elokuvastudio. Viime viikolla koulullamme luennoimassa käyneet Mitä meistä tuli -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Miika Ullakko ja tuottaja Tianyi Pan osoittivat, ettei indie-elokuvan budjettia voi aina edes kuvailla pieneksi; Mitä meistä tuli kun kuvattiin kokonaan pienillä sponsoriavustuksilla ja tekijöiden omalla rahalla. Miesten tuotantoyhtiötä ei voitu huomioida säätiöiden tukien hakijaksi, koska tekijöillä ei ollut tarvittavaa koulutusta eikä heitä näin voitu luokitella ammattilaisiksi. Kaikesta huolimatta elokuva tehtiin ja mutkien kautta se päätyi Suomessa teatterilevitykseen.

Olen usein ollut huolissani tulevaisuuteni työllistymisestä ja arvioinut, ettei minusta ehdi kehittyä ammattilaista neljän opiskeluvuoden aikana. On huojentavaa nähdä, että ammattilaiseksi voi kehittyä muuallakin kuin koulussa, kunhan tekemässään asiassa osaa olla pitkäjänteinen ja uskoa itseen riittää. Kaikista parasta on kuitenkin verrata viime kesän ja tämän hetken tuottajaosaamistani ja huomata, että jotain on tullut opittua. Ehkä se pokkakin löytyy vielä ajan myötä.

Rakas Internet

Katsoin eilen Tonight Show with Conan O’Brien -talk show’n viimeisen jakson . Olen seurannut O’Brienin uraa jo yli kuuden vuoden ajan, enkä nyt talk show’n päätyttyä tiedä mitä tehdä. Pitäisikö minun tosiaan muuttaa tapojani ja alkaa mennä nukkumaan kohtuulliseen aikaan? Kenelle nyt nauran yksin väsyneenä, kun ohjelmapaikalle korvaavaksi sarjaksi kaavaillun Tähtiportin vitsikerroin on samalla tasolla kuin ymmärrykseni sarjan juonikuvioista? Kenen vitsejä nyt toistan ruokalassa ominani?

Vaikka Conanin talk showt Tonight Show ja Late Night ovatkin jääneet mieleeni positiivisina kokemuksina, käsikirjoitusta tai vieraita ei ole aina voinut kehua: on toistettu, kerrottu käsittämättömiä vitsejä, oltu lakossa, toistettu vielä vähän lisää ja istuttu vaivaantuneina vieraiden kanssa. Silti olen aina jatkanut katsomista ja tunnollisena fanina luonut uskoa paremmista ajoista myös muihin katsojiin. Niin kauan kun Conan, talk show’n sydän on ollut mukana, käsikirjoitus ja vieraat ovat olleet toisarvoisia. Tuottajana itse lähtisin mieluummin tuottamaan karismaattista persoonaa kuin käsikirjoitukseltaan sujuvaa showta, jonka keulakuva olisi tyhjä sisältä. Vaikka esimerkiksi Maria Veitolan letkautuksista varmasti vain muutama on lähtöisin hänen omasta päästään, show’nsa juontajana hän on ainut laatuaan. Kärkkäät letkautukset ja ah, ne mekot saavat katsojat palaamaan viikko toisensa jälkeen Maria -show’n ääreen.

Rakas Internet, ystäväni Televisio on hylännyt minut. Toivottavasti Sinulla on tarjota jotain tilalle.

Peeäs, ajoittain saattaa kuulostaa siltä, että arvostelisin Tonight Showta ja sen käsikirjoittajia, vaikka näin ei ole. Muistelen yhä oksentavaa Kermitiä lämmöllä.

Tiedotuksen kurssin oivallus tekee vielä tuloaan ja viikon muut ajatukset ovat pyörineet lähinnä työharjoittelunpaikan hakemisen ympärillä. Viikon oivallus on siis tiivistettyä muotoa tällä kertaa.

Mainonnan kurssilla oli puhetta tiettyjen televisio-ohjelmien mainoskatkojen haluttuudesta ja siitä, kuinka suositun ja ei niin katsotun ohjelman ohessa näytettävien mainosten hinta saattoi heittää jopa kymmenillä tuhansilla euroilla. Puheeksi tuli myös mainosten enimmäiskesto: mainosaika saa olla enintään 15 prosenttia päivittäisestä lähetysajasta ja enintään 20 prosenttia tunnin mittaisesta yksittäisestä ajanjaksosta. Katsoessani perjantai-iltana the Dudesons -realitysarjaa, hämmästyin huomatessani, että lyhyeen puolen tunnin ohjelmapaikkaan oli mahdutettu kaksi mainoskatkoa. Oletin heti ohjelman olevan erittäin suosittu mainostajien keskuudessa – eihän Salattuja elämiäkään ole miljoonakatsojistaan huolimatta vielä pilkottu kolmeen osaan. Mikä sitten tekee Duudsoneista muita haluttavampia? Tuskinpa nuoresta kohderyhmästäkään löytyy Salkkareiden katsojien kaltaista ostovoimaa. Tai ehkäpä päätöksen kahdesta mainoskatkosta onkin tehnyt mainostajien sijaan Subtv. Saavatko mainostajat tällaisessa tapauksessa eräällä tapaa ylimääräistä mainosaikaa? Vaikka tietystä kohderyhmästä tai primetime-ajasta olisikin maksettu jo etukäteen, onko tyypillistä paukuttaa samaa mainosta neljä kertaa tunnissa?

Pliis te, jotka ymmärrätte jotain televisiomainonnasta – antakaa vastauksia.

Viime viikolla alkaneella mainonnan perusteet -kurssilla oivalsin, ettei mainonta ole pelkkiä televisiossa tai lehdissä nähtäviä kuvia. Täysin uutena käsitteenä minulle aukesi hopottaminen, joka on toisin sanoen tuotteistettua puskaradiota. Hopottajat mainostavat palkatta tiettyjä tuotteita lähipiirilleen, tai vaikkapa puhuvat tuotteesta positiiviseen sävyyn ruuhkabussissa. Palkkioksi he saattavat toisinaan saada esimerkiksi elokuvalippuja tai mainostamiaan tuotteita.

Toisena uutena terminä minulle aukeni viraalimarkkinointi, “viral marketing”. Olin toki kuullut käsitteestä ennenkin, mutta yhdistänyt sen automaattisesti tietokoneisiin ja sähköpostin avulla eteneviin roskapostimainoksiin. Tunnilla viraalimarkkinointi ohitettiin vain siitä mainitsemalla, ja vasta kotiin päästyäni muistin sittenkin tietäväni siitä jotain.

Keväällä 2007 julkaistu Nine Inch Nailsin Year Zero -albumi vei viraalimarkkinoinnin huippuunsa, vaikka bändi itse kieltäytyikin käyttämästä esittelytavastaan markkinointi-sanaa. Ensin keikkapaitoihin piilotettu lause I’m Trying to Believe vei fanit merkilliselle internet-sivustolle – pian sivustoja alkoi jo löytyä lisää. Keikkapaikkojen wc-tiloista löytyi muistitikkuja, jotka sisälsivät albumin kappaleita. Tämä kaikki johti siihen, että levyn ympärille noussut salaperäisyyden verho sai fanit vain villiintymään entisestään ja pitämään huolen albumin markkinoinnista ilman taustavoimia.

Viraalimarkkinointi käyttää tietokoneviruksen tavoin  valmiiksi olemassa olevia verkostoja levitäkseen, ja ennen pitkään “virus” leviää itsestään. Samoin Nine Inch Nails onnistui mystiikan avulla tekemään faneistaan uuden albuminsa äänitorvia. Salaperäisyyden luoman hypen takia keskustelu ei laantunut yhtä nopeasti, kuin sille olisi käynyt perinteisen printti- ja televisiomainonnan myötä. Markkinointikampanjan avulla saatiin varmasti myös uusia kuuntelijoita, joiden innostus lähti salaisuuden selvittämisestä.

Miksi sitten Nine Inch Nails tuntui kavahtavan markkinointi-sanaa? Moni mainostaja olisi tyytyväinen huomatessaan sanomansa tavoittavan suuren yleisön ja muistuttaisi mielellään, kenen ansiota suosio on. Vakavasti otettavan rock-yhtyeen pahin vihollinen nykyaikana taitaa olla kaupallisuus, joka taas käy käsi kädessä markkinoinnin kanssa. Pitäisi näkyä ja kuulua, mutta kuitenkin niin, että yhtye mielletään vain taiteellisista syistä itseään ilmaisevaksi ryhmäksi. Itsensä markkinoija nähdään helposti pienissä bikineissä keikisteleväksi Britneyksi, kun taas todellisen taiteilijan tulisi pärjätä apurahoilla ja tyytyä siihen vastaanottajajoukkoon, joka milloinkin sattuu taiteilijan tuotantoon törmäämään.

Loppupäätelmä: markkinointi paha – independent hyvä. Vaikka oli se tempaus silti ihan sairaan siisti juttu.

Lähteenä toimi 05/07 Inferno, joka valaisi NIN-maallikolle Year Zero -albumin taustoja

Maanantaina saimme vierailevaksi luennoitsijaksi Risto Hyppösen Länsi-Suomen elokuvakomissiosta (WFFC). Vaikka tuleva tuottajanurani onkin vielä sumun peitossa, tiedän ainakin olevani kiinnostunut pitkien elokuvien tuottamisesta. Sen takia olikin hyvä kuulla Suomessa toimivista elokuvakomissioista, niiden toiminnasta ja vaatimuksista.

Komissiot auttavat tuotantoyhtiötä muun muassa etsimällä kuvauspaikkoja, auttamalla kuvausjärjestelyissä ja osallistumalla osaajien rekrytointiin. Tärkein asia, jonka takia yhteistyötä elokuvakomission kanssa lähdetään tekemään on kuitenkin varmasti rahallinen apu. Komissiolta on mahdollista saada rahoitusneuvontaa ja tuotantotukea, jonka hakemiseen ei ole hakuaikoja.

Koska ilmaista rahaa on harvemmin tarjolla, elokuvakomissioilla on myös kriteereitä, jotka elokuvan on täytettävä, jotta tuotantotukea voitaisiin saada. Kun tukea lähdetään hakemaan, elokuvalla olisi hyvä olla jo tieto levitysmahdollisuuksista ja -sopimuksista. Näin komissio varmistaa, ettei se sijoita hankkeeseen, joka ei koskaan tapahdu. Elokuvakomissioita kiinnostavat myös tuotannon laatu sekä taloudellinen ja imagollinen kiinnostavuus, joka on tärkeää sen alueen, jolla komissio toimii positiivisen imagon ylläpitämiseksi. Komissio toivoo vähintään 100%  elokuvaan sijoitetusta rahasta pysyvän komission toimialueella. Siksi on tärkeää, että elokuviin palkattaisiin paikallista osaamista ja paikallisia palveluita käytettäisiin.

On hienoa, että saamme aina välillä tilaisuuden kuulla vierailevia, alalle työllistyneitä luennoitsijoita. Vaikka kurssit opettavatkin paljon, tuntuu, että vierailijoista jää aina vähän enemmän käteen. Kenties alalla työskentely tuo luentoon tietynlaista kaivattua uskottavuutta, joka arkipäivistä jää puuttumaan.

Huomasin viikon 51 oivalluksen jääneen keskeneräisenä koneelleni, joten päätin ennemmin myöhään kuin milloinkaan postittaa käsikirjoituksen kurssiin liittyvän ajatukseni.

Käsikirjoittajan yksi suurimmista haasteista on saada päähenkilöstä hahmo, johon katsojat voivat samaistua, ja joka pahiksenakin saa empatiat puolelleen. Päähenkilöstä saa uskottavan ja samastuttavan, kun hänet esitellään mahdollisimman pian (elokuvan) alussa ja kun katsoja pystyy tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan esimerkiksi vääryyden sattuessa tai hahmon tehdessä jotain hyvää tai korkean moraalin mukaista. Näin katsoja saadaan toivomaan hahmon onnistumista juonen myöhemmissä vaiheissa, oli toiminta kuinka epämoraalista tahansa.

Kävin katsomassa Spike Jonzen ohjaaman klassikkokirjaan perustuvan Where the Wild Things Aren (Hassut hurjat hirviöt), jonka päähenkilö Max osoittautuu tyypilliseksi pikkupojaksi: ilkikuriseksi, riehakkaaksi ja kuitenkin pohjimmiltaan rakastettavaksi ja hyvää tarkoittavaksi. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Max jahtaa perheen koiraa susipuku päällään. Takaa-ajo näyttää hurjalta ja saa epäilemään josko koira niinkään nauttii leikistä. Toisessa kohtauksessa Max haastaa iso-siskonsa kaverit lumisotaan, minkä seurauksena Maxin lumilinna rikotaan ja poika jää puristuksiin lumen alle. Kostoksi tästä Max kastelee siskonsa huoneen lattiamaton ja rikkoo lahjaksi antamansa “rakastan sinua” -taulun. Tällaisten ilkikuristen toisille harmia aiheuttavien tekojen jälkeen katsoja saattaisi helposti alkaa pitää Maxia epämiellyttävänä, eikä välttämättä samastuisi tähän. Epäilykset pojan kunnollisuudesta hälvennetään sillä, että Max kertoo heti äidilleen aiheuttamastaan harmista ja auttaa siivouksessa. Itseni kohdalla sympatiat keräsi myös tieto siitä, että Max oli joskus antanut sisarusrakkaudestaan kertovan taulun siskolleen.

Where the Wild Things Are on kuvaus lapsuuden peloista ja epävarmuudesta, joten juoneen kuuluu paljon mielen pahoittamista ja riitelyä. Hirviöt, joiden luokse Max muuttaa, vaikuttavat paikoitellen inhottavilta ja epämiellyttäviltä, eikä itse päähenkilökään ole aina kiltteyden perikuva. Ilman käsikirjoittajien alussa luomaa hyvää kuvaa jokaisesta hahmosta (ja varsinkin päähenkilöstä), elokuva saattaisi muuttua sietämättömäksi katsoa. Itse asiassa ansaitsematon onnettomuus, eli Maxin lumilinnan rikkoutuminen ja lumen alle joutuminen toimii kenties vielä parempana samaistumista keräävänä pointtina kuin pelkkä hyvä tai moraalinen teko.

Tällä viikolla tutustuimme elokuvatuotannon maailmaan vierailevan luennoitsijamme Toni Panulan johdolla. Noviisin keskittymiskyky oli jatkuvasti koetuksella lukuisten uusien sanojen ja ilmausten takia. Tämän viikon oivallukseni saakin sen takia toimia oppikirjana ja muistutuksena tulevia elokuvatuotantoon liittyviä koitoksia varten.

Final cut -oikeus kuuluu tuottajalle; tuottaja aloittaa ja lopettaa tuotannon eli toisin sanoen hänellä on päätösvaltaa siihen, mitä tuotantoja toteutuu ja mitä ei. Tuottaja on vastuussa tuotannon rahoittajille, yhteistuotajille sekä tietenkin katsojille.

Propsit on vähän vielä hakusessa, mutta eivätköhän ne liity jotenkin rekvisiittaan. Esimerkiksi prop vehicles tarkoittaa kuvauksissa tarvittavia autoja ja muita ajoneuvoja. Jos ajoneuvo tarvitaan rekvisiitaksi, sen hoitaa rekvisitööri, jos taas ajoneuvolla on tarkoitus ajaa kuvauksissa, vastuu siirtyy järkkärille.

Spottipuoli eli mainospuoli. Siis jos kuvataan spottia on kyse mainoksen kuvauksista.

Break even on se hetki, kun elokuvan lipputulot ylittävät levitys- tai esitysyhtiön kanssa tehdyn tiettyä ns. lainasummaa vastaavan summan. Elokuva on siis voinut saada rahoitusta levitysyhtiöltä, mutta pidättää saman summan elokuvan lipputuloista break eveniin asti.

Crono break down (osan kirjota) huolehtii käsikirjoituksen lopullisesta purusta esituotannon lopussa.

“Huntti” eli sataprosenttinen ääni tarkoittaa juuri sitä miltä se kuulostaakin: sataprosenttista kuvaustilanteessa syntynyttä ääntä. Sen päälle ei siis ole jälkiäänitetty.

Location scouting  eli scouttaus on usein järjestäjän tehtävä, ja tarkoittaa oikean kuvauspaikan metsästämistä. Kuvauspaikan valintaan vaikuttavat  niin tuotannolliset kuin taiteellisetkin puolet

ADR Automatic Dialog Replacement, siis kansanomaisemmin dubbaus eli dialogin jälkiäänitys tarkoittaa kentältä äänitetyn, teknisesti tai ilmaisullisesti heikon materiaalin korvaamista paremmalla.

Foleyllä eli synkronitehosteilla tarkoitetaan jälkikäteen tehtäviä ääniä, jotka liittyvät lähinnä kuvassa tapahtuviin näyttelijöiden toimintoihin.

Telecine-termillä voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensimmäinen on tapa, jolla elokuvaan lisätään frameja, jotta 24 fps elokuva saadaan muutettua NTSC-television käyttämään 29.97 fps muotoon. Tämän operaation vastakohta on inverse telecine, joka poistaa lisätyt framet kuvasta. Toinen merkitys sille on tapa luvatta kuvata elokuvia suoraan projektorilta tai kelalta. Ääniraita siirretään yleensä suoraan alkuperäisiltä äänilevyiltä digitaalisesti.

Tällä viikolla opiskelumme keskittyi budjetointiin ja sain huomata käsitteen olevan muutakin kuin excelin täyttelemistä. Opituista asioista täysin uutena minulle aukeni sponsoroinnin salat ja lähdinkin kurssin innoittamana kehittelemään hypoteettista tapahtumatuontantoa ja miettimään sille mahdollisia sponsoreita. Sopivien sponsoreiden löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty: niin kulttuuri- kuin muunkinlaisessa sponsoroinnissa on pidettävä huolta sponsorin ja sponsoroitavan yhteisistä arvoista, toimintatapojen kohtaamisesta ja siitä, ettei kummankaan osapuolen hyödyt jää niin vähäisiksi, että sponsorisuhde käy turhaksi.

Vaikka kulttuurihanke löytäisikin omia tarkoitusperiään palvelevan sponsorin, se ei aina tarkoita sponsorointisuhteen syntymistä. Yritykset hakevat sponsoroinnilla rahallisen voiton sijasta positiivista julkisuuskuvaa, näkyvyyttä myös ei-mainonnallisissa yhteyksissä sekä sidosryhmäsuhteita. Firmojen päätehtävä ei ole kulttuurilaitosten tukeminen, vaan niiden oman liiketoiminnan ylläpito, ja siksi onkin tärkeää saada  yritykset vakuuttumaan sponsoroinnin kannattavuudesta.

Tällä hetkellä sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden löytäminen kuulostaa hankalalta muttei mahdottomalta. Kenties tämänkin asian koukerot ja salaisuudet aukeavat teorian kohdatessa käytännön, koulun tuotannot kun toimivat lähinnä sponsoreiden kattamien kustannusten, kuten cateringin voimin, vaikka selvää käteistä ei näissä piireissä liikukaan. Pienelle tuotannolle tällaisten resurssien saaminen on siis merkittävä osa budjettia. Ensimmäisen tuotannon lähestyessähän se sitten nähdään.

Lyhyestä virsi kaunis, ensi viikkoon :)

Edellisen viikon mieleen päällimmäiseksi oivallukseksi taisi jäädä tietoturvan ja riskienhallinnan tärkeys. Kun it’s a diili -postauksessani oli lopulta yli 5000 roskapostiviestiä, olisi ollut käyttöä ihmiselle, joka olisi kertonut kuinka päästä eroon viestien vastaanottamisesta ja kuinka vastaanotetuista viesteistä saisi siirrettyä spam-osastolle enemmän kuin 10 viestiä kerrallaan (5000/10=500 näpyttelykertaa).  Mietin jo blogin sulkemista ja uuden avaamista; luovuttaminenkin kävi mielessä. Lopulta päätin antaa olla. Olin huomannut, että aina siirrettyäni roskapostiviestejä spam-kansioon, ne siirtyivät takaisin vastaanotettuihin hetken kuluttua. Myös viestien poistamisella oli samantapainen vaikutus. Kun lopulta annoin olla, roskapostinkin tulo rauhoittui.  Ehkä poistan spämmiä keräävän kirjoitukseni ja lähetän sitten vaikka sähköpostina Arjalle, jos hän sitä päätyy kyselemään.

Tällä viikolla tenttivuorossa oli Suomen kulttuuripolitiikka ja esseen aiheena Suomen kulttuuripolitiikan haasteet 2010-luvulla. Haasteiden pohtiminen ei jäänyt tiistai-illan tenttiin vastaamiseen, vaan kotiin päästyäni löysin itseni etsimästä aihetta sivuavia artikkeleita internetistä.

Vuonna 1974 ns. Arvo Salon kulttuurikomitea määritteli neljä kulttuuripoliittista yleistavoitetta, joista toinen on “yhteiskunnan jäsenten tasa-arvon toteuttaminen kulttuuripalvelujen vastaanottajana”. Kuitenkin kulttuuripolitiikan omaksuttua entistä markkinatietoisempi suhtautumistapa, kultturi nähdään enemmäkin tapana tehdä voittoa kuin tuottaa elämyksiä. Julkinen rahoitus keskittyy asemansa vakiinnuttaneisiin taideinstituutiohin, kun taas taiteen uudet muodot ja kenties enemmän ärsyttävät taideryhmät jäävät julkisen tuen ulkopuolelle. Mielestäni toinen väittämä ei koske pelkästään kulttuurin vastaanottajia, vaan myös niiden tekijöitä. Taiteen tekeminen vaikeutuu tukien puuttumisen myötä. Kulttuurin ei myöskään pitäisi olla vain korkeastikoulutettujen ammatti tai harrastus, vaan niin kuin kolmas yleistavoite sanoo, kaikilla yhteiskunnan jäsenillä pitäisi olla oikeus ja mahdollistuus omaehtoiseen luovaan toimintaan.

Yksi Suomen kulttuuripolitiikan tulevaisuuden haasteista on myös kansainvälisen kulttuurivaihdon toteuttaminen. Helsingin juhlaviikkojen pitkäaikainen, vastikään virastaan eronnut Risto Nieminen lyttäsi Suomen kulttuuripolitiikan ja totesi Suomen tarvitsevan kulttuuriviennin sijasta kulttuurituontia. “Kansainvälisen vaihdon puute näivettää jo klassista musiikkia ja teatteria”  hän  totesi Suomen Kuvalehden tekemässä haastattelussa. Risto Niemisen kommenttien herättämän keskustelun myötä myös kulttuuritehdas Korjaamon toimitusjohtaja Raoul Grünstein sanoi, että Suomen kulttuuripolitiikan keskeisin tehtävä on nykyisin rahoittaa jo olemassa olevia instituutioita, ei niinkään varmistaa, että maassa olisi dynaaminen taide-elämä ja yleisölle tarjolla vahvoja erilaisia sisältöjä. Toisaalta Nieminen keräsi ajatuksillaan myös vastustavia mielipiteitä, joskin monet niistä olivat juuri edellä mainittujen instituutioiden johtajien ilmaisemia.

Olivatpa Suomen kulttuuripoliittiset haasteet mitä tahansa, voidaan todeta Suomen tarvitsevan Risto Niemisen kaltaisia keskustelua herättäviä kommentoijia. Kulttuuri kuuluu kaikille. …tai ainakin kaikilla on oikeus siihen.