Emma-gaala

Rakas Internet

Katsoin eilen Tonight Show with Conan O’Brien -talk show’n viimeisen jakson . Olen seurannut O’Brienin uraa jo yli kuuden vuoden ajan, enkä nyt talk show’n päätyttyä tiedä mitä tehdä. Pitäisikö minun tosiaan muuttaa tapojani ja alkaa mennä nukkumaan kohtuulliseen aikaan? Kenelle nyt nauran yksin väsyneenä, kun ohjelmapaikalle korvaavaksi sarjaksi kaavaillun Tähtiportin vitsikerroin on samalla tasolla kuin ymmärrykseni sarjan juonikuvioista? Kenen vitsejä nyt toistan ruokalassa ominani?

Vaikka Conanin talk showt Tonight Show ja Late Night ovatkin jääneet mieleeni positiivisina kokemuksina, käsikirjoitusta tai vieraita ei ole aina voinut kehua: on toistettu, kerrottu käsittämättömiä vitsejä, oltu lakossa, toistettu vielä vähän lisää ja istuttu vaivaantuneina vieraiden kanssa. Silti olen aina jatkanut katsomista ja tunnollisena fanina luonut uskoa paremmista ajoista myös muihin katsojiin. Niin kauan kun Conan, talk show’n sydän on ollut mukana, käsikirjoitus ja vieraat ovat olleet toisarvoisia. Tuottajana itse lähtisin mieluummin tuottamaan karismaattista persoonaa kuin käsikirjoitukseltaan sujuvaa showta, jonka keulakuva olisi tyhjä sisältä. Vaikka esimerkiksi Maria Veitolan letkautuksista varmasti vain muutama on lähtöisin hänen omasta päästään, show’nsa juontajana hän on ainut laatuaan. Kärkkäät letkautukset ja ah, ne mekot saavat katsojat palaamaan viikko toisensa jälkeen Maria -show’n ääreen.

Rakas Internet, ystäväni Televisio on hylännyt minut. Toivottavasti Sinulla on tarjota jotain tilalle.

Peeäs, ajoittain saattaa kuulostaa siltä, että arvostelisin Tonight Showta ja sen käsikirjoittajia, vaikka näin ei ole. Muistelen yhä oksentavaa Kermitiä lämmöllä.

Tiedotuksen kurssin oivallus tekee vielä tuloaan ja viikon muut ajatukset ovat pyörineet lähinnä työharjoittelunpaikan hakemisen ympärillä. Viikon oivallus on siis tiivistettyä muotoa tällä kertaa.

Mainonnan kurssilla oli puhetta tiettyjen televisio-ohjelmien mainoskatkojen haluttuudesta ja siitä, kuinka suositun ja ei niin katsotun ohjelman ohessa näytettävien mainosten hinta saattoi heittää jopa kymmenillä tuhansilla euroilla. Puheeksi tuli myös mainosten enimmäiskesto: mainosaika saa olla enintään 15 prosenttia päivittäisestä lähetysajasta ja enintään 20 prosenttia tunnin mittaisesta yksittäisestä ajanjaksosta. Katsoessani perjantai-iltana the Dudesons -realitysarjaa, hämmästyin huomatessani, että lyhyeen puolen tunnin ohjelmapaikkaan oli mahdutettu kaksi mainoskatkoa. Oletin heti ohjelman olevan erittäin suosittu mainostajien keskuudessa – eihän Salattuja elämiäkään ole miljoonakatsojistaan huolimatta vielä pilkottu kolmeen osaan. Mikä sitten tekee Duudsoneista muita haluttavampia? Tuskinpa nuoresta kohderyhmästäkään löytyy Salkkareiden katsojien kaltaista ostovoimaa. Tai ehkäpä päätöksen kahdesta mainoskatkosta onkin tehnyt mainostajien sijaan Subtv. Saavatko mainostajat tällaisessa tapauksessa eräällä tapaa ylimääräistä mainosaikaa? Vaikka tietystä kohderyhmästä tai primetime-ajasta olisikin maksettu jo etukäteen, onko tyypillistä paukuttaa samaa mainosta neljä kertaa tunnissa?

Pliis te, jotka ymmärrätte jotain televisiomainonnasta – antakaa vastauksia.

Viime viikolla alkaneella mainonnan perusteet -kurssilla oivalsin, ettei mainonta ole pelkkiä televisiossa tai lehdissä nähtäviä kuvia. Täysin uutena käsitteenä minulle aukesi hopottaminen, joka on toisin sanoen tuotteistettua puskaradiota. Hopottajat mainostavat palkatta tiettyjä tuotteita lähipiirilleen, tai vaikkapa puhuvat tuotteesta positiiviseen sävyyn ruuhkabussissa. Palkkioksi he saattavat toisinaan saada esimerkiksi elokuvalippuja tai mainostamiaan tuotteita.

Toisena uutena terminä minulle aukeni viraalimarkkinointi, “viral marketing”. Olin toki kuullut käsitteestä ennenkin, mutta yhdistänyt sen automaattisesti tietokoneisiin ja sähköpostin avulla eteneviin roskapostimainoksiin. Tunnilla viraalimarkkinointi ohitettiin vain siitä mainitsemalla, ja vasta kotiin päästyäni muistin sittenkin tietäväni siitä jotain.

Keväällä 2007 julkaistu Nine Inch Nailsin Year Zero -albumi vei viraalimarkkinoinnin huippuunsa, vaikka bändi itse kieltäytyikin käyttämästä esittelytavastaan markkinointi-sanaa. Ensin keikkapaitoihin piilotettu lause I’m Trying to Believe vei fanit merkilliselle internet-sivustolle – pian sivustoja alkoi jo löytyä lisää. Keikkapaikkojen wc-tiloista löytyi muistitikkuja, jotka sisälsivät albumin kappaleita. Tämä kaikki johti siihen, että levyn ympärille noussut salaperäisyyden verho sai fanit vain villiintymään entisestään ja pitämään huolen albumin markkinoinnista ilman taustavoimia.

Viraalimarkkinointi käyttää tietokoneviruksen tavoin  valmiiksi olemassa olevia verkostoja levitäkseen, ja ennen pitkään “virus” leviää itsestään. Samoin Nine Inch Nails onnistui mystiikan avulla tekemään faneistaan uuden albuminsa äänitorvia. Salaperäisyyden luoman hypen takia keskustelu ei laantunut yhtä nopeasti, kuin sille olisi käynyt perinteisen printti- ja televisiomainonnan myötä. Markkinointikampanjan avulla saatiin varmasti myös uusia kuuntelijoita, joiden innostus lähti salaisuuden selvittämisestä.

Miksi sitten Nine Inch Nails tuntui kavahtavan markkinointi-sanaa? Moni mainostaja olisi tyytyväinen huomatessaan sanomansa tavoittavan suuren yleisön ja muistuttaisi mielellään, kenen ansiota suosio on. Vakavasti otettavan rock-yhtyeen pahin vihollinen nykyaikana taitaa olla kaupallisuus, joka taas käy käsi kädessä markkinoinnin kanssa. Pitäisi näkyä ja kuulua, mutta kuitenkin niin, että yhtye mielletään vain taiteellisista syistä itseään ilmaisevaksi ryhmäksi. Itsensä markkinoija nähdään helposti pienissä bikineissä keikisteleväksi Britneyksi, kun taas todellisen taiteilijan tulisi pärjätä apurahoilla ja tyytyä siihen vastaanottajajoukkoon, joka milloinkin sattuu taiteilijan tuotantoon törmäämään.

Loppupäätelmä: markkinointi paha – independent hyvä. Vaikka oli se tempaus silti ihan sairaan siisti juttu.

Lähteenä toimi 05/07 Inferno, joka valaisi NIN-maallikolle Year Zero -albumin taustoja

Maanantaina saimme vierailevaksi luennoitsijaksi Risto Hyppösen Länsi-Suomen elokuvakomissiosta (WFFC). Vaikka tuleva tuottajanurani onkin vielä sumun peitossa, tiedän ainakin olevani kiinnostunut pitkien elokuvien tuottamisesta. Sen takia olikin hyvä kuulla Suomessa toimivista elokuvakomissioista, niiden toiminnasta ja vaatimuksista.

Komissiot auttavat tuotantoyhtiötä muun muassa etsimällä kuvauspaikkoja, auttamalla kuvausjärjestelyissä ja osallistumalla osaajien rekrytointiin. Tärkein asia, jonka takia yhteistyötä elokuvakomission kanssa lähdetään tekemään on kuitenkin varmasti rahallinen apu. Komissiolta on mahdollista saada rahoitusneuvontaa ja tuotantotukea, jonka hakemiseen ei ole hakuaikoja.

Koska ilmaista rahaa on harvemmin tarjolla, elokuvakomissioilla on myös kriteereitä, jotka elokuvan on täytettävä, jotta tuotantotukea voitaisiin saada. Kun tukea lähdetään hakemaan, elokuvalla olisi hyvä olla jo tieto levitysmahdollisuuksista ja -sopimuksista. Näin komissio varmistaa, ettei se sijoita hankkeeseen, joka ei koskaan tapahdu. Elokuvakomissioita kiinnostavat myös tuotannon laatu sekä taloudellinen ja imagollinen kiinnostavuus, joka on tärkeää sen alueen, jolla komissio toimii positiivisen imagon ylläpitämiseksi. Komissio toivoo vähintään 100%  elokuvaan sijoitetusta rahasta pysyvän komission toimialueella. Siksi on tärkeää, että elokuviin palkattaisiin paikallista osaamista ja paikallisia palveluita käytettäisiin.

On hienoa, että saamme aina välillä tilaisuuden kuulla vierailevia, alalle työllistyneitä luennoitsijoita. Vaikka kurssit opettavatkin paljon, tuntuu, että vierailijoista jää aina vähän enemmän käteen. Kenties alalla työskentely tuo luentoon tietynlaista kaivattua uskottavuutta, joka arkipäivistä jää puuttumaan.

Huomasin viikon 51 oivalluksen jääneen keskeneräisenä koneelleni, joten päätin ennemmin myöhään kuin milloinkaan postittaa käsikirjoituksen kurssiin liittyvän ajatukseni.

Käsikirjoittajan yksi suurimmista haasteista on saada päähenkilöstä hahmo, johon katsojat voivat samaistua, ja joka pahiksenakin saa empatiat puolelleen. Päähenkilöstä saa uskottavan ja samastuttavan, kun hänet esitellään mahdollisimman pian (elokuvan) alussa ja kun katsoja pystyy tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan esimerkiksi vääryyden sattuessa tai hahmon tehdessä jotain hyvää tai korkean moraalin mukaista. Näin katsoja saadaan toivomaan hahmon onnistumista juonen myöhemmissä vaiheissa, oli toiminta kuinka epämoraalista tahansa.

Kävin katsomassa Spike Jonzen ohjaaman klassikkokirjaan perustuvan Where the Wild Things Aren (Hassut hurjat hirviöt), jonka päähenkilö Max osoittautuu tyypilliseksi pikkupojaksi: ilkikuriseksi, riehakkaaksi ja kuitenkin pohjimmiltaan rakastettavaksi ja hyvää tarkoittavaksi. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Max jahtaa perheen koiraa susipuku päällään. Takaa-ajo näyttää hurjalta ja saa epäilemään josko koira niinkään nauttii leikistä. Toisessa kohtauksessa Max haastaa iso-siskonsa kaverit lumisotaan, minkä seurauksena Maxin lumilinna rikotaan ja poika jää puristuksiin lumen alle. Kostoksi tästä Max kastelee siskonsa huoneen lattiamaton ja rikkoo lahjaksi antamansa “rakastan sinua” -taulun. Tällaisten ilkikuristen toisille harmia aiheuttavien tekojen jälkeen katsoja saattaisi helposti alkaa pitää Maxia epämiellyttävänä, eikä välttämättä samastuisi tähän. Epäilykset pojan kunnollisuudesta hälvennetään sillä, että Max kertoo heti äidilleen aiheuttamastaan harmista ja auttaa siivouksessa. Itseni kohdalla sympatiat keräsi myös tieto siitä, että Max oli joskus antanut sisarusrakkaudestaan kertovan taulun siskolleen.

Where the Wild Things Are on kuvaus lapsuuden peloista ja epävarmuudesta, joten juoneen kuuluu paljon mielen pahoittamista ja riitelyä. Hirviöt, joiden luokse Max muuttaa, vaikuttavat paikoitellen inhottavilta ja epämiellyttäviltä, eikä itse päähenkilökään ole aina kiltteyden perikuva. Ilman käsikirjoittajien alussa luomaa hyvää kuvaa jokaisesta hahmosta (ja varsinkin päähenkilöstä), elokuva saattaisi muuttua sietämättömäksi katsoa. Itse asiassa ansaitsematon onnettomuus, eli Maxin lumilinnan rikkoutuminen ja lumen alle joutuminen toimii kenties vielä parempana samaistumista keräävänä pointtina kuin pelkkä hyvä tai moraalinen teko.

Sofia Carmina Coppola (s. 14.5.1971, New York, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja, -näyttelijä, -tuottaja ja -käsikirjoittaja. Hän on myös elokuvaohjaaja Francis Ford Coppolan tytär. Sofia on ohjannut kolme pitkää elokuvaa, jotka ovat: Virgin Suicides (1999), Lost in Translation (2003) ja Marie Antoinette (2006).

Sofia Coppolan isä Francis Ford Coppola oli yksi tuottajista tyttärensä ensimmäisessä ja viimeisimmässä pitkässä elokuvassa. Monesta aloittelevasta ohjaajasta voi tuntua epäreilulta olla ansaitsematta Sofian saaman mahdollisuuden kaltaista jättipottia. Usean työssään menestyneen tai julkisuuden henkilön kasvatin olisi helppo edistää omaa uraansa vanhempansa varjolla, mutta Coppola on ansainnut kehutun ohjaajan maineen omin avuin. Naisen menestykseimmäksi ja tuottoisammaksi nousseen elokuvan, Lost in Translationin toisena tuottajana toimii Sofia Coppola itse.

Lähiaikoina pidetyistä budjetoinnin, elokuvatuotannon ja elokuvarahoituksen kursseista huolimatta elokuvien budjettien tai varsinkaan loppusummien näkeminen ei sano vielä paljoakaan minulle. Tässä silti muutamia Coppolaan liityviä numeroita ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi:

Virgin Suicides: budget $6 000 000 / gross revenue $4 859 000

Lost in Translation: budget $ 4 000 000 / gross revenue $ 119 723 000

Marie Antoinette: budget $ 40 000 000 / gross revenue $ 60 917 000

Julkaisupäivä (USA): 16.10. 2009, (Suomi): 8.1.2010
Genre: seikkailu
Pääroolit: Max Records, Forest Whitaker, Catherine Keener
Ohjaaja: Spike Jonze
Käsikirjoitus: Spike Jonze, Dave Eggers (perustuu Maurice Sendakin 1963 ilmestyneeseen lastenkirjaan)
Studio: Warner Bros. Pictures

Traileri eli esittelyfilmi on lyhytkestoinen, mainosmainen kokoelma elokuvan kohtauksista. Sitä käytetään elokuvan mainostamiseen ja mahdollisten katsojien mielenkiinnon herättämiseen. Parhaassa tapauksessa trailerin nähnyt henkilö kiinnostuu elokuvasta niin, että lähtee katsomaan elokuvaa teatteriin. Trailerin sanoma voi jäädä myös säilöön katsojan muistiin ja tuoda hänet asiakkaaksi jo teatterinäytösten loputtua.

Jos Where the wild things are – traileriin on uskominen, hyvä mainospätkä koostuu lapsinäyttelijästä, söpöistä karvaturreista ja koskettavasta juonesta. Lällymmän katsojan (eli minun) ei tarvitse mennä edes elokuvateatteriin asti kyynelehtiäkseen. The Arcade Firen mahtipontinen Wake up nostaa ihon kananlihalle ja lapsinäyttelijä Maxin susipuku saa kaipaamaan lapsuutta.

Pidemmän, elokuvateattereissa näytetyn trailerin viehätys perustuu ainakin omassa tapauksessani äänimaailmaan. Haikea lapsuudesta irti päästämisestä kertova Wake up saa heti uskomaan, että tämä elokuva on nähtävä. Kappale on tärkeässä asemassa myös siksi, ettei trailerissa juurikaan kuulla vuorosanoja. Visuaalinen puoli koostuu lähinnä Maxin ja hirviöiden juoksentelusta omassa maailmassaan ja pätkien väliin sijoitetuista lauseista ”Inside of all of us is hope”, ”inside of all of us is fear”, ”inside all of us is adventure” ja ”inside all of us is a wild thing”. Voisi kuvitella tekijöiden valitsevan traileriin tunnetun, radiossa soitetun kappaleen, joka vetäisi katsojan huomion ja kiinnostuksen elokuvaan. Radiohitti ei kuitenkaan sopisi lastenelokuvan mielikuvituksekkaaseen maailmaan, jonka on tarkoitus olla irrallaan arjesta ja todellisuudesta. Tämän takia Wake up on hyvä valinta, joka totuttaa katsojan eeppisen, laajan äänimaailmansa avulla hirviöiden maailmaan jo ennen elokuvan alkua.

Control on vuonna 2007 valmistunut elokuva post punk -yhtye Joy Divisionin itsemurhaan päätyneestä laulajasta, Ian Curtisista. Anton Corbijnin ohjaama elokuva perustuu Curtisin lesken, Deborahin muistelmateokseen Touching From a Distance. Deborah Curtis toimi myös yhtenä tuottajista. Pääosaa elokuvassa esittää Sam Riley. Elokuvan nimi on otettu Joy Divisionin klassikkokappaleesta She’s lost control, joka johdattelee elokuvan tärkeätä teemaa, hallintaa, jota Curtis ei koskaan elämässään saavuttanut. Kyseinen kappale perustuu tosimaailman epileptiseen tyttöön, jonka Curtis tunsi olevan hänen kohtalotoverinsa. Kyseinen tyttö myös nähdään elokuvassa.

Mitä tapahtuu, kun rocktähden leski lähtee yhdeksi miehestään kertovan elokuvan tuottajista? Kun vielä käsikirjoituskin perustuu lesken kirjoittamaan kirjaan, voidaanko odottaa lopputuloksen olevan todenmukainen, objektiivinen kuvaus Curtisin elämästä? Tai jos muusikon elämää lähdetäänkin tarkastelemaan subjektiivisesti, onko syytä kertoa tästä myös katsojalle ja paljastaa se jo kenties markkinointivaiheessa?

Control on kerronnaltaan pelkistetty tarina Ian Curtisin elämästä. Kohtaukset keskittyvät Joy Divisionin keikkoihin ja muusikon karuun yksityiselämään. Ian Curtis ja hänen tyttöystävänsä Debbie aviotuivat jo ennen 20-vuoden ikää, ja yhteiselon ruusuisen alun jälkeen Curtisin syrjähypyn myötä liitto alkoi rakoilla. Laulaja tunsi kontrollin pettävän vaimonsa suhteen ja pelkäsi parin vastasyntyneen vauvankin tuntevan lähinnä vihaa itseään kohtaan. Curtis olisi halunnut jatkaa avioliittoaan ja päästä rakastajattarestaan eroon, mutta päätyi tappamaan itsensä tuntiessaan epäonnistuneensa elämässään.

Control näyttää itsemurhaan johtaneet tapahtumat, muttei tunkeudu sen enempää hahmojen mieliin. Välillä on vaikea tietää, tunteeko Curtis rakastajatartaan kohtaan jotain suurempaa, vai onko kyse pelkästä halusta. Katsojalle jätetään tulkinnan vapaus, lupa päättää Curtisin uskollisuudesta vaimoaan kohtaan ja Debbien uskosta miehensä rakkauteen. On mahdotonta tietää, tunsiko laulaja kuolemansa hetkellä todella haluavansa päästä eroon rakastajattarestaan ja jatkaa avioliittoaan, vai onko kaikki vain vaimon toiveiden synnyttämää muistelua. Elokuvasta jää subjektiivinen maku mykkine rakastajattarineen ja marttyyrin leimaa kantavan vaimon myötä. Ehkä Control saisikin olla kertomus Debbie Curtisin tunteista, jos tarina kerrottaisiin vaimo päähenkilönä -näkökulmasta. Nyt kulttilaulajan ylle jää leijumaan syytöksen pilvi.

music.nokia.fi on suomalainen internetsivusto, josta on mahdollista ostaa lukuisten eri artistien albumeita tai yksittäisiä kappaleita. Nokia musiikkikaupan valikoimaan oikeuttavan vuoden kestävän rajoittamattoman lataus- ja käyttöoikeuden saa myös ostamalla tietyn puhelimen ja kauppaan kuuluvan Comes With Music -palvelun.  Sopimuksen päätyttyä palvelua voi käyttää erillisellä kuukausimaksulla tai puhelinliittymään yhdistetyllä Comes With Music -tilauksella. Suomessa Comes With Music -palvelu avautui 26. marraskuuta 2009. Palvelu julkistettiin ensimmäistä kertaa joulukuussa 2007. Tilaajat voivat myös kuunnella musiikkia suoraan verkkopalvelun sivuilta.

music.nokia.fi aukeaa puolen sivun kokoisen Lady Gaga -mainoksen voimin. Uudet julkaisut -osio muistuttaa Beyoncén, Darinin ja Anna Abreun uusista hiteistä. Tästäkö sitten kannatti maksaa? Olisiko vain pitänyt ostaa halvempi puhelin ja käytää jäljelle jääneet rahat levykaupassa? Ensivaikutelma masentaa valtavirta-antimillaan; tukkahevin sankareita -välilehtikin kuulostaa halvalta huijaukselta.

Sivuston hakukone on piristävä kokemus. Musiikkia alkaa löytyä, kun sitä vain jaksaa hakea. Pienet kirjoitusvirheetkään eivät haittaa, sillä hakukone osaa ehdottaa vaihtoehtoisia hakusanoja. Hakukone ottaa huomioon eri artistien oman tuotannon lisäksi julkaisut, joissa on toimittu vierailevana artistina. Kuuteen miljoonaan biisiin mahtuu näemmä muutakin kuin nrj:n soitetuimmat – biisivalikoima on yllättävän kattava eri genrejä ja kulttuureita unohtamatta. Sivuston käytettävyydestä on annettava plussaa, latauksia löytyy niin artistia kuin kappalettakin hakemalla, ja ulkoasu on selkeä. Sivuston vasemmasta reunasta löytyvät niin eri genret, soittolistat kuin “toimituksen suosittelematkin” ja uutuuksien puuduttavan paljouden seasta löytyy myös “muistatko nämä?” -välilehti.

Palveluun kirjautuminen on melko nopea ja helppo toimenpide, eikä sivusto vaadi jokaisen latauksen jälkeen uutta kirjautumista, vaan tunnistaa rekisteröidyn koneen aina sivustolle saavuttaessa. Hienoa on myös se, että palvelu saattaa tuoda laittomasti lataavia musiikinkäyttäjiä teostokorvausvelvollisen kuuntelun pariin. Vaikka Comes with music -palvelun käyttäjä ei maksaisikaan jokaisesta ladatusta kappaleesta erillistä latausmaksua, Nokia on velvollinen maksamaan korvauksen artistille.

Viimeisenä kiitoksena vielä sivuston suomenkielisyys. Niinkin itsestäänselvältä kuulostava asia kuin palvelun saaminen kotimaisella kielellä ei aina ole niin helppoa. Varsinkin näin kansainvälisen yrityksen olisi helppo lyödä monta kärpästä yhdellä iskulla ja luoda yksi sivustopohja usean maan käyttöön. Nokia Musiikkikaupasta löytyvät kuitenkin niin ohjeet kuin asiakastukikin suomeksi.

Ronsonin sisarukset Mark, Charlotte ja Samantha ovat nousseet kuuluisuuteen useammassakin yhteydessä. Muusikko-tuottaja Mark on Amy Winehousen hittialbumi Rehabin takapiru, pikkusisko Charlotella on oma vaatemerkki New Yorkissa ja tämän kaksoissisko Samantha on yksi Lontoon kuuluisimmista dj:stä, unohtamatta leimaa Lindsay Lohanin ex-tyttöystävänä. Ronsonit kuvattiin Wes Andersonin The Royal Tenenbaums -elokuvan merkeissä Harper’s Bazaar -muotilehteen tarkoituksenaan mainostaa Charlotten vaatemallistoa haastattelun yhteydessä.

Vuonna 2001 ilmestynyt Wes Andersonin ohjaama ja tuottaja The Royal Tenenbaums kertoo kolmesta lapsuudessaan menestystä saaneesta sisaruksesta, jotka  joutuvat kohtaamaan suuria pettymyksiä myöhemmin elämässään.  Elokuvan hienona pastissina toimiva kuva Ronsoneista herättää katsojan mielenkiinnon: jokainen elokuvan nähnyt osaa yhdistää Ronsonit lahjakkaisiin Tenenbaumeihin, ja kiinnostuu jopa niin paljon, että haluaa lukea artikkelin ja tietää lisää.

Lahjakkaat Ronsonit (tai Harper’s Bazaarin mainossuunnittelijat) osaavat mainostamisen taidon. Kulttielokuvaan vetoaminen luo sisarusten ympärille salaperäisyyden verhon, jota ei olisi saavutettu tavallisella potretilla tai kuuluisampaa elokuvaa mukailemalla. Muodin mainostaminen muotilehdessä on tietysti aina hyvä idea kohdeyleisön saavuttamisen kannalta. Kuvat eroavat myöskin muista muotilehtien kuvista huomattavasti ja keräävät näin huomion omaperäisyydellään.