Emma-gaala

Kate Bush (oik. Catherine Bush) on brittiläinen laulaja ja musiikintekijä, joka on kirjallisuusvaikutteisten ja monimerkityksellisten sanoitustensa lisäksi tunnettu korkeasta ja ilmaisuvoimaisesta lauluäänestään sekä musiikillisen tuotantonsa monimuotoisuudesta. Hän on myös kuuluisa täydellisyyteen pyrkivästä studiotyöskentelystään. Bush tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1978, jolloin myyntimenestys ”Wuthering Heights” oli neljä viikkoa Britannian singlelistan ykkösenä. Wuthering heightsistä tehtiin kaksi musiikkivideota.

Yleensä toinen musiikkivideo tehdään ensimmäisen epäonnistuttua tai kun levyn tai singlen julkaisusta on jo kulunut aikaa ja levymyyntiä halutaan virkistää tai tuoda artisti uudelleen julkisuuteen. Kate Bushin Wuthering heightsistä ei koskaan pitänyt tulla singleä, vaan sen oli tarkoitus olla vain yksi The Kick Inside -albumin täytebiiseistä. Kappale oli muutamassa kymmenessä minuutissa kirjoitettu artistin oma suosikki, jolla levytysyhtiön mukaan ei myytäisi yhtäkään levyä. Kuitenkin Bushin jääräpäisyyden tuloksena eräs johtoportaan jäsen totesi puolihuomaamatta Wuthering Heightsin päätyvän ensimmäiseksi singleksi ja laulajan suosikkisävellys Brontën Humiseva harju -teoksesta lähti valloittamaan maailmaa. Kappaleesta tehtiin kaksi musiikkivideota peräjälkeen, joista toinen on niin kutsuttu “punaisen mekon versio”.

Wuthering heightsin tarkkaakin tarkempi äänitystyö ja hiottu lopputulos ei näy musiikkivideoissa. Ensimmäisessä, väkisintehdyn tuntuisessa pienen budjetin videossa Bush seisoo jäähallilta vaikuttavassa paikassa sumun ympäröimänä ja laulaa kameralle tehden välillä voimisteluliikkeen tapaisia tanssahduksia. Kate Bush huumaa niin äänellään kuin kauniilla ulkonäölläänkin, mutta video jää yhdentekeväksi. Punaisen mekon versio on kuin ensimmäisen toisinto: Bush tanssahtelee metsämaisemassa punaiseen puettuna ja katoaa aina piruetin tehtyään kameran näkökentästä. Tunne yhden oton videosta häiritsee ja kiinnittää katsojan huomion vääriin asioihin. Laulajan kunniaksi on kuitenkin mainittava musiikin ja videon hypnoottisen tanssahtelun erilaisuus ja niin kutsuttu taiteellisuus diskon ja punkin hallitsemalla aikakaudella. Koska vuoden 1978 musiikkivideotarjonta on minulle melko tuntematon asia, enkä osaa lähteä vertailemaan Bushin videoiden onnistuneisuutta tuotteen myyntiä edistävänä seikkana, on vain todettava että nykypäivänä videot eivät luultavastikaan ansaitsisi montakaan esityskertaa; ennemminkin ne jäisivät täyttämään kappaleen synnyttämää faneille suunnatun ekstramateriaalin tyhjiötä.

Steve Zissoun vedenalainen maailma on Wes Andersonin ohjaama elokuva vuodelta 2004. Omalaatuisen komedian pääossassa on Bill Murray, joka esittää Steve Zissouta, persoonallista meritieteilijää, jonka päivät julkisuudessa ovat jo takanapäin (kyllä, Andersonin maailmassa tieteilijäkin voi olla julkkis). Zissoun elämäntyö on kuvata meriaiheisia dokumentteja, joista uusimman on tarkoitus kertoa salaperäisestä “jaguaarihaista”, jolle Steve on hiljattain menettänyt ystävänsä Estebanin. Kuvausmatkalta tuntuu kuitenkin löytyvän kaikkea muuta kuin kaivattu hai. Dokumentin tekoa häiritsevät merirosvot, rahoittajan kidnappaus, Steven pitkään kadoksissa ollut poika Ned ja raskaana oleva toimittaja, joka jaksaa kääntää veistä Steven julkisuuden jättämässä haavassa.

Vedenalainen maailma ei varmastikaan avaudu jokaiselle. Kummalliset hahmot, hetkittäinen tarkoituksella tehty ylinäytteleminen ja omalaatuiset vitsit kaipaavat Andersonin huumorintajuun tutustumista ja elokuvien katsomista useampaan kertaan. On pakko todeta, että toisto todella kannattaa. Kerta kerralta henkilöt ja juonenekäänteet avautuvat paremmin, ja on pakko todeta, ettei mikään ole kuvassa tai puutu siitä ilman tarkoitusta.

Elokuvan tuotannollisista valinnoista varmasti mielenkiintoisin on visuualinen toteus ja niin sanotut erikoistehosteet. Elokuvan alussa Zissouta ihaileva pieni poika tulee näyttämään löytämäänsä merihevosta vedellä täytetyssä muovipussissa. Perinteiseltä muovailuvaha-animaatiolta näyttävä merihevonen heittää harjaansa ja säteilee sateenkaaren väreissä. Tähän ratkaisuun on varmasti päädytty Vedenalaisen maailman leikkisän värikkään muusta maailmasta irrallaan olevan ympäristön säilyttämiseksi. Leikkisyydestä pitää huolen myös tutkimusryhmän laiva Belafonte, joka näytetään katsojalle keskeltä halki leikattuna. Lavasteen hassu toteutus varmistaa myös kameroiden sujuvan liikkeen ja paikasta toiseen siirtymisen lyhyessä ajassa ilman leikkausta.

Steve Zissoun vedenalainen maailma toimii, mutta ehkä vain ainutlaatuisena tapauksena. Jos muut ohjaajat lähtisivät mukaan samanlaiseen toteutukseen, voisi elokuvasta mennä maku.

Talent Suomi on suomalaisversio America’s Got Talent -kykyjenetsintäohjelmasta, jota esittää Nelonen. Ohjelman ensimmäinen tuotantokausi lähti käyntiin Suomessa vuoden lopussa ensimmäistä kertaa.  Ohjelmaan hakee niin akrobaatteja, taikureita, muusikkoja, stand up -koomikkoja kuin tanssijoitakin. Talent toimii kuten muutkin samantyyppiset kilpailuohjelmat, kuten Idols ja Tanssi jos osaat. Esikarsinnan läpäisevät jatkavat eteenpäin kohti finaalia ja voittoa. Esikarsinnassa raatina toimii puolueeton tuomaristo, ja loppupeleissä katsojilla on mahdollisuus äänestää oma suosikkinsa. Talent-kilpailu on järjestetty yli 20 maassa; Yhdysvalloissa vuonna 2009 oli jo menossa sarjan neljäs tuotantokausi ja Isossa-Britanniassa kolmas tuotantokausi. Talent Suomi jatkui toisella tuotantokaudella vuonna 2009.
Talent-ohjelman valitseminen kulttuuripassi tehtäväksi ei tapahtunut suunniltellusti. En seuraa kilpailuun pohjautuvia televisiosarjoja muuten kuin satunnaisesti, joten Talent Suomikaan ei kuulu suosikkeihini. Miettiessäni tuotantoa, josta minulla olisi sanottavaa, sarja ponnahti kuitenkin välittömästi mieleeni.

Talent Suomen kaltaisen formaatin toteuttaminen Suomessa voi olla haastavaa muun muassa kilpailulavan koon ja televisiojakelun takia. Täällä kun ei ole  mahdollista hankkia  Amerikan Las Vegasin kaltaisia näyttämöitä eikä näin kameroita pystytä mahduttamaan joka kulmaan kuvaamaan esiintyjän liikkeitä mahdollisimman monipuolisesti. Vaikka järjestelykysymyksistä hienot kameratemput jäisivätkin toteuttamatta, on televisiokatsojaa silti muistettava. Kameran pitäminen paikallaan ja esiintyjän kuvaaminen suoraan edestä vastaa aitoa live-katselutilannetta, ja on pienessä tilassa kuvattaessa paras vaihtoehto. Televisioinnin tarkoitus on näyttää, mitä paikalla tapahtuu – ei olla koonti tempuista, joita kameramies osaa tehdä.

Talent Suomea katsoessa kotikatsomosta saattoi usein tuntua siltä, että televisio olisi vaihtunut johonkin Linnanmäen härveleistä. Kamera teki hurjia silmukoita, zoomasi lähemmäs ja kauemmas sekä  kieppui hullusti yleisön seassa. Näiden tehokeinojen seasta katsojan piti vielä löytää lava ja esiintyjä, sekä päättää mahdollisesta talentin jatkoonäänestämisestä. Esitysten jälkeen oli tuomareiden vuoro kertoa mielipiteensä. Tällöin kuva kuitenkin pysyi paikallaan ja seurasi tarkasti aina vuorollaan puhuvaa henkilöä. Kameramiehen, tai sitten sen henkilön, joka valitsi kulloinkin näytettävän kuvan olisi voinut käskeä keskittymään olennaiseen.

Televisioitavissa musiikkiesityksissä, joiden viehätys perustuu lähinnä audiaaliseen viehätykseen kameran vaeltelu tuntuisi luonnolliselta; televisio-ohjelmassa, jossa on paljon näytettävää on turha järjestää kameralle liikaa oheistoimintaa. Draamasarjoissa tällainen ei tulisi kyseeseenkään, mutta kilpailupohjaista tositelevisiota on helppo pitää liian helppona katsottavana ja alkaa näin temppuilla kameran ja muiden tehosteiden kanssa. Keep it simple – joskus se, mikä näkyy kuvassa on tärkeämpää kuin se, miten se näkyy.

Kesällä kuvitteellinen koripalloilija Hans von Blumenstock nousi Lidl-kauppaketjun Freeway-colajuoman erikoiseksi mainoskasvoksi. Moni ehti jo luulla viiksekästä güntheriä NBA:sta lainatuksi ja media otti tehtäväkseen  selvittää salaperäisen miehen todellisen henkilöllisyyden. SEK & Greyn toteuttaman massiivisen markkinointikampanjan keulahahmo olikin keravalaislähtöinen, nykyisin Järvenpäässä vaikuttava Jussi Reimakoski.

Se kaikki alkoi teaseristä -  muutaman sekunnin pätkässä pimeän hallin keskellä olevassa valojuovassa kylpi mystinen mies. Mainos päättyi lupaukseen: Hans 20.07. Luvattuna päivänä Hansia sai sitten joka tuutista: postiluukusta tipahtelevat mainokset kertoivat hansin juovan alehintaista lidlin colajuomaa, musiikkitelevisiossakin pyörineet mainokset näyttivät, ettei huippukoripalloilijakaan aina osu koriin (vaikka pelinumero olisi legendaarinen 23) ja herra von Kukkakepillä oli jopa oma profiilinsa irc-galleriassa. Kaiken kruunasivat urheilumerkkien ristiin menneet mainoslauseet:

“Just drink it, because nothing is impossible” ja “Life’s is like a full bottle. Just drink it, and that’s it”.

Palkintojakin pokannut mainos ei ehkä osunut koriin, mutta nappiin kylläkin. Jokainen vähääkään ironiaa tajuava saattoi huomata ärsyynnyksen laannuttua hymyilevänsä mainokselle. Ensin kuultuani Lidlin tavoitteesta saada Hans “syksyn kovimmaksi puheenaiheeksi kouluissa”  ajattelin yrityksen luopuvan viimeisestäkin itsearvostuksen rippeestään. Olisi pitänyt heti huomata ketjun tajunneen itsekin vitsikertoimensa. Mikä sitten naurattaisi suomalaisia ellei itseironia?

Sitten tuotannolliseen puoleen, eli saiko Hansin luotsaama kampanja Lidlin colajuoman räjähdysmäiseen nousuun? Sanoisin, että alennetusta hinnasta johtuneesta pienestä piikistä huolimatta ei saanut. Lidl onnistui kylläkin Hansin sysäämänä aloittamaan parodiamainosten ketjun ja nosti näin niin jugurtin, makkaran kuin hävyttömän halvat vaipatkin kuluttajien tietoisuuteen. En usko, että sama olisi toiminut toisinpäin. Lidlin hyväksi on myös mainittava, että kuvitteelisen julkisuuden hahmon avulla mainostaminen ei olisi voinut sattua parempaan väliin. Myöhäisempi kampanjan alkamishetki olisi jättänyt Hansin the Virtanen Bandin jalkoihin ja tuonut Lidlille kopioijan leiman. Propsit siitä.

Tässä vielä naisille:

Tällä viikolla tutustuimme elokuvatuotannon maailmaan vierailevan luennoitsijamme Toni Panulan johdolla. Noviisin keskittymiskyky oli jatkuvasti koetuksella lukuisten uusien sanojen ja ilmausten takia. Tämän viikon oivallukseni saakin sen takia toimia oppikirjana ja muistutuksena tulevia elokuvatuotantoon liittyviä koitoksia varten.

Final cut -oikeus kuuluu tuottajalle; tuottaja aloittaa ja lopettaa tuotannon eli toisin sanoen hänellä on päätösvaltaa siihen, mitä tuotantoja toteutuu ja mitä ei. Tuottaja on vastuussa tuotannon rahoittajille, yhteistuotajille sekä tietenkin katsojille.

Propsit on vähän vielä hakusessa, mutta eivätköhän ne liity jotenkin rekvisiittaan. Esimerkiksi prop vehicles tarkoittaa kuvauksissa tarvittavia autoja ja muita ajoneuvoja. Jos ajoneuvo tarvitaan rekvisiitaksi, sen hoitaa rekvisitööri, jos taas ajoneuvolla on tarkoitus ajaa kuvauksissa, vastuu siirtyy järkkärille.

Spottipuoli eli mainospuoli. Siis jos kuvataan spottia on kyse mainoksen kuvauksista.

Break even on se hetki, kun elokuvan lipputulot ylittävät levitys- tai esitysyhtiön kanssa tehdyn tiettyä ns. lainasummaa vastaavan summan. Elokuva on siis voinut saada rahoitusta levitysyhtiöltä, mutta pidättää saman summan elokuvan lipputuloista break eveniin asti.

Crono break down (osan kirjota) huolehtii käsikirjoituksen lopullisesta purusta esituotannon lopussa.

“Huntti” eli sataprosenttinen ääni tarkoittaa juuri sitä miltä se kuulostaakin: sataprosenttista kuvaustilanteessa syntynyttä ääntä. Sen päälle ei siis ole jälkiäänitetty.

Location scouting  eli scouttaus on usein järjestäjän tehtävä, ja tarkoittaa oikean kuvauspaikan metsästämistä. Kuvauspaikan valintaan vaikuttavat  niin tuotannolliset kuin taiteellisetkin puolet

ADR Automatic Dialog Replacement, siis kansanomaisemmin dubbaus eli dialogin jälkiäänitys tarkoittaa kentältä äänitetyn, teknisesti tai ilmaisullisesti heikon materiaalin korvaamista paremmalla.

Foleyllä eli synkronitehosteilla tarkoitetaan jälkikäteen tehtäviä ääniä, jotka liittyvät lähinnä kuvassa tapahtuviin näyttelijöiden toimintoihin.

Telecine-termillä voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensimmäinen on tapa, jolla elokuvaan lisätään frameja, jotta 24 fps elokuva saadaan muutettua NTSC-television käyttämään 29.97 fps muotoon. Tämän operaation vastakohta on inverse telecine, joka poistaa lisätyt framet kuvasta. Toinen merkitys sille on tapa luvatta kuvata elokuvia suoraan projektorilta tai kelalta. Ääniraita siirretään yleensä suoraan alkuperäisiltä äänilevyiltä digitaalisesti.

Skins on Company Pictures -tuotantoyhtiön BAFTAn voittanut brittiläinen teinidraamasarja. Sarja sai ensi-iltansa 25. tammikuuta 2007 E4-kanavalla. Skins kertoo 16-19-vuotiaista koostuvasta bristolilaisesta kaveriporukasta, johon kuuluu persoonia niin autistista narsistiin kuin homoseksuaalista huumeita käyttävään neitsyydestä eroon haluavaan muslimiinkin. Sarjan kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella seurattiin ensimmäistä sukupolvea ja kolmannen tuotantokauden myötä siirryttiin toiseen sukupolveen ja uuteen kaveriporukkaan. Neljättä kautta alettiin kuvata 2009 syksyllä.

Ensi kuulemalta ohjelman konsepti kuulostaa siltä, että tämä on jo nähty: nuorista kertova televisio-ohjelma kertoo aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka rakkaus sattuu ja ystävät pettävät. Ennakko-oletus osoittautuu kuitenkin saman tien vääräksi, kun sarjan ensimmäinen jakso näyttää brittinuorten elämän ei-niin-ruusuisen puolen. Vaikka jaksojen aiheet pyörivätkin tuttujen huumeiden, perheongelmien, syömishäiriöiden ja suhdekiemurojen ympärillä, aiheet eivät kyllästytä vaan katsojalle tulee olo, että asiasta kuulisi ensimmäistä kertaa. Tästä on kiittäminen muun muassa monipuolista käsikirjoittajajoukkoa, joka koostuu ammattilaisten ohella useista nuorista, jotka pitävät huolen sarjan realistisesta otteesta ja nykyaikaisesta, alati muuttuvasta puhekielestä.

Tuotannollisesta näkökulmasta katsoen sarja on onnistunut: Skins on saavuttanut jättisuosion kotimaassaan Isossa-Britanniassa ja ansainnut levityssopimuksen lukuisiin maihin, joista muun muassa Suomessa on nähty kolme tuotantokautta. Pidän myös sarjan paljon epäiltyä siirtymää ensimmäisen ja toisen sukupolven välillä toimivana. Kun katsoja on ehtinyt samaistua ja kiintyä ensimmäisen sukupolven henkilöiden hahmoihin, tuntuu luontevalta jatkaa sarjaa päähenkilö Tonyn siskon Effyn ja tämän ystävien seurassa, sen sijaan että sarja aloittaisi vanhoihin henkilöihin kyllästyttyään täysin uudelta pohjalta.

Sarja vakuuttaa myös näyttelijävalinnoillaan – enää ei tarvita 26-vuotiasta huippumallia näyttelemään 16-kesäistä koulupoikaa, vaan sarjan hahmot näyttävät ihan oikeilta ihmisiltä. Toki sarjassa, niin kuin tosielämässäkin maailma on jakautunut kauniisiin ja rumiin sekä niihin tavallisiin siinä välillä, mutta juonenkäänteiden ja yksityiskohtaisten henkilökuvausten avulla on saatu ajoittain kauniit näyttämään jopa groteskeilta ja ulkonäöltään vähemmän  viehättävät loistamaan arjen sankareina. Tätä lisää.

Tällä viikolla opiskelumme keskittyi budjetointiin ja sain huomata käsitteen olevan muutakin kuin excelin täyttelemistä. Opituista asioista täysin uutena minulle aukeni sponsoroinnin salat ja lähdinkin kurssin innoittamana kehittelemään hypoteettista tapahtumatuontantoa ja miettimään sille mahdollisia sponsoreita. Sopivien sponsoreiden löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty: niin kulttuuri- kuin muunkinlaisessa sponsoroinnissa on pidettävä huolta sponsorin ja sponsoroitavan yhteisistä arvoista, toimintatapojen kohtaamisesta ja siitä, ettei kummankaan osapuolen hyödyt jää niin vähäisiksi, että sponsorisuhde käy turhaksi.

Vaikka kulttuurihanke löytäisikin omia tarkoitusperiään palvelevan sponsorin, se ei aina tarkoita sponsorointisuhteen syntymistä. Yritykset hakevat sponsoroinnilla rahallisen voiton sijasta positiivista julkisuuskuvaa, näkyvyyttä myös ei-mainonnallisissa yhteyksissä sekä sidosryhmäsuhteita. Firmojen päätehtävä ei ole kulttuurilaitosten tukeminen, vaan niiden oman liiketoiminnan ylläpito, ja siksi onkin tärkeää saada  yritykset vakuuttumaan sponsoroinnin kannattavuudesta.

Tällä hetkellä sponsoreiden ja yhteistyökumppaneiden löytäminen kuulostaa hankalalta muttei mahdottomalta. Kenties tämänkin asian koukerot ja salaisuudet aukeavat teorian kohdatessa käytännön, koulun tuotannot kun toimivat lähinnä sponsoreiden kattamien kustannusten, kuten cateringin voimin, vaikka selvää käteistä ei näissä piireissä liikukaan. Pienelle tuotannolle tällaisten resurssien saaminen on siis merkittävä osa budjettia. Ensimmäisen tuotannon lähestyessähän se sitten nähdään.

Lyhyestä virsi kaunis, ensi viikkoon :)

Edellisen viikon mieleen päällimmäiseksi oivallukseksi taisi jäädä tietoturvan ja riskienhallinnan tärkeys. Kun it’s a diili -postauksessani oli lopulta yli 5000 roskapostiviestiä, olisi ollut käyttöä ihmiselle, joka olisi kertonut kuinka päästä eroon viestien vastaanottamisesta ja kuinka vastaanotetuista viesteistä saisi siirrettyä spam-osastolle enemmän kuin 10 viestiä kerrallaan (5000/10=500 näpyttelykertaa).  Mietin jo blogin sulkemista ja uuden avaamista; luovuttaminenkin kävi mielessä. Lopulta päätin antaa olla. Olin huomannut, että aina siirrettyäni roskapostiviestejä spam-kansioon, ne siirtyivät takaisin vastaanotettuihin hetken kuluttua. Myös viestien poistamisella oli samantapainen vaikutus. Kun lopulta annoin olla, roskapostinkin tulo rauhoittui.  Ehkä poistan spämmiä keräävän kirjoitukseni ja lähetän sitten vaikka sähköpostina Arjalle, jos hän sitä päätyy kyselemään.

Tällä viikolla tenttivuorossa oli Suomen kulttuuripolitiikka ja esseen aiheena Suomen kulttuuripolitiikan haasteet 2010-luvulla. Haasteiden pohtiminen ei jäänyt tiistai-illan tenttiin vastaamiseen, vaan kotiin päästyäni löysin itseni etsimästä aihetta sivuavia artikkeleita internetistä.

Vuonna 1974 ns. Arvo Salon kulttuurikomitea määritteli neljä kulttuuripoliittista yleistavoitetta, joista toinen on “yhteiskunnan jäsenten tasa-arvon toteuttaminen kulttuuripalvelujen vastaanottajana”. Kuitenkin kulttuuripolitiikan omaksuttua entistä markkinatietoisempi suhtautumistapa, kultturi nähdään enemmäkin tapana tehdä voittoa kuin tuottaa elämyksiä. Julkinen rahoitus keskittyy asemansa vakiinnuttaneisiin taideinstituutiohin, kun taas taiteen uudet muodot ja kenties enemmän ärsyttävät taideryhmät jäävät julkisen tuen ulkopuolelle. Mielestäni toinen väittämä ei koske pelkästään kulttuurin vastaanottajia, vaan myös niiden tekijöitä. Taiteen tekeminen vaikeutuu tukien puuttumisen myötä. Kulttuurin ei myöskään pitäisi olla vain korkeastikoulutettujen ammatti tai harrastus, vaan niin kuin kolmas yleistavoite sanoo, kaikilla yhteiskunnan jäsenillä pitäisi olla oikeus ja mahdollistuus omaehtoiseen luovaan toimintaan.

Yksi Suomen kulttuuripolitiikan tulevaisuuden haasteista on myös kansainvälisen kulttuurivaihdon toteuttaminen. Helsingin juhlaviikkojen pitkäaikainen, vastikään virastaan eronnut Risto Nieminen lyttäsi Suomen kulttuuripolitiikan ja totesi Suomen tarvitsevan kulttuuriviennin sijasta kulttuurituontia. “Kansainvälisen vaihdon puute näivettää jo klassista musiikkia ja teatteria”  hän  totesi Suomen Kuvalehden tekemässä haastattelussa. Risto Niemisen kommenttien herättämän keskustelun myötä myös kulttuuritehdas Korjaamon toimitusjohtaja Raoul Grünstein sanoi, että Suomen kulttuuripolitiikan keskeisin tehtävä on nykyisin rahoittaa jo olemassa olevia instituutioita, ei niinkään varmistaa, että maassa olisi dynaaminen taide-elämä ja yleisölle tarjolla vahvoja erilaisia sisältöjä. Toisaalta Nieminen keräsi ajatuksillaan myös vastustavia mielipiteitä, joskin monet niistä olivat juuri edellä mainittujen instituutioiden johtajien ilmaisemia.

Olivatpa Suomen kulttuuripoliittiset haasteet mitä tahansa, voidaan todeta Suomen tarvitsevan Risto Niemisen kaltaisia keskustelua herättäviä kommentoijia. Kulttuuri kuuluu kaikille. …tai ainakin kaikilla on oikeus siihen.

526 uutta spämmiviestiä. kiitos tästä. odotan saavani vapautuksen viikon oivalluksesta, siihen tarkoitettu aika menee roskapostien poistamiseen. yhyy.

ei hätää, taidan yrittää kirjoittamista uudelleen huomenna. ehkä olen silloin jo leppynyt.

Teatteri

Mikko Koukin ohjaama ja Linnateatterin ja Kaarinan nuorisoteatterin yhteistyössä toteuttama My First Time -näytelmä on alunperin kotoisin USA:sta. Off Broadway -hitti perustuu kymmeniin tuhansiin myfirsttime.com -sivustoille lähetettyihin kertomuksiin ihmisten ensimmäisistä seksikokemuksista. Neljä nuorta näyttelijää kertovat aiheeseen liittyvistä unelmista, ongelmista, peloista sekä onnistumisista rennon vauhdikkaalla tyylillä.

Okei, ihan ekaksi vinkki: vaikka olisitte kuinka hyviä kavereita äitinne kanssa, tämä näytelmä on parempi katsoa eri puolilta katsomoa kuin vierekkäisistä penkeistä. Hauskoillekaan kohdille nauraminen tuntuu väärältä ja esityksen jälkeen kotimatka sujuu hiljaisissa merkeissä. Näytelmää edeltävä ensimmäiseen kertaan liittyvä kysymyslomakekin on täytettävä toiselta piilossa. Ei siis kannata.

My First Time -näytelmä lähtee naurattamaan. Nuoruuden epävarmuudelle ja omaa elämää sivuaville tarinoille on helppo nauraa, mutta kun kertomusten sävy vaihtuu rankemmaksi, olo vaihtuu epämiellyttäväksi. Olo on kuin terveydenhoitajan pakollisella seksivalistustunnilla, eivätkä insestiä ja hyväksikäyttöä käsittelevien aiheiden välissä pilkahtelevat huumoripätkät enää naurata. Samalla tulee vilkuiltua selvästi vanhemmasta ikäluokasta koostuvaa yleisöä peläten ensimmäistä reaktiota rankkoihin aiheisiin ja jatkuvaan kiroiluun. Ehkä se on se äidin seura, mutta viimeistään näyttelijöiden alkaessa voihkimaan ja koskettelemaan toisiaan nousee kaipuu näytelmästä puuttuvaan väliaikaan.

My First Time on löytänyt yleisöä ja suosion myötä ansainnut myös lisäesityksiä. Tuotannolliselta puolelta on kehuttava näyttelijöiden takana olevaa screeniä ja sille heijastettavia tarinoita ensimmäisistä kerroista. Myös näyttelijät onnistuvat työssään, sillä jatkuva roolin vaihtuminen ja mukavista henkilökuvista limanuljaskoihin siirtyminen on varmasti vaikeaa. En tiedä, kuinka näytelmää on markkinoitu, sillä itse eksyin esitykseen puhtaasti äidin työpaikan sponsoroimana, mutta jos olisin itse markkinointivastuussa, tietäisin mistä lähtisin yleisöä etsimään. Näytelmän k15-ikärajasuositus kävelee käsi kädessä suomalaisten nuorten seksin aloittamisiän kanssa. Yli kaksikymppisenä hetkittäinen moralisoiva sävy ja jo kertaalleen kuullut varoittavat tarinat suojautumisesta ja alkoholista kyllästyttävät, mutta teineille saattaisivat olla uutta asiaa. Myös screenillä kerrotut luvut katsojien joukossa olevista neitsyistä ja seksin aloittamisiästä tasavertaistaisivat teinejä ja veisivät pohjaa pois hurjilta uskomuksilta muiden erilaisuudesta. Varokaa siis, televisiopohatat ja mainostajat – tosi-teatteri saattaa viedä teidänkin kohdeyleisönne.