Läpikulkumatkalla

Tiimityön kurssimme osoittautuikin psykologian kurssiksi, mikä onkin itseasiassa samalla hauskaa, opettavaista että erittäin antoisaa itsensä tutkiskelua ihmisenä ja tiimityöskentelijänä. Vaikka tekemämme testit, esimerkiksi “Seitsemän motivoivaa arvojärjestelmää” saattoivat aluksi tuntua yhtä turhanpäiväiseltä hömpältä kuin päivähoroskoopit, eivät ne loppujenlopuksi olleetkaan yhtään hullumpia tapoja tarkastella itseään. Tottakai tulokset ovat hieman epäselviä ainakin omalla kohdallani, koska olen paljon dominoivampi kotona kuin koulussa. Tietyt ihmiset tuntuivat kuitenkin saavansa juuri oikeat tulokset heille itselleen ja mielestäni silloin testi saattoi olla erittäinkin antoisa, koska he näkevät listasta omat “palkitsevat ympäristönsä” sekä tapansa toimia konflikteissa. Kun listasta tunnistaa itsensä, on helpompi lähteä kehittämäänkin omaa käyttäytymistään ja ehkä löytää uusia motivoitumis- ja työskentelytapoja, joita ei ennen ole tajunnut kokeilla.

Mitä meistä tuli -elokuvan ohjaaja ja tuottaja olivat luennoimassa elokuvansa teosta ja varsinkin siitä, miten ilman rahoitussuunnitelmaa tai budjettia pystyy kikkailemalla tekemään ammattimaistakin jälkeä.  He kuitenkin valittelivat sitä, kuinka heitä ei missään tunnuttu otettavan tosissaan eikä heitä edes kuunneltu edellisen elokuvan alkuvaiheessa, koska käsikirjoitus oli ainoastaan ohjaajan päässä. Mutta kuka hullu antaisi rahoitusta “elokuvalle”, josta ei ole yhtikäs mitään paperilla? Ja vielä henkilölle, josta ei kukaan ole koskaan kuullutkaan? Lisäksi elokuvantekijän olisi hyvä tuntea esimerkiksi termit call sheet ja klaffi jos tarkoituksena olisi olla tekemisissä ammattilaisten kanssa…eli vaikka kuinka välillä nyppisi koulunkäynti ja tekisi mieli keskeyttää koko “roska” ja lähteä vain suoraan kuvailemaan leffoja niin kannattaa miettiä toisenkin kerran. Sanaston lisäksi koulu tarjoaa myös suhteita, jotka saattavat olla erittäinkin arvokkaita Suomen pienissä leffa- ja tv-piireissä.

Maailmanmatkaaja ja matkailutoimittaja Hannu Tuominen tuo esille maailman kuuluisimman tien varrelta ottamiaan valokuvia. Näyttelyn avausluennolla maanantaina 15.3. klo 18 Tuominen kertoo reitin nähtävyyksistä ja eriskummallisuuksista.

 -turku.fi

En ikinä ole ajatellut lähteä ajamaan Amerikan halki 3755 kilometriä, joten en ole varma miksi eksyin luennolle. Jälkeenpäin kuitenkin katuisin ellen olisi mennyt paikan päälle. Runsas tunti vierähti silmänräpäyksessä ja juuri sitä haluankin luennoilta, myös koulussa Minua kiinnostaa historia, matkailu ja tarinat, joten sain myös hyviä matkakohdeideoita Amerikkaan. Kyseiset tilaisuudet mielenkiintoisen luennoitsijan vetäminä toimivat hyvinä mainostilaisuuksina, sillä ihmiset uskovat helpommin tavallista tallaajaa, joka kertoo omista kokemuksistaan, jakaa vinkkejä ja kertoo mitä matkalla kannattaa välttää tai varoa. Matkatoimistojen markkinointi tuntuu yleensä pilvilinnojen maalaamiselta, joka laittaa vain ärsyttämään eikä heiltä ole saatavissa välttämättä päivitettyä konkreettista tietoa pienistä käytännön asioista. Jos matkatoimistot olisivatkin ovelia, he järjestäisivät tilaisuuksia, jossa luennoitsijoina/esittelijöinä toimisivatkin heidän asiakkaansa, jotka kertoisivat matkakokemuksistaan. Tottakai se olisi hieman riskipeliä, mutta saattaisi silti nostaa pisteitä realistisuuteen ja pessimistisyyteen vannovien suomalaisten joukossa.

Törmäsin viime viikolla pariinkin otteeseen näkökulman tärkeyden korostamiseen dokumentinteossa. Tuotantosuunnittelun kurssilla ryhmämme sai kritiikkiä ettei meillä ollut vahvaa kantaa ja näkökulmaa dokumenttimme aiheeseen. Myöhemmin samalla viikolla luin Asiaa ruudussa – TV-tuotannon anatomia -kirjaa, jossa taas jauhettiin näkökulmasta: “Lähtökohtana pitää olla havainto, joka tuo aiheeseen oleellisen näkökulman”. Kun ajattelen YLE:lläkin pyöriviä dokumentteja niin pakkohan se on myöntää, että jokaisessa  (hyvässä) dokkarissa on näkökulma, jota kautta aihetta tarkastellaan ja mikä myös koukuttaa katsojan! Niinpä samasta aiheesta voidaan tehdä ja näyttää uusia dokumentteja, jotka löytävät lähes aina yleisönsä vuosi vuoden jälkeen. Vain siksi, että  niillä on taas erilainen näkökulma.

Laivan “humppabaari” on tilana varmasti tuskallinen esiintymispaikka artisteille. Lava on ahdas jos siellä on yksikin ihminen artistin lisäksi. Lisäksi lava on lähes samassa tasossa kuin tanssilattiakin, joten aina muutama onnekas yrittää lavalle kaiteiden yli. Jos olet hiemankin tuntemattomampi artisti eikä yleisöä kerry kymmentä enempää, tuntuu tila aivan liian isolta. Jos kuitenkin olet suosittu artisti loppuu tila täysin kesken. Tämän sain kokea Cheekin Amorellan keikalla kun laivallinen suunnistajia yritti mahtua humppikseen. Se jäi todellakin yritykseksi. Äänentoistokaan ei laivan tiloissa oikein kehuttavasti toimi, kai Viking Line luottaa ettei laivalla ole vesiselvää yleisöä, joka välittäisi asiasta.

Steve McCurryn valokuvanäyttely “Retrospective” Salon Veturitallissa koostuu kokoelmasta McCurryn ottamia henkilökuvia, maisemia ja katukuvia 27 vuoden ajalta.

Näyttelyssä on esillä hänen parasta tuotantoa: maagisia, klassisia ja voimakkaita valokuvia Etelä- ja Kaakkois-Aasiasta sekä hänen kuuluisimpia henkilökuviaan kuten vuonna 1984 otettu valokuva afgaanitytöstä, jonka hän löysi uudelleen vuonna 2002 Pakistanin pakolaisleiriltä.

McCurry onnistuu kuvissaan ikuistamaan kärsivän hengen, mutta myös maan ja ihmisten kauneuden. Hänet onkin palkittu mm. Magazine Photographer of the Year -palkinnolla, neljällä ensimmäisellä palkinnolla World Press Photo Contest -kilpailussa sekä Olivier Rebot Memorial Award -palkinnolla kahdesti.

McCurry on todistanut osaavansa valokuvata ja hänen näyttelynsä saavat huomiota ympäri maailmaa. Itseäni kiinnostaisi jatkossa nähdä hänen kykyjään myös videokuvaajana. Pystyisikö hän kuvaamaan filmille sotien inhimillisiä vaikutuksia yhtä puhuttelevasti kuin still-kameralle?

Kun “vanhoja” on tanssimassa yli 200 opiskelijaa, ei tarvita tilaa vain tanssijoille vaan myös katsojille eli omaisille, naapureille, ystäville sekä uteliaille. Salossa on jo muutaman vuoden ajan ratkaistu ongelma järjestämällä Wanhojen tanssit lukion liikuntasalin sijasta Salohallissa, joka tänä vuonna oli viimeistä kohtuullista seisomapaikkaakin myöten täynnä.

Ison tilan ongelmaksi muodostui se, että omien tuttujen wanhojen pyydystäminen oli erittäin haastavaa, koska tanssijat olivat katsomosta liian kaukana. Muodostelmat olivat kaukaa katsottuna puolestaan juuri sen takia vaikuttavampia, mutta esimerkiksi tyttöjen kampaukset ja poikien ryhdikkyys eivät näkyneet katsomoon saakka. Mielestäni ongelman voisi ratkaista tulevaisuudessa “live-lähikuvalla”, joka heijastettaisiin kankaalle. Näin yleisö näkisi myös lastensa, lapsenlastensa ja ystäviensä edes muutaman sekunnin verran “suurempana”. Varsinkin kun iltatansseissa salikin oli aika hämärä. Rahoituskin hoituisi ainakin osittain vakituisille katsojille tutuksi tulleella “vapaaehtoisella kolehdilla”.

Jos luulet pöytätietokoneeseen investoinnin riittävän tuottajana, olet erehtynyt. Mitä jos törmäät kahvilassa tai kaupungilla puolituttuun potentiaaliseen rahoittajaasi, joka kysyy yrityksesi kuulumisia. Sinä yrität sepittää hermostuneena epäselvästi mahtavasta tuotantoideastasi. Rahoittaja ei ymmärrä selityksestäsi mitään, toivottaa hyvät päivänjatkot ja jatkaa matkaa. Sinä vaivut epätoivoon.

Mitäpä jos kantaisit mukanasi iPhonea, (mini)läppäriä tai muuta videontoistolaitetta? Sinun ei olisi tarvinnut selittää epäselviä lauseitasi vaan olisit voinut näyttää trailerin, teaserin, pilotin tai vaikkapa synopsiksen helposti über-hienosta kosketusnäyttöpuhelimestasi. Keskustelukumppanisi saisi selkeän käsityksen tuotantoideastasi, saattaisi innostua enemmänkin ja pyytää ottamaan yhteyttä yritykseensä.

Kyllä minullekin 500€:n puhelin videontoisto-ominaisuuksineen kelpaisi enkä laita vastaan jos joku haluaa ostaa minulle miniläppärin. Kaikilla ei vain ole taskussa tonnia minkä voi laittaa elektroniikkaan tai aikaa ladata ja siirtää tiedostoja laitteesta toiseen..

Taideakatemian kolmannen vuosikurssin tanssinopettajaopiskelijoiden ryhmäkoreografioiden 1. kokonaisuus Keholla – tilassa, ajassa, liikkeessä järjestettiin Linnankadun Köysiteatterissa. Heidän käytössään oli kunnon esiintymistila valaistuksineen ja äänilaitteistoineen. Mielestäni Shirin Nazimovin koreografia “The 5th Element” oli onnistunut parhaiten. Ei vain tanssioiden, pukusuunnittelun tai musiikin ansiosta, vaan myös SaundiCrewin sekä ValoCrewin taidonnäytteiden myötä. Äänet ja valot tukivat koreografiaa erittäin voimakkaasti ja onnistuneesti ja niiden käyttäjät eivät tehneet virheitä, jotka olisivat havahduttaneet yleisön takaisin todellisuuteen. Muutamassa muussa koreografiassa oli havaittavissa mm. äänentoiston säreilyä, joka heti vei ainakin oman huomioni. Joten en enää ikinä aliarvio ääni- ja valoryhmän työtä tai heidän tarvetta testata ja testata ja testata laitteitaan, sillä jokainen tila on erilainen.

Tällä viikolla sain kerrankin huokaista helpotuksesta, kun tuotantosuunnittelun tunnilla meille kerrottiin ettei tuottajan tarvitse(kaan) tietää (aivan) kaikkea! Vaikka meidän olisi hyvä osata esim. kuvauksen, leikkauksen ja äänisuunnittelun termejä ihan jo siksi, että osaamme vaatia ja vahtia laatua, niin tuottajankaan ei tarvitse ennalta tietää kaikkea, mutta kaikki mitä tuottaja tai tilaaja tarvitsee on selvitettävä. Meillä onkin siis lupa ja oikeus sanoa “en tiedä(, mutta otan asiasta selvää)”.