Läpikulkumatkalla

Törmäsin viime viikolla pariinkin otteeseen näkökulman tärkeyden korostamiseen dokumentinteossa. Tuotantosuunnittelun kurssilla ryhmämme sai kritiikkiä ettei meillä ollut vahvaa kantaa ja näkökulmaa dokumenttimme aiheeseen. Myöhemmin samalla viikolla luin Asiaa ruudussa – TV-tuotannon anatomia -kirjaa, jossa taas jauhettiin näkökulmasta: “Lähtökohtana pitää olla havainto, joka tuo aiheeseen oleellisen näkökulman”. Kun ajattelen YLE:lläkin pyöriviä dokumentteja niin pakkohan se on myöntää, että jokaisessa  (hyvässä) dokkarissa on näkökulma, jota kautta aihetta tarkastellaan ja mikä myös koukuttaa katsojan! Niinpä samasta aiheesta voidaan tehdä ja näyttää uusia dokumentteja, jotka löytävät lähes aina yleisönsä vuosi vuoden jälkeen. Vain siksi, että  niillä on taas erilainen näkökulma.

Laivan “humppabaari” on tilana varmasti tuskallinen esiintymispaikka artisteille. Lava on ahdas jos siellä on yksikin ihminen artistin lisäksi. Lisäksi lava on lähes samassa tasossa kuin tanssilattiakin, joten aina muutama onnekas yrittää lavalle kaiteiden yli. Jos olet hiemankin tuntemattomampi artisti eikä yleisöä kerry kymmentä enempää, tuntuu tila aivan liian isolta. Jos kuitenkin olet suosittu artisti loppuu tila täysin kesken. Tämän sain kokea Cheekin Amorellan keikalla kun laivallinen suunnistajia yritti mahtua humppikseen. Se jäi todellakin yritykseksi. Äänentoistokaan ei laivan tiloissa oikein kehuttavasti toimi, kai Viking Line luottaa ettei laivalla ole vesiselvää yleisöä, joka välittäisi asiasta.