Läpikulkumatkalla

Satuin aivan vahingossa törmäämään internetin syövereissä mediataiteilija Jukka Hautamäen kotisivuihin, joilla mainostetaan hänen näyttelyään “Möbiluksen ohitustietä” Helsingissä. Lyhyen googlettamisen jälkeen sain selville, että hän on valmistunut vuonna 2005 Turun AMK:n Taideakatemiasta Digital Artsista. Hautamäki on syntynyt v.1971 ja on kiinnostunut alastaan nimenomaan taidemuotona. Hänen teoksiaan on ollut esillä mm. Suomessa, Tanskassa, Saksassa, Italiassa, Islannissa ja Beninissä.

Kotisivuilta löysin myös Hautamäeltä kaksi vuotta sitten valmistuneen videoteoksen “WaterGames”, joka on ollut näytilläkin Turussa. Hän itse kuvaa videotaan seuraavasti: “Unsynchronised 3-channel video installation. On documentation there are parts on single projections and views of exhibition space. Video work consists of approximate ten different parts, which are playing with mass, form and materialisation of water as entity. Work has also political perspective.”

 Mediataide on ollut itselleni erittäin sumeata aluetta, mutta “WaterGames” kirkasti jonkin verran käsitystäni kyseisen taiteen alueesta: leikkikaluina ovat tekniikka ja mielikuvitus. Mediataide tulee varmasti olemaan merkittävässä kasvussa tulevina vuosina taiteen alueella ja kekseliäille tuottajille olisi varmasti kova kysyntä. Koska en ole nähnyt videota “livenä”, en osaa sanoa kuinka paljon vaikuttavampi se on ollut todennäköisesti isommalta kankaalta kuin pieneltä tietokoneen ruudulta. Tunnelmaan pääsee kuitenkin aika kivasti mukaan, kun laittaa äänen melko kovalle ja todellakin keskittyy kuuntelemaan ja katsomaan videota. Tuottajalle haastetta olisi saada luotua videon näyttämiselle juuri sellainen ympäristö ja laitteistot, jotka tukevat tunnelman luomista. Esimerkiksi messuilla ihmisvilinän seassa pyörivänä videonpätkänä WaterGames ei pääsisi oikeuksiinsa, sillä se tarvitsee yksityisen, rauhallisen ja tunnelmallisen tilan.

Play Station 3 version Singstar -peli kärsi alkutaipaleellaan erittäin vähäisestä levymäärästä, jotka sisälsivät vain harvoja tuttuja kappaleita. Nyt peli on kuitenkin saanut paremman maineen SingStoren avulla. SingStore on verkkokauppa, josta rekisteröitynyt käyttäjä voi ostamalla ladata yksittäisiä kappaleita erittäin nopeasti SingStariinsa. Lisäksi on mahdollista ostaa mm. taustakuvia.

Itse rekisteröityminen vaatii esimerkiksi langatonta internettiä tai muuta keinoa saada televisioon internet, jotta PlayStation voi luoda yhteyden PlayStation Networkiin, jossa tehdään tunnukset ja määritetään Visa-numero, jonka avulla kappaleita saa ostettua. Jos ei omista Visaa, voi esim. Anttilasta ostaa vaikkapa 20€:n arvoisia kortteja, jossa on koodi, joka syötetään SingStoreen. Tämän jälkeen käyttäjä voi ladata kappaleita 20€:n edestä. SingStorea on erittäin helppo käyttää, jos selviytyy tunnuksien tekemisestä.

SingStar 3:en ehdoton valtti onkin juuri SingStore, jonka avulla käyttäjä säästyy valtavilta levyvuorilta. Verkkokaupan plussia ovat myös mahdollisuus saada markkinoille nopeammin uusia kappaleita ja kiitettävän usein myös tuoreimpia listahittejä. Käyttäjälle mieluisaa on myös päästä itse valitsemaan kappaleet, jotka haluaa. Verkkokauppaa ei ole myöskään hinnalla pilattu. Jokainen kappale maksaa 1,45€. Nykyään kappaleiden määrä kaupassa on myös kiitettävä, 1146 kpl. Ja määrä kasvaa joka kuukausi.

Alkuperäinen nimi: Postia pappi Jaakobille  Ohjaus: Klaus Härö  Pääosissa: Heikki Nousiainen, Kaarina Hazard, Jukka Keinonen, Esko Roine  Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy  Elokuvan levitys: Nordisk Film Oy Tuotantovuosi: 2008  Tuotantomaa: Suomi  Genre: Draama  Käsikirjoittaja: Klaus Härö – perustuen Jaana Makkosen alkuperäiskäsikirjoitukseen  Ikäraja: K7  Kesto: 1h 16min

Postia pappi Jaakobille on lämminhenkinen ja koskettava kertomus armahduksen saaneesta elinkautisvanki Leilasta. Vapauduttuaan hänelle tarjotaan paikkaa syrjäisestä pappilasta, jonne hän menee vasten tahtoaan. Leila on tottunut pitämään huolta vain itsestään, joten tehtävä sokean pappi Jaakobin henkilökohtaisena avustajana aiheuttaa ristiriitoja.

Posteljooni tuo päivittäin kirjeitä, joissa ihmiset pyytävät apua pappi Jaakobilta. Kirjeisiin vastaaminen on Jaakobin elämäntehtävä, Leilan pitäessä sitä puolestaan täysin hyödyttömänä. Leila on jo päättänyt lähteä pappilasta, kun kirjeiden tulo yllättäen lakkaa ja Jaakobin elämä järkkyy. Kaksi täysin erilaista maailmaa kietoutuvat odottamattomasti toisiinsa, jolloin auttajan ja autettavan osat kääntyvät päälaelleen.

http://www.filmtown.fi/index.php?page=displaymovie&productid=37328

Rehellisesti sanottuen elokuva, jonka nimi on “Postia pappi Jaakobille” ei herätä minussa suuremmoista mielenkiintoa sen saamista palkinnoista tai ylistyksistä huolimatta. Satun vain olemaan sitä sukupolvea, joka ei kaipaa elokuvalta elämän merkityksen pohdintaa vaan pelkkää viihdettä: komediaa tai räjähdyksiä. Olisin tuntenut itseni kuitenkin huonoksi mediatuottajaksi, jos olisin jättänyt ko. elokuvan katsomatta, kun se on Taideakatemialaisen alkuperäiskäsikirjoittama, olemme puhuneet elokuvasta käsikirjoituksen tunnilla ja se kaiken lisäksi tuli YLE:ltä sunnuntaina klo 21.00, jolloin ei koskaan ole muutenkaan tekemistä. Joten en keksinyt mitään tekosyytä jättää selvittämättä, mikä tekee Postia pappi Jaakobille -elokuvasta sitten niin upean (?).

Noh, niinhän siinä kävi, että ensimmäiset 10 minuuttia koukuttivat minut täysin. Näyttelijävalinnat olivat osuneet enemmän kuin nappiin. Pappi Jaakob sai heti ensimmäiset sekunnit ruudussa oltuaan kaiken sympatiani ja armahduksen saanut elinkautisvanki Leila laittoi hymyilyttämään, vaikka välillä tekikin mieli ravistella tv:tä siinä toivossa, että jotenkin ihmeellisesti ravistelu saavuttaisi Leilankin. Elokuva hämmästytti sen yksinkertaisuudellaan, pienieleisyydellään ja hiljaisuudellaan, mutta juuri ne kohtaukset, jotka olivat eniten täynnä kyseisiä aineksia, kertoivat ja puhuttelivat eniten. Tuottajan kannalta elokuvan teossa oli erittäin tärkeää ymmärtää elokuvan pienieleisyys ja hiljaisten kohtausten merkitys, mikä nykykulttuurissa on varmasti hyvin haasteellista.

Älypää on suomalainen suosioon noussut tietovisapainotteinen peliyhteisö. Sivusto avattiin vuonna 1998. Älypään pääyhteistyökumppanina toimii Helsingin Sanomat. Vuonna 2002 perustetun ohjelmistoyrityksen tietokilpailutyyppiset pelit perustuvat oivaltamiseen, tietoon ja onnistumiseen. Yritys toteuttaa asiakkailleen myös koulutuksellisia pelejä.

2. syyskuuta 2008 Älypää juhli miljardin pelatun pelin rajan rikkoutumista.

Älypää kuuluu Sanoman sähköisen viestinnän liiketoimintaryhmän Sanoma Entertainmentin Gaming & Online -yksikköön. Älypäästä on olemassa myös maksulliset Photo play- ja mobiiliversiot. Tactic julkaisi myös Älypäästä lautapeliversion lokakuussa 2007.  Sivustolla on myös nettipelejä.

Älypäässä on neljä niin sanottua perustietovisaa: juniori, klassikko, vaikea ja seniori. Vaikea on haastavampi versio klassikosta. Juniorin ja seniorin kysymykset on suunnattu nimiensä mukaisesti nuoremmille ja vanhemmille ihmisille. Visoja voi pelata myös moninpelillä.

Älypäässä on myös tiettyyn aiheeseen keskittyneitä tietovisoja, joita ovat muun muassa urheilu, musiikki ja historia. Lisäksi sivustolla on pelejä ruotsiksi ja viroksi. Koko sivusto on käännetty myös englanniksi.

Rekisteröityneet käyttäjät pystyvät luomaan sivustolla myös omia tietovisoja.

http://fi.wikipedia.org/wiki/%C3%84lyp%C3%A4%C3%A4

 Älypään visojen määrä on kasvanut huimasti vuosien varrella, mutta pidän peruspelejä silti parhaimpina. En välitä sana-arvauksista, sudokuista tai virhevisoista, mutta joskus on kiva pelata esim. nuorisomusiikkiin, matkailuun tai historiaan kohdistuvia visoja. Lähes jokaiselle löytyy Älypään visaviidakosta jokin aihealue, jonka tuntee omakseen. Älypään paras puoli on kysymysten määrässä, samoihin kysymyksiin ei usein törmää. Toinen mukava asia pelissä on mahdollisuus ehdottaa omia kysymyksiä peliin. Pelien latautumisessakaan ei kestä kauan, joten pelaajan hermot ovat tallella vielä pelin alettua Peliä voi kaiken lisäksi pelata myös moninpelinä maksimissaan kuusi henkeä, jotka voivat valita joko samat tai eri kysymykset!

Olen huomannut pitäväni suomalaisista animaatiomainoksista, kuten Finnairin panda ja -poro mainoksista sekä VR:n mainoksista, joiden päähenkilöinä ovat Helsingin rautatieaseman patsaat. Animaatiomainokset luovat positiivisen ja puhtaan vaikutelman, jotka saavat myös pienimmänkin katsojan huomion. VR on jo aikaisemminkin käyttänyt mainonnassaan Helsingin rautatieaseman patsaita, joiden avulla mainoksiin on saatu huumoria ja jokaisen ns. pienen tarinan sisälle “piilo”mainontaa. Mainokset ovat visuaalisesti niin hyvin tehtyjä, että huomatessani tv:stä tulevan uusi VR:n mainos, jota en ole nähnyt, haluan välttämättä katsoa sen loppuun. Mainoksissa ei varsinaisesti houkuta tarinoiden lisäksi mikään muu, ehkä pieni vaikutus nykyään on VR:n yrityksellä mainostaa ekologisuuttaan, “vihreää leimaa” ja joukkoliikenteen hyötyjä.

Finnairin pandamainos on yksi hellyyttävimmistä mainoksista, joita olen eläessäni nähnyt. Se on kuin minuutin mittainen lastenohjelma, jossa pieni panda seikkailee ympäri maailmaa ja matkustaa paikasta toiseen Finnarin lentokoneilla. En tiedä onko kyseinen mainos tuonut Finnairille lisää uusia asiakkaita, mutta todennäköisesti mainoskampanja on ollut onnistunut, koska en itsekään ole unohtanut rintaansa pullistelevaa pandaa Eiffel-tornin juurella, vaikka mainos pyörikin tv:ssä vuosia sitten.

Mainoksen yhtenä houkuttimena onkin juuri hellyyttävä animaatiopanda, jolla yritetään saada lapsiystävällisyys liitettyä Finnairiin, samoin taustamusiikki, joka muistuttaa lastenohjelman alkutunnaria. Mainokseen on mielestäni ovelasti saatu ujutettua Finnairin palveluja. Panda pääsee Finnairin koneella niin New Yorkiin, Pariisiin kuin Kiinaankin, matkoilla tarjotaan aterioita, yöllä käytössä on huopia eikä turbulensseista ole tietoakaan.

Buzz! on SCEEn kehittämä, suosittu tietokilpailusarja Playstation -pelikonsoleille.Pelien tarkoituksena on vastata oikein esitettyihin kysymyksiin, jolloin pelaaja saa kasvatettua pistetiliään. Joillain kierroksilla on mahdollista hävittää tai varastaa toisten pelaajien pisteitä. Lopuksi suurimman pistemäärän kerännyt pelaaja voittaa ja saa itselleen sattumanvaraisen, kuvitteellisen palkinnon.

Pelin ohjaamiseen käytetään USB-keskittimellä kytkettäviä Buzz!-vastaussummereita, joissa on neljä värinäppäintä sekä Buzz!-näppäin. Pelit voidaan ostaa erikseen tai summereiden kanssa. Osa peleistä on myös yhteensopivia EyeToy-kameran kanssa. Pelejä on ilmestynyt eri alustoille jo toistakymmentä, joista suurin osa on eri aihealueita käsitteleviä visailuja ja loput Buzz-summereilla pelattavia pulmapelejä. Peliä voi samanaikaisesti pelata 1–8 henkilöä ja ne ovat saatavina täysin suomenkielisinä. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Buzz!)

Tietokilpailupelejä rakastavana ihmisenä voisin “hakata” (turhautuessani konkreettisesti hakkaan)  Buzzia monta tuntia putkeen ja mitä isommalla porukalla peliä pääsee pelaamaan, sen kauemmin jaksaa pelata. Pelin visuaalinen maailma on hyvin suunniteltu ja eri vaikeustasoista johtuen uusia kysymyksiä riittää mukavasti. Eikä tutunkaan kysymyksen vastaantuleminen latista peliä, sillä yleensä kisataan nopeudesta, jolloin “herkin liipaisin” voittaa. Plussaa pelissä on sekin, että Buzz-pelin “juontajan” jokaista peliä edeltävät ohjeet voi ohittaa jolloin hermoja ja aikaa säästyy!

Peli sopii jokaiselle, koska aihealueet vaihtelevat laidasta laitaan, jokainen pelaaja pääsee valitsemaan aihealueita ja välillä kyse on pelkästä tuurista tai nopeudesta. Aikataulusta riippuen Buzzia voi pelata joko pikapelinä tai perusteellisena pelinä, jolloin pääsee vaikuttamaan oman hahmonsa ulkonäköönkin.

Bella Swanin mielestä on jotain tärkeämpää kuin itse elämä: Edward Cullen. Vampyyrin rakastaminen on kuitenkin vaarallisempaa kuin hän olisi koskaan voinut kuvitella. Heidän suhdettaan uhkaavat ennakkoluulot sekä läheiset ja rakkaat, ja ongelmat ovat vasta alkamassa.

18-vuotispäivän kynnyksellä Bella on surullinen, sillä hän ei haluaisi vanheta – Edward kun on ikuisesti 17-vuotias. Vastentahtoisesti vietetyillä syntymäpäivillä hän saa lahjapaperista haavan ja vuotaa verta verenhimoisten vampyyrien edessä…

 

Pe 20.11 klo 00:02 koitti yksi vuoden odotetuimmista hetkistä, New Moonin ennakkonäytös! Elokuva tekikin historian parhaimman yöennakon ennätyksen kun se tuotti yöennakoillaan 26,3 miljoonaa dollaria. Elokuvanhan on toinen osa Twilight (Houkutus) -saagasta, joka perustuu Stephenie Meyerin kirjoittamaan fantasiakirjasarjaan. New Moonin (Uusikuun) on ohjannut Chris Weitz ja käsikirjoittanut Melissa Rosenberg. Sen pääosissa näyttelevät Kristen Stewart, Robert Pattinson ja Taylor Lautner. Kaiken kaikkiaan elokuva tuotti avajaispäivänään 72,7 miljoonaa dolallaria, mikä rikkoi myös parhaimman avajaispäivän ennätyksen, jota piti hallussaan elokuva Yön ritari.

Rakastan yli kaiken kyseistä kirjasarjaa, mutta on erittäin harvinaista, että pidän myös niistä tehdyistä elokuvista lähes yhtä paljon. Yritän pitää kirjat ja elokuvat ajatuksissani mahdollisimman erillään, mikä auttaa hyväksymään sen, että elokuvien ohjaajilla on kanssani erilaiset näkemykset mm. henkilöhahmoista (joissa kylläkin on mielestäni onnistuttu).

Tuottajalle elokuvan teko on todennäköisesti ollut unelmatyö sekä helvetti. Kirjasarja on niin suosittu, että ohjaajalla on varmasti ollut paineita saada elokuvasta sellainen, jonka myös miljoonat fanit hyväksyisivät (tietääkseni tähän mennessä ohjaaja ei ole saanut vielä päälleen mädäntyneitä tomaatteja). Lisähaastetta ohjaajan työhön tuo ihmissusien luominen animaatiotyönä, jossa taas tulee ilmi se, että tuottajan olisi hyvä tuntea animaatiomaailmaakin ja osata vaatia tekijöiltään laatua. Mielestäni tässä ohjaaja ei ollut tehnyt työtään parhaalla mahdollisella tavalla, ainakaan ensimmäisessä kohtauksessa, jossa ihmissusi näyttäytyy. Ainakin 400 muuta ihmistä taisi olla kanssani samaa mieltä, sillä koko elokuvasali repesi nauramaan, kun ihmissusi ilmestyi kuvaan.

Rakastuin myös elokuvan musiikkiin, jota fiilisten repeatilla niin lenkillä kuin kotonakin Soundtrack taitaakin löytää tiensä Joulupukin toivelistaan..vink vink

Death Cab fo Cutie “Meet Me on the Equinox”:

Lupe Fiasco “Solar Midnite”:

Mentalisti on henkilö, joka näyttää omaavan parapsyykkisiä kykyjä (telepatia, psykokinesia jne.). Mentalisti eroaa psyykikosta kuitenkin siinä, että hän ei väitä kykyjensä olevan aitoja.

Sarjassa Simon Barkerin esittämä mentalisti Patrick Jane on Kalifornian poliisin erityisavustaja, joka ratkaisee rikokset älynsä ja ainutlaatuisen tarkan päättelykykynsä avulla. Korkean onnistumisasteen ansioista hän ja neljä erikoisagenttia saavat ratkaistavaksi osavaltion haastavimmat rikosjutut. Patrick on myös traagisesti perheensä menettänyt entinen TV-meedio, jota menneisyys ei jätä rauhaan. Hän janoaa kostoa perheensä murhanneelle Red Johnille, joka jättää aina rikospaikoille kammottavan symbolin. (mtv3.fi)

 

Mentalist (engl. The Mentalist) nousi syksyllä 2008 Yhdysvaltojen katsotuimpien sarjojen joukkoon ohittaen katsojaluvuillaan (15 milj./vk) mm. Lostin ja Täydelliset naiset.  People’s Choise Awards -gaalassa tammikuussa 2009 sarja palkittiin tv:n parhaana uutuusdraamana. Itse jäin sarjaan koukkuun pilottijaksosta alkaen. Mutta miksi? Harvaa rikossarjaa seuraan viikoittain, niidenhän idea on ollut juuri se ettei jokaista jaksoa ole pakko katsoa. Sitä paitsi mitä niin ihmeellistä ja uutta sarjassa voisi olla ettei sitä olisi nähty esimerkiksi CSI:n kolmessa eri versiossa, NCIS Rikostutkijoissa, Näkijässä, Wallanderissa, Ketussa, Ratkaisijassa, Beckissä, Todistettavasti syyllisessä, Poliisikoira Rexissä, Criminal Mindsissa, Etsivä Lea Sommerissa tai Bonesissa ?

No ainakin Patrick Janen lapsenmielisyys ja leikkisä olemus. Onhan lähes kaikissa muissakin rikossarjoissa huumoriakin mukana, mutta he ottavat työnsä silti vakavasti. Mentalistissa Patrickin kolleegat joutuvat puolestaan jokaisessa jaksossa kyseenalaistamaan tämän toimintatavat, välillä Jane löytyy rakentamasta hiekkalinnaa rannalta, välillä miekkailemasta pikkupojan kanssa.  Patrick Jane on myös röyhkeä kaikkien paitsi itsensä mielestä. Hän tunkeutuu ihmisten henkilökohtaisen rajan yli ja esittää kysymykset niin suoraa kuin mahdollista, jolloin jokaisessa jaksossa esiintyy kohta, jossa närkästynyt haastateltava kysyy Janen kolleegoilta kuka tämä luulee olevansa. Lukuunottamatta Patrickia, etsivien yksityiselämää ei sarjassa juurikaan esitetä, mutta juuri Patrcikin yksityiselämä ja varsinkin hänen menneisyytensä on yksi sarjaan koukuttajista. Hänen vaimo ja lapsensa nimittäin joutuivat Red John nimisen sarjamurhaahan uhriksi eikä häntä ole ainakaan vielä saatu kiinni. Menneisyys kummittelee Janelle ja hän on päättänyt löytää Red Johnin kostaakseen tälle. Aina välillä Red Johnia käsittellään jaksoissa ja toisinaan etsivät joutuvat tutkimaan Red Johnin murhia. Mentalistissa ei myöskään käytetä CSI:n tapaan kemiaan ja fysiikkaan liittyviä termejä liikaa eikä muutenkaan vietetä aikaa laboratorioissa mikä tuo mukavaa vaihtelua.

Teresa Lisbon: [Referring to Jane] He’s not an agent. He’s a consultant.
Patrick Jane: No badge. No gun. They don’t even give me dental.

Asher MacLean: I think you might show a little more respect.
Patrick Jane: Respect for a…
Chief Elaine Brody: There’s a dead child here.
Patrick Jane: Yes. Yes. He’s dead. He doesn’t care how I talk to you.

When Whitney Port moved to New York City she quickly found that she had it all: the job, the friends, the boyfriend, the apartment. But in New York, things change overnight, and when The City returns this fall, everything is different. Now Whitney is taking a chance on her dream of becoming a designer, under the critical eye of Kelly Cutrone. She’s single, dating, and settling in to a new place in NYC’s West Village, but an old friend from Los Angeles is about to show up, looking for a job, a place to crash, and a life just like Whitney’s. Meanwhile, Olivia Palermo has wasted no time parlaying her promotion at Diane von Furstenberg to a new position at ELLE Magazine. But soon Olivia is partnered with a young, ambitious upstart who is determined to make sure that Olivia doesn’t get a free ride on her name and social status alone. It’s back to work for the girls of The City. New jobs, new boys, new friends, New York.

The Cityssä katsojaa ei pitäisi hereillä pelkkä Whitneyn työnteon seuraaminen toimistossa vaimean taustahälinän keskellä. Ihmiset haluavat nähdä tosi-tv:ssä draamaa, kissatappeluita, kyyneleitä ja tietenkin ilonhetkiä. Siksi ohjelmaa täydentävät työtehtävien seuraamisen rinnalla päähenkilöiden yksityiselämän seuraaminen ja varsinkin niissä syntyvien konfliktien kuvaaminen ja liioitteleminen. Jokainen sanaharkka pääsee takuuvarmasti ohjelmaan, samoin jokainen mulkaisu tai kyynel. Ohjelmassa tartutaan myös julkisuudenhenkilöihin ja heidän rooliaansa ohjelmassa yritetään tehdä suuremmaksi mitä se todellisuudessa todennäköisesti on, ja se toimii. Myönnän haluavani katsoa seuraavan jakson, jos olen nähnyt kyseisen jakson mainoksen, jossa vilahtaa esimerkiksi Diane Von Furstenberg. Lisäksi musiikin lisäys auttaa pitämään katsojan hereillä. On paljon elävämpää katsoa sarjan hahmojen kävelyä tai miettimistä, kun taustalla soi kohtaukseen sopiva musiikki, yleensä radiokanavilla soivat listahitit. Tässä osassa sarjassa onkin varsin hyvin onnistuttu. Jäljellä on vielä tärkein keino, jolla saadaan tosi-tv:stä tv-ohjelma, mutta mikä myös pilaa koko käsityksen “tosi-tv”: suurin osa jaksojen kohtauksista nimittäin saatetaan ottaa uudestaan useita kertoja ja järjestää ihmisten kohtaamisia ja jopa konflikteja. Mutta hyvin kuvatut kohtaukset tietenkin saavat katsojan seuraavallakin kerralla istuutumaan tv:n ääreen samaan aikanaan samana viikonpäivänä.

The City trailer