Läpikulkumatkalla

Maailmanmatkaaja ja matkailutoimittaja Hannu Tuominen tuo esille maailman kuuluisimman tien varrelta ottamiaan valokuvia. Näyttelyn avausluennolla maanantaina 15.3. klo 18 Tuominen kertoo reitin nähtävyyksistä ja eriskummallisuuksista.

 -turku.fi

En ikinä ole ajatellut lähteä ajamaan Amerikan halki 3755 kilometriä, joten en ole varma miksi eksyin luennolle. Jälkeenpäin kuitenkin katuisin ellen olisi mennyt paikan päälle. Runsas tunti vierähti silmänräpäyksessä ja juuri sitä haluankin luennoilta, myös koulussa Minua kiinnostaa historia, matkailu ja tarinat, joten sain myös hyviä matkakohdeideoita Amerikkaan. Kyseiset tilaisuudet mielenkiintoisen luennoitsijan vetäminä toimivat hyvinä mainostilaisuuksina, sillä ihmiset uskovat helpommin tavallista tallaajaa, joka kertoo omista kokemuksistaan, jakaa vinkkejä ja kertoo mitä matkalla kannattaa välttää tai varoa. Matkatoimistojen markkinointi tuntuu yleensä pilvilinnojen maalaamiselta, joka laittaa vain ärsyttämään eikä heiltä ole saatavissa välttämättä päivitettyä konkreettista tietoa pienistä käytännön asioista. Jos matkatoimistot olisivatkin ovelia, he järjestäisivät tilaisuuksia, jossa luennoitsijoina/esittelijöinä toimisivatkin heidän asiakkaansa, jotka kertoisivat matkakokemuksistaan. Tottakai se olisi hieman riskipeliä, mutta saattaisi silti nostaa pisteitä realistisuuteen ja pessimistisyyteen vannovien suomalaisten joukossa.

Laivan “humppabaari” on tilana varmasti tuskallinen esiintymispaikka artisteille. Lava on ahdas jos siellä on yksikin ihminen artistin lisäksi. Lisäksi lava on lähes samassa tasossa kuin tanssilattiakin, joten aina muutama onnekas yrittää lavalle kaiteiden yli. Jos olet hiemankin tuntemattomampi artisti eikä yleisöä kerry kymmentä enempää, tuntuu tila aivan liian isolta. Jos kuitenkin olet suosittu artisti loppuu tila täysin kesken. Tämän sain kokea Cheekin Amorellan keikalla kun laivallinen suunnistajia yritti mahtua humppikseen. Se jäi todellakin yritykseksi. Äänentoistokaan ei laivan tiloissa oikein kehuttavasti toimi, kai Viking Line luottaa ettei laivalla ole vesiselvää yleisöä, joka välittäisi asiasta.

Steve McCurryn valokuvanäyttely “Retrospective” Salon Veturitallissa koostuu kokoelmasta McCurryn ottamia henkilökuvia, maisemia ja katukuvia 27 vuoden ajalta.

Näyttelyssä on esillä hänen parasta tuotantoa: maagisia, klassisia ja voimakkaita valokuvia Etelä- ja Kaakkois-Aasiasta sekä hänen kuuluisimpia henkilökuviaan kuten vuonna 1984 otettu valokuva afgaanitytöstä, jonka hän löysi uudelleen vuonna 2002 Pakistanin pakolaisleiriltä.

McCurry onnistuu kuvissaan ikuistamaan kärsivän hengen, mutta myös maan ja ihmisten kauneuden. Hänet onkin palkittu mm. Magazine Photographer of the Year -palkinnolla, neljällä ensimmäisellä palkinnolla World Press Photo Contest -kilpailussa sekä Olivier Rebot Memorial Award -palkinnolla kahdesti.

McCurry on todistanut osaavansa valokuvata ja hänen näyttelynsä saavat huomiota ympäri maailmaa. Itseäni kiinnostaisi jatkossa nähdä hänen kykyjään myös videokuvaajana. Pystyisikö hän kuvaamaan filmille sotien inhimillisiä vaikutuksia yhtä puhuttelevasti kuin still-kameralle?

Kun “vanhoja” on tanssimassa yli 200 opiskelijaa, ei tarvita tilaa vain tanssijoille vaan myös katsojille eli omaisille, naapureille, ystäville sekä uteliaille. Salossa on jo muutaman vuoden ajan ratkaistu ongelma järjestämällä Wanhojen tanssit lukion liikuntasalin sijasta Salohallissa, joka tänä vuonna oli viimeistä kohtuullista seisomapaikkaakin myöten täynnä.

Ison tilan ongelmaksi muodostui se, että omien tuttujen wanhojen pyydystäminen oli erittäin haastavaa, koska tanssijat olivat katsomosta liian kaukana. Muodostelmat olivat kaukaa katsottuna puolestaan juuri sen takia vaikuttavampia, mutta esimerkiksi tyttöjen kampaukset ja poikien ryhdikkyys eivät näkyneet katsomoon saakka. Mielestäni ongelman voisi ratkaista tulevaisuudessa “live-lähikuvalla”, joka heijastettaisiin kankaalle. Näin yleisö näkisi myös lastensa, lapsenlastensa ja ystäviensä edes muutaman sekunnin verran “suurempana”. Varsinkin kun iltatansseissa salikin oli aika hämärä. Rahoituskin hoituisi ainakin osittain vakituisille katsojille tutuksi tulleella “vapaaehtoisella kolehdilla”.

Taideakatemian kolmannen vuosikurssin tanssinopettajaopiskelijoiden ryhmäkoreografioiden 1. kokonaisuus Keholla – tilassa, ajassa, liikkeessä järjestettiin Linnankadun Köysiteatterissa. Heidän käytössään oli kunnon esiintymistila valaistuksineen ja äänilaitteistoineen. Mielestäni Shirin Nazimovin koreografia “The 5th Element” oli onnistunut parhaiten. Ei vain tanssioiden, pukusuunnittelun tai musiikin ansiosta, vaan myös SaundiCrewin sekä ValoCrewin taidonnäytteiden myötä. Äänet ja valot tukivat koreografiaa erittäin voimakkaasti ja onnistuneesti ja niiden käyttäjät eivät tehneet virheitä, jotka olisivat havahduttaneet yleisön takaisin todellisuuteen. Muutamassa muussa koreografiassa oli havaittavissa mm. äänentoiston säreilyä, joka heti vei ainakin oman huomioni. Joten en enää ikinä aliarvio ääni- ja valoryhmän työtä tai heidän tarvetta testata ja testata ja testata laitteitaan, sillä jokainen tila on erilainen.

Jukka Salmisen valokuvanäyttely “Kohtaamisia” koostuu hänen ottamistaan otoksista pyörämatkalla maailman ympäri vuosina 2005-2008. Näyttelyn 15 teosta on vain kourallinen 12 000 valokuvasta, jotka hän otti kolmen vuoden aikana. Näyttelyyn päässeet otokset Salminen valitsi vain niin, että kokonaisuus oli häntä itseään miellyttävä. Suurin osa kuvista on Etiopiasta ja kaikki kuvat ovat paikallisista ihmisistä, joihin hän törmäsi matkan varrella.

Ullakkogalleria tilana juuri Salmisen näyttelylle oli mielestäni onnistunut valinta, sillä gallerian valkoiset kiviseinät ja vanhat hirret katossa loi askeettisen ympäristön, mikä tuki teosten sisältöä. Kuvat olivat puhuttelevia, eikä ikinä uskoisi, ettei Salmine ennen matkaa ole harrastanut valokuvausta. Sommittelu oli myöskin mielestäni hyvin harkittu, koska vierekkäiset kuvat tukivat toisiaan värimaailmaltaan ja aiheeltaan. Itse olisin halunnut viedä jopa useamman teoksen mukanani, joka onkin mahdollista jos pulittaa 180-330 €. Näyttely on ehdottomasti kokemisen arvoinen, mutta jos paikalle ei ehdi, kannattaa käydä ihailemassa Salmisen kotisivuilla olevia valokuvagallerioita matkan varrelta

Ps. Näyttely jatkuu helmikuun 28.päivään asti. Galleria on avoinna ti-pe 12-19, la-su 11-17, ma suljettu. Osoite: Vanha Suurtori 3 Turku. Vapaa pääsy!

(Kuvat lainattu Jukka Salminen)

The 69 Eyes heitti parisen viikkoa sitten pitkästä aikaa Turun Klubilla keikan ja lopultakin päiväuneni muuttui todellisuudeksi kun pääsin itse paikan päälle Vaikka yritin takaraivossani muistaa, että katsoisin keikkaa tuottajan silmin ja kulttuuripassia varten niin kuinkas sitten kävikään, siinä samassa sekunnissa kun näin Jyrki 69:n lavalla, pääsi fani sisälläni irti enkä sen koommin ajatellut kulttuuripassia.  Ehkä parilla glögilasillisellakin oli vaikutuksensa..

Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt ettei keikassa oikeasti ollut mitään mistä olisin voinut valittaa, paitsi siitä, että keskiviikkoillalla oli ehkä vaikutuksena yleisömäärään. Bändi soitti ihailtavan hyvin livenä ja plussat myös Jussin taidoille laulaa livenä. tekniikkakin pelasi mutkitta ja “lavastuskin” oli juuri niin yksinkertainen kuin pitäisikin eli vain The 69 Eyes ja klassikkobiisit! Tottakai Lost Boys tempaisi yleisön parhaiten mukaansa, mutta itse tykästyin uusimman Back in Blood -levyn tuoreimpaan singleen Dead N’ Gone:en, jonka musiikkivideota bändin basisti Bazie kehui jutellessamme jälkeenpäin (hihhih ). Noh video on mielestäni enemmänkin komedia, sillä tytön perään nyyhkyttävä Bam Margera laittaa väkisin hymyilyttämään..

Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemian Esittävän taiteen koulutusohjelman “torakka-ilta” eli avoin lava järjesti yleisölle avoimen Joulutorakan ke 16.12. Vähäisestä mainonnasta huolimatta uteliaita ihmisiä kertyi lähes koko sirkuksen harjoitustila TEKUlla täyteen. Uteliaisuus palkittiin runsaan kahden tunnin sessiolla, jossa ei jäänyt epäselväksi, että Taideakatemia on täynnä todellisia lahjakkuuksia.

Yleisö sai nähdä tällä kertaa 1. ja 4. vuosikurssin oppilaiden värikkäitä esityksiä aina harjoitusmateriaalista opinnäytetyöhön asti. Paikoitellen tulevana tuottajana olisi ollut huomautettavaa äänentoistosta ja esitysten pituuksista (10 minuuttia kestävään jonglööraukseen  katsomiseen turtuu väistämättä, varsinkin kun yli puolet ajasta pallot vierivät pitkin salin lattiaa…). Lisäksi juontajan jutut laittoivat välillä miettimään oliko juontoa suunniteltu etukäteen laisinkaan. Täytyy toki ottaa huomioon, että roudareina, juontajina ja äänentoistosta huolehtivina toimivat 1.vuosikurssilaiset, jotka eivät itse esiintyneet illan aikana eivätkä siis ole alan ammattilaisia. Kokonaisuudessaan ilta oli upea ja lähtisin erittäin mielelläni tuottamaan isompaa ja hiukan teknisestikin laadukkaampaa tapahtumaa Esittävän taiteen opiskelijoille.

Showhat -esitys on drag queenien Osku Heiskasen ja Jarkko Valteen ohjelmanumero, jossa kuullaan kotimaisia ja kansainvälisiä hittejä vuosien varrelta sekä tämän päivän tähtiä. Heidän kotisivunsa ei liioittele yhtään, kun heidän kehutaan valloittavansa yleisönsä “ilmiömäisillä playback-taidoillaan ja salamannopeilla vaatteidenvaihdoillaan”. Jarkko Valtee onkin valittu Miss Drag Queeniksi vuonna 2000 ja samaisena vuonna Showhat-esitys valittiin Helsingin City -lehden äänestyksessä kaupungin parhaaksi drag-showksi.

En ihmettele yhtään, että Showhatin suosio on jatkunut ainakin noin 10 vuotta ja liput ovat miltei aina loppuunmyytyjä. Jo saliin sisään astuessa Osku Heiskanen liihoitteli yleisön joukossa, raahasi heitä lavalle ja antoi tyylituomionsa nuoren tytön risaisille farkuille ja kehut kahdelle jouluiselle ponchoille. Kouluarvosanana Showhat ansaitsee täyden kympin, ja lisäplussan taitavasta juonnosta. Tuottajan näkökulmasta heidän showtaan olisi mielenkiintoista lähteä kehittämään, sillä näen siinä valtavasti potentiaali isommaksikin spektaakkeliksi. Ainakaan Salossa ei esityksessä ollut minkäänlaisia heikkouksia: ääni toimi, mikrofonit toimivat, valot ja puvustus olivat onnistuneet eikä 20 minuutin väliaikakaan ollut liikaa, koska tunnin putkeen nauramisen jälkeen teki hyvää rauhoittua välillä! Seuraava näytöskin on jo Salon Kivan ohjelmassa, 17.4.2010 ja lippu on lompakossa :) P.s. check out those legs!!  

Vauhdikas maailmalla ihastuttanut Off-Broadway -hitti My First Time paljastaa Linnateatterin lavalla kymmeniä tarinoita, jotka kertovat ensimmäisistä seksikokemuksista. Neljä nuorta näyttelijää kertovat ensimmäiseen kertaan liittyvistä unelmista, ongelmista, hauskoista sattumuksista sekä onnen hetkistä rennon vauhdikkaalla tyylillä. Näytelmä tehdään yhteistuotantona Linnateatterin ja Kaarinan Nuorisoteatterin kesken.

 

Written by Ken Davenport and Real People Just Like You

Ohjaus: Mikko Kouki
Näyttelijät: Tomi Turunen, Markus Lappalainen, Tanja Suomela, Nora Kuusisto
Suomennos: Teemu Kaskinen

 

My First Timen tuotannollinen puoli oli mielestäni täysin onnistunut:

• näyttelijät olivat mahtavia ja osasivat eläytyä rooleíhinsa, joten näyttelijävalinnoissa oli onnistuttu
• neljän ihmisen mikrofonit toimivat ongelmitta ja taustamusiikkivalinnat sekä käyttö sopivia näytelmään
• spottivalot muuten lähes pimeään saliin valoefektien lisäksi toimivat, mutta valoilla olisi voinut leikkiä enemmänkin, sillä itse näyttämö oli kalustettu vain neljällä Ikean baarijakkaralla (osaan Ikean kuvaston ulkoa )
• näyttämön takana olevalle kankaalle heijastetut eri ihmisten, kuten anonyymien, Marilyn Mansonin, Bill Clintonin sekä Jessica Simpsonin kommentit Ensimmäisestä Kerrasta ja seksistä toivat myös sujuvasti ja sysäsivät heti alussa katsojat sisälle tarinoiden maailmaan