Juonifilmin Jarkko Hentula oli avaamassa meille torstaina elokuvatuotannon rahoituksen maailmaa. Tärkeimmiksi lauseiksi päähäni jäi seuraavat: “Never invest your own money!“ sekä “Nobody knows nothing.” Tuottaja yleensä yrittää tehdä mahdollisimman riskittömiä tuotantopäätöksia esimerkiksi laittamatta omaa rahaansa tuotantoon ja miettimällä, mitkä elokuvat olisivat tuottavia.
Totuus on kuitenkin juuri se, ettei kukaan tiedä mistä tulee kassamagneetti ja mistä ei. Myös täysin riskitöntä peliä ei tuottajakaan pysty omien rahojensa kanssa pelaamaan, vaikkei omalta tililtään rahaa sijoittaisikaan elokuvaan. Lain mukaan nimittäin tuotantoyhtiölläkin on oltava tuotannossa riski. Tämän tuottaja pystyy kuitenkin suhteellisen hyvin välttämään rahoittamalla tuotannon ns. over-head -kulut (3-5% tuotannon kokonaisrahoituksesta) ja tuottajan vararahaston (n. 7-10%). Kun tuottaja on vielä ohjaajan kanssa sopinut tarkasti ylityömäärätuntien määrän ja tarkistanut budjetin realistiseksi, ei yleensä over-head -rahoja ja tuottajan vararahastoa tarvita, jolloin tuottaja on jo saanut omat rahansa takaisin.
Jukka Salmisen valokuvanäyttely “Kohtaamisia” koostuu hänen ottamistaan otoksista pyörämatkalla maailman ympäri vuosina 2005-2008. Näyttelyn 15 teosta on vain kourallinen 12 000 valokuvasta, jotka hän otti kolmen vuoden aikana. Näyttelyyn päässeet otokset Salminen valitsi vain niin, että kokonaisuus oli häntä itseään miellyttävä. Suurin osa kuvista on Etiopiasta ja kaikki kuvat ovat paikallisista ihmisistä, joihin hän törmäsi matkan varrella.
Ullakkogalleria tilana juuri Salmisen näyttelylle oli mielestäni onnistunut valinta, sillä gallerian valkoiset kiviseinät ja vanhat hirret katossa loi askeettisen ympäristön, mikä tuki teosten sisältöä. Kuvat olivat puhuttelevia, eikä ikinä uskoisi, ettei Salmine ennen matkaa ole harrastanut valokuvausta. Sommittelu oli myöskin mielestäni hyvin harkittu, koska vierekkäiset kuvat tukivat toisiaan värimaailmaltaan ja aiheeltaan. Itse olisin halunnut viedä jopa useamman teoksen mukanani, joka onkin mahdollista jos pulittaa 180-330 €. Näyttely on ehdottomasti kokemisen arvoinen, mutta jos paikalle ei ehdi, kannattaa käydä ihailemassa Salmisen kotisivuilla olevia valokuvagallerioita matkan varrelta 
Ps. Näyttely jatkuu helmikuun 28.päivään asti. Galleria on avoinna ti-pe 12-19, la-su 11-17, ma suljettu. Osoite: Vanha Suurtori 3 Turku. Vapaa pääsy!
(Kuvat lainattu Jukka Salminen)
Mainosalan yleissivistykseen kuuluu osata ns. Risc Monitor, jonka tarkoituksena on tutkia laajin Suomessa toteutettava asennetutkimus. Se tutkii arvoja, asenteita ja elämäntyylejä, joiden tavoitteena on kuluttajien käyttäytymisen syvällinen ymmärtäminen ja ennakointi. Kyseistä tutkimusta käyttää hyväkseen mainostajat, mediat, mainostoimistot sekä julkisyhteisöt. Tutkimukseen osanottajat ova 15-75-vuotiaita ja vastaajia on yli 8000.
Kyseinen tutkimus on kallis ostajalleen, mutta varmasti palkitseva sen laajuuden ansioista. Todennäköisesti tutkimusta hyödyntävä säästää eurojaan pystymällä valitsemaan kohderyhmänsä tarkemmin ja ymmärtämään ko. ryhmään sopivat mainos- ja markkinointikeinot paremmin kuin kilpailijayritys, joka ei käytä tutkimusta. Tutkimus on myös meidänkin jo hyvä tuntea koulutuksemme alkutaipaleella, jotta voimme työharjoitteluissakin näyttää tuntevamme edes hieman mainos- ja markkinointialan peruskäsitteistöä.
Jos kaverisi hehkuttaa uutta kasvovoidettaan tai uutta makeissekoitusta, ei kyse ole välttämättä viattomasta höpöttämisestä. Kaverisi voikin olla hopottaja. Samoin viereisellä bussinpenkillä istuva mamma, joka kehuu puhelimessa uutta pyykinpesuainetta.
Hopotus on tuotteistettua puskaradiotoimintaa, jossa Hopottajat -suosittelijapalveluun osallistuvat vapaaehtoiset hopottajat testaavat asiakkaiden tuotteita ja kertovat niistä eteenpäin tuttavapiirissään. Palvelu kuitenkin korostaa, että suosittelupalvelu toimii täysin avoimesti ja salailematta. Suosittelijat kertovat olevansa mukana kampanjassa ja päässeensä sitä kautta testaamaan tuotetta tai palvelua. He jakavat kampanjatuotteesta itse muodostamaansa mielipidettä.
Hopottaminen voi tuntua ihmisten hämäämiseltä ja huijaamiselta, mutta jos kaverini rehellisesti kertoo olevansa hopottaja ja kertoo rehellisen mielipiteensä tuotteesta, uskon häntä kuitenkin enemmän kuin muita kaupustelijoita. Tuottajakin voi käyttää hyväkseen puskaradiota, joka on halpaa, ja yllättävän usein asiakkaita saavuttavaa.
Satuin aivan vahingossa törmäämään internetin syövereissä mediataiteilija Jukka Hautamäen kotisivuihin, joilla mainostetaan hänen näyttelyään “Möbiluksen ohitustietä” Helsingissä. Lyhyen googlettamisen jälkeen sain selville, että hän on valmistunut vuonna 2005 Turun AMK:n Taideakatemiasta Digital Artsista. Hautamäki on syntynyt v.1971 ja on kiinnostunut alastaan nimenomaan taidemuotona. Hänen teoksiaan on ollut esillä mm. Suomessa, Tanskassa, Saksassa, Italiassa, Islannissa ja Beninissä.
Kotisivuilta löysin myös Hautamäeltä kaksi vuotta sitten valmistuneen videoteoksen “WaterGames”, joka on ollut näytilläkin Turussa. Hän itse kuvaa videotaan seuraavasti: “Unsynchronised 3-channel video installation. On documentation there are parts on single projections and views of exhibition space. Video work consists of approximate ten different parts, which are playing with mass, form and materialisation of water as entity. Work has also political perspective.”
Mediataide on ollut itselleni erittäin sumeata aluetta, mutta “WaterGames” kirkasti jonkin verran käsitystäni kyseisen taiteen alueesta: leikkikaluina ovat tekniikka ja mielikuvitus. Mediataide tulee varmasti olemaan merkittävässä kasvussa tulevina vuosina taiteen alueella ja kekseliäille tuottajille olisi varmasti kova kysyntä. Koska en ole nähnyt videota “livenä”, en osaa sanoa kuinka paljon vaikuttavampi se on ollut todennäköisesti isommalta kankaalta kuin pieneltä tietokoneen ruudulta. Tunnelmaan pääsee kuitenkin aika kivasti mukaan, kun laittaa äänen melko kovalle ja todellakin keskittyy kuuntelemaan ja katsomaan videota. Tuottajalle haastetta olisi saada luotua videon näyttämiselle juuri sellainen ympäristö ja laitteistot, jotka tukevat tunnelman luomista. Esimerkiksi messuilla ihmisvilinän seassa pyörivänä videonpätkänä WaterGames ei pääsisi oikeuksiinsa, sillä se tarvitsee yksityisen, rauhallisen ja tunnelmallisen tilan.
Play Station 3 version Singstar -peli kärsi alkutaipaleellaan erittäin vähäisestä levymäärästä, jotka sisälsivät vain harvoja tuttuja kappaleita. Nyt peli on kuitenkin saanut paremman maineen SingStoren avulla. SingStore on verkkokauppa, josta rekisteröitynyt käyttäjä voi ostamalla ladata yksittäisiä kappaleita erittäin nopeasti SingStariinsa. Lisäksi on mahdollista ostaa mm. taustakuvia.
Itse rekisteröityminen vaatii esimerkiksi langatonta internettiä tai muuta keinoa saada televisioon internet, jotta PlayStation voi luoda yhteyden PlayStation Networkiin, jossa tehdään tunnukset ja määritetään Visa-numero, jonka avulla kappaleita saa ostettua. Jos ei omista Visaa, voi esim. Anttilasta ostaa vaikkapa 20€:n arvoisia kortteja, jossa on koodi, joka syötetään SingStoreen. Tämän jälkeen käyttäjä voi ladata kappaleita 20€:n edestä. SingStorea on erittäin helppo käyttää, jos selviytyy tunnuksien tekemisestä.
SingStar 3:en ehdoton valtti onkin juuri SingStore, jonka avulla käyttäjä säästyy valtavilta levyvuorilta. Verkkokaupan plussia ovat myös mahdollisuus saada markkinoille nopeammin uusia kappaleita ja kiitettävän usein myös tuoreimpia listahittejä. Käyttäjälle mieluisaa on myös päästä itse valitsemaan kappaleet, jotka haluaa. Verkkokauppaa ei ole myöskään hinnalla pilattu. Jokainen kappale maksaa 1,45€. Nykyään kappaleiden määrä kaupassa on myös kiitettävä, 1146 kpl. Ja määrä kasvaa joka kuukausi.
Alkuperäinen nimi: Postia pappi Jaakobille Ohjaus: Klaus Härö Pääosissa: Heikki Nousiainen, Kaarina Hazard, Jukka Keinonen, Esko Roine Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy Elokuvan levitys: Nordisk Film Oy Tuotantovuosi: 2008 Tuotantomaa: Suomi Genre: Draama Käsikirjoittaja: Klaus Härö – perustuen Jaana Makkosen alkuperäiskäsikirjoitukseen Ikäraja: K7 Kesto: 1h 16min
Postia pappi Jaakobille on lämminhenkinen ja koskettava kertomus armahduksen saaneesta elinkautisvanki Leilasta. Vapauduttuaan hänelle tarjotaan paikkaa syrjäisestä pappilasta, jonne hän menee vasten tahtoaan. Leila on tottunut pitämään huolta vain itsestään, joten tehtävä sokean pappi Jaakobin henkilökohtaisena avustajana aiheuttaa ristiriitoja.
Posteljooni tuo päivittäin kirjeitä, joissa ihmiset pyytävät apua pappi Jaakobilta. Kirjeisiin vastaaminen on Jaakobin elämäntehtävä, Leilan pitäessä sitä puolestaan täysin hyödyttömänä. Leila on jo päättänyt lähteä pappilasta, kun kirjeiden tulo yllättäen lakkaa ja Jaakobin elämä järkkyy. Kaksi täysin erilaista maailmaa kietoutuvat odottamattomasti toisiinsa, jolloin auttajan ja autettavan osat kääntyvät päälaelleen.
http://www.filmtown.fi/index.php?page=displaymovie&productid=37328
Rehellisesti sanottuen elokuva, jonka nimi on “Postia pappi Jaakobille” ei herätä minussa suuremmoista mielenkiintoa sen saamista palkinnoista tai ylistyksistä huolimatta. Satun vain olemaan sitä sukupolvea, joka ei kaipaa elokuvalta elämän merkityksen pohdintaa vaan pelkkää viihdettä: komediaa tai räjähdyksiä. Olisin tuntenut itseni kuitenkin huonoksi mediatuottajaksi, jos olisin jättänyt ko. elokuvan katsomatta, kun se on Taideakatemialaisen alkuperäiskäsikirjoittama, olemme puhuneet elokuvasta käsikirjoituksen tunnilla ja se kaiken lisäksi tuli YLE:ltä sunnuntaina klo 21.00, jolloin ei koskaan ole muutenkaan tekemistä. Joten en keksinyt mitään tekosyytä jättää selvittämättä, mikä tekee Postia pappi Jaakobille -elokuvasta sitten niin upean (?).
Noh, niinhän siinä kävi, että ensimmäiset 10 minuuttia koukuttivat minut täysin. Näyttelijävalinnat olivat osuneet enemmän kuin nappiin. Pappi Jaakob sai heti ensimmäiset sekunnit ruudussa oltuaan kaiken sympatiani ja armahduksen saanut elinkautisvanki Leila laittoi hymyilyttämään, vaikka välillä tekikin mieli ravistella tv:tä siinä toivossa, että jotenkin ihmeellisesti ravistelu saavuttaisi Leilankin. Elokuva hämmästytti sen yksinkertaisuudellaan, pienieleisyydellään ja hiljaisuudellaan, mutta juuri ne kohtaukset, jotka olivat eniten täynnä kyseisiä aineksia, kertoivat ja puhuttelivat eniten. Tuottajan kannalta elokuvan teossa oli erittäin tärkeää ymmärtää elokuvan pienieleisyys ja hiljaisten kohtausten merkitys, mikä nykykulttuurissa on varmasti hyvin haasteellista.
Älypää on suomalainen suosioon noussut tietovisapainotteinen peliyhteisö. Sivusto avattiin vuonna 1998. Älypään pääyhteistyökumppanina toimii Helsingin Sanomat. Vuonna 2002 perustetun ohjelmistoyrityksen tietokilpailutyyppiset pelit perustuvat oivaltamiseen, tietoon ja onnistumiseen. Yritys toteuttaa asiakkailleen myös koulutuksellisia pelejä.
2. syyskuuta 2008 Älypää juhli miljardin pelatun pelin rajan rikkoutumista.
Älypää kuuluu Sanoman sähköisen viestinnän liiketoimintaryhmän Sanoma Entertainmentin Gaming & Online -yksikköön. Älypäästä on olemassa myös maksulliset Photo play- ja mobiiliversiot. Tactic julkaisi myös Älypäästä lautapeliversion lokakuussa 2007. Sivustolla on myös nettipelejä.
Älypäässä on neljä niin sanottua perustietovisaa: juniori, klassikko, vaikea ja seniori. Vaikea on haastavampi versio klassikosta. Juniorin ja seniorin kysymykset on suunnattu nimiensä mukaisesti nuoremmille ja vanhemmille ihmisille. Visoja voi pelata myös moninpelillä.
Älypäässä on myös tiettyyn aiheeseen keskittyneitä tietovisoja, joita ovat muun muassa urheilu, musiikki ja historia. Lisäksi sivustolla on pelejä ruotsiksi ja viroksi. Koko sivusto on käännetty myös englanniksi.
Rekisteröityneet käyttäjät pystyvät luomaan sivustolla myös omia tietovisoja.
Älypään visojen määrä on kasvanut huimasti vuosien varrella, mutta pidän peruspelejä silti parhaimpina. En välitä sana-arvauksista, sudokuista tai virhevisoista, mutta joskus on kiva pelata esim. nuorisomusiikkiin, matkailuun tai historiaan kohdistuvia visoja. Lähes jokaiselle löytyy Älypään visaviidakosta jokin aihealue, jonka tuntee omakseen. Älypään paras puoli on kysymysten määrässä, samoihin kysymyksiin ei usein törmää. Toinen mukava asia pelissä on mahdollisuus ehdottaa omia kysymyksiä peliin. Pelien latautumisessakaan ei kestä kauan, joten pelaajan hermot ovat tallella vielä pelin alettua 
Peliä voi kaiken lisäksi pelata myös moninpelinä maksimissaan kuusi henkeä, jotka voivat valita joko samat tai eri kysymykset!
Olen huomannut pitäväni suomalaisista animaatiomainoksista, kuten Finnairin panda ja -poro mainoksista sekä VR:n mainoksista, joiden päähenkilöinä ovat Helsingin rautatieaseman patsaat. Animaatiomainokset luovat positiivisen ja puhtaan vaikutelman, jotka saavat myös pienimmänkin katsojan huomion. VR on jo aikaisemminkin käyttänyt mainonnassaan Helsingin rautatieaseman patsaita, joiden avulla mainoksiin on saatu huumoria ja jokaisen ns. pienen tarinan sisälle “piilo”mainontaa. Mainokset ovat visuaalisesti niin hyvin tehtyjä, että huomatessani tv:stä tulevan uusi VR:n mainos, jota en ole nähnyt, haluan välttämättä katsoa sen loppuun. Mainoksissa ei varsinaisesti houkuta tarinoiden lisäksi mikään muu, ehkä pieni vaikutus nykyään on VR:n yrityksellä mainostaa ekologisuuttaan, “vihreää leimaa” ja joukkoliikenteen hyötyjä.