Lost in CAPSLOCK

Olemme nyt pari viikkoa kahlanneet melkoisella vauhdilla kuvauksen perusteita läpi – kuvausta, äänitystä ja leikkausta. Joinakin päivinä on tuntunut, että kalloni natisee melkein halkeamaisillaan, kun on niin paljon uutta tietoa.

Nyt kun perusteita on oppinut, käsitän ensimmäistä kertaa KUNNOLLA miksi suuren yleisön elokuvien tekemiseen menee niin paljon aikaa ja rahaa. Se ei olekaan niin yksinkertaista puuhaa kuin naiivisti on luullut. Kaikki se tekniikka ja teoria…

Leikkaamisessa on omat sääntönsä, miten tehdä liikkuvasta kuvasta helposti seurattavaa ja rakentaa hyvä kokonaisuus. Leikkaamossa menee hurja aika katsoa kaikki kuvatu materiaali ja valita sieltä parhaimmat otokset. Sitä ennen on tullut miettiä mitä kuvataan, mistä kuvataan, millä optiikalla. Entäpä sitten valaistuskin? Ai niin olin aivan unohtaa… Käsikirjoittajat? Ohjaaja? Rahoitus? Näyttelijät? Dramaturgia? Lavastus? Kuvauspaikat ja aikataulut? Työntekijät jokainen omaan lokeroonsa ja purkittamaan! Lista kaikesta huomioon otettavasta on pitkä. Pitkä kuin Aurajoki.

Viimeisenä, isompana, harjoitustyönä tällä kuvauksen perusteiden kurssilla teemme työparini Alina Peussan kanssa 30 sekunnin mainosfilmiä. Sen määräpäivä on 2. lokakuuta perjantaina. Niinkin pienen pätkän raakamateriaalin kuvaamiseen meni noin 3 tuntia. Sitä ennen suunnittelua, sanoisinko reilun tunnin verran. Huomenna siirtämään kuvattu materiaali tietokoneelle ja leikkaamaan. Ajattelin huvikseni laskea kuinka paljon yhteensä tuohon mainokseen menee aikaa, koska mielestäni on mielenkiintoista seurata miten monen tunnin työstä seulotaan se muutama sekunti joka on katsomisen arvoista, jos edes on.

Arvostukseni elokuvien tekijöitä kohtaan on kohonnut muutaman sata prosenttia, kaikki se tieto ja taito joka on osattava vaatii melkoisesti opiskelua ja käytännön tekemistä. Samalla olen myös alkanut jännittämään että mitenköhän tulevaisuudessa tulen pärjäämään tuottajan ammatissa, miten ikinä opin käsittämään kaiken tämän!

Nyt ollaan jo tosissaan. Hyvin hyvin pitkältä tuntuneen alkuorientaation jälkeen opiskelemme ihan oikeasti. Nyt alkeellinen organisointikykyni joutuu koetukselle! Pitää säätää omia aikataulujaan kohdilleen niin, että ehtii kaiken. Ja että jaksaa kaiken.

Se kalenteri on tärkeä! Ja johdonmukaisuus. Ei saa sohia, eikä hosuta. Asia kerrallaan varmasti ja vakaasti eteenpäin. Tämä on haastavaa, mutta haasteet innostavat minua.

Ohjaus ja Käsikirjoitus Quentin Tarantino Tuottaja Lawrence Bender Pääosissa Brad Pitt, Mélanie Laurent, Cristoph Waltz, Eli Roth, Michael Fassbender, Diane Kruger, Daniel Brûhl, Til Schweiger, GEdeon Burkhard, Jacky Ido, B.J. Novak, Omar Doom

Tarinan juoni on fiktiivinen, mutta käyttää hyväkseen todellisia historian tapahtumia ja henkilöhahmoja 2. maailmansodan ajalta.

Amerikkalainen luutnantti Aldo Raine johtaa Kunniattomien paskiaisten joukkoa natsien valloittamassa Ranskassa. Paskiaisten tavoite on tappaa mahdollisimman monta natsia kostoksi juutalaisiin kohdistuneista vääryyksistä. Muistoksi omanlaisesta kunniateostaan he skalpeeraavat jokaisen päänahan voitonmerkikseen. Heidän suurimpana päämääränään on toteuttaa tuhoisa Operaatio Kino korkeita natsijohtajia vastaan.

Elokuvassa on paljon parodiaa ja mustaa huumoria. Hitleristä on tehty lapsellinen vaahtoaja. Hitlerin käytös kielii alhaisesta älykkyysosamäärästä, joka vie pohjan pelottavan johtajan auktoriteetilta. Natsit yleensäkään eivät varsinaisesti ole mitenkään pelottavia, he ovat naurettavia. Voisin kansankielellä sanoa että juntteja. Hörähdin ääneen muutamassa kohtaa, kun natseja vedetään kunnolla turpaan. Väkivalta muuntautuu inhottavasta hauskaksi viihteeksi.

Henkilöhahmot ovat, natseja lukuun ottamatta, komeita sankarillisia miehiä ja kauniita voimakkaita naisia. Varsinkin Shoshanna Dreyfusia näytellyt Mélanie Laurent teki minuun suuren vaikutuksen roolisuorituksessaan päättäväisenä kostajattarena. Varsinkin kun Shoshanna Dreyfus oli nainen 1940-luvun Ranskassa, ja silti epätavallisen itsenäinen. Hänen olemuksensa huokui sitkeää voimaa.

Pitkästä aikaa elokuva, johon upposin niin täysin, etten tiennyt missä itse olin. Elokuvan tarkoituksena on luoda illuusio, johon kadottaa itsensä ja elää tarinassa. Tässä Kunniattomat paskiaiset onnistuivat.

Pääosissa Anna Walton, Morven Macbeth, Justin McDonald, Jamie King, Kate Sissons Ohjaajat Phil O’Shea ja Mark James Käsikirjoitus Phil O’Shea Tuottajat Margaret Matheson ja Michael Riley Tuotantopäällikkö Caroline Story DOP Nemone Mercer Leikkaus Mark Atkins ja Mark James

Dokumentti elämästä aidon vampyyrin kanssa. Holly kuvaa viikonloppuvampyyreita, underground-ilmiötä joka on tunnettu goottipiireissä, ja kohtaa eräällä klubilla oikean vampyyrin, Vickin.

Mieleen jäänyt kohtaus

Holly saa selville että hänen uusi tyttöystävänsä Vicki on valehdellut hänelle tekemisistään.

Vicki ei myönnä mitään, mutta lopulta kuitenkin paljastaa olleensa eräänä iltana Hollyn ystävän Bradin kanssa viikonloppuvampyyrien klubilla, ja jatkaneensa sieltä matkaa yhdessä hänen kanssaan. Holly närkästyy ja on tästä mustasukkainen, varsinkin kun Vicki väittää Bradin yrittäneen raiskata hänet. Molemmille yhteistä on se, että he kuvaavat koko ajan kaiken mitä heidän elämässään tapahtuu. Vickillä on näyttää Hollylle video, joka osoittaa hänen kertomuksensa todeksi.

He olivat klubin jälkeen menossa juomaan toistensa verta, viikonloppuvampyyrien harrastama tapa, jossa matkitaan oikeita vampyyreja. Annettuaan Vickin juoda vertaan Brad yritti lähennellä. Heille tuli riita. Videolla Vicki tappaa Bradin ja juo sen jälkeen hänen verensä. Vicki paljastaa Hollylle olevansa ihan oikea vampyyri, joka murhaa ihmisiä saadakseen verta.

Kerronnallisesti kohtaus on jäntevästi rakennettu. Dialogi ja kuvaustyyli ovat intensiivisiä ja tukevat siten hyvin toisiaan. Näyttely on uskottavaa. Pidän leikkauksen rytmistä, joka ei viivy yhdessä kuvassa liian kauaa, ja värimaailma on melko räikeä. Visuaalisesti Vampire Diary on erikoinen mainstream-elokuviin verrattuna, koska se sisältää paljon lähikuvia ja on rosoista jälkeä kotivideokameran tyyliin. Kuvaustyyli on osa elokuvaa, sillä elokuvan tarkoitus on olla Hollyn ja Vickin itse kuvaamista pätkistä koostettu dokumentti. Äänimaailma tukee hyvin eri tunnetilojen ilmaisua.

Kokonaisuudessaan elokuva ei ole yhtä vaikuttava, sillä käsikirjoitus on osittain huonosti koostettu. Joidenkin päähenkilöiden väliset suhteet ovat vaikeita tulkita. Edellä kuvailemani kohtaus on yksi niistä, joihin olin todella tyytyväinen, ja joka oli kerronnallisesti eheä.

Tämän viikon oivallukseni on hyvin nolo, se kun ei liity mihinkään kovin älykkääseen mistä koulussa on ollut puhetta. Mietin, että pitäisikö tästä kirjoittaa vai ei, varsinkin kun opettajat seuraavat tätä blogia säännöllisesti, mutta menkööt.

MINUN EI VARMAANKAAN KANNATTAISI JUHLIA KOULUVIIKOLLA. Se tuntuu vaikuttavan jaksamiseeni melkoisesti.

Alunperin ajattelin että kyllä sitä nyt yhden päivän jaksaa huonosti nukkuneena mennä kouluun, vaikka olisi krapulakin. Olenhan minä sen verran ketterä. Mietin näin sen takia, että olen vasta muuttanut Turkuun, ja monet uudet tuttavuudet järjestävät kaikenmoisia kosteita illanviettoja. Tietenkin näihin karkeloihin houkuttaa kovasti mennä tapaamaan uusia naamoja. Kai sitä nyt tässä alussa voisi vähän irroitella koulun ohella? En kuitenkaan jatkaisi tätä pitkään. Valitettavasti se vastaus on ei.

Tiistaina Taideakatemian väkeä kokoontui Dynamoon. Siellä oli vaikka ketä, ja minä olin niitä humalaisimpia. Vedin täysillä, koska keskiviikkona oli vapaapäivä. (Toki keskiviikkona olisi ollut Go Study Turku -tapahtuma, mutta moni muukaan ei ollut sinne menossa. Olemme luopioita.) Rymysin baarissa ja jatkoilla aamuyöhön asti.

Kun innostun en osaa lopettaa. Oletin, että krapulani kestäisi vain keskiviikon, mutta vaikuttipa se vielä torstainakin. No ei ihmekään sillä määrällä promilleja mitä sisuksiini kiskoin. Väsytti, haukotutti, keskittymiseen meni paljon energiaa. Onneksi mediatuotannon työjärjestyksessä oli vain 2 tuntia ATK:n alkeita. En olisi varmaankaan kestänyt, jos kuvauksen perusteen pitkät yhdeksästä viiteen päivät olisivat jo alkaneet.

Olin jo pari viikkoa sitten luvannut torstaina mennä kaverini Paulan kanssa Suxes -baarin 5-vuotisbileisiin. En olisi halunnut lähteä sinne, kun tiesin että olen jo valmiiksi väsynyt. En sitten kuitenkaan kehdannut peruakaan niin lyhyellä varoitusajalla. Jaksaakseni olla ideasta innostunut päätin ottaa parisen olutta, alkoholillahan voi joskus saada huijattua itsensä iloiseksi ja innokkaaksi. Virheliike. Innostuin bileistä loppujen lopuksi todella paljon, ja heiluin tanssilattialla puoli yhteen yöllä. Liian myöhään nukkumaan. Pahus.

Tähän väliin haluaisin kiroilla mutten viitsi.

Tänä aamuna kärsin pahasta migreenistä. Väsymys, univelka, krapula altistavat minut herkästi sille. Aivoihin sattuu, eikäpä tietenkään ole uusittua reseptiä migreenilääkkeistä. Olen vetänyt sisuksiini buranaa muutaman napin, tietenkään se ei sitten vaikuta. Minulla on morkkis, kun en päässyt tänään kouluun Hallitse hankkeesi seminaariin. Se olisi varmastikin ollut niin antoisa, kun yritystoiminta ja muu sellainen minua paljon kiinnostaa, mutta täällä minä olen kotona morkkaamassa itseäni. Kahdet bileet kouluviikolla, soo soo! Miten pöllö voi olla.

Olisi pitänyt osata arvioida etukäteen tietyn toiminnan mahdollista vaikutusta tulevaan. Viikolla pitäisi käydä vain koulua, ja viikonloput ja lomat varata siihen juopotteluun. Noita kahta edellistä asiaa en vain nähtävästi osaa yhdistää, ainakaan omalla kohdallani.

Tässä viikon huikea oivallukseni, joka on niin yksinkertainen että olisi pitänyt tajuta paljon aikaisemmin. Virheistä onneksi sitten on tapana oppia. Tästä lähtien ihmisiksi ja reipas koululainen ennen kaikkea.