Anna mainonnalle mahdollisuus

Turun mainosala sai kunnon kinkerin, kun vuotuiset Mainostorstai ja Vuoden Mainos lyötiin yhteiseen liittoon eli kaksi odotettua tapahtumaa kaivettiin naftaliinista samana päivänä.

Mainostorstai on ollut jo vuosien ajan perinteinen seminaaripäivä, joka on pureutunut mainos- ja markkinointialan eri kulmiin kutsuttujen vieraiden puheenvuorojen kautta. Vuoden Mainos taas on ollut mainosalan tekijöiden ilta, kun “ädvökansa” on saapunut seuraamaan seudun parhaimpien mainosten palkitsemista. Se – kaikella rakkaudella – on ollut hieman myötähäpeää aiheuttava tempaus vaikka hienoja töitä onkin ollut nähtävillä.

Uuden liiton nimeksi tuli Vuoden Mainostorstai. Vanhat pölyt oli putsattu hartioilta, kutsut oli lähetetty toinen toistaan loistavammille puhujille ja ilta kruunattu gaalatasolle.

Markkinoinnin merkitys

Seminaari oli tiivis neljän tunnin puristus, jossa puhujat vaihtuivat lavalla täsmälliseen tahtiin. Seminaarin mieleenpainuvimmaksi puhujaksi nousi Anne Korkiakoski, joka puhui suomalaisesta markkinoinnin tasosta verraten muihin Pohjoismaihin.

Korkiakoski täsmensi, että kuluttajatuote- ja palveluyrityksissä markkinointi nähdään valitettavasti pääosin lyhyen tähtäimen taktisina tekoina ja kuluina, ei strategisena investointina eikä kasvun generaattorina.

Jos kukin taho – oli kyse sitten taide-, kulttuuri- tai mistä alasta tahansa – uskaltaisi sijoittaa markkinointiin puolet enemmän (Ruotsissa summa on meihin verrattuna nelinkertainen, joten ei tässä päästä yhtään henkseleitä paukuttelemaan), saataisiin ihmisiä liikkeelle, asiakasvirtoja kulttuurin pariin ja taide ansaitulleen korokkeelle. Kun niistä vähistäkin markkinointivaroista pihistetään entisestään, sahataan samalla omalta työltä jalkoja. Sen jälkeen ihmetellään, kun kukaan ei tule tai tiedä. Silloin on syytä katsoa peiliin, syyllinen löytyy sieltä.

Brändi vaatii rakentamista, ei se itsellään synny. Brändi vaatii sijoittamista, ei se itsellään löydä kuluttajien pariin. Ahdistaako sana brändi? Sano vaikka yrityksen luonne, imago, sisin, sydän. Mutta asia on kuitenkin sama. Tuotteistaminen ja kaupallistaminen eivät ole demonisia tekoja.

Creative director Timo Kiuru puhui brändeistä tänään, huomenna ja ylihuomenna.

Iltagaalassa palkittiin parhaita töitä. Myös allekirjoittanut pääsi lavalle. Olen osa Satumainen Aurajoki -hanketta, joka palkittiin parhaasta toteutuksesta. Kuka nostaisi omaa häntääni, jos en minä itse? Tee sinä samoin. Kaikki lähtee oman asenteen muuttamisesta.

Pohdintaa Homi Bhabhan ”Kolmas tila” –käsitteestä yhteisötaiteilijan työssä

Suorittaessani nyt soveltavan taiteen opintoja Turun ammattikorkeakoulussa, olen jatkuvasti päätynyt pohtimaan, mikä merkitys taiteella ja taiteilijalla oikeasti on, etenkin kun taiteilijan toiminta-alue siirretään yhteisöihin. Yhteisötaiteen näkyvyys sosiaalialalla on alkanut viime vuosina nostaa paljon päätään Suomessa ja kentällä näkee mitä erilaisempia tapoja, miten taiteen keinoin sote-kenttää lähestytään.  Mutta tarvitaanko taiteilijaa ja taidetta oikeasti siellä ja mitkä ovat ne päämäärät jotka taiteilijan tulisi asettaa työlleen, jotta tämä kentän tarve todentuu? Mihin taide näitä yhteisöjä tulisi viedä?

Olen toiminut pitkään toiminut soveltavan taiteen kentällä ja mm.  palveluasumisen yksiköissä yhteisötaiteilijana. Siksi omien roolien, tavoitteiden ja ”tarpeellisuuden” määrittely tuntuu päivä päivältä tärkeämmältä. Toiminko loppujen lopuksi edes taiteilijana näissä yhteisöissä? Ehkä taiteilija-nimike onkin väärä? Olenko sittenkin ennemmin ”hyvinvointikonsultti” tai ”laitosesiintyjä”? Vai käyttäisinkö Leena Kurkin Suomeen aikanaan tuomaa termiä ”sosiokulttuurinen innostaja”?

Päätin tutustua teoreetikko Homi J. Bhabhan ”kolmas tila”- käsitteeseen pohtiessani kysymystä taiteen merkityksistä sosiaalialan yhteisössä. Bhabha haastoi yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua jo 1990-luvun alussa tällä käsitteellä. ”Kolmas tila” pohjautuu hänen näkemyksiinsä maahanmuuttajien asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa he liberaalien ja fundamentalististen asenteiden ja arvojen ristipaineessa asettuvat ns. hybridimäiseen kolmanteen tilaan vanhan ja uuden kulttuurin välissä. ”Kolmas tila” todentuu siis kahden vastakkaisen välissä, liittäen yhteen jälkiä kummankin aiemmista merkityksistä ja sitä kautta mahdollistaa uusien, vielä tunnistamattomien merkityksien ja ilmentymien nousemisen esille.

Kahtiajakoisuuden pystyy näkemään missä vain tarkastellessa vaikkapa erilaisia työyhteisöjä ja niiden sisällä tapahtuvia muutoksia. Kulttuurisissa muutoksissa vanha ja uusi törmäävät aina ja nämä tilanteet nähdään jatkuvana kaksinapaisena keskusteluna. Bhaphan näkemystä mukaellen täten myös tuo ”kolmas tila” olisi myös koko ajan läsnä, mutta yhteisö ei pysty sitä itse havaitsemaan vallalla olevan dualistisen maailmankuvan takia. Asiat nähdään joko-tai –asenteen kautta, kun käännyttäisiin ajattelemaan asioita sekä-että –asenteella.

Esimerkkinä voisi ottaa hoitoalan, joka on tällä hetkellä isossa murroksessa Suomessa. Laitoshoitokulttuurista johtuvista asenteista eroon pääseminen on vielä vaiheessa, vaikka rakenteellisia muutoksia on tehty asian eteen jo pitkään esim. tuomalla palveluasumisen eri muodot keskiöön hoitotyössä. Hoitajuuden käsitteelle etsitään uudenlaisia näkökulmia, joissa asiakas nähtäisiin kokonaisvaltaisemmin ja hoitaja työskentelisi omaa persoonaansa enemmän hyödyntäen ja asiakkaita kohdaten. Kuitenkin työkentällä ollessani olen aistinut kaipuuta vanhaan, persoonattomampaan toimintamalliin, ”heittäytyminen” omana persoonana koetaan vaikeana asiana ja perinteisestä hoitajan roolista ei haluta päästää irti.  Vastakkainasettelu on yhteisöissä jopa käsinkosketeltavaa, sillä ihmiset eivät suostu keskustelemaan, vaikka tavoitteena olisi löytää yhteisiä ratkaisuja.

Mitä sitten yhteisötaiteilija voi tällaisen yhteisön parissa ottaa päämääräksi? Olisiko niin, että kun puhutaan yhteisön murrosvaiheesta, antaa murros mahdollisuuden ”kolmannen tilan” tulla näkyviin yhteisölle ja tässä kohti yhteisötaiteilijan työskentely nousee merkittävään rooliin? Taiteilijan päämääränä on taiteellisen työskentelyn kautta saatella yhteisöä itseään näkemään tämä kolmannen tilan kautta nouseva mahdollisuus dialogiin ja luoda uudelleen omaa työminää ja identiteettiä. Kolmas tila on siis tila taiteen ilmentymiselle yhteisöä tukevana ja eteenpäin vievänä elementtinä. Bhapha määritteleekin hybriditilassa tapahtuvia reaktioita seuraavasti: ”kun uusi tilanne muotoutuu, se voi vaatia, että sinun pitää pohtia (translate) omat periaatteesi läpi, ajatella ne uudelleen, laventaa niitä. ”

Mikä sitten saa yhteisön jäsenet pitäytymään omissa fakkiutuneissa malleissaan? Bhapha nostaa esiin, kuinka ihmisillä on tapana yrittää lukea uusia tilanteita jonkun ennalta annetun mallin tai paradigman kautta, joka on hänen mukaansa taantumuksellinen refleksi. Se on turvallista, koska sitä kautta pysyy omalla mukavuusalueella, sillä ”tyhjän” päälle heittäytyminen on pelottavaa. Bhaphan määrittelystä minulle tulee mieleen jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mellon sanat: ”Kuunteleminen ja näkeminen ovat maailman vaikeimpia asioita. Me emme halua nähdä – me emme halua katsoa, koska me saatamme muuttua. Herääminen ei vaadi energiaa, voimaa tai nuorekkuutta, ei edes paljon älyä. Kaikkein eniten tarvitaan valmiutta oppia uutta. Emme me pelkää tuntematonta, vaan tunnetun menettämistä.” Hybriditilassa oleminen on vaarallista juuri sen takia, että siinä muutos itsessä on mahdollista, ja se vaatii paljon rohkeutta. Yhteisötaiteilijan tehtävänä on luoda turvallinen tila ja mahdollisuus näiden asioiden pohtimiselle. Pitää muistaa että ”kolmannessa tilassa” esiin tuleva hybridiys ei ole identiteetti, vaan siinä tunnistaudutaan toiseuden kautta. Tämä ei silti poissulje sitä, että se voi toimia voimavarana oman identiteetin rakentamisessa.

Yhteisötaiteilijan roolin haasteet liittyy juurikin siihen, että hän on läsnä ja auki työssään kaikkiin suuntiin aistien, tulkiten ja uudelleen muokaten. Hänen tulee luovan ajattelun ja työskentelyn ammattilainen, ”kolmannessa tilassa” toimimisen ekspertti. Bhapha käyttää haastattelussa englanninkielistä termiä ”committed intellectuel” jonka suomennan nyt vapaasti ”sitoutunut älykkö”.  Yhteisötaiteilija toimii tuona ”älykkönä”, jolla on kaksisuuntainen vastuu prosessin eteenpäin viemisessä, niin että kumpikin osapuoli pysyy siinä mukana. Hän voi muokata uudelleenmuotoilemalla keskustelun ydintä muuttaa tilassa nousevaa tietoa, ja keinona tähän hän käyttää taidetta.   Tärkeää on myös, että hän voi olla se, joka tuo esiin teoreettisia ideoita ja ratkaisuja yrittäen saada ihmiset muistamaan, että vaikka niitä ei saada heti käytäntöön, niin ne eivät ole arvottomia.

Bhapha siteeraa haastattelussaan Nelson Mandelan sanoja ”vaikka on sota, on neuvoteltava”. Yhteisötaiteilijan pitää pystyä puuttumaan myös keskustelun eri puolien keskinäisiin neuvotteluihin. Ääripäiden ajatukset eivät ole lukittuja, vaan ne muuttuvat koko ajan. Yhteisötaiteilija ohjaa yhteisöä neuvottelemaan keskenään ottaen kaikki osapuolet huomioon. Bhapha kuitenkin korostaa, että neuvottelu ei tarkoita vain kompromisseja tai omista ideologioista irtautumista, ”sillä me neuvottelemme vaikka emme tiedosta neuvottelevamme.” Tämän takia yhteisötaiteilijalla tulee olla paljon tietoa siitä, millaisessa yhteisössä hän työskentelee ja rohkeutta ottaa esiin havaitsemiaan asioita yhteisön tavalla, jolla dialogi kaikkien välillä vielä mahdollistuu.

Yhteisötaiteilijan roolit yhteisössä ovat siis moninaiset, joihin voi liittyä taiteen tekemistä, innostamista, konsultointia, viihdyttämistä ja läsnäoloa. Merkityksellistä on kuitenkin tahtotila: saada ihmiset dialogiin taiteessa. Taide voi olla se osatekijä, joka mahdollistaa muutoksen yhteisössä. Se vie siihen osallistuvat liminaaliin tilaan, jonka yhteisö itse kasvattaa edellytyksiä omalle hyvinvoinnilleen.

Ajatuksia prosenttitaide- käsitteestä

Prosenttitaide -käsite on nopeasti nostanut päätään Suomen kulttuurialan keskustelussa uusissa konteksteissa. Voiko tuota aiemmin pelkästään kuvataiteen alueella käytettyyn uusien rakennusten viihtyvyyteen liittyvää termiä alkaa käyttää laajemmin taidekentällä? Mitä prosenttitaide nykyään tarkoittaa?

Hallitus on määritellyt toiseksi toimenpiteekseen vuosina 2016-2018 taiteen ja kulttuurin saavutettavuus- kärkihankkeessaan laajentaa prosenttitaiteen periaatetta. Valtioneuvoston kotisivuilla toimenpidettä on tarkemmin määritelty näin: ”Luodaan nykyisen rakennushankkeisiin kytkeytyvän prosenttiperiaatteen rinnalle uusi toimintapa, jolla voidaan sujuvoittaa taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalveluiden hankintaa sosiaali- ja terveyssektorille. Sen piirissä olisivat visuaalisten taiteiden lisäksi myös muut taiteenalat (esim. musiikki, tanssi, teatteri, kirjallisuus) ja kulttuuri laajemminkin (esim. muistelutoiminta). Pitkän tähtäyksen tavoitteena on saada taide- ja kulttuurilähtöiset hyvinvointipalvelut vakiinnutetuiksi osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita ja hyvinvoinnin seurantaa. Määrärahalla tuetaan kuntia, kuntayhtymiä ja muita toimijoita siinä, että ne kehittävät olemassa olevia hyviä käytäntöjään tai uusia toimintatapoja, hyödyntäen myös digitaalisia sisältöjä ja teknologioita, ja siten lisäävät eri taiteenalojen ja kulttuuripalveluiden tarjontaa ja parantavat taiteen saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Toimenpiteen toteutuksessa sovelletaan myös kokeilukulttuuria eli uusien toimintatapojen etsimistä ja testausta kokeilujen avulla.”

Omasta lähtökohdastani soveltavan taiteen tekijänä tämä avaus on tervetullut ja vahvistaa oman työalani kehittymistä. Tulemme alana näkyväksi paremmin juurikin tuon prosenttitaideperiaatteen kautta, meidän työmme merkitystä tuodaan esiin. Mielestäni myös tämän hetkiset opintoni Turun ammattikorkeakoulussa soveltavan taiteen parissa edesauttavat alan laajempaa ja syvempää osaamista. Ala selkeästi on tarvinnut uutta pontta koulutusleikkausten kautta ja nyt kentän huutoon on vastattu.

Olen myös kuunnellut kiinnostuksella Kulttuurikeskus Piipoon toiminnanjohtaja Pilvi Kuidun ajatuksia prosenttitaidemallista. Hän avasi ”Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita” –seminaarin puheenvuorossaan Pirkanmaan alueen kulttuurisen hyvinvoinnin suunnittelutyöprosessia ympyrämallilla, jota hän vertasi ruokaympyrämalliin. Pirkanmaalla on lähdetty ideoimaan ns. hyvinvoinnin ympyrää, joka määrittelisi ajallisesti hyvinvoinnin osa-alueita lisäten siihen, unen, vapaa-ajan ja tavoitteellisen työskentelyn lisäksi taide- ja kulttuurielämän. Hän esittikin yleisölle kysymyksen, mikä olisi oletettu minimimäärä taide-ja kulttuurielämää (yhteisöllistä, sosiaalista ja kulttuurista kohtaamista), hyvinvoinnin saavuttamisessa? Työryhmä oli linjannut minimimääräksi yhden (1) prosentin, jonka kautta viikon keskiarvoksi oli määrittynyt 1 h 40 min. Itse olen viehättynyt ajatuksesta, että tällainen voitaisiin määritellä tutkimustietoon pohjautuen. Se antaisi taide- ja kulttuurialan toimijoille kompetenssia, sillä taiteen ja kulttuurin vaikuttavuutta on ollut niin vaikea määrittää.

Organisaatiotaiteilija Eili Ikonen Lahdesta esitteli samaisessa seminaarissa Vuoksi-hankkeesta, jossa tavoitteena on työllistää taiteilijoita suoraan sote-palveluihin ilman ns. välittävää toimijaa. Hankkeen tulokulmana on taiteilijan oman ammattitaito. Huomaan, että hänen puheenvuoronsa ja sen jälkeen yleisöistä tulleiden kommenttien kautta aloin pohtimaan juurikin eri taiteenlajien erityislaatuisuutta ja sitä, miten eri tavoin ne voivat todentua sote-yhteisöissä. Miten löydetään yhteinen kieli, kun puhutaan taiteen juurruttamisesta sosiaalialan yhteisöihin? Mielestäni on myös tärkeää, että itselleni tutuin työskentelytapa, ns. osallistava työpajamalli kyseenalaistetaan, sillä välillä aikataulutettu lyhytaikainen pajatoiminta juurikin hävittää osallisuuden ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksia. Erilaiset toimintamallit on hyvä testata, että saadaan dialogi samalla myös eri taiteenlajien välillä käyntiin. Mielestäni yhteisö- ja residenssitaiteilijatoiminta, jossa taiteilija toimii selkeästi pitkäaikaisesti yhteisön kanssa ja sen sisällä, edesauttaa taiteen avulla esiinnousevia hyvinvointivaikutuksia.

Toimin itse viime keväänä prosenttitaidetaiteilijana ja käytännön toiminta lähestyi mielestäni rakenteellisesti edelleenkin hyvin perinteistä työpajamallia. Ehkä työni on saanut nyt silti jykevämmät raamit ympärilleen. Henkilökunnalle ja osallistujille ei prosenttitaide-nimikkeellä kuitenkaan tässä vaiheessa ole mitään merkitystä.

Oma lähtökohtani taiteen välittämiseen oli kuitenkin erilainen kuin ennen. En toteuttanut tällä kertaa toiminnallisesti osallistavaa työpajakokonaisuutta, vaan ensimmäistä kertaa tavoitteenani oli työpajoissa haastatella seniorimiehiä ja siten kerätä ajatuksia ja kokemuksia syksyllä ensi-iltaan tulevaa teatteriesitystä varten.  Haastattelut on toteutettu työparina ja olemme päässeet tekemään sekä yksilö- että ryhmähaastatteluja. Olenkin tämän takia päättänyt alkaa puhua näiden projektien osalta yhteisölähtöisestä taiteen tekemisestä, sillä suurin osa toiminnastani prosenttitaiteilijana liittyi keskusteluihin ja havannointiin, jotka toimivat impulssina myöhemmin muodostuvan taideteoksen syntyyn. Jokainen osallistuja käyttää ajastaan n. yhden prosentin näinä viikkoina yhteiselle kohtaamiselle ja he ovat minulle asiantuntijoita. Jokaisen tarina on tärkeä oma palansa lopullisen taideteoksen valmistumiselle. Silti keskiössä ovat ollet samat lähtökohdat kuin aiemmin toimiessani: arvostaminen, kuuntelu ja vuorovaikutus, kokonaisvaltainen kohtaaminen.

Lähteet:

http://valtioneuvosto.fi/hallitusohjelman-toteutus/osaaminen/karkihanke4

Pilvi Kuidun puheevuoro 8.9.2016 Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita -seminaarissa: https://www.youtube.com/watch?v=v9VKCAXkYe0&feature=youtu.be

Eili Ikosen puheenvuoro 8.9.2016 Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita -seminaarissa: https://www.youtube.com/watch?v=FVviKg_XXoo

 

Tampereen keskustan kolme muraalia

Tiina Kaisa Leppänen

Kävin katsomassa kolmea vuonna 2017 Tampereen keskustaan valmistunutta seinämaalausta eli muraalia. Tampereelle on toteutettu vuonna 2017 muraaleita muuallekin kuin keskustaan, kuten Hiedanrantaan ja Hervantaan. Keskityn tässä kirjoituksessa ainoastaan keskustan kolmeen muraaliin.

RATINAN SILLAN ALIKULUN MURAALI Tuomo Rosenlund suunnitteli ja toteutti Ratinan sillan alikulun betoniseinään muraalin kesällä 2017 (https://www.aamulehti.fi/kotimaa/ratinan-sillan-harmaa-betoniseina-sai-kirjavan-ulkoasun-teos-maalattiin-villapipoa-ja-lampokerrastoa-kayttaen-200212305/). Teos sijaitsee ulkokuntoilupaikan viereisessä seinässä, kevyenliikenteen väylän varrella. Teos peittää koko seinän. Paikan ohitse kulkee satoja ihmisiä päivittäin kävellen tai pyöräillen. Myös ulkokuntoilupaikka on hyvin suosittu.

Maalaus on melko vaalea ja sen aihe on kaupunkimaisema. Kaupunki ei muraalissa ole Tampere, vaan joku muu kaupunki. Teoksen päävärit ovat sininen ja keltainen ja pohjaväri on vaalea. Rakennusten ääriviivat on maalattu mustalla värillä. Maalaus on hyvin yksityiskohtainen kauppoineen ja liikennevälineineen. Ihmisiä ei maalauksessa ole. Rakennuksia maalauksessa on kirkosta kerrostaloihin. Keskellä teosta on yksi puu, jossa on vihreää ja ruskeaa väriä. Teos on maalattu betonimaaleilla.

Mielestäni se sopii hyvin siihen paikkaan, jossa se on. Teoksesta tulee melko keveä vaikutelma. Ääriviivojen runsas käyttö on mielestäni kiinnostavaa. Haluaisin itse tehdä seinämaalauksen, jossa on käytetty paljon ääriviivoja. Ääriviivojen käytöstä tulee hallittu ja graafinen vaikutelma.

Muraali Ratinan sillan alla Tampereella. Tekijä ja suunnittelija: Tuomo Rosenlund. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen.

PINNAN ALLA – MURAALI

Pinnan alla-niminen muraali sijaitsee osoitteessa Satakunnankatu 10 Tampere. Se on osa Pinnalla 17-projektia, joka on yksi Suomi 100-juhlavuoden tapahtumista (http://suomifinland100.fi/project/pinnalla17/). Rakennus on osa Olympia-korttelia, jossa sijaitsee mm. ravintola, klubi sekä opiskelija-asuntola.

Teoksen on suunnitellut arkkitehtiopiskelija Atso Airola. Olin mukana toteuttamassa Pinnan alla- teosta yhdessä Atso Airolan kanssa heinä-elokuussa 2017. Maalaus sijaitsee vilkasliikenteisen kadun varrella Tampereen ydinkeskustassa. Se on hyvin näkyvällä paikalla Tampereen tuomiokirkon läheisyydessä. Paikan ohi autoilee ja kulkee jalan satoja ihmisiä päivittäin. Teos on maalattu rapattuun seinään sopivilla maaleilla. Teos peittää seinän yläosan, ei koko seinää.

Mielestäni Pinnan alla-teoksen suunnittelussa on upeasti otettu huomioon rakennuksen muodot ja seinien syvennykset. Teoksen keskellä olevassa veneessä ja veneilijässä on hieno kolmiulotteinen vaikutelma.

Pinnan alla-muraali, Satakunnankatu 10 Tampere. Suunnittelu: Atso Airola. Toteutus: Atso Airola ja Tiina Kaisa Leppänen. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen.

KYTTÄLÄN MURAALI

Seinämaalaus sijaitsee Kyttälänkatu 1:n ja Rongankatu 2:n välisellä sisäpihalla Kyttälän kaupunginosassa Tampereella. Se näkyy kadulle osoitteessa Rongankatu 2 Tampere (https://www.youtube.com/watch?v=Kpp_PnreFoM).

Miina Laine ja minä suunnittelimme Kyttälän muraalin yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Toteutus eli seinämaalauksen maalaaminen on Miina Laineen ja minun käsialaa. Rakennuksen omistaa Tampereen evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä. Olen kirjoittanut muraalin suunnittelun ja teon eri vaiheista opinnäytetyön syksyllä 2017. Kävin katsomassa muraalia joulukuun alussa, kun maalaamisesta oli jo kulunut monta kuukautta ja opinnäytetyö on valmis. Mitä ajattelen siitä nyt?

Mielestäni Kyttälän muraali sopii hyvin paikkaansa. Jos ei tiedä etukäteen muraalin sijaintia, se tulee Rongankadulla kulkijalle yllätyksenä, jos hän vilkaisee sivulle kadulla kulkiessaan. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen saanut olla omalta osaltani mukana muraali-ilmiön saapumisessa Tampereelle. Toivon, että saan jatkossakin olla suunnittelemassa ja toteuttamassa muraaleita joko Tampereelle tai muualle. Jotta katutaideteos, muraali tai jokin muulla tekniikalla toteutettu teos tai esitys, voisi olla osa elävää kaupunkia, kaupunkilaisten osallisuus sen suunnittelussa ja/tai toteutuksessa on mielestäni oleellista.

Kyttälän muraali sijaitsee Kyttälänkatu 1:n ja Rongankatu 2:n välisellä sisäpihalla. Se näkyy kadulle osoitteessa Rongankatu 2 Tampere. Suunnittelu: Miina Laine, Tiina Kaisa Leppänen ja kaupunkilaiset. Toteutus: Miina Laine ja Tiina Kaisa Leppänen. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen.

Taide: arvo vai väline? Vai sekä että?

Katja Suomalainen

Taiteen avulla voidaan saavuttaa hienoja asioita. Voidaan ehkäistä syrjäytymistä, tukea ihmisen kasvua ja elämää yleensäkin. Taiteella voidaan saavuttaa myös taloudellista hyötyä, mainetta, ja parantaa yhteisöjen, yritysten tai alueiden julkisuuskuvaa. Mennäänkö jossain kohtaa vikaan? Voiko välineellistäminen ja sen arvottaminen ulkoisin kriteerein lopulta tukahduttaa taiteen?

Taiteilijoilta vaaditaan yhä enemmän perusteluja työlleen ja toiminnalleen. Taiteilijan tulisi yhä enemmän osata ajatella hyötyjen kautta omaa toimintaansa, eikä siitä lähtökohdasta joka olisi taiteilijalle itselleen ominaista. Tässä mielestäni mennään vikaan. Voiko tällöin taidekaan toimia, jos se on liiaksi puristuksissa ulkopuolelta tulevan paineen alla?

Musiikin opettajana toimiessani laadin kurssisuunnitelmia kansalaisopistoihin puoli vuotta ennen kurssien alkamista. Toiminnalle tulee määritellä tavoitteet ja sisällöt, käytettävä opetusmateriaali sekä kurssiajankohta ja kellonaika. Tuossa vaiheessa en voi tietää millaisia ihmisiä toimintaan on osallistumassa, mitkä ovat ajankohtaisia asioita puolen vuoden päästä, mikä minua itseäni puhuttelee ja inspiroi.

Laadin omasta mielestäsi pätevän kuuloisia suunnitelmia, ja ajattelen mielessäni, että kurssin toteutuessa voin niitä sitten tarvittaessa muokata. Tavoitteet ja toiminnasta hyötyminen mahdollisimman monella tavalla tuntuu olevan arvokasta. Palautettuani suunnitelmani, joiden toteutumisesta seuraavan lukuvuoden leipäni on kiinni, voin vaan toivoa että töitä olisi.
Olivatko kurssiehdotukseni nyt tarpeeksi myyviä? Oliko tavoitteet sellaisia, että niitä ”katsotaan hyvällä”? Onko minulla töitä ensi vuonna? (Ja syksyllä käy ilmi, että ei ole, ei yhtään kurssia.)

Laura Norppa kirjoittaa artikkelissaan ”Taiteen välinearvo ylittää itseisarvon” siitä miten tärkeää on vaalia taiteen arvoa itsessään eikä ruokkia sen välineellisten arvojen korostamista. Opettajana laatiessani toimintani suunnitelmia voisin tietoisesti määrittää taidekokemusten mahdollistamisen yhdeksi tärkeäksi arvoksi ja tavoitteeksi. Olisiko se päättävällä tasolla arvo, jota halutaan nostaa esiin? Itsekin sitä sokeutuu ulkoisen paineen alla ja toimii niin kuin olettaa yhteisön odottavan. Myönnän, myös oma katsantokantani kapenee usein asioita perustellessa taiteen välineellisten arvojen korostamiseen.

Viime eduskuntavaalien alla julkaistussa Taitelija-lehden pääkirjoituksessa Pulkkinen kirjoitti seuraavasti: ”Raha ja valta kulkevat tunnetusti käsikkäin. Taide ja sen vapaus on turvattu perustuslaissa, mutta taiteen itseisarvo ei nyt näytä sytyttävän puolueita”. Keskustelussa pinnalla oli taiteen välineelliset arvot, prosenttitaide, hyvinvointivaikutukset ja saavutettavuus.
Sosiaali- ja terveysalan muuttuminen sairaanhoitopiireiksi mullistaa myös taiteen ja taiteilijoiden kenttää. Hyvinvointivaikutuksia tiedostetaan, mutta kuinka ne saadaan toimimaan odotettuja tuloksia tuottavalla tavalla?
Kuntien rooli muuttuu sairauksien hoitajasta terveyden ja hyvinvoinnin edistäjäksi. Kulttuuri edistää hyvinvointia ja lisää kunnan elinvoimaa ja viihtyvyyttä. (Mikkonen, 2017.)

Kulttuurin kenttä on murroksessa sen ulkoisten vaatimusten paineessa.
Jos taiteilija itse kokee, että esimerkiksi yhteisötaiteen tekeminen tai taidemuodon soveltaminen erilaisille kohderyhmille on hänen omalle taiteen tekemiselle ominaista, kokeeko hän henkilökohtaisesti tarvetta perustella taiteen vaikutuksia kenellekään? Koen, että paine tulee ensisijaisesti ulkopuolelta. Jos olen saanut kutsun vierailla kehitysvammaisten laitoksessa, menen sinne ajattelematta että nyt menen edistämään näiden ihmisten hyvinvointia tai kuntouttamaan. Menen sinne laulamaan ja laulattamaan. Olen saattanut ihastella lintulaudan lintuja aamukahvilla, ja muutan alkuperäisiä suunnitelmia. ”Tiu, tau tilhi” -laulu alkaa soida päässäni ja mietin sointukiertoa. Laulun sanat puhuttelevat. Viritän kitaran ja laulan laulun läpi kerran, kaksi. Päätän laulaa tämän myös aamupäivän musiikkihetkessä. Tuossa vaiheessa en vielä tiedä kuinka musiikkihetki tulee menemään. En vielä tiedä, että levoton asukas rauhoittuu ja herkistyy laulun äärellä. En vielä tiedä, että tämä on hänen lempilaulunsa jota hänen äitinsä on laulanut kun hän on ollut pieni. Se taidekokemus on tälle ihmiselle se hetki, jota ei voi (välttämättä) ennakoida, suunnitella tai määrätä tapahtuvaksi. Ja se hetki on taiteilijalle itselleenkin perimmäinen syy tehdä tätä työtä.

Lähteet:
Mikkonen, Krista. 2017. Kunnat muuttuvat, miten käy kulttuurille?
Norppa, Laura. 2017. Taiteen välinearvo ylittää itseisarvon http://www.liikekieli.com/ archives/6612 Viitattu 20.8.2017
Pulkkinen, Miisa. 2015. Pääkirjoitus: Mitä äänestämme kun äänestämme taiteen puolesta. http://taiteilijalehti.fi/paakirjoitus-mista-aanestamme-kun-aanestamme-taiteen-puolesta/ Taiteilija-lehti. Viitattu 20.8.2017.
Selin, Matti. 2017. Hyvinvointinäkökiulma ei ole uhka taiteen itseisarvolle. http:// 100puheenvuoroataiteesta.taike.fi/tag/hyvinvointi/ Viitattu 20.8.2017.