Soveltavan taiteen esteettisyydestä ja arvioimisesta

Reija Portti

Olen valmistumassa soveltavan taiteen YAMK-koulutuksesta, tutkintonimikkeenäni teatteri-ilmaisun ohjaaja (YAMK). Opiskelun aikana pohdin paljon kysymystä siitä, millaisin kriteerein soveltavan taiteen, erityisesti soveltavan teatterin, teoksia olisi syytä arvioida. Pohdinnan laukaisi tutustuminen Grant Kesterin ajatteluun kontekstien luomisen taiteesta tai dialogisesta taiteesta sekä Claire Bishopin kritiikki sitä kohtaan, että sosiaalisesti sitoutunutta taidetta tupataan arvioimaan etupäässä eettisin kriteerein. Tässä kirjoituksessa summaan joitakin löytöjäni aiheesta.

Kun mietin, mikä on hyvää tai onnistunutta soveltavaa taidetta, lähden siitä, että soveltava taide on yksi nykytaiteen suuntauksista. Niinpä soveltavan taiteen tekijän tärkeimmät kompetenssit liittyvät taiteen tekemiseen, soveltavan teatterin tapauksessa taiteellisesti uskottavan fiktion luomiseen. Se, mitä tämä tarkoittaa, näyttäytyy minulle todennäköisesti eri tavoin kuin sellaiselle, jolla ei ole kokemusta esimerkiksi soveltavan teatterin esitystapahtumista.

Kuten kulttuurin suhteen yleensä, myös soveltavan teatterin tapauksessa on kysymys jostakin, mihin kasvetaan. Sen takia teoskokonaisuuden arvioinnissa ovat teoksen ja siihen johtaneen prosessin lisäksi tärkeitä myös yleisön (joissakin tapauksissa osallistujien) ja esimerkiksi kriitikkojen taidot. On opittava ymmärtämään itselle uusien lajien tai käytäntöjen esteettisyyden laatua, arvioimaan, mitä esimerkiksi taiteellinen uskottavuus tai ylipäätään “hyvä työ” tarkoittaa kehyksissä, jotka poikkeavat omista aikaisemmista kokemuksista.

Maeve, Conolly & Prendergast (2009) kirjoittavat soveltavan teatterin esteettisyydestä teoksensa Applied Theatre: International Case Studies and Challenges for Practice päätösluvussa. He nostavat esiin kysymyksen soveltavan teatterin esteettisen arvioinnin kriteereistä. Kirjoittajat selostavat Baileya, joka on kirjoittanut tarinateatteriesityksistä esteettisinä kokemuksina. Bailey on sitä mieltä, että soveltavan teatterin luonne taiteena jää tavoittamatta, jos sitä katsotaan siitä lähtökohdasta, että taideteos on itseriittoinen kokonaisuus ja irrallinen sen ulkopuolisista tekijöistä. Baileyn mukaan tarinateatteriesityksiin osallistujat ovat eräänlaisen lähtökohtaisen suopeuden tilassa, joka mahdollistaa paikallaolijoiden vuorovaikutuksen. Tämä vuorovaikutus puolestaan on olennainen osa esitystapahtumaa, ja sen syntymisestä seuraa, että esitys on esteettinen kokemus.

Maeve ja kumppanit päättävät soveltavan teatterin estetiikkaa ja tekijöiden taiteilijuutta koskevan alalukunsa siteeraamalla jotakuta Jacksonia, jonka eri teoksiin he näkyvät viittaavan paljon muutoinkin. Jacksonin lausuman alkuperäinen asiayhteys ei käy tekstistä ilmi, mutta Maeve & co liittävät sitaatin Baileyn pohdintoihin siitä, mikä tekisi oikeutta tarinateatterin estetiikalle. Jacksonin mukaan esityksen esteettinen kokonaisvaikutus tuntuu ja näyttäytyy “tapahtuman elävyytenä, rakenteen kompleksisuutena eli tietynlaisena elämänkaltaisuutena tai helppojen ratkaisujen uhmaamisena, ja osallistujien kokemana emotionaalisena resonanssina ja sitä luotaavina keskusteluina”. Tämä on oman kokemukseni perusteella helppo allekirjoittaa.

Maeve ja kumppanit siteeraavat myös Augusto Boalia, vaikka eivät käsittelekään sitaattia sen tarkemmin. Itselleni Boalin sanat toimivat loistavana kiteytyksenä soveltavan teatterin estetiikasta ja toimivat ainakin alustavana lähtökohtana myös soveltavan taiteen arvioinnille: esteettinen prosessi ei ole yhtä kuin taideteos, vaan prosessin arvo on siinä, miten se kykenee herättämään jokaisessa ihmisessä piilevän havainnoinnin ja luovuuden kyvyn ja ihmisyyteen kuuluvan metaforan lahjan.

Se, miten tätä asiaa puolestaan arvioidaan, on tietysti mutkikas kysymys, ja Maeve ja kumppanit paneutuvatkin soveltavan teatterin projektien kaikinpuoliseen arviointiin kiitettävän kattavasti. Lopuksi he kuitenkin toteavat, että liiallinen tulosten ja hyötyjen painottaminen tallaa helposti jalkoihinsa sen voiman, jonka taide itsessään antaa. Tekstissä siteeratun australialaisen tutkijan Kate Donelanin sanoin soveltava teatteri on ”kollektiivisen unelmoinnin tila, siinä on sen ainutlaatuinen potentiaali”.

Maevella ja kumppaneilla on myös osuva ilmaisu siihen, mitä itsekin soveltavan taiteen tekijänä tavoittelen. Haluan, että ihmiset ovat “co-creators in the meaning-making”. Tästä lähtökohdastani seuraa, että minun pitää osata antaa tilaa osallistujille ja toisaalta mahdollistaa heidän luovuutensa luomalla työskentelylle turvalliset raamit. Soveltavassa taiteessa tekijyys on jaettua.

Itse hahmotan soveltavan taiteen tekijyyden jonkinlaiseksi post-tekijyydeksi. Se on verrattavissa esimerkiksi yhteisöllisiin rituaaleihin: myyttiseen aikaan ja kollektiivisiin kulttuureihin, joissa yksilöllä tai tekijyydellä ei ole samanlaista merkitystä kuin nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa, eikä taide välttämättä ole eriytynyt omaksi elämänalueekseen. Erojakin kuitenkin on: toisin kuin rituaalit taideteot ovat aina jonkun tietoisesti suunnittelemia, ja kysymys omistajuudesta on tietenkin nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa otettava vakavasti. Eikä vähiten siksi, että toimittaisiin eettisesti osallistujia kohtaan.

Soveltavan taiteen kontekstissa joutuu usein tasapainottelemaan eettisyyden ja esteettisyyden välillä, ts. miettimään, miten vastaa lopputuloksesta tekijäryhmälle ja miten taideinstituutiolle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että eettisyyden vaatimus olisi soveltavan taiteen kontekstissa jotenkin vähäarvoisempi asia kuin esteettisyys. Molempia tarvitaan, ja sen(kin) takia tarvitaan myös näiden kahden yhdistämisen ammattilaisia eli soveltavan taiteen asiantuntijoita.

Lähde
Maeve, Conolly & Prendergast 2009. Participation, aesthetics, ethics and assessment. Teoksessa Applied Theatre: International Case Studies and Challenges for Practice. Intellect.

Atlas – kehon kartasto

Sanna Niemi

Atlas – kehon kartasto on ryhmälähtöinen esitys. Esitys käsitteli teemaa keho eri näkökulmista. Esiintyjät ovat lahtelaisia asumispalveluiden käyttäjiä. Esitys on osa Aspa-säätiön Voimaa seksuaalisuudesta -hanketta ja sen ensi-ilta oli Disability Day art & action -festareilla marraskuussa 2018.

 

Katutaiteilija tähtää muutokseen

Haastattelussa katu- ja yhteisötaiteilija Maikki Rantala.

Kuka olet ja mitä teet?

“Olen Maikki Rantala, helsinkiläinen katutaiteilija, yhteisötaiteilija ja muraalitaiteilija. Olen saanut graafisen suunnittelijan koulutuksen Lahden muotoiluinstituutista, ja tehnyt niitä hommia ennen taiteilijaksi ryhtymistä. Vähitellen olen siirtynyt enemmän sinne kaduille, koska koen että se on mielekkäämpi paikka toimia ja välittää viestejä.”

Miksi siirryit graafikosta katu- ja yhteisötaiteilijaksi?

“Suunnittelijataustaisena ajattelen, että katutaide on pikemminkin hyvä väline kuin itseilmaisuaperinteisessä mielessä. Lisäksi tässä yhdistyy kiinnostukseni kaupunkeihin ja kaupungistumiseen. En myöskään ole mikään yksinpuurtaja, ja katutaiteessa on niin monia työvaiheita, lupapprosesseja ja yhteistyökumppaneita, että on luontevaa tehdä sitä työryhmissä.”

Missä ja kenen kanssa työskentelet?

“Voisi ajatella, että kohderyhmä on erilaisten kaupunki- tai muiden tilojen asukkaat ja käyttäjät. Asukasyhteisöissä ja kaupunginosissa on ryhmiä, jotka eivät välttämättä pääse esille, esimerkiksi lapset ja nuoret. Kun katutaiteilija otetaan mukaan, tekemiset tulee paremmin nähdyksi ja esille, sillä harvoin ihmiset osaavat tehdä itsekseen kauhean suurikokoista ja näyttävää.

Katutaide demonstroi mielestäni muutoksen mahdollisuutta, ja yleensä maalaamisesta seuraakin ympäristölle positiivinen muutos. Osallistavissa projekteissa minulla on työparina melkein aina yhteisöpedagogi, taidekasvattaja tai joku muu yhteisötyön ammattilainen. Projektista riippuen mukana on usein myös esimerkiksi arkkitehti- tai sisustusarkkitehtitaustaisia ihmisiä tai vaikkapa kaupunkitutkimuksen tai vastaavan erityisalan osaajia.”

Millainen prosessi yhteisöllinen katutaideteos on?

“Prosessi riippuu pitkälti resursseista ja budjetista. Tällä hetkellä olen tekemässä alakouluun julkista taideteosta. Siellä olen pitänyt lapsille katutaidetyöpajoja, joissa on käsitelty katutaidetta ja kaupunkiaktivismia, omaa asuinaluetta sekä suunniteltu uudiskoulun tulevaa maskottia ja teosta. Ihanteellinen katutaideprosessi voisi kestää melkein kaksi vuotta, mutta joskus realistisempaa saattaa olla iltapäivän mittaiten pop up -työpaja. Ideaali olisi, että osallistujat ehtisivät ottaa työvälineen ensin kunnolla haltuun.

Esimerkiksi Jokelan vankilan ruokalan ja tapaamistilan yhteisöllisessä tilamuutoksessa 2015 tutkittiin yhdessä vankien kanssa ensin erilaisia katutaidetekniikoita ja pohdittiin, minkä tyylisistä teoksista ihmiset siellä ylipäätään pitävät. Sen jälkeen kokeilimme erilaisia tekniikoita irtolevyille. Kun olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, minkä tyylistä teosta haetaan, valitsimme sisustusarkkitehdin kanssa sellaiset kuva-aiheet, tekniikat ja muut, joihin vangit pystyivät tarttumaan ja jatkamaan yhdessä luomista.”

Millaisia osallistamisen menetelmiä käytät?

“Ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista katutaideprojektissa on viestintä. Teemme isoja asioita julkisessa tilassa ja ihmisten elinympäristössä, joten ihan ensimmäinen asia on se, että ihmiset ylipäätään saavat tietää mitä on suunnitteilla. Sitä varten kannattaa saada itsensä esimerkiksi asuinalueen kaavailtaan tai vastaavaan sekä kartoittaa alueen yhdistykset ja muut toimijat, kuten nuorisotalot ja kirjastot. Käytettävät menetelmät riippuvat osallistujista ja projektin luonteesta.

Esimerkiksi Kannelmäessä toteutettiin vuonna 2016 taloyhtiön asukkaiden toiveesta alueen keskeiselle paikalle rappukäytävätornin kokoinen muraali. Siellä meillä oli näyttelyä ja värityspistettä lapsille talon pihalla, jossa myös moni eläkeläinen intoutui leikkaamaan sapluunoita, kun taas työikäiset ja aikuiset pääsivät mukaan nosturiin maalaamaan.

Rautkallion päiväkodissa askarreltiin ensin lasten kanssa paperista geometrisiä lintuja, jotka pääsivät suurennettuina mukaan valmiiseen teokseen lasten maalaamina värialueina. On myös järjestetty paljon katutaidekävelyitä, joissa tutustutaan valmiisiin teoksiin, tai kerätty tarinoita asukkailta, joita taiteilijat sitten käyttävät inspiraationa teoksille.”

Minkälaisia arvoihin tai etiikkaan liittyviä kysymyksiä kohtaat työssäsi?

“Eettisiä kysymyksiä joutuu miettimään hirveästi, koska mehän tehdään töitä julkisessa tilassa, joka on hirveän hierarkkinen ja latautunut asia. Me katutaitelijat ollaan ikään kuin graffitin ja arkkitehtuurin ja tosi etabloituneiden julkisen taiteen ja kaupunkisuunnittelun vahvojen tekijöiden välissä puristuksissa. Usein mitä hienostuneempi taideharrastaja, sitä enemmän tekemisiämme kritisoidaan. Toisaalta sitten asukaskyselyissämme tyyliin 95% asukkaista on tyytyväisiä teoksiin.
Tämä ei pohjaa niinkään itseilmaisulliseen tarpeeseen vaan sellaisiin pointattaviin tarpeisiin ja hyötyihin. Tärkein arvo on se, että ollaan aktiivisia, ollaan kansalaisia.

Ajattelen, että me ei olla niitä ihmisiä, joilla on valta määritellä, mitä asukkaat haluaa nähdä kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä mielessä tämä eroaa perinteisestä julkisesta taiteesta, jossa ollaan tyyliin, että nyt tuohon aukiolle tehdään patsas eikä siihen enää koskaan kajota. Tämä ei ole yhtä jähmeää. Kaupungithan ovat kuitenkin eläviä ympäristöjä ja asukkaiden mukana muuttuvia, ja eri kaupunginosat nousevat ja laskevat ja tarvitsevat erilaisia asioita.

Melkein jokaisella kaupunginosayhdistyksellä on niiden facebook-ryhmän taustakuvana oman asuinalueen joku katutaideteos. Ihmiset identifioi itsensä aika vahvasti niihin. Tollaset asiat muistuttaa siitä, että asiat on eettisesti oikealla tolalla.”

 

Ammatillisia syrjähyppyjä vai juuri oikeita askeleita?

Soveltavan taiteen opinnoissamme on pohdiskeltu toistuvasti ammatillista identiteettiä. Opintojeni aikana olen kirjoittanut ja puhunut moneen otteeseen siitä, kuinka ammatillinen identiteettini on erilaisista ja eri värisistä paloista yhteen kursittu tilkkutäkki, johon ompelen koko ajan uusia, mitä erikoisempia, toisinaan jopa yhteensopimattomia kankaanpalasia. Opinnäytetyössäni kirjoitan ammatillisesta identiteetistäni seuraavasti:

“Ammatillinen identiteettini on monitahoinen, ja viimeisten vuosien aikana olen paitsi ohjannut sirkusta, myös työskennellyt tuotannollisissa tehtävissä sirkusyhdistyksessä, päätoimittanut Suomen Nuorisosirkusliiton lehteä sekä kouluttanut eri alojen ammattilaisia sosiaalisen sirkuksen menetelmissä ja kohtaamisessa sirkuksen keinoin. Viimeisimmässä työpaikassani tehtävänäni oli harrastusmahdollisuuksien lisääminen nuorille lähiöissä.”

Keväällä tein jälleen kerran uuden ammatillisen loikan, tai syrjähypyn, jos niin tahtoo ajatella. Hyppäsin lähes suoraan soveltavan taiteen opinnäytetyön kirjoittamisesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, vapaaehtoiseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Palestiinaan.

Ihmisoikeustarkkailijoina valvoimme Israelin miehittämillä alueilla muun muassa armeijan tarkastuspisteitä ja rauhanomaisia mielenosoituksia sekä raportoimme ihmisoikeusloukkauksista, kuten alaikäisten pidätyksistä tai talojen ja muiden rakennusten tuhoamisista.

Tein siis äärimmäisissä olosuhteissa työtä, jollaista en ole koskaan tehnyt ja vieläpä itselleni täysin vieraiden ihmisten kanssa, jotka olivat paitsi työ- myös asuintovereitani. Kuulostaa siis siltä, että tällä kaikella ei ole oikeastaan mitään tekemistä koulutukseni tai osaamiseni kanssa. Siitä huolimatta koin, että ihmisoikeustarkkailijan saappaat olivat juuri sopivat soveltavan taiteen (melkein) maisterin jalkoihini.

Tehtyäni vuosia sirkusohjaajana haavoittuvaisessa asemassa olevien ihmisten kanssa olen oppinut ennen kaikkea kohtaamaan ihmisiä, improvisoimaan ja sietämään epävarmuutta. Olen oppinut sen, että mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelin (mutta silti kannattaa suunnitella). Olen oppinut, että en voi ottaa ihmisten kärsimystä henkilökohtaisesti. Olen oppinut, että hermoileminen ei kannata, ja että työporukan kanssa on paras vetää yhtä köyttä.

Vaikka mikään ei voikaan valmistaa siihen, minkälaista systemaattista sortoa ja kärsimystä palestiinalaiset kohtaavat päivittäin, tai miten reagoin aseita kantaviin sotilaisiin ja tarkastuspisteisiin, tiesin jo matkaan lähtiessäni, että kaikki aiemmin tekemäni ja kokemani helpottaa sen jäsentelemistä ja käsittelemista. Niin ihmisoikeustarkkailijana kuin sirkusohjaajanakin pyrin ennen kaikkea olemaan läsnä ja kohtaamisille altis sekä pitämään huolen siitä, että ennakoin tilanteita ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Länsirannalta haluan ottaa mukaani rohkeutta, kärsivällisyyttä ja peräänantamattomuutta. Sekä aika paljon huumoria ja elämäniloa, sillä miehityksen keskelläkin täytyy muistaa nauraa ja juhlia.

Luovaa hulluutta ikäihmisille

Image

Työskentelin kehittämishankkeessani taiteilija-kehittäjänä Palvelukoti Toukolassa, joka on Tampereen Koukkuniemessä sijaitseva tehostetun palveluasumisen yksikkö. Toukola aloitti toimintansa tammikuussa 2018 ja hankkeen tarkoituksena oli tukea uuden yksikön matkaa kohti kulttuurisesti aktiivista, osallistavaa ja osallistuvaa yhteisöä. Tähän pyrittiin taiteellis-kulttuurisella muutosprosessilla, jossa tuettiin henkilökunnan aktiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja osallisuutta ryhmäkotien arjen sisältöjen luomisessa sekä kulttuuritoiminnan toteuttamisessa omia persoonallisia voimavarojaan hyväksikäyttäen. Hankkeen kuluessa tätä kehittämistehtävää kuvaamaan muodostui käsite kulttuurinen työote. Jätän kuitenkin hankkeen ja kehittämistehtävän tarkemman kuvauksen tällä kertaa välistä, sillä halusin blogissani kuvailla toteuttamamme kulttuuritoiminnan kirjoa ja pohtia sen soveltuvuutta ikäihmisille. Kiinnostuneet saavat halutessaan aiheesta lisätietoa opinnäytetyöstäni Tavoitteena kulttuurinen työote – henkilökunnan palvelupolku Toiveiden Toukola -palvelumallissa.

Tyypillistä ikäihmisten hoivaorganisaatioiden virike- ja kulttuuritarjontaa ovat usein bingo, yhteislaulu, askartelu, tv:n katseleminen ja ulkoilu. Vuodenaikajuhlat, vapaaehtoisten vierailut ja musiikkiesitykset tuovat toimintaan vaihtelua. Perinteisen virike- ja kulttuuritarjonnan lisäksi Toukolassa lähdettiin rohkeasti kokeilemaan uusia aluevaltauksia: taidetuokioita, työpajoja, taiteilijavierailuja, taiteellisia interventioita ja luovaa tapahtumatuotantoa. Samanaikaisesti epäilevät kysymykset nousivat kuitenkin pintaan: Onko tarjoamamme toiminta ikäihmisille mielekästä? Entä jos se he vihaavat sitä? Voivatko 22-vuotiaan lähihoitajan ideat olla liian ronskeja? Kannattaako asukkaille tarjota heidän epämukavuusalueilleen menevää toimintaa?

Jos tällaiset kysymykset täyttävät mielen, niin millaista tuottamamme kulttuuritoiminta sitten oli? Hankkeen luovasta tapahtumatuotannosta löytyy oivallisia esimerkkejä perinteiselle viriketoiminnalle epätyypillisistä sisällöistä. Ensimmäisenä tapahtumana järjestimme ryhmäkodeille tupaantuliaiset, sillä tokihan uutta kotia on syytä juhlistaa! Vappuna toteutimme Kontukodin, Yhteinen keittiö -hankkeen sekä gerontologiopiskelija Tanja Tähden kanssa Vappubrunssin, jossa vappuherkuttelun lomassa esiintyivät mm. Kelot -mieskuoro, tanssiseura Hurmio ja Toukolan oma Iloinen kuoro. Toukokuussa järjestimme pihatalkoot, joissa istutettiin Toukolan sisäpihan istutuslaatikoihin kukkia, raparperia, perunaa ja sipulia. Kesällä laatikoiden antimet olivat henkilökunnan ja asukkaiden saatavilla. Kesäkuussa toteutimme koko talon yhteisenä voimanponnistuksena Toukolan sirkusteemaiset avajaiset, jonka ohjelmassa oli avajaisseremonia, konsertti, sirkus- ja vatsatanssiesityksiä, herkkubuffet ja toimintapisteitä, joissa yleisö pääsi kokeilemaan sirkuslajeja, bocciaa, polaroid-kameraa ja ongintaa. Kesäkuussa yhteisömuusikko Terhi-Tuulia Keränen esiintyi pihakonserttissa ja elokuussa yksi ryhmäkodeista vieraili Sara Hildenin taidemuseossa. Hankkeen loppuvaiheissa lähdimme joukolla Arvokas Vanhuus ry:n järjestämään senioridiskoon Tullipakkahuoneella.

Toukolan työntekijöiden tempaukset olivat myös ihastuttavia esimerkkejä rohkeasta ja innostavalla otteella toteutetusta kulttuuritoiminnasta.  Yksi työntekijä vei asukkaita sushille, joita eräs mukana ollut rouva maisteli ensimmäistä kertaa elämässään. Yksi ryhmäkodeista tilasi olohuoneeseensa Karoliina Blackburnin ja Elisa Piispasen tankotanssi- ja runoesityksen ”Rakas, sinä lennät”, jota koko yksikön väki kokoontui katsomaan. Yksi hoitajista auttoi asukasta tutkimaan Google Earth-sovelluksen avulla kotikontunsa maisemia.

Huolemme osoittautuivat lopulta turhiksi. Asukkaat osallistuivat hankkeen toimintaan mielellään ja kenties toiminta saattoi toisinaan viedä heitä myös hieman epämukavuusalueelle – sellaista elämä kuitenkin on! Oman havaintoni mukaan hoivaorganisaatioiden perinteinen virike- ja kulttuuritarjonta on usein tasaista, sillä uskomme tasaisuuden sopivan kaikille. Rohkeat avaukset saattavat puuttua myös siksi, että emme halua ottaa mokaamisen ja kielteisen palautteen riskiä, joten pelaamme varman päälle valitsemalla haaleanvärisiä vaihtoehtoja. Vanhuus ei kuitenkaan tarkoita, että elämästä pitäisi jättää pois uudet kokemukset, uuden oppiminen, elämän yllätyksellisyys ja jopa epämieluisat kulttuurikokemukset. Vanhuus ei tarkoita, että ikäihmiset tulisi kääriä kuplamuoviin. Siksi huolehtiminen siitä, miten uudet ideat kulttuuritoiminnalle otetaan vastaan tai miten ne soveltuvat ikäihmisille, on loppujen lopuksi turhaa ja pahimmillaan toimintaa rajoittavaa. Hankkeen mieluisampia oivalluksiani olikin se, että ikäihmisten parissa toimiessa voi, kannattaa ja pitääkin olla ripaus luovaa hulluutta.