Osallistava teatteri

Toni Kettukangas

Olen rajannut soveltavan taiteen YAMK-tutkinnon kehittämistyöni toiminnallisen työskentelyn osallistavan teatterin (participatory theatre) kontekstiin. Osittain tämä johtuu siitä toiminnan traditiosta, johon olen kiinnittynyt koulutuksen ja oman työskentelyn kautta. Koen edustavani osallistavan teatterin traditiota teatterityöpajan ohjaajana. Olen tottunut käyttämään tätä termiä omasta työstäni.

Tutustuin teatteri-ilmaisun ohjaaja -opinnoissani Augusto Boalin ”Sorrettujen teatteri” -menetelmän harjoitteisiin ja ajatuksiin, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Boalin sorrettujen teatteri keskittyy yksilön ja yhteisön voimaannuttamiseen. Opinnoistani lähtien menetelmän harjoitteet ovat kulkeneet mukana työskentelyssäni. Harjoitteet ovat monipuolisia ja niitä voi soveltaa eri ryhmille. Nojaan työskentelyssä myös kanadalaisen David Diamondin ajatuksiin osallistavasta teatterista. Diamond on Boalin oppilaita ja kehittänyt sorrettujen teatterin menetelmää omaksi Theatre for living -menetelmäksi.

Kehittämishankkeessa työpajatoimintaan osallistuminen oli lähtökohtaisesti vapaaehtoista. Osallistujat tulivat ja jäivät työpajaan omasta halustaan. Työpajalle osallistuvat osallistettiin toimintaan mukaan. Osallistamisessa tarjotaan osallistumisen mahdollisuus, jossa osallistuminen on lähtökohtaisesti vapaaehtoista (Tero Susanna, Malike-toiminta).

Osallisuus: Yksilön pysyvämpi ja syvempi kiinnittyminen yhteisöön tai mukanaoloon yhteisöllisesti tärkeissä prosesseissa. (Susanna Tero, Malike-toiminta)

Työpajatoiminnan oli tarkoitus siis olla toimintaa, johon osallistujat voisivat tuntea kuuluvansa ja vaikuttavansa. Työpajatoiminnan tarkoituksena oli lähentää osallistujia ryhmänä. Toiminnan tulisi myös olla sellaista mikä olisi osallistujille mielekästä niin yksilöllisellä kuin yhteisön tasolla. Mielekkyys tulisi ilmi osallistumisella toimintaan ja haastattelun palautteesta.

Marjo-Riitta Ventola (2011) määrittelee Centria ammattikorkeakoulun julkaisussa ”Ainutlaatuisia unelmia – kuvaus osallistavan teatterin työpajaprosessista” osallistavan teatterin toiminnaksi, jonka filosofia ja estetiikka liittyvät pedagogiseen ja sosiaalityön ajatteluun. Termit osallisuus, osallistaminen ja osallistuminen tulevat sosiaalipedagogiikan ja sosiaalikulttuurisen työn puolelta.

Sosiaalipedagoginen työ pohjaa kasvatusajatteluun, jossa ihmisen osallistuminen on kommunikaatioprosessin ydin. Osallistumisen myötä voi syntyä kokemus osallisuudesta ja kuulumisesta yhteisöön, vertaisuus. Osallinen voi ottaa vastuuta, lähteä tutkimaan ja koettelemaan oman elämänsä ratkaisuja ja valintoja. (Ventola 2011, 8.)

Lähtökohtana osallistavan teatterin toiminnalle on ihmisten kohtaaminen tilassa, jossa esteettinen muoto on kehyksenä yhteisöryhmien kohtaamiselle ja vuoropuhelulle. Esteettisellä muodolla voidaan tarkoittaa muuta kuin perinteistä teatteriesitystä. Muoto voi rakentua erilaisia työ- ja esitysmuotoja sisältävinä prosesseina. Pyrkimyksenä on eettis-sosiaalinen tila, jossa jokainen voi osallistua omana itsenään, omien voimavarojensa ja toimintakykynsä mukaan. (Ventola 2013, 11.)

Asetin kehittämishankkeen toiminnan periaatteeksi samanlaisen tavoitteen. Eettis-sosiaalisessa työpajatilassa jokainen osallistuja voi osallistua toimintaan omien voimavarojen mukaan, jokainen osallistuja tietää mitä tullaan tekemään, ryhmän vetäjää sitoo vaitiolovelvollisuus ja kaikki työpajatoiminnassa esiin tulevat asiat ja kokemukset voidaan käydä läpi työpajan aikana. Työpajaympäristö on paikka jossa saa epäonnistua ja tehdä virheitä eikä heidän toimintaansa arvioida tai aseteta arvojärjestykseen.

Osallistavaa draamaa ei rakenneta katsojia varten, vaan osallistujat luovat sen tarkastellakseen kulttuurisia merkityksiä. Osallistava teatteri on yhteisöllinen, draamallinen leikki, jonka fiktiivisen maailman osallistujat yhdessä luovat ja johon he osallistuvat roolissa toimien. Osallistavan teatterin keskeinen toiminnan muoto on improvisaatio. (Rusanen 2005, 24.) Improvisaatio on osa osallistavan teatterin työpajaprosessia. Työpajoissa osallistujat eivät työskentele valmiiden näytelmätekstien kanssa vaan tuottivat itse harjoitteissa, tarinoissa tai toisille osallistujille valmistetuissa esityksissä olleet sisällöt.

Kehittämistyön työpajojen toimintaa voi luonnehtia myös draamaprosessi -käsitteen avulla: ”Draamaprosessiin sisältyy eri draamatyöskentelyn työmuotoja, joilla tutkitaan elämän eri alueita, vuoroin kokemuksellisesti ja kokemusta reflektoiden. Työskentely tapahtuu työpajoissa, joiden tavoitteet määräytyvät ryhmän taustan ja tehtävän mukaan”. (Ventola ja Renlund 2005, 59.)

Valitsemalla tietyn työmuodon, ohjaaja ratkaisee myös tavan lähestyä fokuksessa olevaa aihetta. Työtavoista muodostuu ryhmän kulkema polku. Osallistuvan teatterin erityisyys on sopimus, jonka ryhmät tai yhteisöryhmät tekevät toiminnan alussa. Se rajaa ja suuntaa ohjaajan tekemiä valintoja. Sopimus kertoo, miten toiminnalliset ja esteettiset tarkoitukset painottuvat toiminnassa. Sopimus määrittelee ryhmän sääntöjä ja antaa suojaa jäsenten yhdenvertaiselle osallistumiselle. (Ventola 2013, 11.)

Kehittämishankkeen työpajoissa työmuoto muodostui sorrettujen teatterin harjoitteista ja improvisaatiosta. Lähtökohtana oli, että rohkaisen ryhmää tuottamaan omia sisältöjä harjoitteiden kautta ja luomaan omia tarinoita. Tätä kautta halusin osallistujien jakavan omia elettyyn elämään liittyviä tarinoita. Työskentelyä ja tarinoita rajasivat tietyt teemat, jotka sovimme yhdessä.

Tämä työskentelymuoto oli osa yhteistä sopimusta, jonka teimme ennen työpajakokonaisuuden alkua. Sovimme ryhmän kanssa myös siitä, ettei työpajoihin otettaisi katsojia vaan kaikki mukaan tulevat osallistuisivat toimintaan. Sovimme myös käyttäytymissäännöistä ja ryhmään liittymiseen liittyvistä säännöistä. Työskentelymme polkuna oli edetä yleisistä ilmaisuharjoitteista kohti omaa elämää liittyvien tarinoiden jakamista.

Pekka Korhonen (2014, 26-27) määrittelee teatterilähtöisen työskentelyn tarkoittavan yleensä työpajamuotoista toimintaa, jossa työskentelyn tarkoitus on tutkia jotain määrättyä elämän ilmiötä tai osallistujien omaa elämäntilannetta. Tällaisessa toiminnassa omistajuus tekemisestä on osallistujilla. Toiminnan vetäjän tehtävänä on oman ammattitaitonsa puitteissa tarjota osaamistaan toiminnan käynnistäjänä ja kehittäjänä. Luomisprosessin ajattelusta ja merkitystenrakentamisesta vastaavat osallistujat. Korhosen (2014) mukaan olennaista on yhdessä tekeminen:

Työskentely on tavallaan ”tekosyy” päästä dialogiin yhdessä. Kun osallistujat johdatetaan tekemään havaintoja totutuista poikkeavilla tavoilla, voidaan pysähtyä siihen mitä meille ja meissä tapahtuu. (Korhonen, 2014, 27.)

Korhosen ilmi tuomat ajatukset kuvastavat hyvin Toiveiden Näyttämön toimintatapaa ja tavoitteita. Tarkoituksena on, että osallistujilla on omistajuus työpajan toimintaan. Osallistujat ovat toiminnassa kokijoita ja tekijöitä sekä havainnoijia ja tutkijoita. Toiminnan tarkoituksena on herättää osallistujissa ajatuksia ja nähdä arkiseen elämään liittyviä asioita eri näkökulmista. Työpajoissa on tarkoitus keskustella omista kokemuksista ja siitä mitä on toisten esityksistä nähnyt – reflektoida kokemuksia ja havaintoja.

Rusanen (2005) määrittelee soveltavan teatterin genret ja tekemisen tavoitteet kolmeen alueeseen: yhteisölliseen, kasvatukselliseen ja terapeuttiseen. Toiminta kehittämistyön työpajoissa on ennen kaikkea yhteisöllisyyteen tähtäävää toimintaa, jonka kautta osallistujat voivat kehittää omia mahdollisuuksia ilmaista itseään. Toiminta saa siis myös pedagogisen ulottuvuuden. Työpajatoiminta ei ole terapiatoimintaa, vaikka se voi olla terapeuttista.

Teatterin terapeuttiset vaikutukset sisältyvät näkemisen ja nähdyksi tulemisen dynamiikkaan, itseyden ja toiseuden tunnistamiseen ja tästä seuraaviin ilmaisuihin haluista muuttaa jokapäiväistä elämää. Teatteri luo erityisen paikan tälle prosessille, jota Boal kutsuu ”esteettiseksi tilaksi”. Esteettinen tila ilmenee aina siellä missä erotetaan tilat näyttelijöille (actor) ja osallistujille (spectactor), tai kun tilassa ilmenee kahden eri todellisuuden erottautuminen. (Fieldhendler, 1994.) Esteettinen tila on paikka esityksille, joissa yksilön omat kokemukset muunnetaan ryhmän yhteisiksi kokemuksiksi symbolisien hahmojen kautta.

[..] by generalisation, and not by singularisation, we abandon a terrain which is more apt for study by psychotherapists and limit ourselves to that which is our terrain and our privilege: the art of theatre. (Boal, 1995.)

Fieldhendlerin (1994) mukaan, vaikka Boalin teatterityö tutkii päähenkilön (protagonistin) sisäisiä, psyykkisiä, todellisuuksia, työskentelyä ei voida määritellä tarkasti terapeuttiseksi. Terapeuttinen kehys vaatisi:

  1. Selkeästi määritellyn pohjan yhteistyölle missä osallistujien roolit ja suhteet olisivat tarkasti määritellyt,
  2. Selkeästi ja tarkasti määritelty kohde terapialle (tietyn oireen tai sairauden kukistaminen)
  3. Yhdessä sovittu aikajakso hoidolle.

Vaikka Fieldhendlerin mukaan Boalin teatterityö ei ole terapia perinteisessä mielessä, se kuitenkin tarjoaa parantavia voimia sosio-poliittisessa kehyksessä. (Fieldhendler, 1994.) David Diamond (2007) viittaa oman osallistavan teatterityönsä terapeuttisuuden tulevan toiminnan yhteisöllisestä ja interaktiivisesta luonteesta, jossa osallistujat ja yleisö yhdessä pohtivat yhteisöä puhuttelevia aiheita ja luovat jotain, josta on apua yhteisölle. Tämän toiminnan kautta syntyy toiminnan voimaannuttava vaikutus.

Kehittämishankkeeseen osallistui vapaaehtoisessa mielenterveystyössä asiakkaina, vertaisohjaajina ja työntekijöinä olevia henkilöitä. Koska hanke toimi mielenterveystyön yhteydessä haluan erottaa tekemisen terapiasta. Toiminta on ennen kaikkea ilmaisullista työpajatoimintaa, jossa toimitaan teatteritaiteen kentällä. Toiveiden näyttämön tavoitteena on osallistujien oma kokemus voimiensa lisääntymisestä eli voimaantumisesta ( Vuorovaikutuksellinen tukeminen 2002, 13). Osallistujat pääsevät turvallisessa ympäristössä heittäytymään uusiin tilanteisiin ja kokemaan onnistumisia. Itsensä haastaminen, onnistuminen ja kannustava ilmapiiri luovat osallistujia voimaannuttavan työpajan, joka heijastuu myös heidän arkielämäänsä.

Teatterilähtöisiä menetelmiä hoitotyön koulutukseen

Teatterilähtöisiä menetelmiä on käytetty Suomessa 1990-luvulta lähtien toiminnan kehittämiseen mm. erilaisissa yhteisöissä, laitoksissa ja hankkeissa. Tavoitteena on pyrkimys muutokseen: toisin tekemiseen ja ajattelemiseen sekä rajojen ylittämiseen. Tarkoituksena ei ole etsiä valmiita ratkaisuja vaan enemmänkin käsitellä asioita yhdessä toiminnallisin menetelmin.

Soveltavan taiteen YAMK-opintoihin kytkeytyvässä kehittämistyössäni tutkin, miten teatterilähtöiset menetelmät voisivat tukea sairaanhoitajaopiskelijoiden vuorovaikutustaitojen oppimista. Alun perin toive opiskelijoiden vuorovaikutus- ja tiimityötaitojen kehittämisestä tuli Turun AMK:n Salon toimipisteen hoitotyön koulutusohjelman opettajilta. Heidän ajatuksensa oli, että taidelähtöiset menetelmät voisivat tarjota työkaluja vuorovaikutukseen liittyvien tilanteiden opettamiseen sekä ongelmanratkaisukeskeiseen opetukseen. Omana tavoitteenani oli, että suurin osa opiskelijoista kokisi teatterilähtöiset menetelmät itselleen hyödyllisinä ja tarpeellisena osana hoitoalan koulutusta. Toisena tavoitteena oli antaa sysäys hoitotyön koulutuksen uudistamiseen taidelähtöisiä menetelmiä hyödyntämällä.

Joulukuussa 2016 pidimme suunnittelupalaverin kahden opintonsa aloittavan ryhmän tuutoropettajan, Liisa Anttilan ja Marjo Kaarron kanssa. Keskustelimme hoitoalan opinnoissa ja hoitotyössä tarvittavista tiedoista ja taidoista, jotka liittyvät vuorovaikutukseen ja sanattoman viestintään. Opettajien mukaan haastavat vuorovaikutustilanteet kentällä tulevat ammattiin opiskeleville usein yllätyksenä: ”Ihan oikeesti voiks siellä joku ihan lyödä?” Harjoittelujen purkutilanteissa on käyty keskustelua uhkaavista tilanteista tai esimerkiksi siitä, kuinka lujaa potilaan ranteeseen voi tarttua kiinni.

Työskentely alkoi tammikuussa 2017 osana opiskelijoiden korkeakoulu- ja työelämätaitojen opintoja. Käytin opetuksessa sekä yksilö- että ryhmäharjoitteita, joissa korostuivat kehon ja mielen yhteistyö. Nämä olivat mm. aisti-, liike- ja improvisaatioharjoituksia. Tavoitteena oli tarjota opiskelijoille potilaan kohtaamiseen liittyviä valmiuksia ja tukea heidän ryhmäytymisprosessiaan. Kehittämistyön tarkoituksena oli tarkastella opiskelijoiden kokemuksia sekä sitä, olisiko teatterilähtöisiä menetelmiä mahdollista saada tulevaisuudessa osaksi terveyden ja hyvinvoinnin koulutusohjelman opetussuunnitelmaa.

Jokaisella kokoontumiskerralla työskentely alkoi liikkeellisellä lämmittelyllä, joka viritti osallistujien kehon ja mielen toiminnallisiin harjoituksiin. Teatteri-improvisaatioiden avulla harjoiteltiin läsnäoloa, kuuntelemista ja toisen ihmisen kohtaamista. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvia reaktioita, eleitä ja aistimuksia ei voi aina ennakoida. Kohtaaminen vaatii siksi myös heittäytymistä ja epävarmuuden sietokykyä. Molempia tarvitaan myös sairaanhoitajan työssä.

Käytin työskentelyssä myös statusilmaisun harjoituksia. Statusilmaisu rakentuu mm. siitä, miten ihminen käyttää tilaa, millainen hänen rytminsä, liikkumisen tapansa ja puheäänensä on. Keskityin kehittämistyössäni nimenomaan keholliseen viestintään. Statusharjoitusten tavoitteena oli auttaa opiskelijoita tiedostamaan oma statusilmaisunsa ja ymmärtämään, miten oman ilmaisun joustavuus ja sopeuttaminen toisen ilmaisuun auttaa heitä toimimaan vuorovaikutustilanteissa.

Forum-teatterin avulla halusin tarjota opiskelijoille kokemuksia luovasta ongelmanratkaisusta tulevissa työtilanteissa. Forum-teatteri on brasilialaisen Augusto Boalin kehittämä osallistavan teatterin muoto, jota hän itse kutsui sorrettujen teatteriksi. Valittua teemaa käsitellään esittämällä tilanteet näytelmäkohtausten muodossa. Esityksessä ongelma kärjistetään äärimmilleen ja kohtaus päättyy ennen ongelman ratkaisua. Katsojat voivat ehdottaa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotka näytellään. Jokaisen tapaamisen päätteeksi varattiin myös aikaa keskustelulle ja reflektiolle, jotta osallistujat saisivat purkaa kokemaansa ja näkemäänsä.

Suurin osa 20 sairaanhoitajaopiskelijasta totesi teatterilähtöisten opintojen olleen itselleen hyödyllisiä ja antaneen työkaluja ryhmän rakentamiseen ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen. Harjoitukset lisäsivät opiskelijoiden itseluottamusta ja rohkeutta heittäytyä tilanteisiin. Toiminnallisuus synnytti ryhmässä ajatuksia, ideoita ja välillä vilkastakin keskustelua sekä mielipiteiden vaihtoa. Nekin, jotka eivät vielä nähneet harjoitusten yhteyttä tulevaan työhönsä uskoivat, että käsitellyt asiat palaavat todennäköisesti mieleen harjoittelujaksoilla ja myöhemmin työtehtävissä kentällä.

Toteuttamani pilottijakson ja sekä opiskelijoiden että opettajien haastattelujen pohjalta näen, että teatterilähtöisillä menetelmillä on paljon annettavaa hoitotyön koulutukselle. Hoitotyön opetusmenetelmät monipuolistuvat kaiken aikaa ja suhtautuminen niitä kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi. Opettajien mukaan taidelähtöisten menetelmien käyttöä hoitotyön opetuksessa voitaisiin lisätä tarjoamalla opettajille ja opiskelijoille mahdollisuuksia kokeilla niitä.

Entä olisiko teatterilähtöisiä menetelmiä opiskelijoiden mielestä tarpeen saada osaksi sairaanhoitajien ammattiopintoja? Suurimman osan mielestä olisi:

”Mä toivoisin että tää jatkuis”.

”Niin, olis joka lukukausi!”

”Kyllä aina täytyy osata vähän näytellä.”

 

 

 

 

 

 

 

Reflektion hetki

Toni Kettukangas

Olen opiskellut Turun taideakatemian soveltavan taiteen YAMK-tutkinnossa lukuvuoden 2016 – 2017. Koko tuon ajan olen ohjannut erilaisia teatteriin liittyviä työpajoja. Osaa työpajoista voidaan nimittää osallistavan tai soveltavan teatterin työpajoiksi, kun taas osa työpajoista ovat olleet lähempänä periteisempää esittävään teatteriin tähtäävää toimintaa. Kaikille työpajoille on ollut yhteistä kuitenkin se, että työskentelyyn liittyy reflektointi. Jokainen työpajaan osallistuva on saanut jossain vaiheessa kuulla minun esittämän kysymyksen: ”miltä nyt tuntuu?”, ”millainen fiilis?” tai ”miksi teidän mielestä teimme tämän harjoitteen?”.

Tuon kysymyksen esittämistä ja osallistujien vastaamisen tilannetta voisi kuvastaa tämän blogitekstin otsikolla. Osallistujat saavat hetken miettiä mitä he ovat kokeneet. He saavat jakaa sen toisten osallistujien kanssa. Osallistujat voivat peilata omaa kokemustaan toisten osallistujien kokemuksiin. Työpajan ohjaaja saa kuulla mitä ajatuksia ja tuntemuksia mikäkin harjoite ihmisissä herättää.

Olen käyttänyt tätä ajattelun ja keskustelun hetkeä työpajoissani useasti. Yleensä työpaja alkaa sillä, että kuulemme jokaisen osallistujan kuulumisia. Jokaisen harjoitteen jälkeen kysyn lyhyesti tämän ”mikä fiilis?” –kysymyksen. Jokaisen työpajan päätteeksi kokoamme ajatuksia siitä mitä työpajassa on koettu, kuultu ja nähty.

Miksi?

Tätä tehdään minun jokaisessa työpajassa. On aiheellista kysyä: miksi? Kanadalainen osallistavan teatterin kokenut tekijä David Diamond on avannut reflektion tärkeyttä kirjassaan ”Theatre for living – the art and science of community-based dialoque” (2007). Hän kertoo kirjassaan, että hänen työpajoissaan jokaisen pelin ja harjoitteen jälkeen vietetään rentoutunut ja lyhyt keskusteluhetki. Keskusteluhetkessä hän kysyy yhden kysymyksen osallistujilta: ”what is inside this game/exercise for you?” (Diamond 2007, 177.)

All the games are experiential and symbolic, and they will all have different meanings for different participants. The question invites the group to reflect on what each of them has experienced on a personal level doing the activity. (Diamond 2007, 177.)

Kysymykseen ei ole oikeaa tai väärää vastausta. Osallistujien omien ajatusten ja kokemusten ilmaiseminen sekä kuulluksi tulemisen kokemus ovat kaikkein tärkeimmät asiat. Kun osallistujat kertovat henkilökohtaisista kokemuksistaan toisille, osallistujat rakentavat yhteyksiä toisiinsa. Kertomalla kokemuksistaan osallistujat vahvistavat samankaltaisia kokemuksia tai haastavat toisia näkemään asioita eri näkökulmasta, jos kokemukset eroavat toisistaan. (Diamond 2007, 177.)

Usein käy niin että ensimmäisissä reflektion hetkissä osallistujat ovat hiljaa. Saattaa myös olla, että he ehkä kommentoivat kokemuksistaan pienin elein tai yksittäisillä sanoilla, lyhyesti. Työpajaohjaajan tehtävä on hyväksyä tämä ja rohkaista osallistujia jakamaan omat kokemukset toistensa kanssa. Pikkuhiljaa reflektion hetket saattavat kasvaa työpajan edetessä.

Ohjaajan tehtävä on luoda turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri, jossa jokainen osallistuja kokee omien ajatusten tulleen kuulluksi, ja että he kokevat ajatustensa olevan tärkeitä (Diamond 2007, 178). Kun osallistujat huomaavat, että heidän omilla ajatuksillaan on merkitystä, he haluavat jakaa enemmän kokemuksiaan. Ehkä osallistujat kokevat, että heidän sanansa ja aikansa ei mene hukkaan, kun toiset kuuntelevat.

Pilvistä….

Oli kesä ja kieltämättä oli pilvistäkin kesällä…. heh. Aurinkoakin on onneksi nähty, ja paljon muutakin kaunista.

Mutta nyt on taas tullut aika palata opintojen ääreen ja toiveissa siintää myös niiden loppuunsaattaminen!

Opinnäytetyö on varmasti useankin meistä päivän, viikon ja ehkä (monen?) kuukaudenkin sana. Omani on vielä ns. hautumisasteella sillä kesän monet soittokeikat ovat pitäneet kiireisenä eikä tahti vielä syyskuun alussakaan täysin helpota. Olen kuitenkin sopinut jo Tiina-Kaisan kanssa treffit joilla ruodimme tähän astisia tekstejä joten dedis syyskuun puoliväliin on näin ollen olemassa. Sitä kohti! Olkoon tämä blogini siis hyvä alku kirjoittamiselle.

Miten olen kokenut opinnot Turun amk:ssa? Onko niistä ollut hyötyä tai ainakin hupia? Näihin kysymyksiin on vaikeaa antaa yksiselitteistä vastausta… Mutta ainakin olen oppinut runsaasti eri taiteenaloilta ja -aloista sekä tavannut mahtavia ihmisiä, joihin muuten en todennäköisesti olisi ikinä tutustunut. Hyötyä ja synergiaa, sanoisin!

Opinnäytetyöni aihe on pysynyt jokseenkin samana, kenties sisältö on kiteytynyt -ja kiteytymässä – kuten lienee tarkoituskin. Uskoni aikuisten tavoitteellisen musiikinharrastamisen mahdollisuuksien tarjoamisen tärkeyteen on suuresti kasvanut.

Jollain lähipäivillämme puhuttiin tulevaisuuden trendeistä ja singnaaleista, meitä rohkaistiin visioimaan erilaisia tulevaisuusskenaarioita ja tulkitsemaan ajan merkkejä, mikä ilmiö saattaisi olla nousussa ja mikä kenties ei. Oman opinnäytetyöaiheeni uskon olevan tulevaisuuden nousevien trendien, jos ei nyt ihan aallonharjalla (sillä tavoitteellinen harrastaminen on aina haastavaa ikäryhmästä riippumatta ja vaatii yksilöltä melko paljon ponnisteluja -se ei siis ole kaikille sopiva harrastamisen muoto) niin ainakin vahvassa joukossa. Uskon että väestön terveiden ja aktiivisten ikävuosien noustessa myös klassisen musiikin harrastaminen vanhemmissakin ikäryhmissä lisääntyy ja musiikkiopistot ovat luontevia paikkoja tämän harrastuksen ylläpitämiselle.

Niin! Ja nyt, ei muuta kun kirjoittamaan…. Hyvää ja tuotteikasta syksyn alkua itsekullekin!

Pilvi Listo-Tervaportti 24.8.17

 

Tanssinopetusmetodeja kehittämässä, katsaus opinnäytetyöhön

Juuli Peltola-Kiviniemi

Tutkin kehittämishankkeessani rytmisen tanssinopetusmetodin hyötyjä ja käyttömahdollisuuksia tanssinharrastajien opettamisessa. Rytminen tanssinopetusmetodi on lainattu tanssitaiteilija ja professori Billy Siegenfeldin kehittämästä Jump Rhythm Jazz -tekniikasta, jonka yksi peruspilareista rytmilaulaminen eli scat-singing on. Hanke on toimintatutkimus, joka toteutettiin työpaikallani Lappeenrannan Tanssiopistossa, ja sen lähtökohtana on ollut tanssinopettajan työssäni havaitsemat puutteet tanssinharrastajien rytmisessä hahmotuskyvyssä ja tarkkuudessa.

Tanssissa liikkeet tehdään tietyssä rytmissä ja etenkin jazztanssissa rytmillä on historiasta kumpuava erityisasema. Kun katsotaan länsimaista taidetanssin kehitystä, huomataan että tanssin ja musiikin suhde on kuitenkin muuttunut. Olen alkanut kyseenalaistaa länsimaista ja suomalaista tanssinopetustapaa, jossa musiikkia lasketaan kahdeksaan ja laskuille osoitetaan omat liikkeensä. Tanssinopetuksessa ryhmän saaminen täysin yhdenaikaiseksi on haastavaa ja rytmisen kaavan noudattaminen tai aksenttien toteuttaminen on joillekin oppilaille vaativampaa kuin toisille.

Opiskellessani tanssinopettaja (AMK) -tutkintoa Turun Taideakatemiassa pääsin osallistumaan Jump Rhythm Jazz -tekniikan tunneille. Tekniikka koostuu useammasta modernista jazztanssista poikkeavasta piirteestä; siinä ei esimerkiksi käytetä laskuja ollenkaan vaan liikesarjojen opettelu ja tuottaminen tapahtuu rytmilaulamisen kautta. Rytmilaulaminen tarkoittaa siis erilaisten äänteiden ja tavujen laulamista halutussa rytmissä. Tekniikan innoittamana olenkin käyttänyt opetuksessani vuosien aikana rytmilaulamista ja kahdeksaan laskemista rinnakkain mutta en ole siirtynyt pelkkään rytmilaulamiseen.

Tutkimuksessani testattiin rytmilaulamisen opetustapaa tanssinharrastajaryhmillä ja verrattiin sen vaikutusta rytmien oppimiseen suhteessa kahdeksaan laskemisen metodiin. Opinnäytteessä painotetaan kuitenkin oppilaiden ja opettajien kokemuksia ja näkemyksiä opetusmetodeista, joita on kerätty koejakson lopussa kyselylomakkeen kautta. Tavoitteena oli selvittää, minkälainen vaikutus rytmilaulun kautta opettamisella on tanssinharrastajien rytmiseen hahmottamiseen, miten rytmilaulua voisi soveltaa tanssinharrastajien opetuksessa ja missä tilanteissa rytmilaulun metodi olisi erityisen käyttökelpoinen. Hankkeesta saatavan tiedon avulla voidaan laajentaa opettajien työkaluja, tarjota yksilöllistä oppimista tukevia keinoja, lisätä tanssinharrastajien tietoisuutta rytmien käyttämisestä sekä johdattaa oppilaita ohjaamaan omaa oppimistaan paremmin.

Saatuja tuloksia pääpiirteittäin:

Tehtyjen rytmitestien perusteella on vaikea osoittaa jommankumman metodin paremmuutta, sillä testituloksiin vaikuttavat mm. ylipäänsä taidoissa kehittyminen 4 kuukauden aikana, yksilöllinen rytmien hahmotustapa, se onko oppilaalla hyvä päivä/huono päivä sekä se, että testiin osallistuneet ryhmät eivät olleet välttämättä molemmilla kerroilla täysin identtisiä (oppilaiden poissaolot).

Rytmilaululla opetettujen oppilaiden kyselyn vastauksista tuli esiin, että valtaosa koki metodin tuovan positiivisia vaikutuksia omaan oppimiseen. Vastauksista tuli ilmi esimerkiksi, että rytmien ja niiden vaihtelujen sekä aksenttien hahmottaminen oli helpompaa. Myös musiikin ja tanssin yhteys tuntui vahvempana. Rytmilaulussa hankaliksi asioiksi nostettiin mm. liikesarjassa olevien taukojen pituuksien hahmottaminen.

Kahdeksaan laskemalla opetettujen oppilaiden vastaukset hajaantuivat enemmän kuin verrokkiryhmillä. Positiivisiksi asioiksi nousivat useimmiten mm., että taukojen pituudet oli helppo hahmottaa ja rytmitykset ylipäätään jäivät mieleen. Hankaliksi asioiksi nostettiin useimmiten esimerkiksi synkooppien hahmottaminen.

Opettajat kokivat molempien metodien käytön rinnakkain hyväksi keinoksi hyödyntää metodien ”parhaita puolia”. Opettajien näkemyksien mukaan esimerkiksi rytmilaulun kautta liikkeestä tuli tanssillisempaa, ja oppilaat hahmottivat aksentit ja rytmiset koukut paremmin. Tekniikkasarjoissa laskujen kautta opettaminen oli luontevaa kun taas koreografiaa tehdessä rytmilaululla sai tuotua liikelaatuja enemmän esiin. Lisäksi opettajat kokivat, että koreografian ”viilaamisessa” laskut auttavat varsinkin nuorempia oppilaita enemmän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että rytmilaulun kautta oppilaat oppivat liikefraasit ja niiden rytmitykset syvemmin.

Kaikkien vastauksien perusteella koejakso sai oppilaat kiinnittämään huomiota rytmeihin enemmän kuin ennen huolimatta siitä, kummasta metodista oli kyse. Vaikka samoissa kysymyksissä nostettiin vertailuryhmien välillä esiin samoja vastauksia, oli vastausten hajonnassa nähtävissä eroa. Koenkin, että pelkästään jompaankumpaan metodiin painottaminen saa kyseisen metodin tuntumaan ajan myötä luontevammalta, jonka vuoksi sitä ja sen vaikutusta omaan oppimiseen arvioidaan kenties positiivissävytteisemmin, kuin jos metodeja vaihdeltaisiin opetuksessa vuorotellen. Huomionarvoista oli, että lähes 70 % kaikista oppilaista toivoi opetuksen tapahtuvan jatkossa molempia metodeja yhdistellen.

Halutessasi voit lukea hankkeestani ja sen tuloksista tarkemmin opinnäytteestäni, joka julkaistaan sen valmistuttua Theseus-tietokannassa.