Projektista projektiin

Soveltavan taiteen YAMK opintoihin sisältyi 10 op VAVA-opintoja, eli vapaasti valittavia opintoja. VAVA-opintoihin sai halutessaan opinnollistaa myös erilaisia ammatillisesti kehittäviä projekteja ja koska itselläni oli tiedossa maaliskuulle 2018 näyttelyaika Taidekeskus Väinölään Varkauteen, päätin toteuttaa omat VAVA opintoni tämän näyttelyprojektin puitteissa.

Näyttelyn piti olla alun perin yhteisnäyttely, erään toisen taiteilijan kanssa, mutta syksyllä selvisi, että toinen taiteilija joutui perumaan oman osallistumisensa. Soveltavan taiteen opintojen aloitus syksyllä ja näyttelyn muuttuminen yksityisnäyttelyksi, laittoivat ajatukseni näyttelyn suhteen uusiksi. Aloitin näyttelyn ideoinnin puhtaalta pöydältä syyskuussa 2017, jolloin itse näyttelyyn oli aikaa enää kuusi kuukautta.

Pidin tässä vaiheessa kiinni vain alkuperäisestä näyttelyn nimestä NÄKY— NÄKYMÄ—NÄKYMÄTÖN, sillä mielestäni se oli moniulotteinen ja kiehtova. Uskoin saavani sen sopimaan myös uusiin tuleviin ajatuksiini. Lisäksi Taidekeskus Väinölän tilat koostuivat kolmesta erillisestä huoneesta, ja minua houkutteli ajatus siitä, että jokaisessa huoneessa oli omanlaisensa kokonaisuus.

Kirjasin VAVA projektin tavoitteeksi, että haastaisin itseni kuvataiteilijana uudenlaisten materiaalien äärelle. Halusin saada abstraktin NÄKY—NÄKYMÄ—NÄKYMÄTÖN- teeman toimimaan jollain tavoin myös konkreettisissa töissä ja pikkuhiljaa teema alkoikin näyttäytymään päässäni myös erilaisina näyttelyn materiaaleina, kuten valona ja äänenä.

Yksityisnäyttelyn pitäminen Soveltavan taiteen opintojen lomassa osoittautui mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Koska ideoin ja toteutin samaan aikaan myös Soveltavan taiteen kehittämishanketta palvelukodille, jossa korostui yhteisöllisyys ja asukkaiden osallistaminen, tuntui omien töiden esille asettaminen, nyt yllättävän hankalalta.

Ajatus siitä, että olin valmistunut vuonna 2008 kuvataiteilijaksi, ja nyt aloittanut Soveltavan taiteen opinnot, aiheutti jonkinlaisen uuden paineen. Minkälaisena taiteilijana haluan näyttäytyä? Ajatushan itseasiassa sopii, näin jälkeenpäin ajateltuna, hyvin myös näyttelyn teemaan. Kuvataiteilijanahan olen varsin näkymätön siihen asti, kunnes tuon työni muiden esille ja arvioitavaksi.

Koska kaipasin kipeästi uutta innostusta koko näyttelyprojektille, päädyin hakemaan inspiraatiota Valon kaupunki -tapahtumasta, joka järjestettiin Jyväskylässä 28.-30. syyskuuta 2017. Olin käynyt ennenkin tapahtumassa ja tiesin, että teokset olivat kiinnostavia ja olihan valo, yhtenä materiaalina, tuntunut jo muutenkin pyörivän ajatuksissani.

Valon kaupunki 2017 tapahtuma ei tuottanut pettymystä. Tapahtumasta löytyi useita hienoja teoksia, mutta ehdottomasti yksi vaikuttavimmista teoksista oli Sveitsiläisen Onur Dincin muraali, joka oli maalattu osittain ultraviolettivalossa näkyvillä maaleilla. Teos oli maalattu Ilmarisenkatu 7–9 kerrostalon päätyseinään ja muraali oli osa UPEA17-kaupunkitaidefestivaalia, jonka aikana toteutettiin yli 20 pysyvää muraalia eri puolille Suomea. Dincin teos valmistui Valon kaupunki -tapahtumaan ja oli valaistuna koko tapahtuman ajan.

Onur Dincin muraali, Ilmarisenkatu 7–9 Jyväskylä. Kuva: Heli Henrika.

Ihastuin oitis ajatukseen uv-valon käytöstä ja tilasin Valon kaupunki tapahtuman innoittamana kokeeksi itsellenikin fluorisoivia akryylimaaleja. Halusin päästä kokeilemaan, kuinka niitä voisi käyttää yhdessä tavallisten akryylimaalien kanssa. Ajatus maalauksista, jotka näyttäytyisivät kahdella eri tapaa, oli se, mistä erityisesti innostuin. Tein materiaalikokeiluja ja innostuin lisää. Löysin tekniikan, joka tuntui aidosti herättävän halun tehdä kuvataiteilijana uusia teoksia ja tuoda niitä myös esille. Päätin tehdä Taidekeskus Väinölään yhden kokonaan uuden teoskokonaisuuden, hyödyntäen tätä uutta tekniikkaa, ja kaksi muuta teoskokonaisuutta päätin koostaa vanhemmista töistäni.

Näyttelyyn valikoituneet teokset käsittelivät kaikki omalla tavallaan vuoden kulkua. Yksi teoskokonaisuus (”12”) hyödynsi vuonna 2008 otettuja valokuvia. Teos (”365”) koostui 365 valokuvasta ja oli samalla kuvapäiväkirja vuodelta 2011, ja uusin teoksista (”52”) koostui näistä 52:sta florisoivilla maaleilla maalatusta maisemasta. Alkuperäiset maisemat olin ottanut vuoden 2017-2018 aikana, yhden jokaisena viikkona.

Olin kuvannut maisemat puhelimella, jonka jälkeen tulostin ne, ja lopulta siirsin ne vielä kuvansiirtotekniikkaa hyödyntäen maalauspohjiin. Tämän jälkeen maalasin maisemien päälle osittain tavallisilla akryyliväreillä ja osittain fluorisoivilla akryyleillä. Tauluissa korostui ironia omia maisemakuvaustaitojani kohtaan. Koska en ole ammattivalokuvaaja, saan harvoin onnistumaan maisemakuvia sellaisenaan, kuin ne luonnossa näyttäytyvät. Nyt sain luvan kanssa maalata maisemiin juuri niin kauniit, hohtavat ja kirkkaat valot ja värit kuin suinkin halusin. Taulut toimivat myös ilman uv-valoa, mutta uv-valon kanssa, ne heräsivät eloon.

Käytin VAVA opintokokonaisuudesta nimeä Projektista projektiin, sillä se kuvastaa enemmän kuin hyvin, silloista ja myös tämän hetkistä omaa taiteellista työskentelytapaani. Taidekeskus Väinölän näyttelyyn oli, muutaman muuttujan jälkeen, vain kuusi kuukautta aikaa valmistautua, mutta toteutin sinne kahden muun teoskokonaisuuden lisäksi täysin uuden 52-maalausta käsittävän maalaussarjan. Tämän lisäksi, minulla riitti jostain aikaa, tai oikeastaan enemmänkin intoa ja halua, osallistua joulukuussa 2017 myös Keski-Suomen valokuvataiteen aluenäyttelyhakuun.

Teosehdotuksen teko Alue13-näyttelyyn oli loppujen lopuksi onnistunut veto, vaikka se vaatikin joulukuussa 2017 lisäponnisteluja kaiken muun työskentelyn keskellä. Teokseni pääsi mukaan Keskisuomalaisen valokuvataiteen 13. aluenäyttelyyn, joka järjestettiin Galleria Ratamossa Jyväskylässä 11.1.-4.2.2018. Tähän projektiin osallistuessani tuli nyt ideoitua ja toteutettua muutama teos valmiiksi hieman lyhyemmällä aikataululla, tämän isomman aikataulun lomassa. Näyttelyn jyryttäjänä toimi Suomen valokuvataiteen museon entinen johtaja Asko Mäkelä. Näyttelyyn mukaan pääsy antoi lisää uskoa tekemisiini. Tästä oli hyvä jatkaa kohti tulevaa omaa näyttelyäni.

Taidekeskus Väinölän näyttely oli maaliskuussa 2018 ja mielestäni ripustus onnistui yllättävän mutkattomasti. Sain näyttelyyn lopulta myös toisen itselleni uuden elementin, äänen. Uuden elementin myötä myös yksi vanhemmista teoskokonaisuuksistani heräsi uudella tavalla henkiin. Työstin teossarjaa hieman uuteen uskoon ja sain kuvien rinnalle varta vasten sävelletyn kappaleen. Kappaleen sävellyksestä vastasi Mika Kivinen.

Näyttelystä on kuunneltavissa äänihaastattelu, ja oikeastaan tuosta haastattelusta saa mielestäni hyvän käsityksen näyttelyn avajaistunnelmasta ja sen hetkisistä ajatuksistani.

Näky – Näkymä – Näkymätön

Lopetin VAVA opinnoista koostetun loppuraportin siihen, kun purin näyttelyn Taidekeskus Väinölästä. Kirjoitin myös siitä, kuinka samaan aikaan oli menossa teoshaku Valon kaupunki 2018 tapahtumaan ja kuinka päätin hakea myös itse tapahtumaan. Tein teosehdotuksen ja teoksesta oltiin kiinnostuneita, mutta sille ei kuitenkaan lopulta löytynyt sopivaa esityspaikkaa tämän vuoden tapahtumassa.

Projektista projektiin- ajatukseen sopii mielestäni hyvin se, että yleensä yhden projektin päättyessä toinen alkaa ja jollain tavoin uusi projekti on aina yhteyksissä edellisiin. Osallistuin kesän 2018 aikana HKL järjestämään avoimeen kilpailuun, jolla haettiin uutta ilmettä toteutettavaksi Helsingin metroasemien radantaustauluihin. Omassa teosehdotuksessani pääsin inspiroitumaan uudelleen omien, Taidekeskus Väinölän näyttelyyn maalaamieni, uv-maalauksien hehkuvista värimaailmoista. Tämä kilpailu on nyt ratkennut ja tuloksista pääsee lukemaan täältä:

Soveltavan taiteen opintojen myötä olen ehdottomasti rohkaistunut kuvataiteilijana innostumaan, kokeilemaan ja osallistumaan erilaisiin taideprojekteihin. Taide uusissa konteksteissa tarjoaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia ja ainakin itse aion ottaa näistä mahdollisuuksista selvää.

 

Sisaruudesta, taiteilijuudesta ja paikan hengestä

”Mikko Haikon ja Satu Haikon Maisemasta – taidenäyttely Lemin Vanhassa Pappilassa käsittelee maiseman kokemisen teemaa. Näyttely kysyy miten maiseman kokeminen; ihmisen sisäisen kokemuksen ja ulkoisen ympäristön kohtaaminen, välittyy taideteoksessa? Sisäistä ja ulkoista maisemaa tarkasteleva näyttely on lemiläislähtöisten taiteilijasisarusten ensimmäinen yhteisnäyttely. ”

-Ote lehdistötiedotteesta

Soveltavan taiteen Ylempi AMK-tutkinnossa vapaasti valittavien opintojen puitteissa toteutin erään pitkäaikaisen haaveeni; järjestin isoveljeni ja taiteilijakollegani Mikko Haikon kanssa yhteisnäyttelyn lapsuuden maisemiimme Lemille. Paikallisuus oli yksi lähtökohdistamme. Halusimme tutkia yhteistä kasvumaisemaamme, mutta myös sisäisiä maisemiamme, jotka näistä elämänlähtökohdista oli kummallekin omanlaisekseen muovautuneet.

Projekti oli meistä monella tasolla kiehtova, sillä olemme vuosien varrella monesti taiteilijoina huomanneet kiinnostuvamme hyvin samankaltaisista ilmiöistä ja näistäkin aiheista tekemämme aikaisemmat teoksemme pääsivät käymään galleriatilassa dialogia keskenään. Itseltäni oli esillä hiilipiirroksia, jotka olin toteuttanut vuosina 2014 ja 2015 sekä tussimaalauksia, jotka olin tehnyt kevään 2018 aikana. Esittelin työskentelyäni näyttelytekstissämme seuraavanlaisesti:

”Teokseni esittävät maisemia ja niissä koettuja vahvoja tunnelmia. Lähtökohtanani on usein tarve tutkia tarkemmin luonnossa kokemaani lähes maagisen tuntuista kauneutta. Haluan siten osoittaa arvostukseni metsää kohtaan ja näinkin pyrkiä vaalimaan sekä suojelemaan sitä. Maalausprosessi itsessään on minulle tila, jossa tuntea ja assosioida vapaasti. Maisemaan liittyvien teosteni ensimmäisiä teemoja oli luonnossa koetun pyhän kokemuksen ilmaiseminen, mistä se on muuttunut viime aikoina eräänlaiseksi ekokauhuksi. Kummitusjutut tuntuvat pelottavasti aiempaa realistisemmilta ajatellessani luonnon tilaa ja sen tulevaisuutta. ”

Veljeni toi näyttelyyn valokuviaan teossarjasta Solar, jossa hän tutkii valokuvan keinoin maisemassa olemista ja ensimmäistä kertaa esillä oli myös hänen maalauksiaan.

” Maalaaminen on minulle kehollista toimintaa, raakaa ilmaisua. Sitä voisi verrata painojen nostoon ja rumpujen soittoon. Niissä ollaan yhteydessä sisäiseen voimaan ja rytmiin. Parhaimmillaan maalatessa tietoisuus itsestä häviää ja hetken ajan maailmassa on vain väri ja kangas. Se on itselleni tärkeä ilmaisumuoto valokuvan rinnalla.” Veljeni kuvaili työskentelyään.

Näyttely oli kaiken kaikkiaan ilo toteuttaa. Ihastuttavat tilat sekä gallerian henkilökunta jäivät hyvällä tavalla mieleeni. Toivoisin kovasti, että galleriatoiminta Lemillä jatkuu tulevaisuudessakin. Myös tällä blogikirjoituksellani toivon tekeväni näkyväksi Lemin Vanhan Pappilan galleriatoiminnan antia.

Pohdin omia mahdollisuuksiani taiteilijana tukea niitä rakenteita, joissa työtäni voin toteuttaa. Soveltavan taiteen opintojen aikana olen saanut inspiroitua ja innostua monenlaisista erilaisista kehittämisnäkökulmista. Mietin, millaista kulttuuritoimintaa Lemin Vanhan Pappilan tiloissa voisikaan toteuttaa ja näen mielessäni runsaasti mahdollisuuksia. Uskon perusteluja kulttuuritoiminnalle olevan paljon myös pienemmillä paikkakunnilla. Kulttuuritoiminta voi esimerkiksi lisätä paikkakunnan kiinnostavuutta matkailijoiden silmissä ja tuoda sinne konkreettisesti ulkopuolista ostovoimaa, tarjoten samalla paikkakunnan asukkaillekin uusia elämyksiä. Galleria tarjoaa paikallisille kulttuurinharrastajille kohtaamispaikan ja taiteellisia keskustelunavauksia. Se jättää paikalle vähintäänkin muistijäljen ja uskon että kulttuuritoiminta kokonaisuudessaan vaikuttaa hyvin paljon paikan henkeen.

Teokset: Satu Haiko, Omenapuu I-III, 2018, 41,8 cm x 29,5 cm, tussi.

Oikealla kuvassa: Satu Haiko, Utu, 2015,130cm x 106cm, hiili kankaalle.

Satu Haiko, 2014, Kulku, 240cm x 164cm, hiili kankaalle.

Mikko Haiko: Valumaa, 2016-2017, 184 cm x154cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, Nimetön, 2014, 281cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.
Oikealla: Mikko Haiko, Autiomaa , 2015, 167cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, esillä neljä teosta valokuvasarjasta Solar; 2018, 20,4 cm x 16 cm, pigmenttivedos, diasec, editio 1/7 + 2 ap

Kuvat: Mikko Haiko, 2018.

Teksti: Satu Haiko.

Linkki lehtiartikkeliin: https://esaimaa.fi/uutiset/lahella/7d48b0e7-eb73-4997-8e33-3d6e1dd50bad

Ammatillinen elämäkertaprosessi osana YAMK-opintoja

Tarvitsen tarinoita itsestäni. Ilman niitä en
ole kukaan. Aineksia tarinoiden rakentamiseen
löytyy monesta suunnasta. Kun sukellan
taiteeseen, alan leikkien koota yhteen minua
lähestyviä tarinoiden palasia. Katoanko taiteesta
löytämiini aukkoihin vai löydänkö kodin, jossa
osista syntyy kokonainen elämäntarina?

Taide ja tarinat ovat paikkoja, joissa voin
leikkimällä rakentaa tarinani yhä uudelleen ja
koetella sen kestävyyttä: onko tämä tarina todella
minun, ja jakavatko muut sen kanssani?

Runo on kirjasta Taide ja toiseus, syrjästä yhteisöön (Krappala & Pääjoki, 2004). Kirjassa syvennytään elämän tarinoiden rakentamiseen taiteen keinoin. Olen törmännyt aikaisemminkin erilaisiin omaelämänkerrontaan perustuviin työtapoihin ja menetelmiin, ja nyt tarinallisuus ja tarinoiden hyödyntäminen ovat tulleet tutummaksi myös YAMK-opintojen kehittämishankkeeni lähdekirjallisuuden myötä. Viittaan tekstissäni myös toiseen teokseen nimeltä Taiteeksi tarinoitu oma elämä (Sava & Vesanen-Laukkanen, 2004).

Tämä runo sai minut pohtimaan Soveltavan taiteen opintojen osana olevaa ammatillisen elämänkertaprosessin työskentelyä, jonka kautta oli tarkoitus muodostaa ammatti-identiteetin kehittymispolku. Runo sai minut pysähtymään, sillä siinä mainitaan tarinoiden palaset ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että omassa prosessissa syntyi kyllä paljon palasia, mutta ne ovat yhä kasaamatta.

Palatessani tässä vaiheessa uudelleen, opintojen loppusuoralla, ammatillisen elämänkertaprosessin äärelle, Taiteeksi tarinoitu elämä- teos osoittautui mielenkiintoiseksi keskustelukumppaniksi. Kirjassa avataan oppilaiden ja opettajien elämäntarinoiden syntymistä ja työstämistä taiteen keinoin ja kirjassa pääsee tutustumaan myös ammattitaiteilijan omaelämänkerralliseen työskentelyyn. Kirjan tekstit koskettavat, sillä myös omat ammatillisen identiteettini peruspilarit nousevat samoista taustoista. Olen kuvataiteilija ja ammatillinen opettaja.

Ammatillinen elämänkertaprosessi alkoi yllättävän intensiivisellä ja intiimilläkin tavalla; kanssaopiskelijoiden elämäntarinoilla. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta toisten tarinat saivat ainakin minut epävarmaksi. Kanssaopiskelijoihin tutustuminen ja heidän tähänastisen elämänpolkunsa kuuleminen, herätti toisaalta valtavaa kiinnostusta, mutta korosti myös vahvasti tämän päivän jatkuvassa muutoksessa elämistä. Olinhan myös itse hyppäämässä omilta, jo tutuiksi tuntemiltani, peruspilareilta melko vieraaseen maailmaan. Mihin suuntaan olin nyt lähdössä? Minkälaisia polkuja soveltavan taiteen maastossa oli avautumassa?

Ammatillisen elämänkertaprosessin tuli olla opiskelijan omaa reflektointia opintojen ajalta. Vaikka tarkoituksena ei ollut kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, ajatus sanallisesta päiväkirjasta tuntui itselleni vieraalta. Koska päiväkirjaamisessa kaikki tyylit olivat sallittuja, lähdin toteuttamaan kuvallista päiväkirjaa. Ehkä kaiken uuden ja epävarmuudenkin hetkellä tarvitsin juuri tuota, runossakin mainittua leikkimielisyyttä oman tarinani tarkasteluun.

Minna Strömbergin (2004, 135-136) mukaan identiteetin hahmottaminen taiteellisen toiminnan kautta, voi olla kuin kuvallinen löytöretki, jossa säännöt ja päämäärät eivät ole ennalta sovittuna. Valokuvaaminen oli minulle toisaalta hyppy taiteen leikkimielisyyteen ja ennalta-arvaamattomuuteen, ja toisaalta laskeutuminen itselle tuttuun tekniikkaan. Myös minä uskon, että kuvallisella ilmaisulla lähdetäänkin usein etsimään jotain, mitä ei vielä tunneta tai mitä ei ole olemassa. (Sava & Laukkanen, 32).

Uskon, että lähdin tekemään päiväkirjaamista kuvallisena, koska soveltavan taiteen arvoitus ja oman paikan löytyminen sen kentältä, tuntui samaan aikaan äärimmäisen kiinnostavalta, mutta myös pelottavaltakin löytöretkeltä. Kuvasin opintojen aikana paljon ja koitin kuvilla pitää päiväkirjaa tapahtumista, opintojen etenemisestä ja asioista, joihin kiinnitin huomiota. Ehkä siksi, että päiväkirjaamiselle ei ollut tarkkoja sääntöjä, ammatillinen elämänkertaprosessi herätti ainakin minussa isomman prosessin, kuin mitä ehkä oli tarkoitus.

Ammatilliselle elämänkertaprosessille oli varattu opintojen aikana yhteisiä reflektiopisteitä, joissa kävimme läpi mihin työskentely oli alkanut viemään ja miltä näyttäytynyt. Silti minusta tuntui koko ajan siltä, ettei prosessille ei ollut näkyvissä selvää maalia tai lopetusta. Verrattuna ammatillisen elämänkertaprosessin intensiiviseen ja intiimiin aloitukseen, olisin kaivannut myös loppuun samanlaista mahdollisuutta prosessoida sen hetkinen elämänkerta jonkinlaiseksi paketiksi. Koen että ammatillinen elämänkertaprosessi toimi, ainakin minulla, vasta eräänlaisena lämmittelynä ja materiaalin hankintana.

Strömberg kertoo osallistumisestaan työpajaan, jossa omaa elämänkertaa työstettiin erilaisten tehtävien avulla. Yksi työpajan tehtävistä oli ” Mistä tulen” ja vaikka Strömberg käsitteli kyseisessä tehtävässä lapsuuttaan, löydän hänen taiteellisesta prosessistaan monta kohtaa, johon samaistun. Strömberg kuvasi lapsuudenkodin ympäristöä ja lopullisessa teoksessa näitä kuvia menneestä elinympäristöstä on työstetty palapelimäiseksi koosteeksi, tilkkutäkiksi. Tämän palapelimäisen pohjan päälle Strömberg oli rakentanut muistoja hänestä lapsen hahmossa. (Strömberg 2004, 136-137.)

Taiteellinen prosessi on kummallinen juttu. Ajatustyötä tekee huomaamattaan ja sitten yhtäkkiä palaset ikään kuin loksahtavat paikoilleen. Jos ammatillisen elämänkertaprosessin tarkoituksena oli muodostaa ymmärrys siitä, minkälaisena soveltavan taiteen ammattilaisen identiteetti voisi näyttäytyä, niin runon ja myös Strömbergin (2004) kirjoituksen inspiroimana oivalsin, että ehkä tällä hetkellä myös omaa ammatillista identiteettiäni kuvaisi parhaiten palapeli.

Uskon, että soveltavan taiteen ammattilaisen vahvuus voisi löytyä siitä, että osaisi kääntää omasta ammatillisesta ”tieto-taitovarastostaan” sujuvasti käyttöön oikeat palat oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tähän ajatukseen sain vahvistusta myös opintojen aikana tutuksi tulleesta julkaisusta: Training artists for innovation: Competencies for new contexts, jossa esitellään kattavasti soveltavan taiteen tekijältä vaadittavia kompetensseja. (Lehikoinen & Heinsius 2013). Osa kompetensseista on vahvasti omaan persoonaan sidottuja, mutta suuri osa niistä on myös opittavissa.

Palapeli-ajatuksen myötä pääsin hyödyntämään ammatillisen elämänkertaprosessin aikana kuvaamaani materiaalia. Etsin joukosta sellaisia kuvia, jotka muistuttivat minua omista vahvuuksistani, kokemuksista, ammatillisesta osaamisestani ja myös haasteista. Löysin sellaisen leikkimielisen muodon, jonka parissa voin, ikään kuin luvan kanssa, jatkaa vielä ammatillista tutkimusretkeä ja rakentaa vielä uusiakin paloja. Saan kirjaimellisesti leikkimällä rakentaa tarinaani yhä uudelleen ja uudelleen ja koetella samalla myös sen kestävyyttä: onko tämä tarina todella minun, ja jakavatko muut sen kanssani?

Taiteeksi tarinoidut omat elämät eivät aina avaudu samalla tavalla ulkopuolisille. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Kuvallisuus antaa mahdollisuuden myös abstraktimmalle vapaudelle, jolloin ei ole pakko sanallisesti repiä ja selittää itseään auki liian paljastavasti (Strömberg 2004, 134). Pääjoen (2004,121) mukaan tämän päivän ihmisiä leimaa loputon identiteettien etsintä ja samalla kuitenkin kaipuu yhteyteen toisten kanssa. Niin kuin runossakin sanotaan, ilman tarinoita itsestäni, en ole kukaan. Tarvitsen tarinoita itsestäni ja itselleni.

Kuten minullekin kävi, uuden ja oudon äärellä, turvauduin kuvalliseen ilmaisuun, sillä sanoja ei tuntunut löytyvän. Kuitenkin, kuvallisen prosessin kautta, tätä tekstiä kirjoittaessani, sanojakin taas löytyy. Uskon, että nykymaailman jatkuvan muutoksen keskellä tarvitsemme kaikki keinot käyttöön, jotta ymmärtäisimme paremmin itseämme. Opettajana minulla on huoli varsinkin nuorista. Myös leikin tulisi olla sallittua. Jos oma itseys vahvistuu, kasvaa myös sietokyky toisiin ja erilaisuuteen (Strömberg 2004, 134). Sitähän tämä maailma kipeästi tarvitsee.

Haluan lopuksi vielä kertoa erään sattuman, sillä aloitin tämän blogitekstin kirjoittamisen eräänä iltana, jolloin minulla sattui olemaan myös televisio auki. Sieltä tuli Kesäterassi-ohjelma (2018) jossa vieraana oli Baba Lybeck. Ohjelma pyöri taustalla, mutta havahduin jossain vaiheessa kuuntelemaan haastattelua, koska sielläkin puhuttiin tarinoista. Haastattelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuinka sosiaalisen median myötä nykynuorten kirjallinen ilmaisumuoto on vaarassa lyhentyä ja sitä myötä vaarassa myös köyhtyä. Toisaalta haastattelussa pidettiin positiivisena sitä, että nykyään syntyy myös jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja tilalle. Haastattelussa nousi esille esimerkiksi Instagram Stories, väline, jonka avulla voi nimenomaan kertoa tarinoita pelkästään kuvilla.

Mielestäni Baba Lybecin loppusanat Kesäterassi-ohjelmassa (2018) sopivat myös tämän blogitekstini lopetukseen. Sanat menevät vapaasti muokattuna ja lyhennettynä näin: Tarinat eivät kuole koskaan. Tarinat ovat aina, koska ihminen elää tarinoista. Mehän myös tarinallistetaan elämäämme koko ajan, jakamalla elämäämme esimerkiksi somessa. Tarinat elää ja hyvät tarinat myös säilyvät ikuisesti.

Kuva: Ammatillisen elämänkertaprosessin aikana syntyneitä palapelinpaloja.

 

Lähteet:

Kesäterassi – 2. kausi – Jakso 9: Vieraina Baba Lybeck ja Teemu Potapoff, 2018. Mediahub TV-Tuotanto. Esitetty 26.7.2018. MTV3.

Krappala, M. & Pääjoki, T. 2003. Taide ja toiseus: Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Lehikoinen, K. & Heinsius, J. 2013. Training artists for innovation: Competencies for new contexts. [Helsinki]: Theatre Academy of the University of the Arts Helsinki.

Pääjoki, T. 2003, Leikkivät tarinat. Teoksessa: Taide ja toiseus: Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Sava, I. & Vesanen-Laukkanen, V. 2004. Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Strömberg, M. 2004. Junttaan minuuteni multaan, ravitsen juuriani menneellä, kasvatan oksillani tulevaa. Minä itsessäni, suvussani ja ympäristössäni- Omaelämänkerrallista työstämistä kuvataiteen keinoin. Teoksessa: Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kehollisuudesta

”Real life, I touch you on a screen

Touch me, touch me
I long to live for real
Touch me, touch me
I’m just as human as a human can be
Please touch me”

Carlson, M. / Weeping willows

Jos tähän aikaan jotain nyt toivoisin, niin jonkinlaista puolustusta ja ymmärrystä sille, että ihminen on kehollinen ja moniaistinen olento, jolla on tarve elää rikasta kokemuksellista elämää. Tai ainakin itselläni on.

Soveltavan taiteen ylempi AMK-tutkinnon aikana olen saanut keskustella esimerkiksi taiteen mahdollisuuksista tarjota tilaisuuksia ihmisille kokea moniaistisia elämyksiä. Silti huomaan näissäkin opinnoissa istuvani pääasiassa päätteen ääressä.
Onneksi etäopinnot mahdollistavat myös vapaamman aikatauluttamisen ja olen pyrkinyt rakentamaan arkeani siten, että voisin monipuolistaa kehoni liikeratoja tietokoneella työskentelyn lisäksi. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että nykyaikana elämä salakavalasti siirtyy tietokoneelle yhä enemmän. Työ, opinnot, vapaa-aika, asioiden hoitaminen ja sosiaaliset kohtaamiset… Kaikki pitäisi tehdä päätteellä. Mitä teen sillä kaikella potentiaalilla, joka todellisuudessa elää kehossani vaikka hyppiä, juosta, nähdä, kuulla tai tuntea ihollani? Niin paljon tarinoita syntyy katseen, liikkeen, kosketuksen ja äänenpainon kautta, katoavatko ne ja mitä tulee tilalle?

Millaista on ollut opiskella yhdessä koulutovereiden kanssa etänä? No, mahtavista tyypeistä ja hauskoista lähijaksoistakin huolimatta välillä melko yksinäistäkin. Huomaan näissäkin opinnoissa entisestään korostuneen tarpeen kohtaamisille. Ja senkin kautta motivaationi nimenomaan soveltavaa taidetta kohtaan kirkastuneen; taidetta, vuorovaikutusta, liikettä, nähtävää, kuultavaa, kohtaamisen tiloja tarvitaan!

Luin Timo Klemolan teoksen ”Liikunta tienä kohti varsinaista itseä” (1990) ja se muodostui itselleni hyvin tärkeäksi teokseksi. Klemola käyttää tutkimuksessaan fenomenologisen filosofian käsitteitä Martin Heideggeriltä, Maurice Merleau-Pontyltä, Jean-Paul Sartrelta ja Emmanuel Levinasilta, joiden avulla hän pyrkii paljastamaan ihmisen liikkumiseen liittyviä kokemuksen tasoja ja rakenteita. (Klemola, 1990, 1) Hän tarkastelee teoksessaan mm. sitä, kuinka eri liikkumisen tavat asettuvat suhteessa Heideggerin varsinaisen ja epävarsinaisen olemisen käsitteisiin.

”Tutkimukseni keskeinen teema on, että nimenomaan kehollisen kokemuksensa kautta ihminen voi tematisoida maailmassa-olemisensa ja valita varsinaisen olemisen epävarsinaisen sijaan. Liikkeen avulla ihminen voi tutkia itseään. Hän voi tutkia suorituskykynsä rajoja, ilmaisukykynsä rajoja, mutta myös mahdollisuuttaan olla varsinaisesti.” (Klemola, 1990, 60)

En omassa liikekokemuksessani kaipaa vahvistusta sille, ettenkö juuri käyttämällä kehoani monipuolisesti voi kokea vahvoja elämyksiä, jotka ovat hyvin merkityksellisiä itselleni elämäni käsittämisessä ja kokemisessa. Mutta sen filosofinen perusteleminen kulttuurissa, jonka historiassa on arvostettu karkeaa jaottelua esimerkiksi järkeen ja tunteisiin, on hyvin virkistävää. Jaana Parviainen toteaa filosofisessa tutkimuksessaan ”Tanssi ihmisen eksistenssissä” ajattelusta seuraavaa:

Taiteilijan ja käsityöläisen työn prosessissa on mahdotonta erottaa, milloin käsi kuljettaa tekijää, milloin tekijä kättä, koska käsi, joka työskentelee, on ajatteleva käsi kehossa. ”(Parviainen,1994, 25)

Kehollani tunnen, näen, kuulen, aistin, teen, ajattelen ja ymmärrän ympäristöäni. Näin myös tehdessäni taidetta olen tekemisen prosessissa kokonaisvaltaisesti läsnä. Opin itsestäni ja ympäristöstäni ja tuon siihen jotain uutta, saaden kenties itsekin uudenlaisia oivalluksia. Eräs viime aikoina lukemani ja mielestäni hyvin kiinnostava kirja on Juha Varton kirjoittama estetiikan teos Kauneuden taito (2001), jossa hän toteaa:

”Taiteen tekeminen on ihmisen eräs maailmasuhde, pyrkimys suhteuttaa itsensä ja toimintansa sen mukaan, jossa todellistuu, ja myös yleensä onnistumista tämän suhteen aina uudenlaisessa artikuloimisessa. Taiteen tekeminen tarkoittaa aivan tietynlaista suhdetta ympäristöön ja omaan itseen, suhdetta, jossa maailma on tärkeämpi kuin tekijä, koska taiteen tekemisessä tekijä käsittää kasvaneensa ja kasvavansa maailmasta ja olevansa itse maailman ilmaus. ” (Varto, 2001, 63)

Soveltavan taiteen opinnoissa meillä oli eräällä lähijaksolla luennoitsijana tulevaisuuden tutkija, jolta saimme tehtäväksi pohtia tulevaisuuden näkymiä. Kuvittelisin kohtaamisten ja kehojemme monipuolisen käytön tarpeen lisääntyvän entisestään. Koen oman kehon ja itsensä kuuntelemisen olevan hyvin tärkeää nykyaikana, jolloin valintoja täytyy tehdä jatkuvasti, kun markkinointia erilaisista vaihtoehdoista tulvii monesta eri suunnasta. Ihan vaan, jotta löytäisi suunnista sen, jota itse haluaa kulkea.

Lähteet:

Weeping willows. 2002. Into The Light. Grand Recordings. Virgin Records Sweden AB.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito: Estetiikkaa taidekasvattajille. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy.

Klemola, T. 1990. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä: Liikunnan projektien fenomenologinen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Parviainen, J. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä: Filosofinen tutkielma tanssista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Omakustanteella maailmalle?

Luova tuottaja on siinä mielessä auvoisessa tilanteessa, että hän voi leipoa oman alansa piiriin niitä asioita, joihin itse kokee intohimoa ja osaamista. Toinen asia sitten onkin saako siitä voita leivän päälle vai ei. Jos markkinarako on passeli ja oman työn markkinointi kunnossa, en koe sitäkään ongelmaksi. Aikaa ja työtä se vaatii, se on selvä.

Otin oman lopputyöni aiheeksi käsikirjoitukseni, jonka tein ystäväni kanssa. Se on lastenkirja 7–12-vuotiaille lapsille. Tarina kertoo jännittävästä seikkailusta pienessä kylässä. Kirjan yksi erityisyys piilee jokaisen luvun perässä olevissa resepteissä. Kirja houkuttelee lukemaan, mutta myös touhuamaan keittiössä.

Tarjosimme käsikirjoitustamme kustantamoihin. Yksi antoi alustavaa vihreää valoa, jonka jälkeen kukaan ei enää vastannut kyselyihimme. Muutamasta tuli ei kiitos. Loput eivät vastanneet yhtään mitään. Käsikirjoitus unohtui, painui takaisin pöytälaatikkoon.

Tekemämme työ ei kuitenkaan unohtunut muutaman laatikkovuoden aikana. Aina välillä mietimme, että jotain sille pitäisi tehdä, kunhan saisi aikaiseksi. Uskoimme tarinaamme, meistä se oli mainio. Lopputyö antoi hyvän sauman lähteä työstämään omaa teostamme omakustanteisesti eteenpäin. Nyt kun mietin kaikkia käytettyjä työtunteja luonnoksen edistämiseksi, en tiedä olisinko lähtenyt siihen hommaan ilman lopputyön kimmoketta.

Uuden äärellä, omin ehdoin

Retki on ollut opettavainen. Olen oppinut kirjan taitosta, luettavuudesta, kansien merkityksestä, yhteydenpidosta omakustanteen julkaisupaikkaan, sen kiemuroista ja jäykkyydestä. Olen saanut tehdä kirjallemme markkinointikalenterin ja tiedotepohjat, joutunut huomaamaan, että jo painetussa kirjassa on virhe ja hoitamaan koko painatusprosessin uudestaan. Olen manannut sitä, että emme saaneet kustannussopimusta ja kiitellyt siitä, että emme sitä saaneet.

Sillä nyt, kun homma alkaa saada siivet, on kaikki omaehtoista ja jännittävää. Minä tein tämän itse. Me saamme päättää mitä teemme kirjamme kanssa jatkossa. Kirjoitammeko jatko-osan (kyllä), käännätämmekö englanniksi (kyllä), pidämmekö myöhemmin kirjajulkkarit, kun kirjoja on kaksi (ehdottomasti kyllä).

Pystyn kuvittelemaan itseni muidenkin teosten luovana tuottajana, joka pitää lankoja käsissään, hoitaa osaajat taittoon ja kansityöhön, tarttuu markkinointiin ja vie homman maaliin. Ensin pitää tietenkin olla usko itse kirjaan, sillä se on kaiken moottori.

Mikä onni onkaan ollut saada opiskella luovaa tuottamista Turun Taideakatemiassa. Viimeistelen lopputyöni (ja otan siihen näistä vihoviimeisistä öistä aikaa) ja suljen yhden sivun elämässäni. Mutta toinen on jo auki, Pitkola pitää siitä huolen.