Näkövammaisten taidekokemuksiin liittyvät haasteet

Viliina Koivisto & Niina Huovinen

Make Sense -projektiin liittyen haastattelimme näkövammaisryhmää heidän taidekokemuksistaan. Haastattelussa etsimme tietoa taidekokemuksen syntymisestä ja tavasta kokea kuvataidetta ilman näköaistia. Keskustelussa nousi esiin tekijöitä, jotka asettavat haasteita taidekokemuksen syntymiselle. Make Sense -projekti ei tähtää näiden haasteiden kehittämiseen, mutta kokosimme esiin tulleita huomioita yhteen ja julkaisemme ne tässä blogitekstissä. Ajattelimme, että julkaisusta voivat hyötyä esimerkiksi museoiden yleisötyötä tekevät tahot.

Taidenäyttelykäyntien yleiseksi ongelmaksi nousi muun muassa opastusryhmien suuret koot. Näkövammaisille suunnatuille, kuvailutulkkausta sisältäville opastuskierroksille voi osallistua yhdellä kertaa jopa 20 henkilöä. Tämä ryhmäkoko muodostuu  nopeasti, koska moni näkövammainen tarvitsee mukaansa myös avustajan. Isojen ryhmäkokojen ongelma on siinä, että kuvailutulkkausta on silloin vaikea kuulla. Ryhmissä syntyy myös keskusteluja, joka voi häiritä entisestään taaempana seisovien mahdollisuutta kuulla tulkkausta.

Kuulemisvaikeuksista keskustellessamme esiin nousi myös museoiden lattiamateriaalit. Me näkevät emme välttämättä kiinnitä näihin tekijöihin huomiota, mutta jos teosten tavoittaminen on pelkän kuuloaistin varassa, on kaikki akustiikkaan liittyvä ratkaisevassa roolissa. Olisi hyvä, jos näyttelytilojen pintamateriaalit olisivat sellaisia, jotka aiheuttaisivat mahdollisimman vähän ylimääräistä ääntä tilaan.

Jotkut museoista, kuten Helsingissä Ateneumin taidemuseo, tarjoavat kuvailutulkkausta ääniopasteiden yhteydessä. Tällöin näkövammainen voi kuunnella tulkkauksen itsenäisesti äänitteeltä. Ääniopastus ja kuvailutulkkaus ovat eriasia. Ääniopasteet ovat suunniteltu näkeville ja niissä keskitytään selvittämään teosten ja tekijöiden lähtökohtia ja taustoja. Nämä tiedot kiinnostavat erittäin paljon myös näkövammaisia, mutta ensin heidän on saatava yksityiskohtainen, sanallinen tulkinta teoksesta, jotta hekin olisivat nähneet teoksen. Kuvailutulkkauksen tullessa ääniopasteen yhteydessä nauhalta, näkövammaisella ei ole kuitenkaan mahdollista kysyä tarkennuksia niihin aiheisiin, joista hän on henkilökohtaisesti kiinnostunut. Pohdimme, voisiko museohenkilökuntaa lisäkouluttaa palvelemaan näkövammaisia museovieraita siten, että näkövammaisilla olisi mahdollisuus kysyä tarkentavia kysymyksiä halutessaan.

Hankalaksi koettiin myös näyttelytilojen valaistus. Osa näkövammaisista ei ole täysin sokeita, joten hyvän valaistuksen avulla heidän olisi mahdollista nähdä teosten yksityiskohtia. Museoiden valaistusta on vähennetty teosten säilyvyyden vuoksi. Keskustelussamme pohdittiin kuitenkin, olisiko teoksia mahdollista valaista näkövammaisia varten tilapäisesti paremmin. Pohdimme myös, onko valaistustekniikka kehittynyt jo niin pitkälle, että näkövammaisille voitaisiin suunnitella valaisimia, jotka eivät vahingoittaisi teoksia ja joita he voisivat kantaa mukanaan museovierailun aikana. Yksi haastateltavista pohtii olisiko näkövammaisilla mahdollisuus ottaa teoksista valokuvia ja katsoa näyttelykäynnin jälkeen niitä suurennettuina tietokoneen ruudulta.

Make Sense -projektimme aikana kävi ilmi myös kiinnostus teoksen havainnointiin kosketuksen kautta. Näkövammaiset ymmärtävät, että teoksia ei ole aina mahdollista koskea, mutta pohdimme, olisiko olemassa muita vaihtoehtoja tarjota tuntoaisitiin liittyvää materiaalia kuvailutulkkauksen lisäksi. Projektin aikana tutustuimme Ferdinand Von Wrightin klassikkomaalauksen Taistelevat metsot kuvailutulkkaukseen. Tulkkaus on onnistunut ja näkövammainen saa hyvän käsityksen teoksen tunnelmasta. Ongelmana saattaa kuitenkin olla erityisesti syntymäsokeiden henkilöiden kohdalla, ettei näkövammaisella ole tietoa, millainen lintu metso on. Pohdimme, voisiko museossa olla tarjolla teosten keskeisiä elementtejä havainnollistavia materiaaleja, joita tutkimalla näkövammainen voisi saada kokonaisvaltaisen käsityksen teoksen sisällöstä.

First things first – Tärkeysjärjestyksen kärjessä yksilölliset taidekokemukset

Niina Huovinen & Viliina Koivisto

Mikä merkitys yksittäsillä taidekokemuksilla on yleisen hyvinvoinnin kanssa? Keskitymmekö jahtaamaan hyvinvointia taideratsulla huomioimatta sitä, miten hankalaa taidekokemusten saavuttaminen itsessään voi olla?

Osana Turun Taideakatemian soveltavan taiteen YAMK-opintoja olemme käynnistäneet Make Sense -projektin, jossa tutkimme kuvataiteen kokemista rajoittavia tekijöitä. Lähtökohtanamme oli kiinnostus taidekokemuksen syntymiseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Vaikka tutkimme taiteen saavutettavuutta ja kokemista, halusimme rajata projektin lähtökohdista pois taideterapeuttisen näkökulman. Projektissamme emme keskityneet tutkimaan taiteen hyvinvointivaikutuksia, vaan olimme kiinnostuneita taiteen kokijan ja teoksen välissä olevista, teoksen kokemista hankaloittavista tekijöistä.

Lähestyimme aihetta näkövammaisuuden kautta. Halusimme tutkia, kuinka visuaalisen taiteen kokeminen on mahdollista ilman näköaistia. Tutkimme näkövammaisten kuvataidekokemuksia tutustumalla heidän taidetoimintaansa, heille kehitettyihin taidepalveluihin ja keskustelemalla heidän kanssaan taiteesta yleisesti. Projektin aikana havaitsimme, kuinka näkövammaisten tapaa kokea taidetta voi soveltaa myös näkevien käyttöön.

Jotta näkövammaiset pystyvät saavuttamaan visuaalisia taidekokemuksia, teokset on ensin sanallistettava heille. Näkövammaisille on suunniteltu kuvailutulkkauspalveluita, joissa heille kuvaillaan teosten yksityiskohdat niin, että he voivat tätä kautta saavuttaa oman itsenäisen taidekokemuksen. Kuvailutulkkaus mahdollistaa teoksen tarkastelun hitaasti ja keskittyneesti. Tutkimalla kuvailutulkkauksen kautta muodostettuja visuaalisia kokemuksia olemme ymmärtäneet, kuinka sanallistaminen syventää taidekokemustamme.

Tämän havainnon pohjalta kiinnostuimme pohtimaan myös näkevien ihmisten haasteita saavuttaa taidekokemuksia. Otimme yhteyttä Laura Hetemäkeen, joka oli toiminut Karstulan, Kannonkosken, Kivijärven ja Kyyjärven kunnan aluetaiteilijana helmikuussa 2015 käynnistetyssä aluataiteilija -hankkeessa. Hanke kesti vuoden ja sen tarkoituksena oli mahdollistaa kuvataiteen harrastaminen näissä kunnissa ja tuoda taidetta lähemmäs kuntalaisia. Hanketta tuki Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Keskustelimme Laura Hetemäen kanssa pienten paikkakuntien kulttuuripalveluiden vähenemisestä. Näiden palveluiden katoaminen asettaa jo itsessään selkeitä rajoitteita taiteen kokemiselle. Hetemäki kokee, että kuntalaiset haluaisivat lisää taidepalveluita, mutta yhdeksi haasteeksi on muodostunut taidetapahtumien markkinointi ja kohdeyleisön tavoittaminen. Laura Hetemäki toivoisi kuntiin lisää kohtaamispaikkoja, joihin asukkaiden olisi helppo tulla ja kohdata muita kuntalaisia. Nämä paikat mahdollistaisivat samalla myös erilaisten kulttuuripalveluiden markkinoinnin ja madaltaisivat kynnystä osallistua taidetapahtumiin, joita voisi tuoda osaksi kohtaamispaikkojen muuta toimintaa. Laura Hetemäki painottaa kuitenkin, että tärkeintä olisi ensin järjestää kuntalaisille mahdollisuus tavata toisiaan.

Helsingin Sanomat kirjoitti 8.5.2016 artikkelin taiteen hyvinvointivaikutuksista. Artikkelissa viitattiin Iso-Britanniassa tehtyyn Cultural Value Project -tutkimukseen, jossa yritettiin selvittää, minkälaisia vaikutuksia taiteella ja kulttuurilla on yksilöihin, yhteiskuntaan ja talouteen. Hankkeessa pohdittiin, miten kulttuurin arvoa voisi mitata. Tutkimuksen mukaan hyvinvointivaikutuksista on tehty jonkin verran heikkotasoisia tutkimuksia, jonka vuoksi kaikki aiemmat tulokset eivät ehkä olekaan päteviä.

“Ison kulttuurikeskuksen pystyttäminen köyhälle alueelle ei välttämättä johda vain alueen elävöitymiseen ja asukkaiden virkistämiseen vaan myös alueen keskiluokkaistumiseen, joka hajottaa alueen alkuperäisen yhteisön ja siksi lopulta heikentää asukkaiden asemaa.”

Kaikella, luonnollisesti myös positiivisella muutoksella on riskinsä aiheuttaa negatiivista kehitystä. Cultural Value Project -tutkimusta johtaneiden Geoffrey Crossickin ja Patrycja Kaszynskan mukaan taiteen laajojen hyvinvointivaikutusten sijaan tulisi puhua yksilön taidekokemuksesta ja siitä, mitä merkityksiä sillä voi olla ihmiselle. Taide voi vaikuttaa ihmisiin ja ihmisten näkemyksiin ja sitä kautta sillä on vaikutusta laajasti yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Myös meidän mielestämme taiteen tuoman terveyshyödyn jahtaamisen sijaan olisi tärkeämpää keskittyä yksilöllisen taidekokemuksen mahdollistamiseen. Tutkimalla näkövammaisten tapoja saavuttaa visuaalisia kokemuksia, onnistuimme lähestymään kuvataiteen kokemiseen liittyviä vaikeuksia aivan peruskysymysten kautta. Pohdimme sitä, kuinka taidetta katsotaan ja millaiset tekijät vaikuttavat taidekokemuksen syntymiseen. Projektimme kautta saamaamme tietoa sovellamme tulevaisuudessa myös näkeviä ihmisiä koskevien rajoitteiden havainnoinnissa.

Helsingin Sanomien artikkeli: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1462671296604

Askel kohti animointia

Paula Puikko-Laakso

5.-7.5.2016 järjestettiin Kemiönsaaressa VASTAAN+OTTO yhteisötaiteen triennaalin Minä ja Sinä yhteisöanimoinnin työpaja.

“Minä ja Sinä. Yhteisöanimointipajassa keskustellaan esineiden kanssa: kysytään kysymyksiä elottomina pidetyiltä olioilta ja tutkitaan, miten ne mahdollisesti ilmaisevat itseään. Työpajan aikana valmistetaan näyttämöteos, jossa ihmiset ja muut oliot esiintyvät yhdessä. Kokemuksista pidetään päiväkirjaa ja valmis esitys videoidaan.”

Esittelyteksti kuulosti mielenkiintoisen määrittelemättömältä, toisaalta juuri siksi pelottavalta: enhän minä ole esiintyjä saati näyttelijä – välillä pelkkä puhuminenkin isomman joukon läsnä ollessa saa sydämen hakkaamaan ja sanat hukkumaan. Epämiellyttävästä esiintymismahdollisuudesta välittämättä ilmoittauduin mukaan.

workshop

Muistiinpanoja ja workshop-päiväkirjasta

Näennäisestä rohkeudesta huolimatta mietin, mitä me siellä oikeasti tekisimme, mikä olisi valmis esitys? Animaatio sanana tarkoitti minulle Taideakatemian koulutuslinjaa, Disneyn piirrettyjä ja tsekkoslovakialaisia lasten animaatioita. Hyvää yötä piltit, nalle silmät sulkee. Onneksi työpajan ensimmäisistä keskusteluista lähtien silmäni avautuivat sanan laajempaan merkitykseen.

Jos sinäkään et ole ajatellut animointi-sanaa sen syvemmin, se tarkoittaa elottoman elolliseksi ja tunteita sisältäväksi tekemistä. Tavallaan sieluttamista, kuten ennen vanhaan on kuulemma sanottu. Hieno sana. Hämmennyin, sillä minulla (kuten kaikilla) on mielikuvituksen ansiosta kokemusta aiheesta. Pienenä nuket ja lelut olivat eläviä, eikö vain? Yksi kamalimmista lapsuusmuistoistani on, kun kylässä ollut poika repi rakkaimman paperinukkeni. Itkin ja tein Bellan tuhosta riipivän laulun. Itkin myös, kun isä vaihtoi meidän vihreä-oranssin maasturin mitäänsanomattomaan autoon: mitä jos hänestä ei kukaan enää pidä hyvää huolta? Sitä paitsi taloilla on aina mielestäni henki ja sielu, mistä juttelimme kurssilla myöhemmin  pidempäänkin. Koin keskustelun elottoman elollistamisesta hyvin luontevaksi ja sieluttaminen sujui kuin itsestään.

Työpajan vetäjä, Katriina Andrianov, on näyttämöanimaation tutkija ja tekijä. Hänen mukaansa tämä tarkoittaa kiinnostusta nähdä eloton esine persoonana: vastanäyttelijänä, keskustelukumppanina, kanssakulkijana. Andrianovin erityisalaa ovat animoinnin eli elollistamisen muodot, jotka eivät perustu nuken, esineen tai kuvan liikutteluun.

Avainten ajatuksia

Avainten ajatuksia

Jaoimme mukanamme kulkevien esineiden kuten avainten, kännykän, huulirasvan, vesipullon, pillerirasian, korun, tuhkakupin ja bussikortin mietteitä ryhmässä. Huomasimme näin käytännössä, että ihmisen toisille olioille/esineille antamissa merkityksissä nähdään aina jotain huomionarvoista ihmisestä itsestään. Hengitimme puiden tahtiin, tutkimme ympäristöä ja opimme animoinnin esimerkkejä historiasta nykypäivään. Yhteisöllinen tekeminen ja tekemättä oleminen yhdessä toi uusia ideoita ja innostusta. Päivien sisältö rakentui mielenkiintomme mukaisesti, joten työpajan tarkempi sanallinen ennakkoavaaminen ei olisi palvellut osallistujia eikä vetäjää.

Rakennuksen yhteisöanimointi

Ateljé Tjuda Pedagogin rakennuksen yhteisöanimointiesitys / kuva Silja Pasila

Työpaja huipentui yhteisteokseen, jossa jokainen sai valita itselleen ryhmässä tai erikseen sopivalta tuntuvan kokemuksellisen ja merkityksellisen animoitavan. Animoimme yhdessä myös Ateljé Tjuda Pedagogin rakennuksen. Andrianov painotti, että esityksen ei tarvitse olla valmis, vaan sellainen, kun se nyt on. Tämä kommentti toi suopeutta hyväksyä itsemme ja teos sellaisena kuin se sillä hetkellä oli. Jopa minä jännittäjänä selvisin ylpeästi hengissä ja kokemus omien rajojen voittamisesta riitti esityksen onnistumiseksi. Se saattoi olla pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri minulle. Haluan animoida tulevaisuudessakin. Muista sinäkin ottaa välillä sivuloikka suuntaan, jossa et yleensä käy – pienetkin ponnahdukset lasketaan.

Minä ja Hän

Minä ja Hän: Puhelimen sieluttaminen / kuva: Silja Pasila

Usva huntunaan
herää metsä hiljalleen.
Talletamme nuo
muistikuvat huolella.
Näytölläsi kastetta.

Ote workshop-päiväkirjasta: Tanka-runo puhelimelleni

P.S. VASTAAN+OTTO Yhteisötaiteen triennaaliin ehtii vielä mukaan, katso ohjelma!

 

 

 

Ajatuksia tieteen ja taiteen vuoropuhelusta

Image

Petra Kallio

 

Ajatuksia tieteen ja taiteen vuoropuhelusta

 

Osallistuin FLOATING PLATFORMS –PÄÄTÖSSEMINAARIin 3. marraskuuta 2015 Turun pääkirjaston Studiossa. Seminaarin ohjelmassa oli lukuisia mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä esitelmiä tieteen ja taiteen välisestä vuoropuhelusta ja esittelyjä projekteista, joissa tieteen ja taiteen edustajat käsittelivät samaa tematiikkaa omista näkökulmistaan yhdessä työskennellen.

Mari Krappalan, Eeva Puumalan, Márcio Carvalhon, Kurt Johannessenin ja Saana Svärdin paneelikeskustelu seminarin alukupuolella taiteen ja tieteen risteyskohdista oli hyvin mielenkiintoinen. Erityisesti minua puhutteli Márcio Carvalhon visuaalinen esimerkki siitä, kuinka tiede ja taide toistavat samaa periaatetta, jossa tieto luo uutta tietoa ja suuntaa sen aina uuteen hyppyyn uuden tiedon suuntaan. Tämän yhtäläisyyden olen kokenut myös omassa taiteellisessa tutkimuksessani maisteriopinnoissani Taideteolliseen Korkeakouluun 2006 sekä useissa omissa taidehankkeissani sen jälkeen.

Kuin veden virtaus

Muutosliike, joka syntyy vastausta etsiessä ja eritoten konkreettisesti ja kehollisesti teemaa tutkittaessa, ohjaa tiedon avautumista useaan suuntaan. Jostain pisteestä löytyvä vastaus, tai vaikka sen pieni osanenkin, jatkaa virtaa uuteen tietoon ja uusiin vastauksiin, kunnes kokonaisuus hahmottuu uudenlaisena ja ymmärrys lisääntyy, kuten hermeneuttisen kehän fenomenologisen ajatusmallin mukaisesti tapahtuu. Samaa toistetaan uudelleen ja uudelleen, kunnes uusia oivalluksia ei enää synny ja saavutettu tieto vakiintuu.

spiraali

Hermeneuttinen kehä. Lähde: http://www2.uiah.fi/projects/metodi/040.htm

 

Vaikuttava oli Carvalhon ajatus veden virtauksesta joesta järveen. Hänen mielestään “vesipisara on sama, mutta lopulta ei kuitenkaan ihan sama, samaan aikaan” ja että “Uusi astia antaa uuden muodon. Me olemme itse astia.”

Jäin pitkän pohtimaan tätä ajatusta ja sain siitä paljon. Juuri näin koen usein oman taideprosessinikin aikana. Sama asia muuntuu erilaiseksi ja onkin kuitenkin sama mutta samalla erilainen. Tämä tuottaa minulle uuden muodon ja uuden ymmärryksen.

Tämä ymmärrys voi olla konkreettinen, jopa selkeä vastaus, tai intuitiivisempi, sisäisempi tieto tai suunta. Lopullista varmuutta ja absoluuttista ikuisesti kestävää totuutta voi tuskin kuitenkaan kummankaan, tieteen ja taiteen tiedonhaulla mielestäni löytää, mutta syvä varmuus suunnasta, tai ainakin mahdollisuudesta, voi ehkä hahmottua kummankin alan tutkimusmenetelmien kautta.

Etiikka edellä

Keskusteluissa nousi vahvasti esiin etiikka ja filosofia. Sekä taiteen, että tieteen peruspilarina on mielestäni avoimuus ja etiikka yrityksessä katsoa asioita eri kuvakulmista kunnioittaen ilmiötä ja tutkien sitä hienovaraisesti. Kumpaankin liittyy vahvasti myös rehellisyys ja tietynlainen kuuliaisuus aiheelle ja sen kuuntelulle. Tätä kautta mielestäni toteutuu Kurt Johannessenin ajatus siitä, ettei tietoa tarvitse erikseen etsiä tai siihen pyrkiä. “Tieto tulee kun on sisällä”.

harso

Kummankin tieteen ja taiteen merkityksellinen elementti on mielestäni intuitio. Se mitä kaikkea löytyy ruumiin tiedosta, kehon tiedosta toiminnassa. Erityisesti taiteen kohdalla tämä on itselleni tuttua ja hyvin merkityksellinen osa kaikkea työskentelyäni. Hiljaisella syvällä sisäisellä tiedolla on suuri painoarvo taiteessani, sen prosessissa ja lopputulokseen johtavissa ratkaisusuissa. Usein lopputulos on lähes merkityksetön prosessin rinnalla, joka monesti itselleni muodostuu tärkeämmäksi kuin itse teos. Matkan varrelta löytyvät vastaukset, merkitykset ja uudet kysymykset. Se, mitä jäljelle jää ja kuinka se lopulta ilmentyy, ei suinkaan aina ole läheskään verrattavissa prosessiin.

Irma Optimistin videohaastattelu ja performanssi seminaarin osana oli minulle hauska ja hieno kokemus. Erityisesti hänen antamansa haastattelu tieteellisen ja taiteellisen työn eroista ja yhtäläisyyksistä oli antoisa. Performance oli myös hienoa katseltavaa. Varmuus ja rauhallisuus esityksessä oli vaikuttavaa.

 

Petra Kallio

 

Platforms -projekti käsittelee performanssitaiteen, tieteen ja tutkimuksen kohtaamis- ja leikkauspisteitä.

Floating Platforms -päätösseminaari tarjoaa kriittisen näkökulman projektin prosesseihin, tuloksiin ja keskusteluun performanssitaiteen ja tieteen välisten kysymysten saralla.