Soveltavaa taidetta vankilassa

Helena Tuura

1990-luvulta saakka, jolloin sain ensimmäisen todellisen kosketuksen Taiteeseen Pauno Pohjolaisen opissa, olen pitänyt omanani vanhanajan romanttista mielikuvaa Taiteilijasta, joka työskentelee siellä kaikkein pyhimmässä, omassa kammiossaan, pitää yksityisnäyttelyitä sopivin väliajoin ja hakee apurahoja (saamatta sellaista koskaan) sekä  hirveällä vimmalla nousee kärsimyksen alhosta, tuhkasta, raunioista ylös kuin Feeniks-lintu uuteen alkuun, voittoon ja suosioon! – Mutta eipä se mennytkään niin!

No, miksikö sitten hankkiuduin Soveltavan taiteen koulutukseen?

Ensinnäkin siksi, että taiteentekemiseni alkoi polkea paikallaan, toiseksi maaseudun rauhassa asustaessani yksinäisyys niin taiteilijana kuin ihmisenäkin oli tosiasia – ei mainittavaa verkostoa, mikä on nykypäivänä taiteilijalle elinehto. Ja kolmanneksi, ei kuitenkaan vähempiarvoisena syynä, oli toive työllistyä omalla alalla – taiteilijan ammatissa. Halusin oppia suunnittelemaan projekteja, jotta voisin tarjota osaamistani yhteisöille ja sitä kautta saisin “voita leivän päälle” ja myös mahdollisuuden välillä hautautua kammiooni luomaan uutta ja erilaista “omaa” taidetta.

Taustaa…

Aloitin YAMK Kuvataiteilijan Soveltavan taiteen opinnot Turun AMK:n Taideakatemiassa syksyllä 2015. Opinnäytetyöni yhteisöksi, jossa nyt työskentelen, valikoitui Hämeenlinnan vankila ja siellä toimintakeskus Monikko.

Teen opinnäytetyöni yksilöohjauksena vuorovaikutuksessa naisvangin kanssa. Prosessin tuotoksena syntyy kaksi omakuvallista naishahmoa – kollaasia. Minä työskentelen omani ja hän omansa omakuvan kanssa. Prosessissa tutkin voidaanko taiteen keinoin avata/lisätä naisen itsetuntemusta tällaisessa yhteisössä – vankilaympäristössä.

Jännitti – tottakai!

Tunnelmani ensimmäisellä kerralla olivat hieman jännittyneet jo senkin vuoksi, etten tiennyt työpajaan osallistuvasta ihmisestä mitään ja myös siksi, että en jostain syystä ollut tuntenut tarvetta suunnitella tarkasti työpajan sisältöä. Jännittäminen oli kuitenkin turhaa, sillä heti ensimmäisellä kerralla tunnelma oli suht rento ja kun näin, että toinenkin osapuoli oli jännittynyt, tilanne laukesi ja pääsimme jo ensimmäisellä kerralla prosessin alkuun. Ajatukseni siitä, että haluan kohdata ihmisen ihmisenä, oli siis sopiva.

Projektin suunnitteluvaiheessa oli ajatuksenani ottaa muutaman naisvangin ryhmä ohjaukseen, mutta nyt ymmärrän, että tämä yksilöohjaus sopii minulle paremmin ainakin nyt näin alussa, kun soveltavaa taidetta vasta opettelen. Toisen ihmisen kohtaaminen henkilökohtaisesti ja rauhassa on kuitenkin luottamuksellisen vuorovaikutuksen edellytys.

Tilanne nyt…

Olen nyt käynyt kuusi kertaa noin kerran viikossa Hämeenlinnan vankilan toimintakeskuksessa. Työskentely on koostunut omakuvallisesta luovasta kirjoittamisesta, keskusteluista ja kollaasin koostamisesta. Työpajan kesto kerrallaan on ollut noin neljä tuntia. Jäljellä on vielä yksi kerta “kentällä” – valmista tulee varmasti!

Työskentely vankilaympäristössä on ollut todella mielenkiintoista ja antoisaa.

DSCF5892DSCF5894

 

 

Puhetta rahasta

Kiltin muulin tarina – Soveltavan taiteen rahoitus kaukana sille asetetuista tavotteista ja odotuksista

Petra Kallio

Tutkin soveltavan taiteen ja hyvinvointiin liittyvien taidehankkeiden rahoitusta nettilähteistä. Totesin jo alkuun, että rahoituksesta on varsin vähän tietoa suhteessa toteutettuihin hankkeisiin, hankekokeiluihin ja tutkimukseen. Suurin osa ns. pilottihankkeista näyttäisi olevan tehty apurahoituksella, jota ovat jakaneet esimerkiksi eri säätiöt, Suomen kulttuurirahasto tai taiteen keskustoimikunta. Niinpä päädyn tutkimaan asiaa omakohtaisin pohdinnoin, niistä kokemuksista ja tuntemuksista, joita minulle on taiteen soveltavalta kentältä kuluneen syksyn aikana muodostunut. Huomasin äkääntyväni aiheesta ihan tosissaan, ja toivon etten loukkaa kritiikilläni nyt ketään. Voi olla, että puolen vuoden päästä olen asioista aivan eri mieltä, ja minulle on paljastunut toivottavasti toisenlainen totuus. Mutta niin kauan kun pelkoni ovat suraavalla tavalla “muulimaisia”, ajattelen näin.

***

Miten soveltavan taiteen rahoitus toteutetaan jatkossa? Miten pilottivaihetta vastaava toiminta saadaan rahoitettua niin, että se muuttuisi pysyvämmäksi osaksi terveydenhuollon ja sosiaalipuolen rakenteita?

Osallistuin YAMK opintojeni ohessa ESR-rahotteiseen Hyvinvoinnin välitystoimisto töydennyskoulutukseen, jota järjestää Humak yhdessä Turun Ammattikorkeakoulun kanssa. Hankkeessa oli päämääränä tuotteistaa moniammatillisissa ryhmissä hyvinvointiin liittyviä kulttuurihankkeita sosiaali- ja terveyssektoreille. Koulutus oli moniulotteista ja antoisaa, ja monella alueella sen antama tietous oli vahvaa ja laadukasta. Kuitenkin mielestäni myös siellä olivat odotukset, päämäärät ja tavoitteet suhteessa taloudellisiin resursseihin ja rahoituskanavien puutteeseen juuri se kompastuskivi, jota jo ennalta pelkäsin.

Monesti niissä taidehankkeissa, joissa olen ollut aikaisemmin mukana, on tosiasiassa taiteilija ollut se, joka loppupeleissä kaivaa kuvetta ja tekee lukemattoman määrän työtunteja vain omasta intohimostaan tehdä taidetta ja uskosta omaan asiaansa. Tämä pätee valitettavasti usein niin muotoilualaan, taidekasvatukseen, julkiseen taiteeseen, yhteisötaidehankkeisiin, kuin ilmeisesti nyt soveltavan taiteen hyvinvointihankkeisiinkin.

Taiteilijoilla on valtava määrä luovaa potentiaalia, ennakkoluulottomia ideoita ja rohkeutta. Takana monella on pitkä ja laaja koulutus, usein moneltakin ammattialalta, elämänkokemuksesta puhumattakaan. Hyvä taiteilijuus vaatii näitä.

Tämä pääoma ei ole kuitenkaan tullut kenellekkään korkeatasoiselle taiteen tekijälle ilmaiseksi, ei henkisesti eikä taloudellisesti. Silti tätä ei olla valmiita näkemään ja myöntämään, eikä tästä olla valmiita maksamaan. Lähes päinvastoin odotetaan, että taiteilija itse maksaisi mahdollisuudesta tehdä työtään.

hortensiaKun nyt yhteiskunnan korkeimmalta taholta jo hallitusohjelmassakin halutaan valjastaa luovuuden muuli, innovaatio ja taiteilijoiden knowhow yhteiskunnan uutta hyvää tuovaksi voimaksi, nousee väistämättä mieleeni kysymys, miksei siitä haluta myös maksaa?

Hankkeita kehitellään, metodeja hyvinvoinnin sovelluksiksi tuotteistetaan ja kokeiluja kentällä tehdään. Sotepuolta totutellaan ottamaan vastaan “luovaa energiaa” ja uusia lähestymistapoja esim. vanhenevan väestön hyvinvoinnin kysymyksiin. Usein silti jo hankkeiden ensi metreillä törmätään tosiasiaan, ettei kukaan ole valmis rahallisesti niihin satsaamaan. “Ehkä sitten voimme järjestää rahoitusta, kun ensin näemme, mihin sitoudumme”, tuntuu olevan ajatus “ostavien tahojen” mielissä.

En ole ekonomi tai valtionoppinut. En ymmärrä välttämättä suurista taloudellisista linjoista, tai yhteiskunnan rakenteiden ongelmista, mutta sen muulinjärjelläni jotenkin olen päätellyt, että nyt ei kaikki ihan skulaa.

Samaan aikaan, kun taiteilijat ja kulttuurin sisällön ammattilaiset keskittyvät oman osaamisensa hiontaan muotoon, joka voisi palvella uudella tavalla uusia ihmisryhmiä ja tuoda sisältöä ja taiteen jo kovin paljon tutkittua hyvinvointivaikutusta esimerkiksi laitoksissa asuvien asiakkaiden arkeen, voisi kuvitella päättäjien yhtä tarmokkaasti yrittävän kanavoida rahoitusta hankkeisiin.

On todennäköistä, että nyt kaikkein valmiimmat hankkeet ja toimivimmat konseptit taitavimpine tekijöineen päätyvät hyvinkin osaksi vakiintuvaa tarjontaa. Lahjakkailla monitaitureilla on tapana löytää ja kehitellä aina omat polkunsa ja saada jopa taloudellisesti asiansa toimimaan.

Kysyntää hyvinvointihankkeille kaikilta kulttuurin saroilta olisi todennäköisesti kuitenkin paljon enemmän kuin mitä tarjontaa tällä hetkellä on, etenkin kun loppukäyttäjien määrän koko ajan ikääntyvässä yhteiskunnassamme kasvaa. Kuitenkaan kaikki taiteen sisällön tuottajat eivät voi olla sitä yrittäjähenkisintä tai apurahananojina taitavinta, taidepiireissä tunnetuinta ja rahoituskuvioiden suhteen motivoituneinta porukkaa. Silti näiden tekijöiden pastapaketti maksaa kaupassa sen saman, mitä muidenkin. Herää lähinnä kysymys kuinka moni loistava elämys ja taidenautinto jää tästä syystä ainakin toistaiseksi loppukäyttäjien ja toimintaa toivovien kuluttajien tavoittamattomiin?

Tässä yhteydessä nousee mieleeni myös yhteys performanssitaiteilija Marina Ambramovicin voimakkaisiin sanoihin taiteen merkityksestä sen tekijälle. https://www.youtube.com/watch?v=8Ck2q3YgRlY#t=24

Jos taiteen tekeminen on taiteilijalle elinehto, samoin kuin hengitys, miksei se olisi sitä samaa ja yhtä tärkeää myös sille taiteen tekijälle jolla ei ole koulutusta, esimerkiksi sille vanhukselle, joka hoivakodissa pääsisi hyvinvointihankkeiden kautta omaa luovuuttaan avaamaan?

Vaikuttavatko nyt tämän asiakkaan taiteen tekemisen mahdollisuuksiin hyvinvointihankkeiden rahoitukselliset puutteet? Ehtiikö useat vuodet kulua, hyvät hankealoitukset näivettyä, ennenkuin rakenteita on niin paljon saatu muutettua, että hyvinvointikulttuuri koskettaa tarvittaessa kaikkia sitä toivovia?

Lisäksi on mielestäni hyvä muistaa, että moni taiteen tekemisen muoto vaatii hyvin voimakkaan ja syvän keskittymisen itse sisällön yksityiskohtiin, jotta lopputulos olisi oikeasti ja aidosti antoisaa ja laadukasta.

“Täyttääkseen tehtävänsä taide tarvitsee riittävästi vapautta. Optimaalinen rahoitusjärjestelmä tarjoaa sekä mahdollisuuden yrittää ja erehtyä että vahvan tuen niille kulttuurin muodoille, jotka osoittautuvat toimivimmiksi ja kestävimmiksi. Muutoksen ja vakauden tasapaino on rahoituksen vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä. Pysyvä päämäärä on kuitenkin sellaisen taiteen edellytysten turvaaminen, joka koskettaa ihmisiä ja vaikuttaa yhteiskunnassa.” (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Pohdinkin että jos taiteen ammattitekijöiden tulisi itse ensin tuottaa loistavaa tarjontaa omalla kustannuksellaan, tarjota sitä myyntimielessä aikansa hyväntekeväisyytenä kentällä, ja sitten odotella, että toiminnan vaikutusten kaiku, saisi joskus muutaman jyväsen tippumaan omaankin kaurapussiin, ollaan mielestäni hakusessa. Jämäkkä rahoitusjärjestelmä toimivuudessaan olisi siis ensiarvoisen tärkeä ja oleellinen hyvinvointitaiteen laajalle toteutumiselle yhteiskuntamme, mahdollisimman pian.

Jos yhteiskunnassa odotetaan ja huudellaan taiteen soveltamisesta…”suitsimisesta” hyvinvoinnin tarpeisiin, on samalla rakenteiden myös kannettava oma vastuunsa tilauksensa kustannuksista ja rahoituspolitiikasta. Ei kukaan varmaan oleta putkimiehenkään tulevan kokeilumielessä korjaamaan katkenneita vesijohtoja pelkästään oman ammatti-intonsa vuoksi ja kirjoittavansa laskua vasta sitten, kun putket ovat kestäneet seuraavat 10 vuotta. Tai jos hammaslääkärin, jonka koulutus on usein jopa lyhyempi, kuin monen ammattitaitoisen taiteilijan, odotettaisiin tekevän näytepaikkauksia potilaidensa suihin aikansa, jotta hyvä maine kiirisi pankkiin saakka, hymähtäisivät kaikki. Sitäpaitsi, jos hammaslääkäri näin tekisikin, uskoisin ajan kanssa asiakkaiden tottuvan ennemmin ilmaiseen palveluun ja odottavan sitä jatkossakin, ennemmin kuin olevan valmiita maksamaan siitä suuriakin summia viivästyneen laskutuksen myötä.

Myös ne ostajatahot sotealalla, laitokset ja niiden johto, tottuu ilmaiseen tai vähintäänkin alihinnoiteltuun palveluun. Jatkuva alemyynti myös “kouluttaa” ostajaa vääränlaiseen mielikuvaan tarjonnasta “viihteenä” “päivätoiminnan lisänä” tai “ilmaisena ilopillerinä”, joka helpottaa laitoksen kireää aikaresurssipulaa ja tuo mahdollisesti oikeutetustikin “hengähdystä” ja “voimautusta” myös rasittuneen henkilöstön työhön. Mutta kenen kustannuksella?

***

Jos taiteen hyvinvoinnin jalkautumista ja vakiintumista kentälle korkealta taholta toivotaan ja odotetaan, olisi siihen oltava valmiita myös panostamaan. Rahoituksen muodostuksen ei pitäisi jäädä taiteilijoiden oman hankinnan varaan, apurahojen, sponsorirahoitusten tai erilaisten tukijoiden muodossa. Jotta ostajat, laitokset ja instituutiot, jotka tarjoavat hoitopalveluja asiakkailleen, osaisivat arvostaa toiminnan tuomia vaikutuksia, tulisi heidät heti alussa ohjata ylhäältä päin ostamaan taiteen hyvinvointipalveluja siinä missä he ostavat laitoksiinsa muitakin hyvinvointipalveluja kuten fysioterapiaa, liikunnallista kuntoutusta, erilaisia harrastemuotoja jne. Rahoituksen taidelähtöiseen toimintaan tulisi samoin löytyä kokonaisbudjetoinnissa, kuten muidenkin hoidollisten ja kuntouttavien toimintojen kohdalla tapahtuu. Vain tätä kautta voi mielestäni taiteen soveltaville hankkeille olla näköpiirissä pidempää elinkaarta laitoksissa ja instituutioissa, kuin muutama satunnainen toteutumiskerta hanketta kohden.

Nyt on mielestäni olemassa selkeästi vaara siitä, että kiltin muulin selkään ladataan liikaa. Jakamalla taakkaa ja kohdistamalla odotuksien edellytyksiä sinne, minne ne taloudellisesti kuluvat, annetaan taiteelle sen ekonominen vapaus ja riippumattomuus, porkkana, joka saa muulin kävelemään kovankin, mutta kohtuulisen taakkansa kanssa kukkulalta toiselle ja vielä kolmannellekkin. Lataamalla liikaa yhden, ja sen lopullisen kantajan hartijoille, ei taakkaa kukaan koskaan kanna. Ei edes sen kukkulan juurelle.