Taiteilijana soveltavan taiteen kentällä?

Heli Vihersaari

Luimme taannoin tunnilla artikkelin, jossa eräs taiteilija oli närkästynyt taiteen kentällä riehuvasta “hyvinvointitaidebuumista”. Kirjoitus kuvasti hyvin sitä pohdintaa, Mitä käydään taiteen kytkemisestä hyvinvointisektorin toimintaan, tämä kun koetaan ikään kuin taiteen välineellistämisenä. Luokassa käyty keskustelu seuraili artikkelin teemaa – välillä kiivaastikin – taiteen itseisarvoa puolustaen. Otimme kantaa erilaisiin termeihin, esim. hyvinvointitaide, Taiteen hyvinvointivaikutukset, hoivataide, taidelähtöiset menetelmät, taiteen soveltava käyttö jne. liittyvä liittyvä Seurasin kuohuvaa ajatustenvaihtoa hämmentyneenä – olemmehan kaikki hakeutuneet nimenomaan soveltamaan taidetta eri ympäristöihin, joissa sitä ei kenties aikaisemmin ole totuttu näkemään.

Kentällä taidetta tarvitaan

Olen kuvataiteilijana suuntautunut ympäröivään yhteiskuntaan, enemmänkin ohjaamaan Ihmisiä taiteen äärelle opetuksen keinoin, kuin tekemään “Omaa taidetta”. En alun perinkään kokenut apurahaviidakkoa omakseni. Taidemaailman arvostukset eivät kiinnostaneet, ja hyvin pian aloinkin miettiä, Miten voisin työskennellä taiteen avulla “tavallisten Ihmisten parisssa”? Oma taiteellinen tuotantoni jäi ohueksi, mutta halu tuoda taiteen tekemisen osaksi jokaisen Ihmisen hyvinvointia vei minut lopulta Vanhusten yhteydessä henkilön tehtävään kuvataiteelliseen työskentelyyn. Laitoksessa asuvat ikäihmiset, varsinkin muistisairaat, tarttuivat yllättävän innokkaasti siveltimeen ja liituun. Tilanteen tunnelman ja asukkaiden mielialan muutoksen näki selvästi. Asiasta innostuneena aloin kehitellä työtä eteenpäin.

Vetäessäni kuvataideryhmiä (ikäihmisille) kuulen heiltä usein, että “en minä osaa piirtää”. Sanon aina, että tämä taideryhmä ei perustu osaamiseen, vaan kokeiluun. En pohdi taiteen olemusta, en määrittele hyvää taidetta, vaan annan jokaiselle mahdollisuuden kokeilla omaa jälkeä hyvillä välineillä asiantuntevan ammattilaisen avustuksella. En tarkalleen tiedä mitä tapahtuu, mutta asiakkaat lähtevät ryhmästä iloisina ja onnellisina tekemistään kuvista.

Ihminen on luonnostaan luova, ja se kyky on unohtunut elämän varrelle milloin latistavan opettajan tai vanhemman, milloin suorituskeskeisen yhteiskunnan hampaisiin. Minun missioni on saada se takaisin heille, jotka sitä kaipaavat ja tarvitsevat elämänsä eri vaiheissa. Itse koen, että taidekouluun pääsy 11-vuotiaana ja sen tuoma ymmärrys taiteesta ja kulttuurista, on tuonut elämääni korvaamattoman sisällön ja suunnan. Miksi en antaisi muillekin hiukan siitä ilosta ja hyvästä olosta, jota taide ja luovuus on minulle tuonut.

Inhat termit

Taiteen hyvinvointivaikutukset. Hoivataide. Taidelähtöiset menetelmät. Termien viidakko ihmetyttää monia. Joihinkin termeihin sisältyy ajatus, että toiminnan tulokset pitäisi tietää etukäteen tai olla jopa mitattavissa! Tämä on ehkä sitä hyvinvointipuolen ajattelumallia, joka niin huonosti istuu taiteelliseen ajatteluun. Näiden kahden yhteentuleminen on kyllä haastavaa, mutta tärkeää! Ilahtuneena totean, että kulttuuri ja taide aletaan jo nähdä hyvinvointisektorilla positiivisena asiana. Taiteen hyväätekevä vaikutus on jo nähty, kutsutaan sitä sitten millä termillä tahansa! Itse koen (lähes) kaikki taiteen hyvinvointivaikutuksia kuvaavat termit vain positiivisina. Taide on jokaisen oikeus.

Taiteen luova käyttö?

Mita Taide on? John Dewey kirjoittaa kirjassaan Taide kokemuksena taiteen muuttumisesta jokapäiväisessä elämässä läsnäolevasta asiasta “elitistiseksi pienen piirin toiminnaksi”, museoihin ja taiteilijapiireihin. Dewey kyseenalaistaa tämän taidekäsityksen ja pohtii taiteen olemusta sen kokemisesta käsin. Kirjaa lukiessa tulee kaipaus nähdä taide uudelleen osana arkielämää, omista todellisista lähtökohdistaan käsin, ei esineellistettynä tai statussymbolina.

Taide? Luovuus? Mielestäni nämä ovat kykyjä nähdä asioita uudesta näkökulmasta, kyseenalaistaa kaavamaisia käsityksiä ja nähdä maailman ihmeellisyys. Koen missionani opettaa ja johdattaa ihmisiä tähän. En näe sitä taiteen madaltamisena tai välineellistämisenä. Taiteen “hyvinvointivaikutukset” ovat hyvin ymmärrettäviä ja sen löytäminen on mielestäni askel eteenpäin, jopa kohti taiteen alkuperäistä tehtävää! Tässä on meillä taiteilijoilla ja taidepedagogeilla mielestäni tärkeä tehtävä taiteen olemuksen välittäjinä kaikenlaisille ihmisrymille kaikenlaisissa elämänympäristöissä. Tämä oikeastaan on sitä Soveltavaa Taidetta.

Taide ankkuroituu

Katja Suomalainen

Osallistuin to 8.9.2016 Helsingissä pidettyyn seminaariin ”Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita”. Seminaaria oli järjestämässä opetus- ja kulttuuriministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Taiteen edistämiskeskus sekä Taikusydän.

Seminaarin avasi opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen. Hän alusti puheenvuorollaan seminaariin tulleita puhujia, ja esitteli eduskunnan kärkihanketta jolla parannetaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. Oli positiivista kuulla miten kulttuurin edistäminen on päätynyt yhdeksi eduskunnan kärkihankkeeksi. Taiteen saavutettavuuden parantaminen on päättäjien arvovalinta johon on sosiaali- ja terveysalalla huomattu olevan tilausta. Tämä on tietysti hyvä uutinen minulle, joka tykkäisin työskennellä tällaisissa toimintaympäristöissä.

Tilaisuudessa oli puhujia kärkihankerahoituksella toteutetuista tai meneillään olevista hankkeista. Oli mielenkiintoista kuulla kuinka ympäri Suomea painiskellaan samojen haasteiden kanssa. Yhtenä päällimmäisistä asioista oli rahoituksen löytyminen ja keinojen etsiminen rahoitusmallien vakiinnuttamiseksi. Toinen paljon keskustelua herättänyt aihe oli hyvinvoinnin ja taiteen suhde toisiinsa. Onko hyvinvoinnin tuottaminen taiteella uhka itse taiteelle? Tästä aiheesta ilmaantui keskusteluissa monenlaisia mielipiteitä ja katsantokantoja. Itse koen, että hyvinvoinnin edistäminen taiteella vain lisää taiteen arvoa.

Ennen tapahtuman alkua positiivisen alkusysäyksen antoi kahvittelutreffit. Yksinkertaiselta tuntuva ohjeistus antoi mahdollisuuden, ja kehoitti tutustumaan seminaariin saapuneisiin ihmisiin, mahdollisesti tuleviin yhteistyökumppaneihin. Minusta tuntui hölmöltä ettei niin tulisi välttämättä tehtyä ellei joku nimenomaan ohjeistaisi näin toimimaan. Verkostoituminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei ole minulle helppoa, mutta tämä seminaari oli siinä yksi suuri askel eteenpäin. Alun keskustelu meinasi yltyä niin aktiiviseksi ja kiivaaksi, että aikataulut alkoivat jo mättää.

Puhujat toivat todella hyviä ajatuksia esille monesta eri näkökulmasta. Tämä kirjoitukseni on turhankin luettelomainen, mutta jokaisesta puhujasta jäi tietyt asiat päällimmäisenä mieleen, ja haluan tässä kirjoituksessa tuoda niitä esiin.

– Pilvi Kuitu, Kulttuurikeskus PiiPoon toiminnanjohtaja ja Suomen lastenkulttuurikeskuksen liiton varapuheenjohtaja, esitteli omaa toimintaansa taiteen ja soten kentällä. ”SOTEKU: sosiaali-, terveys- ja kulttuuritoimijoiden yhteinen toimintarakenne ja -rahoitus” on neljäntoista eri toimijan yhteinen hanke Pirkanmaan alueella, joka kehittää toimijoiden mahdollisuuksia juurruttaa kulttuuritoiminta kiinteäksi osaksi sote-palvelurakenteita. Kuitu kiteytti kolmeen sanaan tärkeän edellytyksen toiminnan toteutumisen ja jatkumisen kannalta: taidetoimintaa yhteisillä tavoitteilla.
Hänen luennostaan jäi erityisesti mieleen ruokaympyrä-malli, myös taiteen pitäisi sijoittua siihen ympyrään. Pieni siivu ihmisen arjesta voisi olla taiteelle ”määritelty” ja terveydelle tärkeä osa. Prosenttitaiteen laskentakaavaa soveltaen ihmisen viikottainen taiteeseen käytettävä aika olisi 1h 40 minuuttia.

– Päivimaria Seppänen Kaakkois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus Socom Oy:stä luennoi siitä miten paljon eri asioita on otettava huomioon kun taiteilija työllistyy sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluihin. Sosiaali- ja terveyspalvelujen lait ja niiden vaikutus taiteilijan toimintaan, kilpailutuskäytännöt ja taiteilijan sosiaaliturva ostopalveluna hankitun toiminnan aikana kuulostivat juuri niin monimutkaiselta kuin olin aina ajatellutkin. Taiteen vieminen uusiin toimintaympäristöihin ei selvästikään käy käden käänteessä.

– Jenni Räsänen esitteli ”Kulttuurisen seniori- ja vanhustyön kansallinen verkosto” -hankkeen jota koordinoi Helsingin kulttuurikeskus. Mukana on 13 kuntaa ympäri Suomea, joista jokainen kunta tuo mukaan omaa osaamistaan. Räsänen painotti erästä asiaa puheessaan, joka jäi mieleen: Prosenttitaiteen projekteissa vaikuttavuutta ei tarvitse perustella, taiteen positiiviset vaikutukset ihmisen hyvinvointiin on jo todettu. Nyt on aika keskittyä siihen miten tätä oikeasti toteutetaan ja kehittää uusia toimintakeinoja, ei keskitytä enää niinkään perustelemaan toiminnan vaikuttavuutta.

– Organisaatiotaiteilija Eili Ikonen esitteli Lahdessa käynnissä olevaa Vuoksi-hanketta, jossa taide- ja kulttuuripalvelut pyritään vakinaistamaan sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaan. Taustalla on jo toteutunut Tukeva porras -hanke jonka toimintamalleja nyt pyritään vakiinnuttamaan. Ikonen esitteli tärkeitä toimintatapoja joita käyttämällä edistetään taiteen juurrutusta: organisaatiossa lisätään ymmärrystä taiteen suhteen, taidetoiminnan johtamistapoja tarkastellaan, työryhmäläisillä mahdollisuus työnohjaukseen niin yksittäin kuin työryhmänä, ja taiteilijoilla on oma taiteilijoiden tukiverkosto taustalla.

– Lapin sairaanhoitopiirin Taide tavoittaa -projektia oli esittelemässä Hannu Raudaskoski, projektin koordinaattori. Hänen esityksessään tuli esille yksi seikka, joka jäi minulle varmasti päälimmäisenä mieleen koko seminaarista. Hän totesi, että terveydenhuollon toimintaympäristö on hierarkinen yhteisö. Täytyy lähteä kontaktoimaan huipulta, jos haluaa jalkauttaa ja juurruttaa toiminnot. Korkeimman johdon puheille siis heti alkuun! Sairaalan rakenteet, joihin projektianikin suunnittelen, ovat jäykät ja hierarkiset. Siellä on historiallisesti pitkä toimntakulttuuri eikä siihen pompata tuosta vaan…

Seminaarissa oli todella paljon keskustelua. Yleisö lähti hyvin mukaan, ja kysymyksiä sekä kommentteja sateli puhujille ja järjestäjille paljon. Selvästi aihe oli ajatuksia herättävä, tärkeä, ja kosketti läsnäolevia monella tasolla. Seminaarin puhujien osuuksien jälkeen oli työpajatoimintaa pienryhmissä. Porukka jakaantui pienempiin ryhmiin puhumaan tärkeistä ennalta otsikoiduista aiheista, ja kokoamaan asialistaa aiheen ympärille. Osallistuin kahteen työpajaan: ”Miten saada taidetoiminta osaksi perustoimintaa hoivapuolella?” sekä ”Kulttuurisen seniori- ja vanhustyön valtakunnallinen verkosto”. Kenties ehdotuksemme ja ajatuksemme toimintatapojen uudistuksista menisivät myös joskus käytöntöön, kuka tietää. Keskustelu oli vilkasta ja kontakteja syntyi, se kai oli tarkoituskin.Sain muutaman käyntikortin ja ennen kaikkea itselleni uusia ajatuksia.

Se, että tekee kulttuuria soveltavasti kentällä, jossa ei ole siihen totuttu, on jännittävää.
Rakenteet ja toimintamallit ovat tiukassa, näin on aina ennen tehty. Toimintamalleja ei muuteta hetkessä, eikä käytäntöjä saada toimimaan arjessa ilman aktiivisia innokkaita toimijoita ja hyviä verkostoja.

Tilaisuus ainakin minun mielestäni palveli tarkoitustaan. Täytyy näköjään lähteä Helsinkiin asti, että muistaa Mikkelin alueen Sote-palveluiden johdossa olevan tutun ihmisen. Kuvitelma omasta laajakatseisuudesta ja avoimuudesta sai kylmää vettä niskaan. Yhtä rajoittunut olen kuin kaikki muutkin…

Verkostojen editämisen kannalta tällaiset seminaarit ovat erittäin hyviä toimintatapoja. Jatkossa osallistuisin varmasti tällaisiin tilaisuuksiin. Keskustelut ja verkostoitumismahdollisuudet herättivät luottamusta tulevaan vuoteen. Niin, ja sekin jäi mieleen, että opetus- ja kulttuuriministeriön wlan-verkon salasana on kahvinkeitin.

Pässinpökkimät – kohtaamisia taiteen keinoin kotihoidon asiakkaiden kanssa

Satu Sälpäkivi

Seminaariin osallistuminen kannattaa aina, varsinkin jos sen seurauksena saa tehtäväksi suunnitella pikaisesti hankkeen, jolla voi mahdollisesti työllistää kolme taiteilijaa. Ja saada samalla itsensä viikoksi flow-tilaan omassa arkisessa ja rutiininomaisessa työssä.

Seminaari ”Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita” 8.9.2016
Seminaarin puheenvuorot tallenteena
Taikusydän – taiteen ja hyvinvoinnin valtakunnallinen yhteyspiste järjesti Opetus- ja kulttuuriministeriön, Sosiaali- ja terveysministeriön ja Taiteen edistämiskeskuksen kanssa seminaarin, jossa esiteltiin prosenttiperiaatteen laajentamisen kärkirahoitusta saaneet hankkeet. Taiteen edistämiskeskus jakoi keväällä 2016 ensimmäistä kertaa valtionavustukset taiteen juurruttamiseksi sosiaali- ja terveyssektorille. Avustuksen sai viisi toimijaa, joiden verkostot ulottuvat 12 maakunnan ja 32 kunnan alueelle.

Hankkeista voi lukea tarkemmin täältä

Ja siitä se ajatus sitten lähti

Seminaarin parasta antia oli kuulla avustusta saaneiden hankkeiden esittelyt, jotka olivat hyvin erilaisia ja laajasti eri puolelta Suomea. Ja tietysti oli kiva nähdä jo tutuksi tulleita kasvoja mm. Artsequal-hankkeen kahdesta seminaarista, joihin olin osallistunut. Artsequalin blogissa Anna-Mari Rosenlöfin pohdintaa teemasta.

Seuraavana päivänä olin edelleen aika tohkeissani työpaikallani ja kerroin hankkeista ja ajatuksistani kotihoidosta vastaavalle päällikölle, voisiko esimerkiksi kotihoidon asiakkaille suunnitella jotain taiteellista toimintaa? Omasta mielestäni kotihoidon asiakkaat ja heidän omaishoitajansa olivat jääneet jonkinlaiseen paitsioon taidelähtöisissä hankkeissa. Monesti on käynyt niin, että palvelukeskuksen asukkaat ovat saaneet osallistua ja nauttia musiikki- ja teatterivierailuista tai heille on kohdennettu oma kuvataidehanke. Lisäksi palvelukeskusten seinillä on runsaasti taideteoksia, mm. juuri prosenttiperiaatteella sinne hankittuna laajennusrakentamisen yhteydessä.

Kotihoidosta vastaava päällikkö oli onneksi samoilla linjoilla kanssani ja kehotti hakemaan rahoitusta hankkeelle sillä hetkellä haussa olevasta sosiaali- ja terveystoimen perintörahastosta (hakuaika päättyi 16.9.16). Kyseessä olevasta rahastosta kohdennetaan avustuksia erityisesti vanhustenhuoltoon, yleis- ja välinehankintoihin.

Ne pässinpökkimät

Kun kehotetaan, niin tietysti tartuin tilaisuuteen! Onneksi olen toiminut kulttuurituottajana ja sopivat taiteilijat löytyivät verkostoni kautta. Jo seminaarin jälkeisen päivän iltana pidimme kolmen taiteilijan kanssa suunnittelupalaverin ja pohdimme hankkeen rakennetta, aikataulua ja tietysti sisältöä. Taiteellisen kohtaamisen välineinä on tarkoitus käyttää erilaisia menetelmiä, mm. elävää musiikkia, laulua, keskustelua taideteoksista/taideraati (hyödynnetään Taidelainaamon teoksia/Hyvinkään Taiteilijaseura), osallistetaan yhdessä tekemiseen valikoiduilla materiaaleilla (väriliidut, savi, paperi, kankaat). Avustuksen hakijana ei voi olla työryhmä, joten taustaorganisaationa ja rahoituksen hakijana on Hyvinkään Taiteilijaseura ry. Kaikki kolme taiteilijaa ovat seuran jäseniä ja kuvataiteilijoita, yksi heistä on myös muusikko.

Seuraava viikko olikin sitten hakemuksen ja hankesuunnitelman laadintaa ja sain käyttää siihen kulttuurituottajan ammattitaitoani, jota olin jo vähän kaivannutkin. Nykyinen päivätyöni on sosiaali- ja terveystoimen viestintäsihteeri ja varsinaisesti tuottajan tehtävät eivät kuulu työnkuvaani. Mutta välillä en voi itselleni mitään, kun jostain tärkeästä asiasta innostun! Ja onneksi olen voinut käydä opintoihini kuuluvissa seminaareissa aina kun niissä on ollut aiheena tai teemana sosiaali- ja terveystoimi ja kulttuuri.

Pässinpökkimät – nimi tuli suunnittelupalaverissa pienen nimien ja sanontojen pyörittämisen jälkeen, edellinen taidehanke palvelukeskuksiin oli nimeltään Heitetään vesilintua (Hyvinkään taidemuseo oli hankkeen vetäjänä, itse olin yhteyshenkilö sosiaali- ja terveystoimessa). Pässinpökkimät sopii hyvin juuri kotihoidossa tehtävään hankkeeseen, mieleen kun tulee ensimmäisenä villasukat ja kotoisuus.

Pässinpökkimät – hankkeessa on neljä osahanketta, perustuen kotihoidon asiakkaiden segmentointiin ja sitä kautta suunnitellut työtavat ja toimintamallit. Kahdessa osahankkeessa toiminta tapahtuu asiakkaan kotona, esimerkiksi yksin kotona asuvat, liikuntarajoitteiset ja kotihoidon asiakas ja hänen omaishoitajansa. Kahdessa muussa hankkeessa toimitaan ryhmissä ja ryhmätila on kodin ulkopuolella. Näissä ryhmissä on yksin kotona asuvat ja ryhmätoimintaan kykenevät ja kotihoidon asiakkaiden omaishoitajat. Yhteistyötä tehtäisiin koko ajan kotihoidon kanssa, aluksi osallistujien valinta ja kysely kiinnostuksesta toimintaan sekä lupa taiteilijoille tulla asiakkaiden kotiin.

Pässinpökkimät olisi pilottihanke 1.1.-31.12.2017 ja sen tavoitteena on kotihoidon asiakkaan ja omaishoitajien yksinäisyyden lieventäminen, yhteisöllisyyden kokemuksen tuottaminen yhdessä taiteilijoiden kanssa. Tarkoitus on luoda uusi ja pysyvä toimintamalli kotihoitoon, asiakkaan ja taiteilijan kohtaaminen taiteen keinoin. Kyse ei ole kuntouttavasta toiminnasta eikä taideterapiasta vaan aidosta taiteellisesta kokemuksesta. Kaikessa toiminnassa huomioidaan asiakkaan toimintakyky ja asiakaslähtöisyys.

Tällä pilottihankkeella pyritään laajentamaan prosenttiperiaattetta sote-palveluihin ja tukemaan kulttuurista vanhustyötä, lisäksi varmistamaan ikääntyneiden kulttuurioikeudet. Hankkeen rahoitus varmistuu vasta loppuvuodesta. Seminaarissa tuli esille hyvä laskentatapa kulttuurisesta hyvinvoinnista, prosentti viikossa on 1,40 tuntia kulttuuria ja taidetta hyvinvoinnin ylläpitoon. Meille kaikille.