Matkani luovana tuottajana on vasta aluillaan

Koulutus on loppumaisillaan ja valmistuminen edessä. Kun hain tähän koulutukseen, olin täysin varma, että tämä on minulle tarkoitettu ja vaikka välillä on ollutkin epäilyksiä, niin olen edelleen samaa mieltä. Opinnäytetyö tökki useaan otteeseen ja mietin jo jossain vaiheessa kokonaan aiheen vaihtamista. Alkujaan olisin halunnut tehdä työn toisella tavalla, mutta kun se ei ollutkaan mahdollista, oli suuntaa muutettava. Sain kuitenkin lopulta puristettua työn paperille ja AVOT se oli tässä.

Luovan tuottajan koulutus on pitänyt sisällään monenlaista, ei aina niin kovin mielenkiintoista, mutta loppujen lopuksi enemmän kiinnostavaa ja hyödyllistä kuin hyödytöntä. Olen tavannut aivan upeita ihmisiä, jotka ovat boostanneet minua minun omissa taideprojekteissani. Etenkin viime kevään lähijaksot olivat minulle tärkeitä. Kannustus vielä aikuisiälläkin on todella tärkeää. Yhteisöllä on suuri merkitys. Ihmisten kohtaaminen, suhteiden luominen ja verkostoituminen on alallamme välttämättömyys, mikäli haluaa työllistyä. Kulttuuri- ja taidealalla kilpailu on kovaa ja ainakin joiltakin osin työkeikat tulevat usein suhteilla.

Myönnän, etten vieläkään ihan tarkkaan tiedä, mikä minusta tulee isona. Tiedän sen, mitä kohti tähtään ja mikä on minulle tällä alalla kaikkein tärkeintä. Koulutuksen aikana aika moni kysymys on löytänyt vastauksen ja esimerkiksi jonkinlainen tasapaino omaan laulunopettajan työhöni näyttäisi löytyneen. VAVA-opintojen myötä sain uusia tapoja ja työkaluja muun muassa opettajan työhöni nuorten kanssa ja erilaisten tapahtumien järjestämiseen tuli uusia näkökulmia. Taikapeda-tutkimusryhmässä mukana oleminen oli mielenkiintoista ja sain ideoita oman taidetoiminta-konseptini (TADAA! Taidetta kaikille! –kiertävä taidekoulu) luomiseen. Opinnäytetyön kirjoittaminen oli pääosin mukavaa, mutta konseptin kehittäminen oli todella haasteellista. Vaikka pohjalla oli idea tuosta omasta yrityksestä (esittävän taiteen opetusta tarjoava ja esityksiä tuottava taidekoulu), joka oli aika selkeästi päässäni, niin sen ajatuksen muokkaaminen uuteen muottiin ja vielä uuden kehittäminen tuotti välillä vaikeuksia. Eniten tökki kaiken sen auki kirjoittaminen paperille. En tosin väitä, että edelleenkään olisin kehittänyt mitään kovin uutta tai ihmeellistä. Ehkä pointti kehittelemässäni konseptissani on juuri se, että vaikka sisältönä on taideopetusta, jota hyvin usea taho jo tarjoaa, niin aina kaiken voi tuoda esille ja tarjota hiukan toisenlaisella, uudella tavalla. Mielestäni koskaan ei myöskään ole liikaa taideopetusta tarjoavia tahoja. Uskon, että kysyntää on!

Ainakin yksi haave minulla vielä on toteuttamatta, se oma taidekoulu. Nyt olen sitä kohti jo pienen, hyvin pienen askeleen ottanut. Kerroin taannoin ystävälleni, että kunhan voitan lotossa, niin silloin ostan jonkun vanhan rakennuksen, remontoin sen ja alan pitämään taidekoulua. Tietäisin jo nyt kenet palkkaisin toimitusjohtajaksi, kenet tuottajaksi ja keitä opettajiksi. Minä toimisin sitten sellaisena taiteellisena rehtorina. Haaveita pitää olla, tämä on vielä hyvinkin toteuttamiskelpoinen haave. Tosin sitä lottovoittoa ei varmaan kannata jäädä odottelemaan.

 

Taiteen harrastaminen on jo lapsesta saakka tärkeää!

Olen tarkastellut luova tuottaja -koulutuksen opinnäytetyössäni taideharrastuksia (erityisesti musiikkia, teatteria, tanssia ja sirkusta) ja lastenkulttuuria sekä niiden vaikutuksia lasten ja nuorten hyvinvointiin. Olen kehittänyt koulutuksen aikana opinnäytetyönäni TADAA! Taidetta kaikille! -konseptia, jonka pohjatyötä varten kävin havainnoimassa kahta lapsille suunnattua taideharrastusryhmää (teatteri ja alkeisbaletti) ja lisäksi tarkastelin erilaisia lastenkulttuuri hankkeita ja tutkimuksia. Kaikki tekemäni pohjatyö antoi sellaisen kuvan, että taiteen tekeminen on tärkeää jo aivan lapsesta saakka ja sillä on iso merkitys heidän elämässä. Taideharrastuksilla ja etenkin esittävän taiteen harrastuksilla on paljon hyviä ja tärkeitä sosiaalisia ja emotionaalisia vaikutuksia lapsen kasvuun ja kehitykseen. Mutta varmastikaan nämä edellä luettelemani asiat eivät kenelläkään uutta olleetkaan.

Harrastin itse teatteria ja musiikkia koko lapsuuden ja nuoruuden ja minulle näillä kahdella harrastuksella oli erittäin suuri merkitys ja vaikutus elämässäni. En ollut se kaikkein rauhallisin lapsi, enkä kovin helppo teinikään, joten teatteri oli siitä syystä minulle juuri oikea paikka purkaa liiallista energiaa ja turhautumista. Siellä opin paljon minusta itsestäni. Musiikin harrastaminen rauhoitti ja auttoi olemaan kärsivällisempi, vaikka olin varmasti pianonsoitonopettajan painajainen. Mutta tärkeintä oli, että sain mahdollisuuden tehdä ja kokea taidetta!

Osallistuin viime syyskuussa Musiikkiluokat Iisalmessa 40-vuotta juhlakonserttiin. Minulla oli myös kunnia esiintyä juhlassa. Juhla toi mieleeni paljon muistoja omilta musiikkiluokka-ajoilta. Kävin musiikkiluokkaa vuosina 1987 – 1991. Nyt musiikkiluokkaa käyvien lasten musiikkiesitysten myötä vanhoja ja hyviä muistoja omilta ala-astevuosilta tulvi mieleeni. Tietenkin vanhojen luokkakavereidenkin tapaaminen oli mukavaa ja kuulumisten vaihtaminen mielenkiintoista. Tapasin luonnollisesti vanhoja opettajiani sekä tutustuin nykyisiin koulun opettajiin, joista osa oli tuttuja yhdessä tehtyjen teatteri- ja musiikkiproduktioiden kautta. Juhlan viimeisenä ohjelmanumerona lavalle nousi musiikkiluokkien oppilaita neljältä eri vuosikymmeneltä. Minäkin siellä mukana. Kajautimme ilmoille kolmiäänisesti, musiikkiluokkien perustajana olleen musiikinopettajan ja kuoronohjaajan luotsaamana K. Chydeniuksen sovituksen Kalliolle kukkulalle. Kokemus oli todella hieno ja tunteikas!

Minulle musiikkiluokka ajat olivat käänteentekeviä. Nyt olen ammatiltani laulunopettaja ja toiselta ammatiltani musiikkiteatteri-ilmaisunohjaaja. Ala-asteella musiikinopettajani kannusti minua aloittamaan myös teatteriharrastuksen. Laulanut olin aina, joten musiikki oli ollut elämässäni jo ennen musiikkiluokalle menoa. Tuolloin alkoivat myös kuoroharrastus ja pianonsoitto. Tuo mainitsemani opettaja oli myös luokanvalvojamme ja toimi kuoro- sekä bändiohjaajana. Musiikkia oli kouluviikossa paljon, myös koulun jälkeenkin. Liikuntaa harrastin joskus koulun iltapäiväkerhoissa. Tosin kaikki liikunnalliset harrastukset jäivät yksi toisensa jälkeen pois, koska teatterille ja musiikille nousi niin suuri rooli elämässäni, ne veivät kaiken ajan. Opettaja oli yksi iso kannustaja ja tietenkin, koska kotonani harrastettiin taidetta, sain kaikille valinnoilleni myös sieltä kannustusta. Lapsen omien harrastusvalintojen tukeminen ja kannustaminen etenkin kotona on tärkeää.

Koen erityisen tärkeänä sen, että kotikaupungissani oli mahdollisuus käydä musiikkiluokkaa. Vanhin siskoni sai mahdollisuuden käydä musiikkiluokkaa myös koko yläasteen ajan. Minun aikanani sitä vaihtoehtoa ei enää ollut. Oikeaa syytä en tiedä, mutta arvaan sen olleen säästöt ja leikkaukset. Olen tyytyväinen, että 90-luvun lama ei kuitenkaan lopettanut musiikkiluokkia kokonaan, vaikka uskonkin tuona aikana musiikintuntien ja ylipäänsä taideaineiden opetuksen määrän vähentyneen. Muistan tuolloin harmitelleeni yhdessä koulukavereiden kanssa sitä, ettei esimerkiksi lukiossa ollut mahdollista enää valita yhtä paljon musiikkia kuin ennen oli pystynyt.

Kun seurasin musiikkiluokkien 40-vuotisjuhlassa innokkaita lavalle esiintymään odottavia lapsia, aistin pelkästään vain yhdessä tekemisen iloa. Esityksen jälkeen riemu oli vielä suurempi. Pieni kuhina saaduista aplodeista ja siitä, että oma perhe ja ystävät olivat katsomassa ja kannustamassa. Mielestäni on tärkeää, että esittävää taidetta harrastaville lapsille ja nuorille annetaan mahdollisuus esiintyä. Se kai on myös yksi taiteen tarkoitus, antaa elämyksiä itselleen ja toisille ihmisille taidetta tekemällä – taidetta ”esittelemällä”, vaikkei se aina joka taidemuodossa taiteen tekijän päätarkoitus olisikaan. Opinnäytetyötäni varten kehittelemässä konseptissani korostan kuitenkin juuri esityksen tärkeyttä, koska se tuo prosessiin erilaisen tavoitteen. Etenkin esittäviin taiteisiin esitys kuuluu olennaisena osana ja toimii mielestäni isona motivaattorina. Tämän muistan omasta lapsuudestani ja nuoruudestani ja sen myös havainnut, kun olen itse ohjannut ja opettanut lapsia sekä nuoria.

Taiteen tekeminen ja kokeminen on todella tärkeää aivan lapsesta saakka. Se voi ehkäistä syrjäytymistä ja koulukiusaamista. Ylipäänsä taiteella ei voi olla muita kuin myönteisiä vaikutuksia. Viekäämme siis lapsiamme, jos ei omia ole, niin ystävien ja sukulaisten, taiteen pariin kokemaan ja tekemään. Ne antavat valtavasti elämyksiä ja iloa elämään, tekevät hyvää sisäisesti ja henkinen pääoma vain kasvaa.

Tapahtumaturvallisuus – Se pakollinen paha?

Eevi Rannikko

Esiintyjät tilattu, viestintä ja markkinointi kunnossa, ruokamyynti hoidossa, työntekijät hankittu ja budjetti viittä vaille käytetty. Näin tuntuu olevan turhan moneen tapahtuman kanssa. Kun rahaa on käytettävissä rajallisesti, pitää usein jostakin tinkiä. Valitettavasti markkinoinnin ja tähtiesiintyjien varjoon jää tällöin usein tapahtumaturvallisuus. Näin ei pitäisi olla, sillä ilman turvallisuutta kaikki saattaa mennä vähän, tai vähän enemmän, mönkään.

Turun suurimmassa kulttuuri- ja tapahtumakeskuksessa, Logomossa, tapahtuma- ja tuotantojohtajana työskentelevä Janne Auvinen oli puhumassa Turun tapahtuma- ja kongressipalveluiden syyskokouksessa tapahtumaturvallisuudesta otsikolla ”Tapahtumaturvallisuus – Joutavaa pelonlietsontaa vai merkittävä viihtyvyystekijä?”. Auvinen kertoi, miten on tapahtumaturvallisuuden sanansaattajan roolissaan usein törmännyt tilanteisiin, joissa hätäuloskäynnit on tukittu pöytäpinoilla, uloskäynneille johtavat opasteet piilotettu verhojen taakse ja eiköhän joku ole ripustanut tonneja painavan taakan nippusiteillä ihmismassan yläpuolelle kuin varmistaakseen, että jotain varmasti tapahtuu. Mihin nykyihmiset ovat hukanneet maalaisjärkensä ja luontaisen vaistonsa suojautua riskeiltä? Vaikka tapahtumaturvallisuus maksaa, on Auvisen jutuissa salamankirkas pointti: Kuollut yleisö ei tule enää tapahtumaan uudestaan.

Järjestin keväällä tapahtuman, johon odotettiin vuoden 2015 pohjalta 2500 osallistujaa, merikeskus Forum Marinumin edustalle. Kun päivä sitten saatiin pakettiin, lopulliseksi kävijämääräksi laskettiin 4500 henkilöä, joista yli puolet alle kouluikäisiä lapsia. Tapahtumaan tilaamani ensiavun henkilökunnalta saamieni tietojen mukaan heidän tarvikkeiden käyttösaldonsa tapahtumassa oli yksi laastari. Hyvin siis meni niiltä osin. Kun tapahtuma järjestettiin Aurajoen rannalla ja sinne odotettiin useampaa tuhatta kävijää, tuli vastaan tilanne, jossa pelastusviranomainen oli sitä mieltä, että vuoden 2014 järjestyksenvalvonta joen partaalla noin 500 kävijälle ei riitä, vaan Aurajokeen on hankittava pintapelastusalus. Hieman mutisin itsekseni rahanmenoa, mutta tietysti pintapelastuksen hankkiminen oli tapahtuman kannalta järkevää. Olisihan koko tapahtuman luonne muuttunut dramaattisesti, jos joku pienistä kävijöistä olisi joutunut veden varaan, eikä pelastusta olisi ollut heti paikalla.

Vaikka esiintyjät olisi suunniteltu viimeisen päälle ja markkinoinnista olisi pidetty huolta siten, että väki saadaan paikalle, ei kukaan muista tapahtumasta niitä seikkoja, mikäli siitä tulisi ”se tapahtuma, jossa se lapsi hukkui”. Aikalailla kaikki muu tapahtumatuotannossa on turvallisuutta turhempaa, ja siksi kulujen suitsiminen pitäisi aina aloittaa muualta kuin turvallisuudesta. Auvisella on tähänkin napakka viisaus: Jos tehdään tapahtuma, eikä sitä ole varaa tehdä turvallisesti, ei sitä ole varaa tehdä ollenkaan.

Kilpailuttamalla palveluita voi tapahtumaturvallisuudessakin saada aikaan säästöjä. Kilpailutusta tehdessä on kuitenkin hyvä miettiä ja verrata saatuja tarjouksia huolella. Halvin kun ei aina ole se turvallisin. Auvinen kertoi luennollaan törmänneensä urallaan tilanteisiin, joissa tapahtuman rakenteita ja tekniikkaa kokoavien henkilöiden työajat olivat pitkälti yli 15 tuntisia. Koska yksi työnantaja ei voi pitää työntekijää vuorossa niin pitkää aikaa, vaihtoivat työntekijät työajan täytyttyä paperilla työpaikakseen toisen alihankintafirman ja työt jatkuivat. On tieteellinen fakta, että ihmisen motoriikka ja harkintakyky alkavat laskea huomattavasti, kun työtä on tehty yhtäjaksoisesti yli suositusten. Kun työtä saatetaan pahimmillaan tehdä vuorokausi yhtäjaksoisesti, on todennäköisyys sille, että keskittyminen herpaantuu hetkeksi, todella korkea. Se hetki voi ratkaista lopulta paljon.