Ajatuksia luovuudesta ja luovan toiminnan edellytyksistä

Mari Rytkönen

Opintojeni ohessa luin Anneli Eteläpellon artikkelin luovuudesta, ja se herätti paljon omiakin ajatuksia.

Perinteisesti luovuus on nähty yksilöllisenä ilmiönä, nykyään se ajatellaan pohjimmiltaan sosiaalisena ja yhteisöllisenä, yhteistoiminnallisena tekona. Luovuudella ja sen toteuttamisella on muutenkin vahva linkki emootioihin – luovaan toimintaan liittyvät tunteet hyvin vahvasti.

Luova yhteistoiminta ja oppimisen kannalta tuloksekas toiminta ovat hyvin samanlaisia rakenteeltaan. Ryhmässä esitetään ja pohditaan uusia ideoita monipuolisessa ja kriittisessä vuoropuhelussa, ja rakennetaan uudenlaisia käsityksiä. Tällaisen luovan ja/tai oppimisen kannalta tehokkaan ryhmän edellytyksinä ovat yhteinen tavoite ja ryhmänjäsenten keskinäinen luottamus, jolloin kriittinen mutta konstruktiivinen ote on mahdollinen toteuttaa.

Yleisesti luovuus määritellään tarkoittamaan “aiempaan nähden jotakin uutta tai uudenlaista tapaa lähestyä ongelmaa”, mutta Eteläpellon tutkimuksessa todettiin, että lähestymistavan (ja tehtävän) on oltava järkevä ja tarkoituksenmukainen, muuten ryhmän jäsenet eivät motivoidu tai kiinnostu aiheesta. Tulos ei sinänsä yllätä: luovuuden käyttäminen vaatii aikaa ja energiaa, eikä ilman järkevää tavoitetta niin sanotusti jaksa vaivautua.

Luovan toiminnan edellytyksiä tutkittaessa on myös otettava huomioon ryhmän resurssit ja osallistujien esteet – ryhmän yhteinen historia saattaa muodostua ongelmaksi. Ryhmän jäsenet kun alkavat muodostaa laajempaa identiteettiä sisältäen ryhmän jäsenet ja oma asemansa siinä. Luovaan toimintaan vaikuttavat myös sosiaalinen ilmapiiri, luottamus, tuki, tiedolliset ja älylliset resurssit. Ryhmän toiset yksilöt voidaan nähdä resursseina toinen toisilleen – tiedollisessa ja taidollisessa mielessä, esimerkiksi. Yhteinen historia luo verkon, jossa toimia, mutta on vaikeaa muuttaa ryhmän toimintakulttuuria sen vakiinnuttua, vaikka se sitä vaatisikin. Tämä lienee merkityksellisintä työpaikkaa vaihtaessa tai tiimiä kootessa. Varsinkin luoville tuottajille tämä on kiinnostava ja hyvin tyypillinen haaste – kuinka luoda turvallinen ja kannustava tilanne?

Eteläpellon tutkimuksessa myös todetaan, että luovuustutkijatkaan eivät ole yksimielisiä siitä, mitkä ovat luovuuden edellytyksiä. Yleisesti hyväksytään ainakin luottamus ja turvallisuus sellaisiksi. Tosin, liiallinen turvallisuus voi myös vähentää luovuutta. Haasteet, turhaumat ja hämmennys voivat toimia myös kannustimina. Haasteena ovat kuitenkin aina ryhmän sisäiset valtasuhteet. Luovuuden lisäämiselle edellytyksenä on ainakin turvallinen ympäristö, jossa haavoittuvuus on minimoitu.

Minun mieheni

Maria Tolonen

Miehen vartalo painautuu minuun intohimoisesti niin, että tukalassa kuumuudessa hikinen iho liimautuu ihoon erikeepperinä. Huulet löytävät toisensa ja lihaksikas vartalo muotoutuu vaativasti omaani vasten. Jotain tämän näköistä on se mielikuva, mistä tämän aiheen puitteessa haluaisin kirjoittaa, mutta en ilkeä. Jos puolestaan kirjoittaisin mitä miehen kosketus on reaalielämässä, saisin turpaani ikäisiltäni möhömahaisilta miehiltä heidän haapuessaan öisin baarista kotiinsa. On maailman surullisin asia, jos seksi aiheuttaa samanlaisen reaktion kuin peruskoulun hiihtotunti, että ihan hirveetä, onko pakko tai jos alkaa katsella kelloa siihen malliin, että pääsisipä juomaan viinaa.

Ensimmäinen kosketus vastakkaiseen sukupuoleen minulle oli kuitenkin isä

Isän merkitys tyttärelle on kuulemma erilainen kuin isän merkitys pojalleen. En muista oman isäni koskettaneen minua koskaan, paitsi koristessaan kuolinvuoteellaan puolitajuttomana. Silloin hän halusi halata, eikä olisi päästänyt irti sylistään. Olisin siinä vieläkin, ellen olisi pelännyt hänen kuolevan ja peloissani rimpuillut irti otteesta. Lapsuuden valokuvistani huomaan, että hän on pitänyt minua sylissä useamman kerran. Varmaankin äiti on siihen velvoittanut valokuvan takia. Parhaiten kuitenkin muistan isän kosketukseksi sen kun hän osti minulle ensinmäisen moottoripyöräni ja antoi bensa-aseman luottokortin taskuun. Ehkä paras kokemani miehen kosketus ikinä.

Puvustajan roolissa muutama sananen vaatetuksesta

Jos saisin vapaasti vaatettaa ihannemieheni, en kaipaisi muutoksia klassisseen t-paita-farkut-puku-linjaan. Haluan nähdä miesten vaatetuksessa yläosan kokonaisena. Mikään ei ole kamalampaa kuin kaula-aukosta pursuava vatsakummun yläosa. Niin kiire ei ole koskaan, etteikö malttaisi odottaa siihen hetkeen kun paita lopulta riisutaan. Hyvin istuvat farkut ovat tyylikkäitä, mutta jos pöksyt ovat niin pinkeät, että kaikki etumuksen muodot ovat nähtävillä, on näky kiusallinen. Treenattu kroppa iästäni riippumatta on saanut minun jakamattoman huomioni. Niissäkin tapauksissa haluan lähes aina pukea mieheni edes johonkin vaatteeseen.

Tämä oli Maria Tolosen pukusuunnittelijan sukellus alkavaa työhön http://www.kajaani.fi/fi/kajaaninteatteri/miehen-kosketus

Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena

Maria Tolonen

29.9.2016 klo 17.30-19 Kaukametsän opiston auditoriossa, tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi luennoi väitöstutkimuksestaan: vuorovaikutteisesta koreografisesta prosessista, jossa merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky tiedostaa, aistia, kuunnella ja kunnioittaa osallistujien kokemuksia. Tutkimus pureutuu yhteisölliseen ja osallistavaan tapaan tehdä koreografiaa ja tarkastelee myös sen haasteita. Se osallistuu keskusteluun taiteen hyvinvointivaikutuksista ja pohtii taiteilijan vastuuta sekä eettisiä kysymyksiä. Kirsi Törmi on tanssitaiteilija, kouluttaja ja hahmoterapeuttiopiskelija. Hän on toiminut muun muassa kajaanilaisen Routa-ryhmän taiteellisena johtajana sekä terapeuttisissa ja koulutuksellisissa tehtävissä eri puolilla Suomea.

Olen työskennellyt viimeiset 5 vuotta ajoittain Kirsi Törmin kanssa, hänen taiteensa puvustajana, taittajana sekä tuottajana. En ollut lukenut viime keväänä julkaistua väitöskirjaa aiemmin, nytkin luin vain pätkittäin. Kuitenkin väitöstilaisuudessa tempaannuin aiheeseen, koska luento oli selkeä kielinen ja olin elänyt sen synty vaiheita taidetuotantojen osalta. Nyt poden syyllisyyttä laiskuudesta, etten ollut lukenut väitöstä aiemmin, vaikka sen sain painettuna kahdesti. Mietin miksi en lukenut. Yksi syy oli ennakkoluulo, että teksti olisi vaikeaa, jotain taidesanastoa täynnä. Toiseksi mietin keväällä ja nyt luennolla uudelleen, tämän väitöksen aihetta. Taiteilija käytti 7 vuotta siihen, että tutki syitä miten hän itse toimii työyhteisössä. Minulle mielenkiintoisin anti tältä luennolta olikin kuulla miksi näin.

Talvivaara koskettaa lähes jokaista jollakin tavalla Kajaanissa. Yllätyin, että tämä väitöstyö on alkanut Talvivaaran aiheuttamasta huolesta. Itse sivuutan sujuvasti koko kaivoksen, koska sen edessä olen täysin voimaton ja ristiriitainen. Ymmärrän luonnonsuojelun näkökulman, mutta minulla monta hyvää ystävää kaivoksella töissä. Väistökirjan teko on alkanut Kirsin voimattomuudesta asian edessä ”Mitä voin tehdä?” –kysymyksen äärestä.

Toinen syy väitöksen tekemiseen liittyy oman ammattiuran pohdintaan. Pinttyneistä käytännöistä tehdä koreografista työtä. Ja tässä erityisesti käsitys siitä, että ammattilainen ei näytä huonoa oloa töissä, vaan johtaa työryhmää hymyhuulin. Kymmenen vuotta sitten luin teollisen johtamisen strategioita Oulun yliopistossa ja muista, että silloin puhuttiin ”uutena” johtamisena sitä, että ollaan ainakin näennäisesti valmentajia työntekijöille. Ylhäältä alaspäin käskyttäminen tuomittiin täysin vanhan aikaisena johtamisena. Vaikutuin mennessäni Routa ryhmään töihin 2011, kuulin ensimmäisen kerran, että työpaikka noudattaa tasapalkka järjestelmää. Ajattelin, että tässä on menty valmentamisesta vielä askel pidemmälle, kohti kaikkien työntekijöiden tasa-arvoa. Silloinen Roudan uusi koko organisaation rakenne oli Kirsin luotsaaman hallituksen rakentama. Täällä Kajaanin maaseudulla ainoa lajissaan, ainakin minun tietääkseni. Sittemmin olen liittynyt esittävän taiteen kollektiiviin, jonka itseisarvo on tasa–arvoisuus. Nämä edellä mainitut eivät kumpikaan minun silmissä olleet täysin onnistuneita organisaatioita ja olenkin miettinyt, mitkä tekijät vaikuttavat kokemukseen. Voiko olla niin, että ihannoin utopiaa, missä en itse osaa toimia?

Kuinka kohtelen itseäni, kuinka kohtelen toista (koreografisessa prosessissa) ja mitä kohtaaminen on tai voisi olla? (Kirsi Törmi)

Väitöskirjan tutkimusvaiheessa keskityttiin prosessiin, sen tekemiseen vuorovaikutteisesti. Ja tässä merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky kuunnella.

Tutkimuksen taiteellisia osioita oli kaksi nykytanssi teosta:

AmazinGRace – teoksessa haastateltiin videoiden suuri määrä ihmisiä. Heitä pyydettiin ilmaisemaan eri tunteita liikkeenä. Koreografia toimi heijastuspintana ”ryhmän” tunteille.

Toisessa teoksessa Kierto olin mukana tuottajana ja puvustajana. Tämä tehtiin yhteistyössä ELY keskuksen työllisyyspoliittista hanketta. Siinä keskityttiin vuorovaikutuksessa syntyvän liikkeen organisoimiseksi koreografiaksi. Esityksessä neljä eri ikäistä hankkeeseen osallistujaa esittivät kukin jotain itsestään liikkein, videoin ja sanoin. Kirsi kertoo, että hän huomasi kuinka tärkeää on käydä koko ryhmän tunteet läpi aamuin illoin. Muutaman minuutin käyttäminen tähän vapautti valtavasti energiaa teoksen tekemiseen.

”Mitä tekemistä tanssitaiteella on näiden hienojen ihmisten keskellä? Ongelmat olivat koreografisia, ryhmäläiset täydellisiä. Miten kehystän heidät näyttämään taiteelta?” Joku ryhmästä kommentoi: kun on tullut näkyväksi omassa elämässä, se on palkitsevaa.(Kirsi Törmi)

Kiero oli poikkeuksellinen teos, sen neljä esiintyjää tulivat niin lähelle. Projekti oli ajallisesti pitkä, koko talven kestävä ja sivusta seurattuna kiireetön. Esiintyjät antoivat teokselle kaiken itsestään, heidän tarinat olivat poikkeuksellisen intiimejä. Tarinoita sairaudesta, menetyksistä tai epäonnistumisista työssä. Kirsi nostaa väitöksessä tämän Kierron useassa otteessa sen merkityksellisyyden takia, eikä yhtään suotta. Teosten lisäksi Kirsillä oli kolme muuta tutkimukseen käytettyä pientä projektia Tunto-hanke, vertaislaboratorio ja Piileväliike. Väitöskirjan tulokset luonnehdittiin ehdotukseksi sellaiselle koreografiselle prosessille, jossa osallistuja voi tulla kohdatuksi kokonaisena ja jossa piileskelevä liike, tunteet ja tuntemukset muodostavat keskeisen osan koreografisesta materiaalista.

Silloin kun tieto muodostuu oman kokemuksen pohjalta se motivoi tekemään ja kantaa kehon muistissa loppuelämän. Tämä ajatus on mielestäni vastaus siihen miksi tämä työ on täytynyt tehdä. Tutkimuksen tavoitteita kirjatessa on kantava ajatus se, että miten itse voin kehittyä niin, että myös ympäristö kokee sen positiivisena tai saavana osapuolena. Ymmärrän tämän siten, että minulla on poikkeuksellinen suhde omaan lapseeni, koska olen hänen ainoa perheenjäsen ja jopa ainoa sukulaisensa, näin on ollut niin kauan kuin hän muistaa. Viime talvena ymmärsin viimein ajatuksen, että hän toimii tunteitteni peilinä. Aikuisen tavoin olen opetellut peittämään negatiiviset tunteen, mutta nyt huomasin konkreettisesti kuin pahoin lapsi voi jos itse olen huolta täynnä. Asian oivaltaminen palautti minut itseeni. Vasta kun itse on kokonainen voi olla avoin ja antaa muille, jaksaa myös ottaa muilta vastaan kuuntelijana.
Kuvat: Ia Samoil

 

Jäniksen vuosi – taidepedagogi päiväkodissa

Teija Himmelroos

Kirkkonummelle valittiin lähes sadan hakijan joukosta neljä taidepedagogia. Kolme heistä on kuvataideopettajaa, minä draamaopettaja-käsikirjoittaja-ohjaaja. Toimin ryhmässä, jossa on 41 4–6-vuotiasta lasta. Heistä 9:lla on tarve tehostettuun tukeen. 19:ää 4-vuotiasta luotsaa kaksi lastentarhanopettajaa ja yksi lastenhoitaja. Kuusi 5-vuotiasta toimii lastenhoitajan johdolla esikoululaisten kyljessä. Esikoululaisia on 16 ja heitä ohjaa kaksi lastentarhanopettajaa sekä ryhmäavustaja.

Olen ensimmäiseltä koulutukseltani fysioterapeutti. Toimin itsenäisenä ammatinharjoittajana parikymmentä vuotta, sillä olin ajatellut, että teen tuota työtä vain vähän aikaa. Minustahan tulisi kuitenkin jotakin muuta: kirjailija, kuvataiteilija, tanssija, näyttelijä, teatteriohjaaja…

Lähdin 1995 opiskelemaan tanssiterapiaa, jonka jälkeen päätin suuntautua ns luoviin toimintoihin. Minun kohdallani tämä johti draamakasvatuksen, teatterin ja kirjoittamisen äärelle. Erkanin fysioterapiasta opintojeni viedessä lähemmäs teatteria. Minun oli etsittävä uusi työ, sellainen, josta saisi  kuukausipalkan, vuosiloman ja lomarahat, jotta voisin opiskella lisää. Tehdä töitä ympäri vuorokauden.

Niin minusta tuli lastentarhanopettaja. Todennäköisesti palkkasivat minut fysioterpiataustani vuoksi, sillä varhaiskasvatus kuului tuolloin sosiaali- ja terveystoimen alaisuuteen.

Olen kova tekemään töitä, intohimoinen etsijä ja kehittäjä. Minusta tuli myös intohimoinen vakuuttaja, sillä ammatilliset evääni koostuivat liikelähtöisestä draamasta, tanssista, musiikista, leikistä. Kaikille tyylini ei sopinut.

Tein kymmen vuotta töitä epäpätevänä lastentarhanopettajana, ohjasin teatteria, käsikirjoitin näytelmiä, opiskelin lisää. Hankin teatteri-ilmaisun ohjaajan tutkinnon, opiskelin ammatilliseksi opettajaksi ja hain oman alani töitä. Hakemuksia kertyi varmasti lähes sata, sillä laajensin  maantieteellisiä rajojani työpaikan  etsimisessä.

Viime keväänä kaikki muuttui. Tein perusteellisen elämänmuutoksen pystyäkseni tekemään koulutustani vastaavaa työtä: muutin Kirkkonummelle, aloitin uudessa työpaikassa uuden työn, hain ja pääsin opiskelemaan Turkuun.  Tämä vain siksi että ihmisen on tehtävä, mitä hänen on tehtävä. Lisäksi minusta tuli 3.5. Amoksen mummu. Ihmeellistä sekin.

Lapset ovat minulle tärkeitä. Olen tehnyt päiväkotityötä vain lasten takia. Opettajaopintojeni aikana ryhdyin tosissani kehittämään draamaa varhaiskasvatukseen. Tein työkalupakin Draamaleikkejä päiväkotiin. Koulutin henkilökuntaa ja lisäsin draaman osuutta päiväkotitoimintaan, etsin sille paikkaa. Nyt pääsen toteuttamaan ja jatkokehittämään minut hengissä pitänyttä työkalua. Siitä on tulossa ammatti.

Päiväkotini johtaja ja laaja-alainen erityislastentarhanopettaja ovat molemmat innoissaan taidepedagogi-kokeilusta. He tukevat toimintaani 100-prosenttisesti. Loimme heidän kanssaan koko talon yhteisen teeman JÄNIKSEN VUODEN. Siinä seuraamme uuden, vieraan, oudon ja pelokkaan Jäniksen ilmestymistä  päiväkotiin. Toiminta kietoutuu Jäniksen ympärille. Kukin ryhmä muokkaa toimintansa omalla tavallaan teemaan sopivaksi. Ns Viralliset Ihmiset “valvovat” ja muuttavat toiminnan suuntaa virallisilla ilmoituksilla, kirjeillä jne. Emme tiedä, kuinka pitkä jäniksen vuosi on, mutta matka on alkanut.

Olen jakanut yksikköni lapset neljään pienryhmään ja esikoululaisiin. Jokaisella ryhmällä on näin yksi Ilmaisu-päivä viikossa. Tämä sopii päiväkodin lukujärjestykseen, sillä onhan siellä jo liikunta, musiikki, kädentaidot ja metsäretket päivätty. Käytän ilmaisu-sanaa, sillä “draama” aiheuttaa hämmennystä ja pelkoa.

Tarjoan jokaiselle ryhmälle ilmaisutaidon opetusta, teemme tarinoita, kokeilemme esiintymistä rakenteilla olevassa Kamaritetterissa, maistelemme sanoja Runokoulussa. Päiväkodin logistiikka ja päivärytmi jäsentävät työpäivääni. Ulkoilen, puen, syön yhdessä lasten kanssa. Luon tarvittaessa pieniä hetkiä pukemisen, äidin ikävän, kiukun lievittämiseksi. Draama toimii niissä mainiosti.

Vuorovaikutteinen taiteenalani mahtuu moneen ja muokkautuu tilanteen mukaan. Minulla on selkeä päiväjärjestys, johon alamme kaikki tottua. Henkilöstö on ymmärtänyt, etten toimi sijaisena enkä avustajana. Työpäiväni poikkeaa lastentarhanopettajan työstä. Olen tukemassa kasvua ja oppimista teatteritaiteen keinoin. Tämä muuntaa rakenteita, totuttuja työtapoja, tuo jotakin uutta varhaiskasvatukseen.  Onnekseni se on otettu ilolla vastaan. Jäniksen vuosi jatkukoon!

 

Taidepoliittista keskustelua varhaiskasvatuksessa

Teija Himmelroos

Taidepedagogisessa maailmassa kuohuu. Vantaan Taikava-hanke päättyi syksyllä 2016. Positiivisten kokemusten myötä Vantaan kaupunki vakinaisti 15 taidepedagogia varhaiskasvatukseen. 2-vuotisessa projektissa (2014–16) taidepedagogeja oli 10 ja he toimivat avustajan paikalla – ja palkalla –  tehden 6-tuntista työpäivää. Näin Vantaan kaupungille ei tullut lisäkustannuksia. Palkka laskettiin lastentarhanopettajan palkasta 6h/pvä.  Syksyllä vakinaistettujen taidepedagogien työpäivä venyi 7-tuntiseksi.

Vuosi sitten Helsingin Sanomat haastatteli teatteri-ilmaisun ohjaaja Roni Mäkistä. Mies eli unelmaansa, liputti Vantaan mallille. Olin itse mukana nauramassa viime marraskuussa, kun Mäkinen esitteli toimintaansa Taikava-seminaarissa. Hänen parinaan oli toinen teatteri-ilmaisun ohjaaja, mies hänkin. Koko salillinen naisia nauroi ja nautti miehisestä taidepedagogiikasta.

Tammikuun lopussa 2017 kaikki oli toisin. Roni Mäkinen astui julkisuuteen avoimella kirjeellä Vantaan päättäjille. Vantaan Sanomat ja Helsingin Sanomat julkaisivat molemmat Mäkisen haastattelun. Mies koki tulleensa kerho-sedäksi, joka riensi paikasta toiseen. Mäkinen jalkautui alkuun kahteen lapsiryhmään, lopulta kolmanteen toisessa päiväkodissa. Mäkinen ei enää pystynyt tarjoamaan pitkäkestoista tavoitteellista taidepedagogista toimintaa.

Ongelmat olivat alkaneet vakinaistumisen myötä eli jo elokuussa 2016. Siis ennen  Taikava-seminaaria. Mäkinen kertoo blogissaan, että 10:stä alkuperäisestä taidepedagogista jatkoi syksyllä vain kaksi. Vantaan varhaiskasvatuksen ylempi johto on kommentoinut, ettei heidän tietoonsa ole tullut muita työhönsä tai olosuhteisiin tyytymättömiä taidepedagogeja. Asiaa selvitellään.

Kirkkonummen kunta seuraa Vantaan mallia. Meitä on neljä taidepedagogia 2-vuotisessa projektissa, 6-tuntisina toimijoina avustajien tilalla. Hakijoita oli lähes sata, mikä kertoo taidealalla työllistymisen vaikeudesta. Niin monta halukasta, kokenutta, korkeasti koulutettua, useamman tutkinnon omaavaa pedagogia. Meillä kaikilla on tarve tehdä oman alan töitä, olla kokemassa, rakentamassa jotakin uutta suomalaiseen varhaiskasvatukseen.

Tällä hetkellä meiltä odotetaan tuloksia, joita esitellä Kirkkonummen kunnan päättäjille. Tavoitteena on perustaa 6 vakituista taidepedagogi-vakanssia. Olen kuullut, että vakanssiin palkattaisiin taidepedagogi vuodeksi kerrallaan.

Minulla on asiat hyvin. Viihdyn työssäni, sillä saan kehittää toimintaani. Minulla on lupa luoda taidepedagogin toimenkuvaa. Teen opinnäytteeni ammattikuvasta, kuinka se asettuu päiväkotiarkeen, varhaiskasvatuksen rakenteisiin. Tästä on toimeksianto Kirkkonummen kunnalle.

Jottei tilanne näyttäisi täysin ruusunpunaiselta, mainittakoon, että mahdollistin työn teon muuttamalla paikkakunnalle. Otin tietoisen riskin tehdäkseni edes hetken omaa työtäni.

Olen asennoitunut työskentelemään kaksi vuotta projektin äärellä. Minulle on tärkeää luoda uusi ammattikunta. Olen toiminut 10 vuotta päiväkodeissa epäpätevänä lastentarhanopettajana. Paljon olen ihmetellyt, paljon kehitettävää löytänyt.

Oma työtapani – liikelähtöinen draama – on löytänyt paikkansa. Asettuuko se varhaiskasvatukseen taidepedagogin toimesta? Vai juurtuuko se toimintatavaksi sisäisellä koulutuksella, jota taidepedagogi koordinoi?

En usko, että kunnallinen systeemi nostaa taidepedagogin palkkaa koulutusta vastaavalle tasolle. Taidepedagogihan on lähes korkeimmin koulutettu kasvattajayhteisön jäsen. Monella on sekä terapeutin, taidealan pedagoginen koulutus että ylempi korkeakoulututkinto. Näin ainakin Kirkkonummella.
Ilolla alkanut ja innolla vastaanotettu taidepedagoginen malli saattaa jäädä cv-keräilyn tasolle. Uusi ammatillinen kokeilu voi nopeasti lakata kiinnostamasta koulutettua väkeä.

Varhaiskasvatuksessa näin on käynyt ennenkin. Pätevää henkilöstöä on tarjolla, muttei saatavilla. Matala palkka, korkea vaatimustaso, jatkuva resurssipula, monikulttuurisuus, tehostetun tuen tarpeen kasvu..

On hienoa, että taide levittäytyy (hoito)laitoksiin. Tällä hetkellä ajattelen (vielä), että taiteen arvo ymmärretään oikein. Taiteilijan on itse huolehdittava roolistaan yhteisöissä/laitoksissa. Meistä ei saa tulla töitä vailla oleva innostunut lisäresurssi. Yhteistyö (hoito)laitosten kanssa pitää aloittaa ennen varsinaista työtä.

Perehtyminen, perehdyttäminen puolin ja toisin palvelee molempia tahoja. Yhteistyö pitää luoda. Rakenteet ja työtavat uudistuvat, integroituvat uudelleen taiteen ja perushoidon vuorovaikutuksessa. Kyse on kaksisuuntaisesta muutoksesta kohti parempaa elämää. Jotta taide asettuisi, siitä tulisi pysyvä hyvinvoinnin (hoito, kasvatus, opetus) ilmiö, täytyy olla valppaana, tutkia, kehittää, keskustella… yhdessä muiden toimijoiden kanssa.