Perhepäivänä TATAMURI®-kokeiluja

Tiina Butter

Yhtenä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä 2016 esittelemme yhdessä kollegani Marjatta Hiltusen kanssa TATAMURI®-menetelmää Helsingin Seniorisäätiön Mariankodissa, asukkaille ja heidän omaisilleen kello 1316. Kyseessä on Perhepäivä, esittelyn kohteena on kehittämishankkeenani oleva TATAMURI®-menetelmä. Esittelytyömme tavoitteena on lisätä kiinnostusta menetelmäämme kohtaan ja saada lisää asukkaita ja heidän omaisiaan mukaan toimintaan.

Olemme muokanneet tyhjillään olevan hoivakodin keittiötilan taidestudioksi. Studiotilassa kaikki taidetarvikkeet, maalit, liidut, musteet ja siveltimet ja paperit, ovat esillä kauniisti ja houkuttelevasti aseteltuina pöydille. Pöydille olemme laittaneet myös suuret, pahviset maalausalustat, joitka suojaavat pöydän pintoja ja antavat samalla hyvän alustan taidetyöskentelylle. Seinällä on vielä taidetöitä, joita aiemmin pitämissämme ryhmissä on tehty. Nekin luovat osaltaan studiomaista tunnelmaa. Kaikki taidemateriaalit on laitettu esille niin, että ne houkuttelisivat mahdollisimman monia vierailijoita, asukkaita ja omaisia, tutustumaan ja kokeilemaan materiaaleja ja osallistumaan taidetyöskentelyyn meidän ohjauksessamme. Kaikki on siis valmista. Tervetuloa!

Ensimmäiset asukkaat tulevat hoitajien tuomina, ilman omaisia. Hoitajat työntävät heitä pyörätuoleissaan pöytien ääreen. Tutustuminen taidemateriaaleihin lähtee varovaisesti liikkeelle. ’Ei, en minä osaa mitään piirtää enkä maalata’, sanoo yksi. Ja toinen jatkaa ’ En minä ole piirtänyt mitään sen jälkeen kun koulusta pääsin’. Hoitajat myötäilevät ystävällisesti ja sanovat: ’No niinhän se on, mutta jos vähän kokeiltaisiin’. Mekin kannustamme ja annamme paperia ja vesiliukoisia liituja. ’ Voit laittaa vaikka oman kätesi tähän paperille ja piirtää sen. Katsohan, näin…’ Ja tästä se lähtee liikkeelle, kokeileminen, yllättyminen, yhdessä tekeminen, onnistuminen ja ilo.

Pian studiotilamme alkaa täyttyä hoivakodin asukkaista ja heidän omaisistaan. Heitä tulee ja menee tasaiseen tahtiin; osa kokeilee taidemateriaaleja, jotkut haluavat vain katsella toisten työskentelyä ja jotkut eivät halua viipyä pidempään. Saamme taidetyöskentelyyn mukaan kokonaisia perheitä, neljänkin sukupolven voimalla. Kaikki ovat innolla mukana 87 vuotiaasta isoäidistä nelivuotiaaseen tyttärenpojantyttäreen. Ja näyttävät viihtyvän hyvin. Vaikka isoisoäiti onkin ensin sitä mieltä, että: ’ Enhän minä nyt mitään ala piirtää. En osakaan’. Mutta lapsenlapsenlapsi rohkaisee: ’Kyllähän sinä Iso osaat. Minäkin osaan’. Taidestudiossamme syntyy kokeilujen tuloksena mitä moninaisimpia kuvia; esittäviä ja abstrakteja.

Ja taidetyöskentelyn lomassa kuulemme tarinoita, joita asukkaat kertovat. Tarinat kertovat enimmäkseen vanhoista ajoista, niistä, jotka ovat vielä muistissa tallella. Vanhan herran, 92 vuotta, tarina on tällainen: “Kerrankin me ajettiin vossikalla Helsingissä. Silloin olin vappu. Oli hieno ilma, mutta kylmä. Meillä oli pullo taskussa ja siitä vähän otettiin ja katseltiin kaupunkia. Hauskaa oli!”
“Kylläpä täällä nyt on mukavaa, kun on tuttuja”, sanoo hänen 90-v vaimonsa, kääntyy puoleeni ja jatkaa: “Siitä nyt on niin kauan, kun on viimeksi nähty etten heti tuntenut eikä tule nyt nimesi mieleen”. Ja lähtiessään hän sanoo: “Minä lähden nyt sinne Kesälahdelle. Tulehan käymään, niin keitän kahvit!”

Perhepäivän kokeilumme on tuottantu tulosta. Olemme nähneet monta iloista hymyä ja kostunutta silmänurkkaakin. Perheet ovat tehneet jotakin yhdessä ja jakaneet tekemisen ilon. Lisäksi on syntynyt kuvia, jotka kaikki perheet haluavat ottaa mukaansa. “Voidaan näyttää muillekin sukulaisille”, sanoo yksi omaisista “Jos me voidaan ottaa nämä mukaan, niin laitetaan äidin seinälle, äidin huoneeseen”, sanoo yhden asukkaan tytär.

Saamme uuteen ryhmäämme kaksi uutta osallistujaa. Ei huonosti, kun osallistujia on ollut Perhepäivässä noin 20. Siis kymmenen prosenttia kokeilijoista lähtee mukaan uuteen ryhmään. Hienoa! Tämä kannustaa ja innostaa meitä jatkamaan työtämme ja kehitttämään menetelmäämme edelleen.

TEDx Turku auditointi 7.4.17

Tiina Butter

Tulossa TEDxTurku-auditiointitilaisuudesta. Mikä inspiroiva ja kohottava tilaisuus! Järjestäjät tekevät työtä vapaaehtoisesti. Ja silti (lähes) kaikki toimii moitteetomasti. Kahvi- ja teetarjoilut, raikkaat hedelmät ja ne kaikkien kaipaamaat irtokarkit on aseteltu nätisti pöydälle, puhujien “omaan” tilaan. “Tässä tilassa voi harjoitella, rentoutua, jutella muiden puhujien kanssa, nauttia virvokkeita tai olla vaan”, kertoo Veera, joka on tullut minua ovelle vastaan. “Tähän voit jättää takkisi, tässä on kyniä ja paperia, jos haluat tehdä muistiinpanoja ja tässä on linkit sosiaaliseen mediaan, jos haluat tehdä päivityksiä”, hän jatkaa. “Saatte myös valokuvia omista esityksistänne, alkuviikosta.” Kaikkea on ajateltu.

Olen tullut paikalle hyvissä ajoin, ensimmäisten joukossa, jo kello 16.45. Tilaisuus alkaa kello 17.30. Lisää puhujia saapuu hiljakseen. Puhujat tulevat kaikkialta Suomesta; Vaasasta Joensuuhun ja Helsingisä Turkuun. Me puhujat esittäydymme toisillemme, kättelemme, kyselemme kohteliaasti ja vähän hermostuneesti toisiltamme puheen aiheista.

Tunnelma “puhujien huoneessa” tiivistyy, kun kello lähestyy 17.30. Vielä puuttuu yksi puhuja, kun kaksi puhujaa juoksee ylös portaita. Kello on 17.25. Ensimmäinen puhuja kävelee huoneessa hermostuneesti edestakaisin, kello käy, kohta aloitetaan. Minullakin on kuuma.

TEDxTurku pyörii tänä vuonna teemalla ’Not Stereotypes’. Käsittämätöntä, miten monta mielenkiintoista näkökulmaa puhujat ovat löytäneet aiheeseen. ’Questioning Common Thinking’, ’Stereotyping the Immigrants’, ’’Branding My Way Out of Extremism’, muutamia mainitakseni. Ja omani ’Could an art based method help us to navigate and reach to the core-person of a memory-diseased person?’. Myös puhujien joukko yllättää minut kansainvälisyydellään, heidän taustansa ovat monista eri maista ja kansallisuuksista. Puheet pidetään englanniksi. Hienoa todella kansainvälistä!

Ensimmäinen puhuja kuulutetaan lavalle. Yleisö tapauttaa hänet tervetulleeksi. Olen itsekin yleisön joukossa. Jännittää ensimmäisen esiintyjän puolesta.Olemme valmiit kuuntelemaan. TEDTalk voi alkaa. Ja juuri tällä hetkellä ilmaantuu tekninen ongelma – yksi monitoreista, josta puhuja näkisi omat diansa, ei suostu toimimaan. Mutta neuvokas tekniikan käyttäjä kääntää heti oman läppärinsä puhujan käyttöön. Puhe alkaa.

Kello käy, aika lentää kuin siivillä, puhuja vilkuillee kelloa, kello soi, aika on täynnä, puhuja ei ole vielä puheensa lopussa. Hän yrittää lopetella tyylikkäästi. Ja onnistuukin siinä. Yleisö taputtaa. Ja “TEDTeamin” puolesta Maija antaa ensimmäiselle puhujalle kommentit. ’”Todellakin, puheesi tulee tarpeeseen…” Annamme puhujalle vielä yhdet aplodit Maijan kommenttien jälkeen. Tunnelma on tiivis.

Olen kymmenes puhuja. Minun puheenvuoroni on siis juuri ohjelman puolivälissä. Kyllä jännittää. Yleisön joukossa yritän keskittyä omiin ajatuksiini, kertaan puhetta mielessäni, eläydyn toisten esityksiin ja ajatukseni sotkeutuvat toisten puhujien ajatuksiin ja sanoihin.  Menen yläkertaan. Katson muistiinpanojani, kertaan sanottavaani, huoneesa on hiljaista, saan ajatuksestani kiinni. Suutani kuivaa. Vesipulloa ei näy missään.

Minun vuoroni on seuraavaksi. Lähden portaita alas, mutta seuraava esiintyjä on jo kutsuttu lavalle. Se on joku muu kuin minä. Hermostuttaa. Yritän silmäillä muistiinpanojani. Yritän sulkea korvani puhujan ääneltä. Yritän keskittyä omiin ajatuksiin. Suutani kuivaa. Kaadan itselleni teevettä, se on kuumaa. Kuulen aplodit. Hörppään mukista, poltan kieleni. Veera seisoo vieressäni: “Olet seuraavana vuorossa.”

“Rauhoitu, rauhoitu, sinä osaat tämän, osaat tämän…”, puhelen mielessäni.
Seison lavalla, Kädet tärisevät. Jalat tärisevät. Kapulamikki toisessa kädessä, “klikkeri” toisessa kädessä, muistiinpanot pöydälle. Puheeni alkaa. Kiitän järjestäjia puheiden järjestyksestä. Edellinen puhuja on puhunut ’rakkaudesta ja kuulumisesta johonkin love and belonging’, siitä on myös minun puheessani kysymys. Yritän siis kiinnittää itseni puheiden sarjaan, ottaa kontaktia järjestäjiin ja yleisöönkin (jos he kuulivat edellisen puheen). Hermostuttaa.

Esittelen aiheeni. Napsautan ensimmäisen dian näkyviin. Puhe lähtee hyvin käyntiin, saan yleisön naurahtamaan. Mutta sitten unohdan vaihtaa diaa, painan hermostukissani ’klikkeriä’ liian pitkään, diat vilisevät. Yritän keventää tilannetta (tosin nyt ajattelen, että se oli vain minulle kiusallinen). Pääsen taas rytmiin. En kuitenkaan näe kelloa, puhun, puhun, välillä mikkiin ja välillä sen ohi, välillä kuuluu kohahdus mikistä, kun heiluttelen käsiäni. Tahti tiivistyy. Näen, että joku yleisössä pyyhkii silmäkulmaansa. Pala meinaa nousta kurkkuuni, käännän päätäni, katson toisaalle jatkan puhettani. Kello kilisee, “huomaan, että aikani on päättynyt, mutta kerron tämän teille nyt lyhyesti loppuun…” . Lopetan. Adrenaliini pyörre on sumea. Saan aplodit. Saan kommentit. Puheeni on vedonnut tunteisiin. Kiitän. Olen onnellinen. Puhe on pidetty. Arvokas kokemus.

TEDxTurku järjestetään 17. marraskuuta Sigyn-salissa. Siellä on sitten tilaisuus kuulla kaikki kiinnostavimmat puheet. Siitä tulee varmasti huipputilaisuus

P.S. Kiitos Maija, että vinkkasit tästä tilaisuudesta.

Tästä linkistä löytyy kuvia tilaisuudesta: https://www.facebook.com/pg/TEDxTurku/photos/?tab=album&album_id=1274468822602250

Lisätty todellisuus tulee

Kalle Hakkola

Kännykköiden ja tablettien kehittyessä teknisesti huimaa vauhtia, löytyy niille aina uusia käyttötarkoituksia. Tähän asti kännyköiden palvelut ovat pitkälti korvanneet erikoislaitteita kuten musiikkisoittimet ja GPS-päätteet, mutta nyt hitaasti niihin on alkanut tulla myös kokonaan uusia palveluita. Yksi jatkuvasti isompaa roolia ottava palvelukokonaisuus on lisätty todellisuus tai AR augmented reality, kuten se vielä toistaiseksi paremmin tunnetaan.

AR on jo arkipäivää monilla erikoisaloilla lääketieteestä sotateollisuuteen. Viihde- ja kuluttajakäytössä se on kuitenkin jotain uutta. Erilaisia pilotteja ja kokeiluja on tehty parina viime vuotena paljonkin, mutta ensimmäinen varsinainen kaupallinen menestystuote, joka tekniikkaa käytti hyväkseen, oli Pokemon Go. Pokemon käyttää hyväkseen niin puhelimen GPS-tekniikkaa kuin kameraa, ja pelissä sekoittuu todellinen ympäristö ja Pokemon-maailma. Onkin helppo ennustaa, että peli- ja viihdeteollisuus koettavat tällä hetkellä kuumeisesti kehittää Pokemonille kilpailijoita. Vaikka AR-tekniikka ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan, tulee kehitys tästä syystä varmasti olemaan nopeaa. Näistä lähtökohdista halusin lähteä tutkimaan tilannetta muutaman esimerkin kautta.

Määritelmä

Lisätty todellisuus viittaa näkymään, johon on lisätty digitaalisesti tuotettuja elementtejä ja jota käyttäjä tarkastelee läpikatseltavien (see-through) näyttöjen kautta. Se on siis järjestelmä, jossa keinotekoista, tietokoneella tuotettua tietoa (kuva, ääni, video, teksti, GPS-informaatio) on lisätty näkymään todellisesta ympäristöstä. Yleisimpinä näyttöinä toimivat tällä hetkellä älypuhelimet, mutta näyttö voi olla myös silmälasien omainen päässä pidettävä näyttö tai jonkunlainen projisointi. Olennaista tekniikassa on vuorovaikutteisuus käyttäjän toimien kanssa. Määritelmä kuitenkin varmasti tulee elämään tekniikan kehittyessä ja saamaan myös erilaisia vivahteita ja alakäsitteitä.

Arilyn

Kotimaisista tekijöistä ja yrityksistä Arilyn on varmasti pisimmällä ja lähestynyt asiaa monipuolisimmin. Heidän portfolionsa on varsin vakuuttava ja hankkeet ovat olleet monipuolisia ja ajattelua haastavia. Varsinainen hitti on kuitenkin toistaiseksi jäänyt tekemättä. Lähimmäs sitä on päässyt varmaan Kiasman Pahan jälkeen -näyttelyyn yhdessä Helsingin sanomien Alo Valtareen kanssa tehty infograafi. Teos julkaistiin myöhemmin myös painetussa lehdessä ja on voittanut alan kansainvälisiä palkintoja.

ARILYN IN KIASMA MUSEUM OF CONTEMPORARY ART from ARILYN on Vimeo.

”Uskon, että esimerkiksi videoiden ja valokuvien yhdistäminen uudella tavalla paperilehdessä tulee lisääntymään. Myös infografiikoihin saadaan lisätietoa ja havainnollisuutta.” (Alo Valtare HS:ssä)

Muita huomiota saaneita kampanjoita ovat esimerkiksi #LoveMilla-sarjaan tehty kampanja, taiteilija Jani Leinosen suunnittelema Image-lehden vaihtoehtoinen kansi ja Linnanmäen Iik!Week!-kauhuteemaviikon mainokset.

Arilynin filosofia on keskittyä tekemään tuotantoprosessi mahdollisimman helpoksi, varmaksi ja monipuoliseksi. Keskeisenä kaupallisena tuotteena on siis B2B-asiakkaille tarjottava helppokäyttöinen Arilyn manager, jonka avulla asiakkaat voivat itse tehdä AR-projektinsa. Mutta koska tekniikka on vielä niin lasten kengissä, on Arilyn vielä toistaiseksi mukana melkein kaikissa sen alustalla tehtävissä hankkeissa.

Osallistuin 15.3 HAMin ja Arilynin yhdessä järjestämään seminaariin aiheesta. Arilynin viimeisin ponnistus on ollut yhdessä Helsingin taidemuseo HAMin kanssa tehty Tove Janssonin freskojen esittely lisätyn todellisuuden avulla. Palvelu on lanseerattu vuoden 2017 alussa ja kehittyy jatkuvasti. Yksi AR tekniikan suurista eduista on sen jatkuva helppo päivitettävyys. Se onkin keskeinen asia silloin kun tekniikkaa käytetään informaation välittämiseen.

AR ja kirjat

Bolognan lastenkirjamessuilla palkittiin parhaana digitaalisena julkaisuna (BolognaRagazzi Digital Award) Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur, eli karhu. Se on tanskalaisen Step in booksin Mur kirjan englanninkielisestä käännöksestä tuottama versio. Ohjelma laajentaa fyysistä kirjaa kauniilla kuvituksilla, musiikilla ja interaktiivisilla toiminnoilla. Digitaalisesta työstä on siis vastannut Step in booksin luova tuotantoryhmä.

Erityisen kiinnostavaksi tämän projektin tekee sen kohderyhmä. Ohjelma ja kirja on suunnattu 4-8-vuotiaille, ikäryhmälle jolle luodaan tällä hetkellä paljon uusia palveluita. Lapset ovat nopeita oppimaan ja kouluttaminen käyttäjiksi sujuu helposti. Tämä on tärkeä syy, miksi pienet lapset ovat keskeinen kohderymä. Lisäksi lapset ovat lähtökohtaisesti myös kiinnostuneita asioista ja lähestyvät asioita avoimin mielin. Parhaimmillaan AR tekniikka auttaa kirjaa pysymään mukana kilpailussa ihmisten ajasta. Vaikka perinteinen kirja säilyttää varmasti asemansa pitkälle tulevaisuuteen, tarvitsee se kaiken mahdollisen tuen.

Mur-kirja on varsin perinteisesti toteutettu AR-tuote. Toisin kuin Arilyn, keskittyy tuotannon takana oleva tanskalainen Step in books voimakkaasti sisällön tuottamiseen. Tässä onkin kaksi yleisintä lähestymistapaa tuotantoihin. Toinen keskittyy vain tekniikan tarjoamiseen ja toinen tuottaa kokonaisuuden sisällöstä tekniikkaan.

“We have experience working with authors and artists, and we know how important it is to preserve and enhance the original artistic vision of the fictional work. Therefore our projects are very different and tailor-made to focus on the unique artistic properties of each fictional piece. We work closely with the creative forces behind the original work to ensure that the project is heading in the right direction.” (Step in books)

Molempia lähestymistapoja tarvitaan, jotta alan kehitys jatkuu monipuolisena. Yksinkertaistetusti toinen lähestymistapa korvaa kirjapainoja ja toinen kustantamoja.

AR ja taide

Vaikka AR on hiljalleen yleistymässä informaation välityksessä, ei sen käyttöä taiteen piirissä ole vielä juurikaan kokeiltu. Yksi kiinnostava hanke on Australialaisen mediataiteilijan Stu Campbellin kokoama Prosthetic Reality -näyttely ja -kirja. Näyttelyn ideana oli koota tekniikasta kiinnostuneita taiteilijoita ympäri maailman ja pyytää heitä toteuttamaan itsenäisiä teoksia näyttelyyn, jotka kerättäisiin myös kirjaksi. Suomesta hankkeessa ovat mukana Petrus Louhio ja Eeva Meltio.

Merkittävää tässä projektissa on nimenomaan se että teokset on tehty suoraan AR-tekniikalla, eikä tekniikka ole alisteinen ns. alkuperäiselle teokselle. Näin syntyy kiinnostava ja aito dialogi tekniikoiden välille. Stu Campbell onkin yksi alan tärkeimmistä pioneereista ja kiertää jatkuvasti ympäri maailmaa puhumassa erilaisten mahdollisuuksien puolesta. Hänen mukaansa on oleellista vain uskaltaa tehdä. Tekniikka kehittyy niin nopeasti ja monipuolisesti, että on turha odottaa mitään täydellistä tai valmista teknistä ratkaisua. Keskeistä on uskallus kokeilla ja tehdä.

Stu vieraili Helsingissä pitämässä työpajoja, joiden lähtökohtana oli aina saada jotain julkaistuksi. Mediana käytettiin Instagramia, Facebookia, Arilyniä ja muita erilaisia verkkopalveluja. Kaiken keskiössä oli saada töitä julkaistua ja tehdä julkaisu aina taiteilijalle sopivalla medialla.

Tulevaisuus

On helppo ennustaa, että etenkin monella kaupallisella alalla AR-pohjaisia tuotteita tulee lähiaikoina huimaa tahtia. Selkeimpiä ovat vaikkapa matkailu ja sisustaminen. Myös erilaiset pelit, viihde ja elämykselliset palvelut lisääntyvät.

Yksi suuri este räjähtävän kysynnän tiellä ovat erilaiset ohjelmistot. Jos esimerkiksi Google tai Facebook saa todenteolla lanseerattua oman alustan AR-palveluille, ovat pienet toimijat vaikeuksissa. Googlella esimerkiksi on tällä hetkellä useita keskenään kilpailevia hankkeita, suurimmaksi niistä on noussut Tango. Mahdollisuuksien moninaisuus kuitenkin takaa varmasti mahdollisuuksia myös pienille erikoistuneille toimijoille. Lisäksi erilaisia kaupallisesti toimivia sovelluksia tulee varmasti syntymään paljonkin.

Kymmenen vuoden päästä AR-tekniikka on arkipäiväistynyt ja kehittynyt suuntiin, joita on tässä ihan turha yrittää ennustaa. Varmaa on, että se tulee olemaan myös luovan tuotannon arkipäivää, niin informatiivisesti kuin taiteellisesti.

Linkkejä:

http://www.arilyn.fi/
http://stepinbooks.com/
https://get.google.com/tango/
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002925486.html
http://www.sutueatsflies.com/
https://eyejackapp.com/

Tarkastelussa vertaisoppiminen ja ohjaajuus

Sari Äikää-Torkkeli

Opinnäytetyö-kehittämishankkeeni otsikko on Mulla ois idea! – vertaisoppiminen ja ohjaajuus interkulttuurisessa nuorisovaihdossa. Hankkeessani tarkastelin osallistujuuden, vertaisohjaajuuden ja ryhmänohjaajuuden rooleja ja niissä tarvittavia taitoja. Tapausesimerkkinä oli Loimaan teatterin ja bulgarialaisen National High School of Stage and Film Designin yhteinen Erasmus+-rahoitteinen The Manual for European Teenager -nuorisovaihto.

Kehittämistoiminnan pedagogisena tavoitteena oli edistää nuorten ja ryhmänohjaajien kehittymistä omassa roolissaan ja ohjaajuudessa. Tutkimuksellisena tavoitteena oli tehdä näkyväksi ohjaajuuteen ja johtajuuteen liittyvää ”tekemällä oppimista” nuorisovaihdossa ja sitä reflektoitaessa. Oman osaamiseni kehittämistavoitteena oli kehittää näkemystäni työstä, ja oppia analysoimaan sitä. Tarkastelin ohjaamista käytännön tilanteissa, joissa en itse toiminut ohjaajana. Työyhteisön kehittämistavoitteena oli edellisten tavoitteiden summana lisätä Loimaan teatterin sisällöllistä osaamista interkulttuuristen nuorisovaihtojen toteuttamisessa.

Aiemmin vanhimmat nuoret toimivat pääsääntöisesti nuorisovaihtojen ”youth leadereina”. Nyt jokainen 13-17-vuotias osallistuja oli myös vertaisohjaaja, joka ideoi, suunnitteli ja toteutti oman työpajan parinsa kanssa. Nuoret etsivät materiaalia, perehtyivät siihen ja opettivat toisiaan omista lähtökohdistaan. Kulttuurien välisen oppimisen suunnittelu ja toteutus tapahtui nuorilta nuorille. Nuoren osallistujan rooli ja oppimisprosessi muotoutui erilaiseksi valitun lähestymistavan mukaan. He saivat kokeilla asiantuntijan ja ohjaajan roolia. Havainnoin työpajoja ja haastattelin sekä nuoria että projektin vastuullisia ryhmänohjaajia.

 

Nuoret oppivat ohjaajuudesta

Ryhmän ohjaaminen ja vertaisoppiminen eivät ole sama asia, vaan toimiessaan työpajan ohjaajina nuoret tarvitsevat vertaisuuden lisäksi myös johtajuustaitoja. Tietynlainen auktoriteettiasema kuuluu johtajuuteen ‒ se, että saa äänensä kuulluksi. Nuorille sen omaksuminen ja saavuttaminen voi olla haastavaa. Haasteena on myös, ettei nuorella ole samanlaista tietopohjaa tai ammattitaitoa vaikkapa kulttuurien välistä vuoropuhelua edistävän tai teatteriaiheisen työpajan vetämiseen kuin ammattikoulutetulla taiteilijalla, joka ohjaa työpajaa. Kysymys on siis myös siitä, millaisia tavoitteita oppimiselle asetetaan.

Aiempien vaihtojen kokemusten avulla nuoret olivat luoneet kansainvälisessä projektissa tarvittavan osallistujan ja hyvän ryhmäläisen roolin. Nyt oli otollinen ajankohta rakentaa vakiintuneiden käsitysten pohjalta uutta roolia vertaisoppijana ja -ohjaajana. Nuorten roolin laajentaminen lisäsi heidän vastuullisuuttaan tapahtumasta. Nuorten osallisuus työpajojen toteuttamisesta kasvoi, ja osallisuuden kokemus voimistui. Haasteista huolimatta ohjaamisen kokeileminen oli kaikille onnistumisen kokemus. Lisäksi nuoret oppivat ohjaamisen eri osa-alueista.

Monia kehittämiskohteita nousi esille. Esimerkiksi parempi perehtyminen aiheeseen, tehtävien selittämisen harjoitteleminen, auktoriteetin lisääminen ja toiminnan loogisuus mainittiin kehitettävinä asioina. Oman ohjaamiskokemuksensa ja toisten ohjattavana olemisen pohjalta nuoret kykenivät nimeämään ohjaajalle tarpeellisia ominaisuuksia, kykyjä ja taitoja. Vertaisohjauksen arvioinnissa tarvittiin mentorin ja ryhmänohjaajien tukea ja erilaisia apuvälineitä. Tapahtuman jälkeisessä reflektoinnissa nuorten kokemus ja ymmärrys työpajojen ohjaamisesta oli lisääntynyt.

Kansainvälisyys asetti vertaisohjaajuudelle erityisiä haasteita. Kansallisella leirillä yhteinen kieli olisi helpottanut kommunikointia huomattavasti. Nuorten jännitys liittyen tehtävien selittämiseen ymmärrettävästi vieraalla kielellä olisi poistunut kokonaan. Omia mielipiteitä ja näkökohtia olisi pystytty ilmaisemaan tarkemmin ja rikkaammin sävyin. Suomalaisen Loimaan ja bulgarialaisen Plovdivin välinen matka on linnuntietä yli 2000 kilometriä ja maiden kulttuurit ja tavat eroavat paljon toisistaan. Siksi vieraalla kielellä toimimisen lisäksi myös monet asiat, joita työpajoissa opittiin, olivat osallistujille uusia. Tavoitteena oli eurooppalaisen nuoren elämän tutkiminen ja vertaileminen interkulttuurisesti, nuorilta nuorille.

 

Ryhmänohjaajuutta tarvittiin nuorten tueksi

Toimin ryhmänohjaajien mentorina. Kävimme ennen tapahtumaa keskustelua käytännön järjestelyistä ja etukäteissuunnittelusta. Nuorisovaihdon aikana pohdintamme liittyi työpajojen toteuttamiseen, erilaisiin tilanteisiin leirillä tai toiminnan tavoitteiden toteutumiseen. Ryhmänohjaajien oletuksiin omasta roolistaan sisältyi toiveita vertaisuudesta nuorten kanssa. He ajattelivat, että nuoret toimisivat oma-aloitteisesti ja itseohjautuvasti, jolloin ryhmänohjaajien roolina olisi tukea nuoria ja luoda turvallinen ilmapiiri. Leirin aikana ryhmänohjaajat joutuivat lisäämään omaa johtajuuttaan nuorisovaihdon kokonaisuuden hallitsemisessa sekä rajojen asettamisessa. Vaikka nuoret ottivat vastuuta työpajoista, kokonaisuuden läpiviemiseksi tavoitteiden suuntaisesti tarvittiin selkeää ja määrätietoista ohjausta aikuisilta.

Kehittämishankkeen kautta sain olla mukana näkemässä, miten sekä nuoret vertaisohjaajat että aikuiset ryhmänohjaajat oivalsivat tärkeitä näkökohtia oman kokemuksensa ja sen pohtimisen kautta. Seuraavalla kerralla vertaisohjaaminen sujuu paremmin, ja nuoret ymmärtävät valmistelujen tärkeyden. Menetelmän käyttämistä kannattaa jatkaa, sillä se motivoi nuoria toimimaan vastuullisesti nuorisovaihtojen sisällön suunnittelijoina ja toteuttajina yhdessä ryhmänohjaajien kanssa. Molempien kumppanitahojen kokemus kansainvälisten hankkeiden toteuttamisesta lisääntyi. Erilaisten lähestymistapojen kokeileminen oli sallittua ja uudenlaisia toimintatapoja saatiin aiemmin käytettyjen työmenetelmien tueksi rikastuttamaan organisaatioiden osaamista.

Kehittämishankkeeni osallistuu keskusteluun ohjaajan roolissa tarvittavista taidoista ja nuorten osallisuuden lisäämisestä. Se tarkastelee vertaisohjaajuuden mahdollisuuksia nuorten oppimisen tukemisessa.