Osallistamisesta ja eettisistä kysymyksistä taidehankkeessa

Juuli Peltola-Kiviniemi

Luin osana soveltavan taiteen syventäviä opintoja Erkki Soinisen artikkelin “Taiteen antia – eli lähtökohtia paikkasidonnaisen taiteen tapahtuman sijoittumiseen omaan kotikaupunkiini Kuopioon”, kirjasta Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Soinisen artikkeli käsitteli Kuopiossa järjestettävää Anti-festivaalia sekä sen rakennetta ja sijoittumista kaupunkiympäristöön. Anti-festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2002 Kuopiossa. Soininen laittoi festivaalin alulle yhdessä taiteilijakollegansa kanssa ja toimi myöhemmin tapahtuman toisena taiteellisena johtajana useamman vuoden ajan.

Festivaalin ideana on paikkasidonnaisuus, taiteen vieminen eri kohteisiin ja taiteen tekeminen eri ympäristöissä. Vuosien aikana festivaaliin liittyviä teoksia on nähty ja koettu useassa kymmenessä paikassa. Mukana on ollut taidetta eri muodoissa, esim. esityksellistä taidetta, maalaustaidetta, äänitaidetta, performanssia ja niin edelleen. Anti -festivaalin tapahtumapaikkoina ovat olleet mm. rautatieasema, tori, sairaala, uimahalli, oikeustalo, alakoulu, kirkko, neuvola, parturi, ravintola, huoltoasema, vanhainkoti, kerrostalo, sosiaalikeskus, kirjasto, linja-autoasema jne. Kohteet voidaan jakaa avoimiin ja suljettuihin, yleisiin ja yksityisiin sekä intiimeihin ja julkisiin paikkoihin. Monet teokset kommentoivat nykypäivän Savoa ja tällöin niiden sijaintipaikatkin ovat liittyneet savolaisuuteen (esim. kalakukkoleipomo, kaupungintalo). Osa teoksista on kadonnut saman tien tapahtuman päätyttyä, mutta ainakin kaksi installaatiota on jäänyt paikoilleen kohteisiinsa. Pysyviksi jääneet taideteokset ovatkin esimerkki kyseisen taideteoksen sopivuudesta kyseiseen paikkaan.

Artikkelissa kuvaillun perusteella festivaalin paikkasidonnaisuus osallistaa mielestäni ihmisiä ja yleisöä tapahtumaan ja teoksiin  niin tarkoituksellisesti kuin huomaamattakin. Kun taide tuodaan “virallisten” paikkojen kuten gallerioiden ja teatterimaisten tilojen ulkopuolelle jokapäiväisiin paikkoihin, tulevat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät saapuneet tarkoituksella taidetapahtumaan paikalle osaksi festivaalia ja teoksia. Tällaisiin ”epävirallisiin” ympäristöihin katsojat voivat tulla tietty myös tarkoituksella, lähteä katsomaan taidetta. Kynnys lähteä arkisiin ja yleisiin paikkoihin voikin olla pienempi mutta näin satunnaiset ohikulkijatkin tulevat osallisiksi tapahtumaan. Tässä voidaan pohtia myös eettistä puolta: jos ihminen joutuu keskelle “yllätys, täällä on taidetapahtuma” – tilannetta, hänet osallistetaan teokseen ja tapahtumaan ennalta arvaamattomasti ja tahtomattaan. Vaikka julkiset paikat kuten linja-autoasemat ovat paikkoja, joissa voidaan toimia ns. vapaasti, onko oikein, että ihminen joka haluaa kulkea rauhassa tai ei halua osaksi kyseistä taidekokemusta pakotetaan osalliseksi tapahtumaan vain siksi, että hän ei tiennyt tapahtumasta? Toisaalta pääseehän julkisesta paikasta myös pakenemaan tilannetta jos se tuntuu ahdistavalta tai epämiellyttävältä. Tätä voidaan pohtia kun taidetta viedään yllätyksellisesti kaikille avoimiin tiloihin.

Sinänsä taiteen vienti avoimiin ja julkisiin tiloihin voi olla eettisesti helpompaa tai matalamman kynnyksen toimintaa kuin suljettuihin ja intiimeihin tiloihin vieminen, sillä julkisella paikalla ei ole tiettyä ihmisjoukkoa/ -ryhmää, jonka reviirille tunkeudutaan. Intiimeihin ja yksityisiin tiloihin jalkautuessa yleisön edustaja osallistetaan teoksen kautta yksityisten ihmisten elämään ja kokemuksiin. Tässä tilanteessa sekä yleisön edustajalle että kyseisessä paikassa olevalle/asioivalle henkilölle voi tulla negatiivinen tungettelemisen tunne, ikään kuin minä katsojana tirkistelen tai minua tirkistellään. Tämä pätee mielestäni varsinkin niissä tilanteissa, joissa ympäristö voi sisältää arkaluonteisia asioita, kuten yksityisyyden suojaan liittyviä asioita. Mm. sairaala, vankila, sosiaalikeskus ja vanhainkoti edustavat mielestäni kyseisenlaisia intiimejä ympäristöjä. Toisaalta teoksen tyylistä ja toteutustavasta riippuen voidaan ajatella, että viemällä teos juurikin vanhainkotiin tai vankilaan voidaan antaa mahdollisuus sellaisille ihmisille tuntea osallisuutta ympäröivään maailmaan ja kokea taidetta, joilla ei siihen ole arjessa mahdollisuutta. Taiteeseen osallistaminen voidaankin mielestäni nähdä suljettujen tilojen osalta paitsi katsojan osallistamisena myös kyseisessä ympäristössä olevan henkilön osallistamisena, positiivisessakin mielessä. Suljetuissa intiimeissä paikoissa toimiessa tulee kuitenkin muistaa taiteilijan eettinen vastuu, sillä läsnä voivat olla toisten ihmisten vaikeudet, suru, hätä, ynnä muut korrektiutta vaativat asiat. Aina pitää olla suostumus niin yksittäiseltä teokseen osallistettavalta henkilöltä kuin koko taholta tai mahdollisuus kieltäytyä sekä ns. pelisäännöt sovittuna siitä, miten teos rakentuu kyseiseen ympäristöön. Näin on toimittu myös Soinisen artikkelissa esitellyssä festivaalissa, sillä kaikkiin tapahtumapaikkoihin oltiin yhteydessä ja haettiin lupa tuoda tapahtuma kyseisiin paikkoihin.

Kun taidetta viedään erilaisiin paikkoihin, kuten Anti -festivaalilla tehdään, on mietittävä eettisiä kysymyksiä paitsi sen kannalta, mikä on intiimissä tai julkisessa paikassa sopivaa teokseen osaksi tulevien yksilöiden ja ympäristön kannalta, myös hyvä on pohtia teoksen soveltuvuus juuri kyseiseen paikkaan. Kysymys voi olla vaikkapa siitä, soveltuuko veistos paremmin hautausmaalle kuin performanssiesitys. Tai jos performanssi viedään hautausmaalle, niin minkä tyylinen?  Myös mahdollinen katsojien / osallistettavien loukkaaminen on asia, joka täytyy ottaa huomioon. Soininen kertoo esimerkin teoksesta, jossa kalahallissa muikut eroteltiin laatikoihin uskontokuntien mukaan. Tämä voidaan nähdä suvaitsevaisuutta edistävänä, jos kalat ovat samanlaisia ilman erottelevaa ulkoista merkkiä “uskontokunnasta riippuen” eli ne ovat kaikki vain kaloja kuten puhutaan, että olemme kaikki vain ihmisiä. Toisaalta, jos kalat on lajiteltu “uskontokuntiin” jonkin ulkoisen merkin, erikoisuuden tai virheellisen piirteen pohjalta, voidaan se kokea tiettyä uskontoa ja siten koko kyseistä kulttuuria loukkaavaksi teokseksi. Toinen esimerkki on teos, jossa megafonin avulla luettiin tekstiä kaupungintalon parvekkeelta. Tuulipukuun pukeutunut nainen, joka lukee savolaisella murteella ihmisten lähettämiä mielipidekirjoituksia Savon Sanomista voidaan tulkita hauskaksi ja humoristiseksi mutta ihmisestä riippuen se voidaan kokea myös savolaisia ja savolaisuutta alentavasti tai junttimaisina esittävänä kannanottona.

Anti – festivaalilla yleisöä osallistetaan teoksiin ja tapahtumaan jo sillä, miten tapahtumaa rakennetaan. Vaikka teokset sijaitsevat pitkin kaupunkia, yleisöä ei ohjata kädestä pitäen teosten luo vaan he suunnistavat itse paikalle esitteen, kartan ja opastaulujen avulla. Näin paikalle menemisestä tehdään juttu, jolla ihmiset tehdään osaksi festivaalia ja teoksia. Toisaalta avoimilla julkisilla paikoilla saattavat sellaisetkin ihmiset tulla osaksi tapahtumaa, jotka eivät sitä ole suunnitelleet, kuten tilanteessa, jossa kaupungintalon parvekkeelta luettu teksti osallisti kaikki lähiympäristössä liikkuvat ihmiset kuulijoiksi ja teoksen kokijoiksi. Tekijöiden näkökulmasta katsottuna festivaalin teosten valmistustapa osallistaa vahvasti paitsi taiteilijat itse festivaaliin mutta myös teokset ympäristöön, yleisöön sekä osallisina  oleviin tahoihin ja henkilöihin, sillä teokset sitoutetaan ja suunnitellaan räätälöidysti tiettyyn paikkaan. Taitelija ei siis voi “vain tuoda” jotain jo olemassa olevaa irrallista teosta paikalle vaan hänen tulee perehtyä kyseiseen ympäristöön ja sen kulttuuriin. Soininen kirjoittaa artikkelissaan seuraavasti: “myös yhteisö, jossa ulkomainen taiteilija työskentelee, voi kohtaamisten jälkeen alkaa ymmärtää omaa ympäristöään uudella tavalla”. Voidaankin ajatella, että tämä on yksi osallistamisen muoto, tilanne, jossa ihmisten ajattelu muuttuu joko tiedostaen tai tiedostamatta. Eettisyyden kannalta on kuitenkin mietittävä vaikuttamisen tapaa, suuntaa ja voimakkuutta, varsinkin jos tavoitellaan tiedostamatonta vaikuttamista. Toinen asia on myös se, että jos teoksessa käytetään jo olemassa olevaa teosta hyödyksi, miten se tehdään. Tästä on tekstissä esimerkki torilla olevasta Veljmies -patsaasta, jonka vieressä esitettiin yksi teos. Ero on siinä, onko patsaaseen kytkös positiivisessa mielessä esim. maamerkkinä, jonka luo on helppo suunnistaa tai että patsaasta otetaan inspiraatiota omaan uuteen teokseen, vai käytetäänkö toisen aiemmin luomaa taideteosta ns. hyväksi omassa teoksessa negatiivisella tavalla, esim. toisen työtä epäkunnioittavasti kohdellen.

Festivaalijärjestelyjen eettisyyttä voidaan miettiä myös sen kautta, miten ja millä perusteilla festivaalia kasataan eli ketkä taiteilijat pääsevät tekijöiksi ja millä perusteilla. Anti – festivaalin kohdalla haluttiin nimenomaan välttää pienen kaveripiirin suosimista ja saada laaja (kansainvälinenkin) tekijäjoukko mukaan festivaalin rakentamiseen. Tämä toteutettiin rajaamalla osallistumisoikeus niin, että yksi taitelija sai osallistua vain yhtenä vuonna festivaalille. Tästä rajoituksesta ollaan sittemmin luovuttu mutta sen mahdollisia vaikutuksia Soininen ei artikkelissaan avannut. Vaarana festivaalissa, jossa tekijät tulevat pääasiassa ulkopaikkakunnilta tai ulkomailta voi toisaalta olla mm. se, että vaikka teos tuodaan kyseiseen ympäristöön, siitä puuttuu silti kosketuspinta ihmisten arkeen ja todellisuuteen tai paikalliset ihmiset kokevat taiteilijan tehneen vääriä tulkintoja heidän elinympäristöstään.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *