Pohdintaa Homi Bhabhan ”Kolmas tila” –käsitteestä yhteisötaiteilijan työssä

Suorittaessani nyt soveltavan taiteen opintoja Turun ammattikorkeakoulussa, olen jatkuvasti päätynyt pohtimaan, mikä merkitys taiteella ja taiteilijalla oikeasti on, etenkin kun taiteilijan toiminta-alue siirretään yhteisöihin. Yhteisötaiteen näkyvyys sosiaalialalla on alkanut viime vuosina nostaa paljon päätään Suomessa ja kentällä näkee mitä erilaisempia tapoja, miten taiteen keinoin sote-kenttää lähestytään.  Mutta tarvitaanko taiteilijaa ja taidetta oikeasti siellä ja mitkä ovat ne päämäärät jotka taiteilijan tulisi asettaa työlleen, jotta tämä kentän tarve todentuu? Mihin taide näitä yhteisöjä tulisi viedä?

Olen toiminut pitkään toiminut soveltavan taiteen kentällä ja mm.  palveluasumisen yksiköissä yhteisötaiteilijana. Siksi omien roolien, tavoitteiden ja ”tarpeellisuuden” määrittely tuntuu päivä päivältä tärkeämmältä. Toiminko loppujen lopuksi edes taiteilijana näissä yhteisöissä? Ehkä taiteilija-nimike onkin väärä? Olenko sittenkin ennemmin ”hyvinvointikonsultti” tai ”laitosesiintyjä”? Vai käyttäisinkö Leena Kurkin Suomeen aikanaan tuomaa termiä ”sosiokulttuurinen innostaja”?

Päätin tutustua teoreetikko Homi J. Bhabhan ”kolmas tila”- käsitteeseen pohtiessani kysymystä taiteen merkityksistä sosiaalialan yhteisössä. Bhabha haastoi yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua jo 1990-luvun alussa tällä käsitteellä. ”Kolmas tila” pohjautuu hänen näkemyksiinsä maahanmuuttajien asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa he liberaalien ja fundamentalististen asenteiden ja arvojen ristipaineessa asettuvat ns. hybridimäiseen kolmanteen tilaan vanhan ja uuden kulttuurin välissä. ”Kolmas tila” todentuu siis kahden vastakkaisen välissä, liittäen yhteen jälkiä kummankin aiemmista merkityksistä ja sitä kautta mahdollistaa uusien, vielä tunnistamattomien merkityksien ja ilmentymien nousemisen esille.

Kahtiajakoisuuden pystyy näkemään missä vain tarkastellessa vaikkapa erilaisia työyhteisöjä ja niiden sisällä tapahtuvia muutoksia. Kulttuurisissa muutoksissa vanha ja uusi törmäävät aina ja nämä tilanteet nähdään jatkuvana kaksinapaisena keskusteluna. Bhaphan näkemystä mukaellen täten myös tuo ”kolmas tila” olisi myös koko ajan läsnä, mutta yhteisö ei pysty sitä itse havaitsemaan vallalla olevan dualistisen maailmankuvan takia. Asiat nähdään joko-tai –asenteen kautta, kun käännyttäisiin ajattelemaan asioita sekä-että –asenteella.

Esimerkkinä voisi ottaa hoitoalan, joka on tällä hetkellä isossa murroksessa Suomessa. Laitoshoitokulttuurista johtuvista asenteista eroon pääseminen on vielä vaiheessa, vaikka rakenteellisia muutoksia on tehty asian eteen jo pitkään esim. tuomalla palveluasumisen eri muodot keskiöön hoitotyössä. Hoitajuuden käsitteelle etsitään uudenlaisia näkökulmia, joissa asiakas nähtäisiin kokonaisvaltaisemmin ja hoitaja työskentelisi omaa persoonaansa enemmän hyödyntäen ja asiakkaita kohdaten. Kuitenkin työkentällä ollessani olen aistinut kaipuuta vanhaan, persoonattomampaan toimintamalliin, ”heittäytyminen” omana persoonana koetaan vaikeana asiana ja perinteisestä hoitajan roolista ei haluta päästää irti.  Vastakkainasettelu on yhteisöissä jopa käsinkosketeltavaa, sillä ihmiset eivät suostu keskustelemaan, vaikka tavoitteena olisi löytää yhteisiä ratkaisuja.

Mitä sitten yhteisötaiteilija voi tällaisen yhteisön parissa ottaa päämääräksi? Olisiko niin, että kun puhutaan yhteisön murrosvaiheesta, antaa murros mahdollisuuden ”kolmannen tilan” tulla näkyviin yhteisölle ja tässä kohti yhteisötaiteilijan työskentely nousee merkittävään rooliin? Taiteilijan päämääränä on taiteellisen työskentelyn kautta saatella yhteisöä itseään näkemään tämä kolmannen tilan kautta nouseva mahdollisuus dialogiin ja luoda uudelleen omaa työminää ja identiteettiä. Kolmas tila on siis tila taiteen ilmentymiselle yhteisöä tukevana ja eteenpäin vievänä elementtinä. Bhapha määritteleekin hybriditilassa tapahtuvia reaktioita seuraavasti: ”kun uusi tilanne muotoutuu, se voi vaatia, että sinun pitää pohtia (translate) omat periaatteesi läpi, ajatella ne uudelleen, laventaa niitä. ”

Mikä sitten saa yhteisön jäsenet pitäytymään omissa fakkiutuneissa malleissaan? Bhapha nostaa esiin, kuinka ihmisillä on tapana yrittää lukea uusia tilanteita jonkun ennalta annetun mallin tai paradigman kautta, joka on hänen mukaansa taantumuksellinen refleksi. Se on turvallista, koska sitä kautta pysyy omalla mukavuusalueella, sillä ”tyhjän” päälle heittäytyminen on pelottavaa. Bhaphan määrittelystä minulle tulee mieleen jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mellon sanat: ”Kuunteleminen ja näkeminen ovat maailman vaikeimpia asioita. Me emme halua nähdä – me emme halua katsoa, koska me saatamme muuttua. Herääminen ei vaadi energiaa, voimaa tai nuorekkuutta, ei edes paljon älyä. Kaikkein eniten tarvitaan valmiutta oppia uutta. Emme me pelkää tuntematonta, vaan tunnetun menettämistä.” Hybriditilassa oleminen on vaarallista juuri sen takia, että siinä muutos itsessä on mahdollista, ja se vaatii paljon rohkeutta. Yhteisötaiteilijan tehtävänä on luoda turvallinen tila ja mahdollisuus näiden asioiden pohtimiselle. Pitää muistaa että ”kolmannessa tilassa” esiin tuleva hybridiys ei ole identiteetti, vaan siinä tunnistaudutaan toiseuden kautta. Tämä ei silti poissulje sitä, että se voi toimia voimavarana oman identiteetin rakentamisessa.

Yhteisötaiteilijan roolin haasteet liittyy juurikin siihen, että hän on läsnä ja auki työssään kaikkiin suuntiin aistien, tulkiten ja uudelleen muokaten. Hänen tulee luovan ajattelun ja työskentelyn ammattilainen, ”kolmannessa tilassa” toimimisen ekspertti. Bhapha käyttää haastattelussa englanninkielistä termiä ”committed intellectuel” jonka suomennan nyt vapaasti ”sitoutunut älykkö”.  Yhteisötaiteilija toimii tuona ”älykkönä”, jolla on kaksisuuntainen vastuu prosessin eteenpäin viemisessä, niin että kumpikin osapuoli pysyy siinä mukana. Hän voi muokata uudelleenmuotoilemalla keskustelun ydintä muuttaa tilassa nousevaa tietoa, ja keinona tähän hän käyttää taidetta.   Tärkeää on myös, että hän voi olla se, joka tuo esiin teoreettisia ideoita ja ratkaisuja yrittäen saada ihmiset muistamaan, että vaikka niitä ei saada heti käytäntöön, niin ne eivät ole arvottomia.

Bhapha siteeraa haastattelussaan Nelson Mandelan sanoja ”vaikka on sota, on neuvoteltava”. Yhteisötaiteilijan pitää pystyä puuttumaan myös keskustelun eri puolien keskinäisiin neuvotteluihin. Ääripäiden ajatukset eivät ole lukittuja, vaan ne muuttuvat koko ajan. Yhteisötaiteilija ohjaa yhteisöä neuvottelemaan keskenään ottaen kaikki osapuolet huomioon. Bhapha kuitenkin korostaa, että neuvottelu ei tarkoita vain kompromisseja tai omista ideologioista irtautumista, ”sillä me neuvottelemme vaikka emme tiedosta neuvottelevamme.” Tämän takia yhteisötaiteilijalla tulee olla paljon tietoa siitä, millaisessa yhteisössä hän työskentelee ja rohkeutta ottaa esiin havaitsemiaan asioita yhteisön tavalla, jolla dialogi kaikkien välillä vielä mahdollistuu.

Yhteisötaiteilijan roolit yhteisössä ovat siis moninaiset, joihin voi liittyä taiteen tekemistä, innostamista, konsultointia, viihdyttämistä ja läsnäoloa. Merkityksellistä on kuitenkin tahtotila: saada ihmiset dialogiin taiteessa. Taide voi olla se osatekijä, joka mahdollistaa muutoksen yhteisössä. Se vie siihen osallistuvat liminaaliin tilaan, jonka yhteisö itse kasvattaa edellytyksiä omalle hyvinvoinnilleen.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Time limit is exhausted. Please reload the CAPTCHA.