Sisaruudesta, taiteilijuudesta ja paikan hengestä

”Mikko Haikon ja Satu Haikon Maisemasta – taidenäyttely Lemin Vanhassa Pappilassa käsittelee maiseman kokemisen teemaa. Näyttely kysyy miten maiseman kokeminen; ihmisen sisäisen kokemuksen ja ulkoisen ympäristön kohtaaminen, välittyy taideteoksessa? Sisäistä ja ulkoista maisemaa tarkasteleva näyttely on lemiläislähtöisten taiteilijasisarusten ensimmäinen yhteisnäyttely. ”

-Ote lehdistötiedotteesta

Soveltavan taiteen Ylempi AMK-tutkinnossa vapaasti valittavien opintojen puitteissa toteutin erään pitkäaikaisen haaveeni; järjestin isoveljeni ja taiteilijakollegani Mikko Haikon kanssa yhteisnäyttelyn lapsuuden maisemiimme Lemille. Paikallisuus oli yksi lähtökohdistamme. Halusimme tutkia yhteistä kasvumaisemaamme, mutta myös sisäisiä maisemiamme, jotka näistä elämänlähtökohdista oli kummallekin omanlaisekseen muovautuneet.

Projekti oli meistä monella tasolla kiehtova, sillä olemme vuosien varrella monesti taiteilijoina huomanneet kiinnostuvamme hyvin samankaltaisista ilmiöistä ja näistäkin aiheista tekemämme aikaisemmat teoksemme pääsivät käymään galleriatilassa dialogia keskenään. Itseltäni oli esillä hiilipiirroksia, jotka olin toteuttanut vuosina 2014 ja 2015 sekä tussimaalauksia, jotka olin tehnyt kevään 2018 aikana. Esittelin työskentelyäni näyttelytekstissämme seuraavanlaisesti:

”Teokseni esittävät maisemia ja niissä koettuja vahvoja tunnelmia. Lähtökohtanani on usein tarve tutkia tarkemmin luonnossa kokemaani lähes maagisen tuntuista kauneutta. Haluan siten osoittaa arvostukseni metsää kohtaan ja näinkin pyrkiä vaalimaan sekä suojelemaan sitä. Maalausprosessi itsessään on minulle tila, jossa tuntea ja assosioida vapaasti. Maisemaan liittyvien teosteni ensimmäisiä teemoja oli luonnossa koetun pyhän kokemuksen ilmaiseminen, mistä se on muuttunut viime aikoina eräänlaiseksi ekokauhuksi. Kummitusjutut tuntuvat pelottavasti aiempaa realistisemmilta ajatellessani luonnon tilaa ja sen tulevaisuutta. ”

Veljeni toi näyttelyyn valokuviaan teossarjasta Solar, jossa hän tutkii valokuvan keinoin maisemassa olemista ja ensimmäistä kertaa esillä oli myös hänen maalauksiaan.

” Maalaaminen on minulle kehollista toimintaa, raakaa ilmaisua. Sitä voisi verrata painojen nostoon ja rumpujen soittoon. Niissä ollaan yhteydessä sisäiseen voimaan ja rytmiin. Parhaimmillaan maalatessa tietoisuus itsestä häviää ja hetken ajan maailmassa on vain väri ja kangas. Se on itselleni tärkeä ilmaisumuoto valokuvan rinnalla.” Veljeni kuvaili työskentelyään.

Näyttely oli kaiken kaikkiaan ilo toteuttaa. Ihastuttavat tilat sekä gallerian henkilökunta jäivät hyvällä tavalla mieleeni. Toivoisin kovasti, että galleriatoiminta Lemillä jatkuu tulevaisuudessakin. Myös tällä blogikirjoituksellani toivon tekeväni näkyväksi Lemin Vanhan Pappilan galleriatoiminnan antia.

Pohdin omia mahdollisuuksiani taiteilijana tukea niitä rakenteita, joissa työtäni voin toteuttaa. Soveltavan taiteen opintojen aikana olen saanut inspiroitua ja innostua monenlaisista erilaisista kehittämisnäkökulmista. Mietin, millaista kulttuuritoimintaa Lemin Vanhan Pappilan tiloissa voisikaan toteuttaa ja näen mielessäni runsaasti mahdollisuuksia. Uskon perusteluja kulttuuritoiminnalle olevan paljon myös pienemmillä paikkakunnilla. Kulttuuritoiminta voi esimerkiksi lisätä paikkakunnan kiinnostavuutta matkailijoiden silmissä ja tuoda sinne konkreettisesti ulkopuolista ostovoimaa, tarjoten samalla paikkakunnan asukkaillekin uusia elämyksiä. Galleria tarjoaa paikallisille kulttuurinharrastajille kohtaamispaikan ja taiteellisia keskustelunavauksia. Se jättää paikalle vähintäänkin muistijäljen ja uskon että kulttuuritoiminta kokonaisuudessaan vaikuttaa hyvin paljon paikan henkeen.

Teokset: Satu Haiko, Omenapuu I-III, 2018, 41,8 cm x 29,5 cm, tussi.

Oikealla kuvassa: Satu Haiko, Utu, 2015,130cm x 106cm, hiili kankaalle.

Satu Haiko, 2014, Kulku, 240cm x 164cm, hiili kankaalle.

Mikko Haiko: Valumaa, 2016-2017, 184 cm x154cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, Nimetön, 2014, 281cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.
Oikealla: Mikko Haiko, Autiomaa , 2015, 167cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, esillä neljä teosta valokuvasarjasta Solar; 2018, 20,4 cm x 16 cm, pigmenttivedos, diasec, editio 1/7 + 2 ap

Kuvat: Mikko Haiko, 2018.

Teksti: Satu Haiko.

Linkki lehtiartikkeliin: https://esaimaa.fi/uutiset/lahella/7d48b0e7-eb73-4997-8e33-3d6e1dd50bad

Ammatillinen elämäkertaprosessi osana YAMK-opintoja

Tarvitsen tarinoita itsestäni. Ilman niitä en
ole kukaan. Aineksia tarinoiden rakentamiseen
löytyy monesta suunnasta. Kun sukellan
taiteeseen, alan leikkien koota yhteen minua
lähestyviä tarinoiden palasia. Katoanko taiteesta
löytämiini aukkoihin vai löydänkö kodin, jossa
osista syntyy kokonainen elämäntarina?

Taide ja tarinat ovat paikkoja, joissa voin
leikkimällä rakentaa tarinani yhä uudelleen ja
koetella sen kestävyyttä: onko tämä tarina todella
minun, ja jakavatko muut sen kanssani?

Runo on kirjasta Taide ja toiseus, syrjästä yhteisöön (Krappala & Pääjoki, 2004). Kirjassa syvennytään elämän tarinoiden rakentamiseen taiteen keinoin. Olen törmännyt aikaisemminkin erilaisiin omaelämänkerrontaan perustuviin työtapoihin ja menetelmiin, ja nyt tarinallisuus ja tarinoiden hyödyntäminen ovat tulleet tutummaksi myös YAMK-opintojen kehittämishankkeeni lähdekirjallisuuden myötä. Viittaan tekstissäni myös toiseen teokseen nimeltä Taiteeksi tarinoitu oma elämä (Sava & Vesanen-Laukkanen, 2004).

Tämä runo sai minut pohtimaan Soveltavan taiteen opintojen osana olevaa ammatillisen elämänkertaprosessin työskentelyä, jonka kautta oli tarkoitus muodostaa ammatti-identiteetin kehittymispolku. Runo sai minut pysähtymään, sillä siinä mainitaan tarinoiden palaset ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että omassa prosessissa syntyi kyllä paljon palasia, mutta ne ovat yhä kasaamatta.

Palatessani tässä vaiheessa uudelleen, opintojen loppusuoralla, ammatillisen elämänkertaprosessin äärelle, Taiteeksi tarinoitu elämä- teos osoittautui mielenkiintoiseksi keskustelukumppaniksi. Kirjassa avataan oppilaiden ja opettajien elämäntarinoiden syntymistä ja työstämistä taiteen keinoin ja kirjassa pääsee tutustumaan myös ammattitaiteilijan omaelämänkerralliseen työskentelyyn. Kirjan tekstit koskettavat, sillä myös omat ammatillisen identiteettini peruspilarit nousevat samoista taustoista. Olen kuvataiteilija ja ammatillinen opettaja.

Ammatillinen elämänkertaprosessi alkoi yllättävän intensiivisellä ja intiimilläkin tavalla; kanssaopiskelijoiden elämäntarinoilla. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta toisten tarinat saivat ainakin minut epävarmaksi. Kanssaopiskelijoihin tutustuminen ja heidän tähänastisen elämänpolkunsa kuuleminen, herätti toisaalta valtavaa kiinnostusta, mutta korosti myös vahvasti tämän päivän jatkuvassa muutoksessa elämistä. Olinhan myös itse hyppäämässä omilta, jo tutuiksi tuntemiltani, peruspilareilta melko vieraaseen maailmaan. Mihin suuntaan olin nyt lähdössä? Minkälaisia polkuja soveltavan taiteen maastossa oli avautumassa?

Ammatillisen elämänkertaprosessin tuli olla opiskelijan omaa reflektointia opintojen ajalta. Vaikka tarkoituksena ei ollut kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, ajatus sanallisesta päiväkirjasta tuntui itselleni vieraalta. Koska päiväkirjaamisessa kaikki tyylit olivat sallittuja, lähdin toteuttamaan kuvallista päiväkirjaa. Ehkä kaiken uuden ja epävarmuudenkin hetkellä tarvitsin juuri tuota, runossakin mainittua leikkimielisyyttä oman tarinani tarkasteluun.

Minna Strömbergin (2004, 135-136) mukaan identiteetin hahmottaminen taiteellisen toiminnan kautta, voi olla kuin kuvallinen löytöretki, jossa säännöt ja päämäärät eivät ole ennalta sovittuna. Valokuvaaminen oli minulle toisaalta hyppy taiteen leikkimielisyyteen ja ennalta-arvaamattomuuteen, ja toisaalta laskeutuminen itselle tuttuun tekniikkaan. Myös minä uskon, että kuvallisella ilmaisulla lähdetäänkin usein etsimään jotain, mitä ei vielä tunneta tai mitä ei ole olemassa. (Sava & Laukkanen, 32).

Uskon, että lähdin tekemään päiväkirjaamista kuvallisena, koska soveltavan taiteen arvoitus ja oman paikan löytyminen sen kentältä, tuntui samaan aikaan äärimmäisen kiinnostavalta, mutta myös pelottavaltakin löytöretkeltä. Kuvasin opintojen aikana paljon ja koitin kuvilla pitää päiväkirjaa tapahtumista, opintojen etenemisestä ja asioista, joihin kiinnitin huomiota. Ehkä siksi, että päiväkirjaamiselle ei ollut tarkkoja sääntöjä, ammatillinen elämänkertaprosessi herätti ainakin minussa isomman prosessin, kuin mitä ehkä oli tarkoitus.

Ammatilliselle elämänkertaprosessille oli varattu opintojen aikana yhteisiä reflektiopisteitä, joissa kävimme läpi mihin työskentely oli alkanut viemään ja miltä näyttäytynyt. Silti minusta tuntui koko ajan siltä, ettei prosessille ei ollut näkyvissä selvää maalia tai lopetusta. Verrattuna ammatillisen elämänkertaprosessin intensiiviseen ja intiimiin aloitukseen, olisin kaivannut myös loppuun samanlaista mahdollisuutta prosessoida sen hetkinen elämänkerta jonkinlaiseksi paketiksi. Koen että ammatillinen elämänkertaprosessi toimi, ainakin minulla, vasta eräänlaisena lämmittelynä ja materiaalin hankintana.

Strömberg kertoo osallistumisestaan työpajaan, jossa omaa elämänkertaa työstettiin erilaisten tehtävien avulla. Yksi työpajan tehtävistä oli ” Mistä tulen” ja vaikka Strömberg käsitteli kyseisessä tehtävässä lapsuuttaan, löydän hänen taiteellisesta prosessistaan monta kohtaa, johon samaistun. Strömberg kuvasi lapsuudenkodin ympäristöä ja lopullisessa teoksessa näitä kuvia menneestä elinympäristöstä on työstetty palapelimäiseksi koosteeksi, tilkkutäkiksi. Tämän palapelimäisen pohjan päälle Strömberg oli rakentanut muistoja hänestä lapsen hahmossa. (Strömberg 2004, 136-137.)

Taiteellinen prosessi on kummallinen juttu. Ajatustyötä tekee huomaamattaan ja sitten yhtäkkiä palaset ikään kuin loksahtavat paikoilleen. Jos ammatillisen elämänkertaprosessin tarkoituksena oli muodostaa ymmärrys siitä, minkälaisena soveltavan taiteen ammattilaisen identiteetti voisi näyttäytyä, niin runon ja myös Strömbergin (2004) kirjoituksen inspiroimana oivalsin, että ehkä tällä hetkellä myös omaa ammatillista identiteettiäni kuvaisi parhaiten palapeli.

Uskon, että soveltavan taiteen ammattilaisen vahvuus voisi löytyä siitä, että osaisi kääntää omasta ammatillisesta ”tieto-taitovarastostaan” sujuvasti käyttöön oikeat palat oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tähän ajatukseen sain vahvistusta myös opintojen aikana tutuksi tulleesta julkaisusta: Training artists for innovation: Competencies for new contexts, jossa esitellään kattavasti soveltavan taiteen tekijältä vaadittavia kompetensseja. (Lehikoinen & Heinsius 2013). Osa kompetensseista on vahvasti omaan persoonaan sidottuja, mutta suuri osa niistä on myös opittavissa.

Palapeli-ajatuksen myötä pääsin hyödyntämään ammatillisen elämänkertaprosessin aikana kuvaamaani materiaalia. Etsin joukosta sellaisia kuvia, jotka muistuttivat minua omista vahvuuksistani, kokemuksista, ammatillisesta osaamisestani ja myös haasteista. Löysin sellaisen leikkimielisen muodon, jonka parissa voin, ikään kuin luvan kanssa, jatkaa vielä ammatillista tutkimusretkeä ja rakentaa vielä uusiakin paloja. Saan kirjaimellisesti leikkimällä rakentaa tarinaani yhä uudelleen ja uudelleen ja koetella samalla myös sen kestävyyttä: onko tämä tarina todella minun, ja jakavatko muut sen kanssani?

Taiteeksi tarinoidut omat elämät eivät aina avaudu samalla tavalla ulkopuolisille. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Kuvallisuus antaa mahdollisuuden myös abstraktimmalle vapaudelle, jolloin ei ole pakko sanallisesti repiä ja selittää itseään auki liian paljastavasti (Strömberg 2004, 134). Pääjoen (2004,121) mukaan tämän päivän ihmisiä leimaa loputon identiteettien etsintä ja samalla kuitenkin kaipuu yhteyteen toisten kanssa. Niin kuin runossakin sanotaan, ilman tarinoita itsestäni, en ole kukaan. Tarvitsen tarinoita itsestäni ja itselleni.

Kuten minullekin kävi, uuden ja oudon äärellä, turvauduin kuvalliseen ilmaisuun, sillä sanoja ei tuntunut löytyvän. Kuitenkin, kuvallisen prosessin kautta, tätä tekstiä kirjoittaessani, sanojakin taas löytyy. Uskon, että nykymaailman jatkuvan muutoksen keskellä tarvitsemme kaikki keinot käyttöön, jotta ymmärtäisimme paremmin itseämme. Opettajana minulla on huoli varsinkin nuorista. Myös leikin tulisi olla sallittua. Jos oma itseys vahvistuu, kasvaa myös sietokyky toisiin ja erilaisuuteen (Strömberg 2004, 134). Sitähän tämä maailma kipeästi tarvitsee.

Haluan lopuksi vielä kertoa erään sattuman, sillä aloitin tämän blogitekstin kirjoittamisen eräänä iltana, jolloin minulla sattui olemaan myös televisio auki. Sieltä tuli Kesäterassi-ohjelma (2018) jossa vieraana oli Baba Lybeck. Ohjelma pyöri taustalla, mutta havahduin jossain vaiheessa kuuntelemaan haastattelua, koska sielläkin puhuttiin tarinoista. Haastattelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuinka sosiaalisen median myötä nykynuorten kirjallinen ilmaisumuoto on vaarassa lyhentyä ja sitä myötä vaarassa myös köyhtyä. Toisaalta haastattelussa pidettiin positiivisena sitä, että nykyään syntyy myös jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja tilalle. Haastattelussa nousi esille esimerkiksi Instagram Stories, väline, jonka avulla voi nimenomaan kertoa tarinoita pelkästään kuvilla.

Mielestäni Baba Lybecin loppusanat Kesäterassi-ohjelmassa (2018) sopivat myös tämän blogitekstini lopetukseen. Sanat menevät vapaasti muokattuna ja lyhennettynä näin: Tarinat eivät kuole koskaan. Tarinat ovat aina, koska ihminen elää tarinoista. Mehän myös tarinallistetaan elämäämme koko ajan, jakamalla elämäämme esimerkiksi somessa. Tarinat elää ja hyvät tarinat myös säilyvät ikuisesti.

Kuva: Ammatillisen elämänkertaprosessin aikana syntyneitä palapelinpaloja.

 

Lähteet:

Kesäterassi – 2. kausi – Jakso 9: Vieraina Baba Lybeck ja Teemu Potapoff, 2018. Mediahub TV-Tuotanto. Esitetty 26.7.2018. MTV3.

Krappala, M. & Pääjoki, T. 2003. Taide ja toiseus: Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Lehikoinen, K. & Heinsius, J. 2013. Training artists for innovation: Competencies for new contexts. [Helsinki]: Theatre Academy of the University of the Arts Helsinki.

Pääjoki, T. 2003, Leikkivät tarinat. Teoksessa: Taide ja toiseus: Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Sava, I. & Vesanen-Laukkanen, V. 2004. Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Strömberg, M. 2004. Junttaan minuuteni multaan, ravitsen juuriani menneellä, kasvatan oksillani tulevaa. Minä itsessäni, suvussani ja ympäristössäni- Omaelämänkerrallista työstämistä kuvataiteen keinoin. Teoksessa: Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kehollisuudesta

”Real life, I touch you on a screen

Touch me, touch me
I long to live for real
Touch me, touch me
I’m just as human as a human can be
Please touch me”

Carlson, M. / Weeping willows

Jos tähän aikaan jotain nyt toivoisin, niin jonkinlaista puolustusta ja ymmärrystä sille, että ihminen on kehollinen ja moniaistinen olento, jolla on tarve elää rikasta kokemuksellista elämää. Tai ainakin itselläni on.

Soveltavan taiteen ylempi AMK-tutkinnon aikana olen saanut keskustella esimerkiksi taiteen mahdollisuuksista tarjota tilaisuuksia ihmisille kokea moniaistisia elämyksiä. Silti huomaan näissäkin opinnoissa istuvani pääasiassa päätteen ääressä.
Onneksi etäopinnot mahdollistavat myös vapaamman aikatauluttamisen ja olen pyrkinyt rakentamaan arkeani siten, että voisin monipuolistaa kehoni liikeratoja tietokoneella työskentelyn lisäksi. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että nykyaikana elämä salakavalasti siirtyy tietokoneelle yhä enemmän. Työ, opinnot, vapaa-aika, asioiden hoitaminen ja sosiaaliset kohtaamiset… Kaikki pitäisi tehdä päätteellä. Mitä teen sillä kaikella potentiaalilla, joka todellisuudessa elää kehossani vaikka hyppiä, juosta, nähdä, kuulla tai tuntea ihollani? Niin paljon tarinoita syntyy katseen, liikkeen, kosketuksen ja äänenpainon kautta, katoavatko ne ja mitä tulee tilalle?

Millaista on ollut opiskella yhdessä koulutovereiden kanssa etänä? No, mahtavista tyypeistä ja hauskoista lähijaksoistakin huolimatta välillä melko yksinäistäkin. Huomaan näissäkin opinnoissa entisestään korostuneen tarpeen kohtaamisille. Ja senkin kautta motivaationi nimenomaan soveltavaa taidetta kohtaan kirkastuneen; taidetta, vuorovaikutusta, liikettä, nähtävää, kuultavaa, kohtaamisen tiloja tarvitaan!

Luin Timo Klemolan teoksen ”Liikunta tienä kohti varsinaista itseä” (1990) ja se muodostui itselleni hyvin tärkeäksi teokseksi. Klemola käyttää tutkimuksessaan fenomenologisen filosofian käsitteitä Martin Heideggeriltä, Maurice Merleau-Pontyltä, Jean-Paul Sartrelta ja Emmanuel Levinasilta, joiden avulla hän pyrkii paljastamaan ihmisen liikkumiseen liittyviä kokemuksen tasoja ja rakenteita. (Klemola, 1990, 1) Hän tarkastelee teoksessaan mm. sitä, kuinka eri liikkumisen tavat asettuvat suhteessa Heideggerin varsinaisen ja epävarsinaisen olemisen käsitteisiin.

”Tutkimukseni keskeinen teema on, että nimenomaan kehollisen kokemuksensa kautta ihminen voi tematisoida maailmassa-olemisensa ja valita varsinaisen olemisen epävarsinaisen sijaan. Liikkeen avulla ihminen voi tutkia itseään. Hän voi tutkia suorituskykynsä rajoja, ilmaisukykynsä rajoja, mutta myös mahdollisuuttaan olla varsinaisesti.” (Klemola, 1990, 60)

En omassa liikekokemuksessani kaipaa vahvistusta sille, ettenkö juuri käyttämällä kehoani monipuolisesti voi kokea vahvoja elämyksiä, jotka ovat hyvin merkityksellisiä itselleni elämäni käsittämisessä ja kokemisessa. Mutta sen filosofinen perusteleminen kulttuurissa, jonka historiassa on arvostettu karkeaa jaottelua esimerkiksi järkeen ja tunteisiin, on hyvin virkistävää. Jaana Parviainen toteaa filosofisessa tutkimuksessaan ”Tanssi ihmisen eksistenssissä” ajattelusta seuraavaa:

Taiteilijan ja käsityöläisen työn prosessissa on mahdotonta erottaa, milloin käsi kuljettaa tekijää, milloin tekijä kättä, koska käsi, joka työskentelee, on ajatteleva käsi kehossa. ”(Parviainen,1994, 25)

Kehollani tunnen, näen, kuulen, aistin, teen, ajattelen ja ymmärrän ympäristöäni. Näin myös tehdessäni taidetta olen tekemisen prosessissa kokonaisvaltaisesti läsnä. Opin itsestäni ja ympäristöstäni ja tuon siihen jotain uutta, saaden kenties itsekin uudenlaisia oivalluksia. Eräs viime aikoina lukemani ja mielestäni hyvin kiinnostava kirja on Juha Varton kirjoittama estetiikan teos Kauneuden taito (2001), jossa hän toteaa:

”Taiteen tekeminen on ihmisen eräs maailmasuhde, pyrkimys suhteuttaa itsensä ja toimintansa sen mukaan, jossa todellistuu, ja myös yleensä onnistumista tämän suhteen aina uudenlaisessa artikuloimisessa. Taiteen tekeminen tarkoittaa aivan tietynlaista suhdetta ympäristöön ja omaan itseen, suhdetta, jossa maailma on tärkeämpi kuin tekijä, koska taiteen tekemisessä tekijä käsittää kasvaneensa ja kasvavansa maailmasta ja olevansa itse maailman ilmaus. ” (Varto, 2001, 63)

Soveltavan taiteen opinnoissa meillä oli eräällä lähijaksolla luennoitsijana tulevaisuuden tutkija, jolta saimme tehtäväksi pohtia tulevaisuuden näkymiä. Kuvittelisin kohtaamisten ja kehojemme monipuolisen käytön tarpeen lisääntyvän entisestään. Koen oman kehon ja itsensä kuuntelemisen olevan hyvin tärkeää nykyaikana, jolloin valintoja täytyy tehdä jatkuvasti, kun markkinointia erilaisista vaihtoehdoista tulvii monesta eri suunnasta. Ihan vaan, jotta löytäisi suunnista sen, jota itse haluaa kulkea.

Lähteet:

Weeping willows. 2002. Into The Light. Grand Recordings. Virgin Records Sweden AB.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito: Estetiikkaa taidekasvattajille. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy.

Klemola, T. 1990. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä: Liikunnan projektien fenomenologinen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Parviainen, J. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä: Filosofinen tutkielma tanssista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.