Kehollisuudesta

”Real life, I touch you on a screen

Touch me, touch me
I long to live for real
Touch me, touch me
I’m just as human as a human can be
Please touch me”

Carlson, M. / Weeping willows

Jos tähän aikaan jotain nyt toivoisin, niin jonkinlaista puolustusta ja ymmärrystä sille, että ihminen on kehollinen ja moniaistinen olento, jolla on tarve elää rikasta kokemuksellista elämää. Tai ainakin itselläni on.

Soveltavan taiteen ylempi AMK-tutkinnon aikana olen saanut keskustella esimerkiksi taiteen mahdollisuuksista tarjota tilaisuuksia ihmisille kokea moniaistisia elämyksiä. Silti huomaan näissäkin opinnoissa istuvani pääasiassa päätteen ääressä.
Onneksi etäopinnot mahdollistavat myös vapaamman aikatauluttamisen ja olen pyrkinyt rakentamaan arkeani siten, että voisin monipuolistaa kehoni liikeratoja tietokoneella työskentelyn lisäksi. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että nykyaikana elämä salakavalasti siirtyy tietokoneelle yhä enemmän. Työ, opinnot, vapaa-aika, asioiden hoitaminen ja sosiaaliset kohtaamiset… Kaikki pitäisi tehdä päätteellä. Mitä teen sillä kaikella potentiaalilla, joka todellisuudessa elää kehossani vaikka hyppiä, juosta, nähdä, kuulla tai tuntea ihollani? Niin paljon tarinoita syntyy katseen, liikkeen, kosketuksen ja äänenpainon kautta, katoavatko ne ja mitä tulee tilalle?

Millaista on ollut opiskella yhdessä koulutovereiden kanssa etänä? No, mahtavista tyypeistä ja hauskoista lähijaksoistakin huolimatta välillä melko yksinäistäkin. Huomaan näissäkin opinnoissa entisestään korostuneen tarpeen kohtaamisille. Ja senkin kautta motivaationi nimenomaan soveltavaa taidetta kohtaan kirkastuneen; taidetta, vuorovaikutusta, liikettä, nähtävää, kuultavaa, kohtaamisen tiloja tarvitaan!

Luin Timo Klemolan teoksen ”Liikunta tienä kohti varsinaista itseä” (1990) ja se muodostui itselleni hyvin tärkeäksi teokseksi. Klemola käyttää tutkimuksessaan fenomenologisen filosofian käsitteitä Martin Heideggeriltä, Maurice Merleau-Pontyltä, Jean-Paul Sartrelta ja Emmanuel Levinasilta, joiden avulla hän pyrkii paljastamaan ihmisen liikkumiseen liittyviä kokemuksen tasoja ja rakenteita. (Klemola, 1990, 1) Hän tarkastelee teoksessaan mm. sitä, kuinka eri liikkumisen tavat asettuvat suhteessa Heideggerin varsinaisen ja epävarsinaisen olemisen käsitteisiin.

”Tutkimukseni keskeinen teema on, että nimenomaan kehollisen kokemuksensa kautta ihminen voi tematisoida maailmassa-olemisensa ja valita varsinaisen olemisen epävarsinaisen sijaan. Liikkeen avulla ihminen voi tutkia itseään. Hän voi tutkia suorituskykynsä rajoja, ilmaisukykynsä rajoja, mutta myös mahdollisuuttaan olla varsinaisesti.” (Klemola, 1990, 60)

En omassa liikekokemuksessani kaipaa vahvistusta sille, ettenkö juuri käyttämällä kehoani monipuolisesti voi kokea vahvoja elämyksiä, jotka ovat hyvin merkityksellisiä itselleni elämäni käsittämisessä ja kokemisessa. Mutta sen filosofinen perusteleminen kulttuurissa, jonka historiassa on arvostettu karkeaa jaottelua esimerkiksi järkeen ja tunteisiin, on hyvin virkistävää. Jaana Parviainen toteaa filosofisessa tutkimuksessaan ”Tanssi ihmisen eksistenssissä” ajattelusta seuraavaa:

Taiteilijan ja käsityöläisen työn prosessissa on mahdotonta erottaa, milloin käsi kuljettaa tekijää, milloin tekijä kättä, koska käsi, joka työskentelee, on ajatteleva käsi kehossa. ”(Parviainen,1994, 25)

Kehollani tunnen, näen, kuulen, aistin, teen, ajattelen ja ymmärrän ympäristöäni. Näin myös tehdessäni taidetta olen tekemisen prosessissa kokonaisvaltaisesti läsnä. Opin itsestäni ja ympäristöstäni ja tuon siihen jotain uutta, saaden kenties itsekin uudenlaisia oivalluksia. Eräs viime aikoina lukemani ja mielestäni hyvin kiinnostava kirja on Juha Varton kirjoittama estetiikan teos Kauneuden taito (2001), jossa hän toteaa:

”Taiteen tekeminen on ihmisen eräs maailmasuhde, pyrkimys suhteuttaa itsensä ja toimintansa sen mukaan, jossa todellistuu, ja myös yleensä onnistumista tämän suhteen aina uudenlaisessa artikuloimisessa. Taiteen tekeminen tarkoittaa aivan tietynlaista suhdetta ympäristöön ja omaan itseen, suhdetta, jossa maailma on tärkeämpi kuin tekijä, koska taiteen tekemisessä tekijä käsittää kasvaneensa ja kasvavansa maailmasta ja olevansa itse maailman ilmaus. ” (Varto, 2001, 63)

Soveltavan taiteen opinnoissa meillä oli eräällä lähijaksolla luennoitsijana tulevaisuuden tutkija, jolta saimme tehtäväksi pohtia tulevaisuuden näkymiä. Kuvittelisin kohtaamisten ja kehojemme monipuolisen käytön tarpeen lisääntyvän entisestään. Koen oman kehon ja itsensä kuuntelemisen olevan hyvin tärkeää nykyaikana, jolloin valintoja täytyy tehdä jatkuvasti, kun markkinointia erilaisista vaihtoehdoista tulvii monesta eri suunnasta. Ihan vaan, jotta löytäisi suunnista sen, jota itse haluaa kulkea.

Lähteet:

Weeping willows. 2002. Into The Light. Grand Recordings. Virgin Records Sweden AB.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito: Estetiikkaa taidekasvattajille. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy.

Klemola, T. 1990. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä: Liikunnan projektien fenomenologinen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Parviainen, J. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä: Filosofinen tutkielma tanssista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

Time limit is exhausted. Please reload the CAPTCHA.