Ihmesatujen historia, mikä vetoaa saduissa?

Miksi sadut ovat kestäneet aikaa? Mikä niissä vetoaa yhä? Yuval Noah Harari sanoo: “Siinä missä esimodernit kertomukset keskittyivät ulkoisiin tapahtumiin ja toimintaan, moderneissa romaaneissa, elokuvissa ja runoissa käsitellään tunteita.” Onko niin, että muiden esimodernien kertomusten jättäessä tunteet huomiotta, sadut ovat toimineet tunnealueen tulkkina?

Satu Apo on Helsingin yliopiston folkloristiikan emeritaprofessori. Hän on kirjoittanut 2018 julkaistun kirjan Ihmesatujen historia. Kirjassa esitellään 5 eri ihmesatua, niiden eri versioita ja mitä niiden historiallisista juurista tiedetään. Lisäksi kirjassa käsitellään satujen tutkimisen historiaa aina 1800-luvulta nykypäivään. Tämä blogi pohjautuu Ihmesatujen historiaan.

Sadut ovat ylenkatsottu kertomataiteen laji. Ennen satuja ei pidetty suuressa arvossa, ne olivat akkojen juttuja, joilla huvitettiin lapsia tai toisia akkoja. Entisten satukokoelmien tekijät eivät satuja kohtaan tunnetun ylenkatseen vuoksi pitäneet itsestään suurta meteliä, vähättelivät tarinoitaan, eivät ottaneet tekijyyttä itselleen ja nimesivät kokoelmat alentavasti. Charles Perrault´n Hanhiemon satujen (1697) hanhiemon metaforan ymmärtävät nykyihmisetkin. Kumma kyllä noiden kokoelmien parhaat sadut levisivät laajasti halpoina vihkosina, käännöksinä ja suullisesti ympäri Eurooppaa. Akkain sadut ovat yhä sitkeästi elossa, monen muun ylvään tarinan painuttua unholaan.

Eurooppalaisen ihmesatukirjallisuuden yhtenä aloituskohtana Ihmesatujen historia pitää Roomalaisen Lucius Apuleiuksen (syntynyt n.123 jaa.) romaanin Kultaisen Aasin sisällä olevaa satua Cupidosta ja Psychestä. Sen jälkeen merkittäviä teoksia ovat  Venetsialaisen Giovan Francesco Straparolan (s. n.1480) Rattoisat yöt 1550-1553), jonka 75 kertomuksesta 26 oli ihmesatuja, Napolilaisen Giambattista Basilen Pentamerone (1634-36) neljälläkymmenellä ihmesadulla, Ranskalaisen Charles Perrault´n Hanhiemon sadut (1697) ja Saksalaisten Grimmin veljesten Lasten- ja kotisadut 1812-57, noina vuosina tuli 7 editiota kokoelmasta.

Suuri kysymys ihmesatujen historiasta on, että ovatko ne autenttisia kansan kertomuksia vai kirjailijoiden hengentuotteita? Tutkimus ei pysty todistamaan yhtään satua kansan tarinoiksi, koska kansanperinteen kerääminen alkoi kiinnostaa vasta 1800-luvulla,.Silloin suuret  satukokoelmat olivat julkaistu ja ne olivat levinneet erilaisina painatuksina ja käännöksinä ympäri Eurooppaa. Entä olivatko kokoelmien kerääjät saaneet satunsa kansanperinteestä vai olivatko he keksineet itse ne? Mitään todisteita ei ole, että he olisivat ammentaneet ihmesatujaan kansanperinteestä, mutta suurella varmuudella  aiheita, pätkiä ja ideoita on otettu kansan parista. Tekijänoikeuksien käsitettä ei noina ammoisina aikoina ole ollut, joten samat tarinat kiertävät eri muodoissa vuosisatojen kuluessa usein järjestyksessä Italia, Ranska ja Saksa. Kun vihdoin alettiin kerätä kansan parista satuja, niin ne olivat versioita satukokoelmien saduista. Asian valkeneminen kerääjille ja tutkijoille on  mahtanut olla pettymys.

1800-luku oli kansallisajattelun ja jalon, alkuperäisen rahvaan ylistämisen aikaa, myös Suomessa. Satujen todettu vierasperäisyys ja kun ei löytynyt mitään muinaisesta suomalaiseen  kulttuuriin viittaavia satuaarteita, niin mahtoi kansallisajattelijoita tympästä. Sittemmin kansalta kerättyjen ihmesatujen arvo on noussut. Suomalaisilta kerättyjen ihmesatujen ensimmäinen ominaisuus on niiden kahtalainen alkuperä, itäinen ja läntinen. Sen vuoksi Suomesta on kerätty usemman tyyppisiä tarinoita kuin ainoastaan läntistä satujen alkuperää omistavissa pohjoismaissa. Suomalaisten tallenteiden määrä on suurempi läntisiä naapureitamme. Lisäksi ihmesatujen arvoa nostaa myös niiden kotoistaminen ja useat murteet, millä niitä on kerrottu. Kotoistaminen tarkoittaa, että sadut on tuotu kuulijoille tuttuun ympäristöön niin kulttuurillisesti kuin maantieteellisesti. Satujen keräyksen piiri oli laajemmalla alueella kuin Kalevalan runonlaulumailla. Nyt saatiin myös läntisestä Suomesta kansan kertojien tarinoita tallennetuksi.

Tuhkimo

Tuhkimo on ehkä maailman tunnetuin ihmesatu, se ei ole levinnyt ainoastaan Eurooppaan, vaan sitä on kerrottu suullisena tarinana Aasiassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Ensimmäinen Tuhkimotarinaan viittaava satu on egyptiläisestä Rhodopis kaunottaresta, joka on kreikkalaisen historoitsija Strabonin muistiin merkitsemä. Kotka vie Rhodopiksen sandaalin ja tiputtaa sen kuninkaan syliin toisessa kaupungissa. Kuningas löytää kenkätestin avulla vihdoin kaunottaren. Tarinaa ei varsinaisesti pidetä tuhkimotarinana, koska se sisältää ainoastaa sadun lopun. Tuhkimo ei välttämättä ole edes eurooppalaista alkuperää, vaan sen ensimmäinen versio kokonainen on tallennettu 800-luvulla Kiinassa.

Ihmesatu kertoo Vietnamilaisen luolakansaan kuuluneen tytön uskomatonta tarinaa. Tarinaan kuuluu neljä Tuhkimotarinan peruselementtiä: sankaritaresta tulee huono-osainen, hän saa yliluonnollisen auttajan, hän menee tuntemattomana luolakansan juhliin ja kaikkein hienoin vieras. Kadonnut kenkä lähetetään kuninkaalle, joka ihastuu kenkään. Neito löydetään kenkätestin avulla. Luolakansan Tuhkimon auttajana toimii äitipuolen tappaman lemmikkikalan luut ja kenkä on kultakenkä. Äitipuoli ja siskot kuolee kivisateeseen, mutta paikalliset säälivät ja hautaavat heidät. Hautapaikasta tulee katuvien naisten hauta, jossa käydään rukoilemassa naimaonnea. Muita Aasialaisia yliluonnolisia auttajia ovat olleet lehmä ja kilpikonna.

Varhaisin Eurooppalainen Tuhkimo on Giambattista Basilen Pentameronen Tuhkakissa. Tuhkakissa on ruhtinaan tytär, joka aluksi murhaa äitipuolensa kotiopettajatarensa neuvosta. Eipä olisi kannattanut, koska kotiopettajattaresta tulee uusi äitipuoli, jolla on 6 tytärtä. Tuhkakissan kasvattama taatelipalmu ja siinä asustava henki ovat hänen yliluonnollinen avustaja, juhlana toimii kolminkertainen juhlakulkue ja kenkätestin kenkä on kalossi, päälliskenkä, joka solahtaa Tuhkakissan jalkaan kuin magneetti rautaan. Sisarpuolien kohtalo on palata katkerana kotiin.

61 vuotta myöhemmin Ranskalaisen Charles Perrault´n Hanhiemon saduissa kohtaamme Tuhkapyllyn, joka on aatelismiehen kiltti tytär, jonka äitipuoli on alentanut keittiöpiiaksi. Hänen yliluonnollinen auttaja on haltijakummi. Juhlina toimivat kaksinkertaiset kuninkaan pojan tanssijaiset. Kenkä on lasikenkä. Sisarien kohtalo on onnellinen, kuningatarena Tuhkapylly naittaa heidät hovimiehille.

Grimmien Tuhkimo (1812-57) on rikkaan miehen tytär, hänen yliluonnollisena auttajana toimii äidin haudalle kasvattamansa pähkinäpuun kyyhkyt, juhlat ovat kolminkertaiset kuninkaan pojan juhlat ja kenkä on kultakenkä. Sisarpuolet silpovat omat jalkansa saadakseen kengän mahtumaan, mutta kyyhkyt paljastavat molemmilla kerroilla juonen. Sisarien kohtalo on kyyhkyjen nokkima sokeus.

Suomessa Tuhkimon tarinakulkua seuraavaa tallennettuja satuja on tallennettu miltei 200 suomeksi ja 16 ruotsin kielellä. Kansan kertomat tarinat ovat kahtaa eri tyyppiä riippuen, keneltä tyttö saa apua. Läntisissä tarinoissa auttaja on vaatimaton vieras, vastaantulija, ukko tai akka. Itäisissä tyttö saa apua kuolleelta äidiltään, joka on syöjätär-äitipuoli lumonnut lampaaksi tai lehmäksi ja teurastanut. Luut lapsi hautaa ja haudalle kasvaa puu.

Läntinen tarina kulkee Hyrynsalmelaisen Aato Kemppaisen mukaan näin: kolme sisarta lähtee kuningasta piikomaan, kaksi ovat kovia pesemään mutta kolmas on sikapiika.

Matkalla kuninkaan luo sikapiika auttaa leipäuunia, lehmää ja köyhää miestä ja saa palkaksi taikakepin. Hienot siskot eivät auta. Kirkko toimii juhlapaikkana, minne sikapiika tulee hienoksi pukeutuneena. Kuninkaan poika tekee kenkätestin ja sikapiiasta tulee hänen vaimo.

Karjalaisessa tarinassa syöjätärakka himoitsee tytön isää ja lumoaa äidin lampaaksi. Tyttö hoivaa lammas-äitiä. Äitipuoli huomaa sen ja sanoo isälle, tapa lammas. Se tapetaan ja syödään. Tyttö hautaa luut ja haudalta hän saa kaiken tarvitsemansa.

Keskittyvätkö sadut tunteisiin toiminnan kustannuksella? Ovatko ne ihmisen sisäisen maailman tulkkeja vai ulkokohtaisia moraalitarinoita? Saduissa sankarittaret eivät osoita mainittavaa henkistä kasvua. He ovat valmiiksi jo siveitä, hyvä tapaisia ja laupiaita. Amerikkalaiset feministit väittävät että, että Tuhkimosatu kertoo naisen kätketystä itsenäisyyden pelosta (Colette Dowling) tai ne ovat “passiivisen käyttäytymisen käsikirjoja” (Rosan A. Jordan ja Frank A. de Caro) Entäpä Tuhkakissa, joka ensi töikseen murhaa? Tuhkimot ovat esittäneet kautta vuosisatojen aktiivisuutta saadakseen asemaansa parannusta.

Sadussa on kasvua, kun päähenkilö pääsee kuninkaan kanssa naimisiin. Saduissa kohdattavat tunteet ovat suru, kostonhimo ja rakkaus. Ne eivät ole kuitenkaan keskeisessä asemassa vaan toiminta. Mikä sitten saduissa vetoaa? Ihmesaduissa huolena ovat ihan oikeat ongelmat, kuten köyhyys tai eriarvoisuus. Kuulija voi samaistua tarinan sankarittariin. He kokevat vaikeuksia, pahat äitipuolet piinaavat, ihmeet auttavat heitä, he ovat hyviä, heidän hyvyys palkitaan ja lopuksi he saavat satumaisen onnen ja ihanan prinssin. Sadut ovat pakoa, eskapismia, jotka koskettavat vaikeuksien piinaamia ihmisiä.

Ainoa tietämäni tuhkimotarina, joka keskittyy tunteisiin toiminnan sijasta on Dingon Levoton Tuhkimo. Sitäkään ei välttämättä voi Rhodopiksen tarinan tavoin pitää varsinaisena tuhkimotarinana vaan ehkä Tuhkimon myöhempinä vaiheina. Täytyy kuitenkin myöntää, että Neumann on kotoistanut vieraisiin pöytiin katselevan Levottoman Tuhkimon mestarillisesti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *