Itseisarvoinen, välinearvoinen taide.

Tällä vuosikymmenellä työelämän muutokset ovat olleet toistuvasti julkisessa keskustelussa. Myös taidealalla sekä työelämän yleiset muutokset että erityisesti taiteilijan työhön liittyvät uudet haasteet ja mahdollisuudet puhuttavat. Monialaisten yhteistyömallien kehittämiseen on ohjattu rahoitusta, perustettu hankkeita ja opintokokonaisuuksia, kuten nämä kulttuurialan YAMK-opintomme Turun ammattikorkeakoulussa. Uusiin konteksteihin astuminen vie taiteilijan myös uudenlaisten eettisten kysymysten äärelle ja saa pohtimaan taiteen luonnetta ja merkitystä.

Yksi keskustelun tiivistymiskohta on kiista taiteen itseisarvosta ja välinearvosta. Aiheeseen otetaan kantaa mm. Taiteilija kehittäjänä (toim. Lehikoinen, Martin, Pulkki, Pässilä 2016) sekä Taiteen moniammatilliset kontekstit (toim. Tanskanen & Juppi 2017) -julkaisuissa. Taiteilija kehittäjänä -artikkelikokoelman johdannossa Lehikoinen ja Pässilä (2016, 21–23) kirjoittavat taiteellisten interventioiden tarvelähtöisyyden herättäneen vapaata taidetta puolustavaa ja taiteen välineellistämistä kritisoivaa puhetta. Tähän kirjoittajat vastaavat muun muassa, että taiteen vapauden voisi ajatella sisältävän myös taitelijan vapauden valita, missä kontekstissa työskentelee.

Rohkeasti tiivistäen koko Taiteilija kehittäjänä -julkaisun voi ymmärtää kannanottona uuden hybriditaitelijan puolesta. Yhden kirjan artikkeleista on kirjoittanut Krista Petäjäjärvi, joka kuvaa taiteen ulkopuolisten kontekstien olleen hänen taiteellisen toimintansa innoittajia. Petäjäjärvi on inspiroitunut esimerkiksi toimistoympäristön ”kuvitellun normatiivisuuden” ja performanssitaiteen ”hulluuden, vapauden ja kiihkon” kontrastista. Hän on nähnyt näiden kahden erilaisen maailman välisessä vuorovaikutuksessa uutta potentiaalia, ja kehittänyt omaa praktiikkaansa taiteilijan työelämään tekemiensä interventioiden kautta. (2016, 123–124).

Taiteen moniammatilliset kontekstit -julkaisun artikkelissaan Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa Haapasalo ja Kela kannustavat taiteen variaatioita monipuolisemmin kuvaavaan puhuntaan. He ehdottavat soveltavan taiteen ja itseisarvoisen taiteen vastakkainasettelusta luopumista ja tarjoavat tilalle puhetta taiteen muotojen, yleisöjen, tekijöiden, tekemisen tapojen moninaisuudesta. (2017, 24).  Toisaalta he muistuttavat, että samat kysymykset miten, missä, miksi ja kenen kanssa teen taidetta ovat olennaisia jokaiselle taiteilijalle kontekstista riippumatta. (2017, 21).

Minulle Teemu Mäen tapa liittyä tähän keskusteluun kirjallaan Taiteen tehtävä on ollut mielenkiintoinen. Mäki ei kontekstoi kirjaansa suoraan viime vuosikymmenien itseisarvo-välinearvo -keskusteluun, vaan ikiaikaisempaan kiistaan taiteen määritelmästä ja tehtävästä. Mäen toteamukseen, ettei taiteen tehtävää voi määritellä objektiivisesti, kiistattomasti tai lopullisesti, on helppo yhtyä. Mäki kuitenkin itse ehdottaa taiteelle neljää perustehtävää: nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen. Mäki kertoo uskovansa, että näistä perustehtävistä ”me kaikki” voimme olla samaa mieltä. Hän tosin jatkaa, ettei siitä ole konsensusta, mitä näillä päämäärillä ”nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen” oikeastaan tarkoitetaan. Vähintään yhtä kiistanalaista on, mitkä taideteokset vievät meidät näihin päämääriin. (2017, 42–47).

Järkälemäisessä teoksessaan Mäki pyrkii avaamaan omaa ajatteluaan yllä olevista kysymyksistä. Käytin Mäen ajattelua apuna omaa soveltavan taiteen YAMK-opinnäytetyötä jäsentäessäni ja kirjoittaessani. Tarkastellessani jälkikäteen Asukasluotsaus-hankkeessa tekemääni Room 4 -tilataideteosta kiinnostuin siitä, että teos tuntui syntyneen ja tuottavan merkityksiä sekä suhteessa taiteen ulkopuolisiin tavoitteisiin että suhteessa taiteen ”omiin” tehtäviin. Tämä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, vaan päinvastoin taideteokselle hyvin luonteenomaista. Silloinkin, kun taiteelle ei haluta antaa taiteen ulkopuolelle ulottuvia tehtäviä, se usein tuottaa esimerkiksi osallisuutta tai hyvinvointia.

Halusin kuitenkin tutkia Room 4 -teosta tarkemmin juuri tästä näkökulmasta, esimerkkinä taideteoksesta, joka tukee taiteen ulkopuolisia tavoitteita, mutta jonka tekeminen on ollut taiteilijalle silti ensisijaisesti taiteen tekemistä, kehittävää oman taiteilijuuden kannalta. Opinnäytetyössäni tarkastelen Room 4 -teoksen suhdetta tiedon tuotantoon ja välittämiseen vakkasuomalaisessa Asukasluotsaus-hankkeessa. Kymmenien sivujen ajan kuvaan, kuinka teos tuotti ja välitti tietoa monin taiteelle erityisin tavoin, moninäkökulmaisesti ja moniaistisesti. Kiistattomimmin voin kuitenkin nojata vain omaan kokemukseen väittäessäni, että taiteellinen työskentelyni oli itseisarvoista.

Mäki kirjoittaa, että taide tunnistetaan käyttötarkoituksen mukaan. Jos käytämme jotakin taiteena, se on taidetta. ”…teos pysyy silti taiteena, jos kerran joku – vaikka vain tekijä itse ja hänen pari kaveriaan – käyttää sitä taiteena, eli katsoo, kuuntelee tai muuten kopeloi sitä kuten taideteoksia kopeloidaan, jotta niiden äärellä taidekokemuksia heräisi.” (2017, 42).

Tehdessäni Room 4 -taideteosta Asukasluotsaus-hankkeessa, jonka tavoitteet liittyvät Vakka-Suomen aluekehittämiseen ja uusasukkaiden juurtumiseen, koin tekeväni taidetta. Koin oppivani taiteesta, koin kommunikoivani taiteen välityksellä, koin taideteoksen kehittyvän omalakisesti, ja minun kehittyvän sen mukana. Havaintojeni perusteella myös yleisö pystyi käyttämään teosta tai kokemaan sen taideteoksena. Välillä teoksen nykytaiteellinen muoto vaati hieman yleisötyötä, eli teoksella myös sen muotoon liittyvää taidekasvatuksellista annettavaa (tällaistakin taide voi olla), eikä ainoastaan teemallista (Asukasluotsaus-hankkeen intresseihin liittyvää, mutta hyvin yleisinhimillistä) annettavaa.

Olen sitä mieltä, että ihmisen ja taiteilijan vapauden ulottuvuuksia ja rajoituksia on syytä pohtia kriittisesti yhä uudestaan. On syytä pohtia valintojemme ja sidonnaisuuksiemme eettisyyttä. On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että vain vailla sidonnaisuuksia voimme tehdä taidetta tai merkittävää taidetta. Krista Petäjäjärvi (2018, 29) kirjoittaa, että taiteilijan vapaus pohjautuu siihen, että taiteilijan on mahdollista työskennellä omista arvoistaan käsin, välittää omien arvojensa mukaisia sisältöjä.

Tämä vie taiteen itseisarvo-välinearvoväännön mielestäni kiinnostavalle tasolle: Minkä arvojen pohjalta työskentelemme? Millaisia arvoja jaamme, millaista variaatiota arvoissamme ja niihin pohjautuvassa motivaatiossamme taidekentällä on? Miten arvomme näkyvät käytännön työssämme taidekentällä tai sen ulkopuolella? Mitkä konkreettiset asiat haastavat tai estävät taiteilijan arvojen mukaista työskentelyä silloin, kun taiteilija astuu uuteen kontekstiin? Mitkä asiat uudessa kontekstissa ruokkivat taiteilijan kykyä tai motivaatiota tehdä taidetta?

Edellä olen esittänyt kysymyksiä, joihin on mielestäni helpointa vastata käytännön esimerkkien kautta, vastaukset ovat useimmiten sidoksissa tiettyihin projekteihin. En tarkoita tai suosittele kylmää arvorelativismia, vaan arvojemme testaamista ja viilaamista käytännössä. Pidän siis sekä mahdollisena että mielekkäänä suojella itseisarvoisen taiteen toiminta-aluetta yhtä aikaa, kun raivaamme taiteelle tilaa myös sellaisille alueille, joilla ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita sen välinearvosta. Mutta. Ihminen on hanakka ja ah niin taitava kehittämään välineitä. Monet työkalut ovat taidetta terävämpiä ja tehokkaampia. Taiteen merkitys pysyy, jos taide pysyy. Taiteen merkitys uusissa konteksteissa on juuri se, että se on taidetta, yhtä aikaa epämääräistä ja kokonaisvaltaista. Teemu Mäen sanoin: ”Taide on radikaalisti vapaa ja monipuolinen tapa tarttua mihin tahansa aiheeseen tai mihin tahansa materiaaleihin ja sommitella niistä jotain tiedollisesti, tunteellisesti ja kokemuksellisesti antoisaa.” (2017, 334).

 

Lähteet:

Haapasalo, M. ja Kela, L. 2017. Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa. Teoksessa Tanskanen I. ja Juppi P. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Lehikoinen ja Pässilä 2016. Johdanto. Taiteilija kehittäjänä. Toim. Lehikoinen, Pässilä, Martin, Pulkki. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Mäki, T. 2017. Taiteen tehtävä. Esseitä. Helsinki: Into.

Petäjäjärvi, K. 2016. Mitä performanssitaiteilija tekee toimistossa. Performanssitaide taiteellisen intervention välineenä. Teoksessa Lehikoinen K., Pässilä A., Martin M., Pulkki M. (toim.)  Taiteilija kehittäjänä. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Petäjäjärvi, K. 2018. Taiteilijan asiantuntijuus monialaisissa dialogeissa. Kohti osaamisen välittymistä. Kulttuurialan YAMK-opinnäytetyö, soveltava taide. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Tanskanen I. ja Juppi P. 2017. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

 

Avaruusmatkailua harmaan eri sävyissä

Näin viime viikolla eräänä yö unta, että sanoin: ”En näe asioita enää musta-valkoisesti. Nykyään olen alkanut nähdä myös harmaassa sävyjä”. Tämä blogi-kirjoitukseni on selviytymistarina avaruusmatkailusta ja oman itsensä löytämisestä – eli selviytymistarina soveltavan taiteen opinnoista ja opinnäytetyöhankkeesta.

En voi kuitenkaan ottaa kunniaa unessani keksimästäni hienosta aforismista. Luulen, että aika monista naistenlehdistä, henkilökuvista ja sankaritarinoista löytyy juurikin samanlaisia oivalluksia hyvän elämän löytämisestä. Esimerkiksi nopealla googletuksella löysin Arman Alizadin (Potapoff 2017) toteavan aivan samoin kuin minä unessani.

Tämä öinen syvällinen pohdinta herätti minut kuitenkin ajattelemaan omaa itseäni, työtäni, opinnäytetyötäni ja laajemmin koko soveltavan taiteen kenttää.

Tänään 10.4.2019 julkistetaan (mahdollisesti) kuva mustasta aukosta (Pajunen 2019). Käsittämätöntä. Mustan aukon ajatteleminen on aina ollut minulle jotenkin mieltä tasoittavaa: on olemassa jotain sellaista, mihin kaikki voi kadota eikä selitystä katoamiselle löydetä ikinä.

Tein opinnäytetyöni taidelähtöisten menetelmien mahdollisuuksista ilmastotunteiden työstämisessä ja tukemisessa. Opinnäytetyöprosessini on ajoittain tuntunut olevan jatkuvaa perustelua ja merkityksellisyyden todistamista aiheen tärkeydestä. Tämän lisäksi työ on ollut myös jatkuvaa kipuilua. Kokonaisuudessaan opiskeluaikani soveltavan taiteen YAMK-tutkinnossa on mennyt oman taiteeni ja työni perustelemiseen: miksi teen tätä, miten teen tätä, kenelle teen tätä jne. Eniten kuitenkin olen tehnyt tätä perustelua itselleni. Koen, että tämä jatkuva perustelu aiheutti minulle kyvyttömyyden joustamiseen asioissa ja ajatuksissa: aloin nähdä asioita mustavalkoisesti.

 

Mustan aukon ympärillä kiertää materiaa (Pajunen 2019). Koen viimeisten vuosien olleen itselleni aukon ympärillä kiertämistä, kaiken sekasortoisen ja sattumanvaraisen materian kanssa. Se, että päädyin tähän musta(valkoiseen) pisteeseen, ei pelkästään ole opinnäytetyöni ”syytä”.

Oma tieni soveltavan taiteen ammattilaiseksi ei ole ollut sellainen, kuin olin haaveillut. En päässyt aikoinaan opiskelemaan haluamaani koulutukseen, oikeastaan moneenkaan niistä. Pääsin kuitenkin loppujen lopuksi opiskelemaan yhteisöpedagogin -tutkintoon ja päätin suorittaa opinnot loppuun. Samalla siinä sivussa suoritin teatterin ja draaman opintoja. Valmistumisen jälkeen tein töitä teatterialalla ja suoritin lisää täydennysopintoja. Tein työtä, suoritin opintoja, suoritin töitä, tein opintoja… suoritin itseäni ja todistelin oman työni tärkeyttä ja osaamistani. Sitten pääsin soveltavan taiteen opintoihin. Väsyin, etenkin suorittamiseen.

 

Avaruussukkulan keula kääntyi kohti mustaa aukkoa.

[– –] taiteilija on tunteiden muovailija, selkäpiin sivelijä, hengityksen sakkaaja, kirpaisija. [– –]Tämä on yksi tapa tehdä maailmasta parempi, innostavampi, tärkeämpi, muistettavampi, iloisempi ja ihmeellisempi. Kaikki taide ei toimi näin, mutta se on yksi taiteen olemassaolon syy ja arvo. (Naukkarinen 2014, 151–152.)

Naukkarinen (2014, 151–152) toteaa taiteilijan olevan tunteiden kirpaisija – ja sitä olen viimeisinä vuosina ollut ennen kaikkea itselleni, monin tavoin. Kuitenkin, vaikka edellä kerron elämäni kokonaisvaltaisesta suorittamisesta, ajatus suorittamisesta ja joustamattomuudesta tuntuu itselleni vieraalta. Mielestäni olen enemmän ymmärtävä ja lämmin kohtaaja, dialogiin pyrkivä. Mutta todellisuus ja ajatukset eivät ole viime vuosina kohdanneet. Tiedostan, että olen vaatinut itseltäni mahdottomia, mutta tiedostan myös sen, että monet viime vuosien kokemukset, erilaiset opetuslaitokset ja -tavat, teatterimaailman jäykkyys ja kilpailuhenkisyys ovat jättäneet jälkensä minuun.

Opintojen ja opinnäytetyöprosessin aikana on ollut aika kurkistaa mustaan aukkoon ja keskustella tyhjyyden kanssa.

 

Olen opintojeni ja opinnäytetyöprosessini aikana keskustellut itseni ja tunteideni kanssa enemmän kuin ikinä. Tämä on ollut mahtavaa, vaikka samalla ajoittain todella pelottavaa. En ole ikinä kohdannut itseäni niin paljon kuin viimeisen vuoden aikana (okei, tulihan tähän kirjoitukseen kuitenkin “selviytymistarinallinen -nostatus”). Lisäksi opinnoissa kohtasin saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa on saanut jakaa kyseenomaisia, samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia. Olen saanut heiltä ja opetuksesta tukea ammatillisuuteeni sekä oppinut paljon uutta, etenkin itsestäni. Lisäksi pääsin opintojen kautta osaksi projektia, jonka kautta matkustin Grönlantiin.

 

Grönlannissa viimeistään loppui avaruussukkulan kurssiton harhailu ja oli aika ottaa ratti omiin käsiin.

Sukkula Grönlantiin! Minä ja kivikasani, fyysisesti ja metaforisesti, Nuukissa 13.10.2018.

 

Ihmistä riivaa uuden himo. [– –] Näyttää siltä, että ihminen ei pidä maailmaa valmiina vaan näkee joka hetki maailmassa tarpeen ja tilan jollekin uudelle. Kun monet muut eläinlajit keskittyvät sopeutumaan [– –], ihminen pyrkii erottumaan ympäristöstään, näkymään juuri siinä, että tuo esille uutta, erilaista. [– –] Epäjatkuvuus on luovuuden ehto. Tasaisessa, jatkuvana harmoniana toteutuvassa ympäristössä mikään ei pakota: luontokappale ei itsestään pulppua luovaa voimaa. [– –] Aukollisuus ja riittämättömyys ovat aina paikalla. (Varto 2001, 100–103)

Parasta tässä matkassa on ollut se, että selittely ja todistelun tarve on loppunut: “Tässä on nyt minä ja osaamiseni, voi voi jos ei riitä“. (No okei, tietysti esim. työtä ja apurahoja hakiessa täytyy tehdä itsensä mainostamista ja brändäämistä…) Todistelua ei enää tarvitse itselleni. Tuskainen olo taistelemisesta on loppunut – AH! Varto (2001, 100–103) väittää maailman olevan valmis sellaisenaan ja ihmisen aina kuvittelevan keksivänsä jotain uutta. Soveltavan taiteen tekijänä ajattelen, että työ on olemassa olevan näkyväksi tekemistä: asioiden näkemistä uusin silmin, uusin menetelmin, uusin tavoin, uusissa konteksteissa. Sama koskee oman itsensä näkemistä ja kokemista, sille mahdollisuuden antamista. Olen oppinut nauttimaan omasta osaamisestani, uuden löytämisestä ja kesken olemisesta. Opinnäytetyöni on ollut sekä itseni että soveltavan taiteen kehittämistä.

Vaikka polkuni on ollut erilainen kuin toivoin, olen siihen tyytyväinen. Mutta silti tekisin erilaisia valintoja ja toivonkin välillä, että jotkut asiat olisin tehnyt toisin (tässä en nyt noudata niitä naistenlehtien tyypillisiä selviytymistarinoita, “kuinka mahtava tämä matka on ollut ja päivääkään en vaihtaisi pois” jne). Uskon kuitenkin, että vaikka olisin valinnut toisin ja tehnyt erilaisia asioita, olisin silti päätynyt tähän samaan pisteeseen ja tähän samaan risteykseen, missä nyt olen. Tähän vaikuttaa kaikista eniten sairastamani syömishäiriö. Syömishäiriön takia ja ansiosta olen tehnyt kaksi opinnäytetyötä, joissa taidelähtöiset menetelmät ovat olleet tunnetyöskentelyn tukena. Sairastaminen ärsyttää vieläkin joka päivä, mutta nykyään olen myös suunnattoman kiitollinen joka päivä sen tuomista työmahdollisuuksista. Erityisesti olen kiitollinen siitä, että työssäni saan soveltaa taidetta tunnetyöskentelyyn – muiden tunteiden tukemisessa SAAN käsitellä jatkuvasti myös omia tunteitani… sitä työ ja eläminen varmaankin voi parhaimmillaan olla!

Työ- ja elämisenmahdollisuuksista on kiittäminen opintojani ja tätä avaruusmatkailua.

Jokainen taiteellinen toimi lisää maailmaa ja muuttaa sen merkityksiä niin, että aina on lisää paljastettavaa. (Varto 2008, 21).

En aina tiedä, mitä soveltava taide on. Ehkä se on jatkuvaa uuden kehittelyä, jatkuvaa perustelua omasta tai oman työnsä olemassa olosta. Ehkä soveltava taide, kuten sukkulointi avaruudessa, tuo aina uutta tietoa. Ainakin Varto (2008, 21) toteaa taiteen tuovan aina lisää paljastettavaa. Ehkä soveltavan taiteilijan työ on jatkuvaa avaruusmatkailua pimeän aineen, mustien aukkojen ja kaasuplaneettojen keskellä. Ehkä soveltava taiteilija joutuu välillä käydä todella lähellä mustia aukkoja. Ehkä soveltava taide on jatkuvaa pimeän aineen näkyväksi tekemistä. Kaasuplaneetoille ei voi vielä laskeutua, mutta uskon soveltavan taiteen keksivän tähänkin ratkaisun.

Ehkä enää ei ole tärkeää, mihin tämä avaruussukkula matkaa tai kuka sitä ohjaa. Tärkeintä on olla mukana.

 

Lähteet:
Naukkarinen, O. 2014. Ihmeellinen paikka. Teoksessa M. Hakuri. (toim.) Paikka vai tila? Lahti: Aalto-yliopiston julkaisusarja TAIDE+MUOTOILU+ARKKITEHTUURI 5/2014, 150–153.

Potapoff, T. 2017.Arman Alizad: ”Maailmani ei ole enää mustavalkoinen”. Freestyle – Selvää elämää. 01/11/2017. Viitattu 7.4.2019  https://www.freestylelehti.fi/2017/11/01/arman-alizad-maailmani-ei-ole-enaa-mustavalkoinen/.

Pajunen, I. 2019. Musta aukko tullee nähtäville keskiviikkona – “Tähtitieteen läpimurtotulos”. Yle Tiede. Viitattu 10.4.2019 https://yle.fi/uutiset/3-10727782.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy, 1–121.

Varto, J. 2008. Taiteellisesta ajattelemisesta. Aalto Yliopiston julkaisuja. Synnyt/Origins. 3/2008. Aalto University Wiki. Viitattu 13.2.2019
https://wiki.aalto.fi/download/attachments/70792372/varto.pdf?version=1&modificationDate=1348580086000&api=v2.