Itseisarvoinen, välinearvoinen taide.

Tällä vuosikymmenellä työelämän muutokset ovat olleet toistuvasti julkisessa keskustelussa. Myös taidealalla sekä työelämän yleiset muutokset että erityisesti taiteilijan työhön liittyvät uudet haasteet ja mahdollisuudet puhuttavat. Monialaisten yhteistyömallien kehittämiseen on ohjattu rahoitusta, perustettu hankkeita ja opintokokonaisuuksia, kuten nämä kulttuurialan YAMK-opintomme Turun ammattikorkeakoulussa. Uusiin konteksteihin astuminen vie taiteilijan myös uudenlaisten eettisten kysymysten äärelle ja saa pohtimaan taiteen luonnetta ja merkitystä.

Yksi keskustelun tiivistymiskohta on kiista taiteen itseisarvosta ja välinearvosta. Aiheeseen otetaan kantaa mm. Taiteilija kehittäjänä (toim. Lehikoinen, Martin, Pulkki, Pässilä 2016) sekä Taiteen moniammatilliset kontekstit (toim. Tanskanen & Juppi 2017) -julkaisuissa. Taiteilija kehittäjänä -artikkelikokoelman johdannossa Lehikoinen ja Pässilä (2016, 21–23) kirjoittavat taiteellisten interventioiden tarvelähtöisyyden herättäneen vapaata taidetta puolustavaa ja taiteen välineellistämistä kritisoivaa puhetta. Tähän kirjoittajat vastaavat muun muassa, että taiteen vapauden voisi ajatella sisältävän myös taitelijan vapauden valita, missä kontekstissa työskentelee.

Rohkeasti tiivistäen koko Taiteilija kehittäjänä -julkaisun voi ymmärtää kannanottona uuden hybriditaitelijan puolesta. Yhden kirjan artikkeleista on kirjoittanut Krista Petäjäjärvi, joka kuvaa taiteen ulkopuolisten kontekstien olleen hänen taiteellisen toimintansa innoittajia. Petäjäjärvi on inspiroitunut esimerkiksi toimistoympäristön ”kuvitellun normatiivisuuden” ja performanssitaiteen ”hulluuden, vapauden ja kiihkon” kontrastista. Hän on nähnyt näiden kahden erilaisen maailman välisessä vuorovaikutuksessa uutta potentiaalia, ja kehittänyt omaa praktiikkaansa taiteilijan työelämään tekemiensä interventioiden kautta. (2016, 123–124).

Taiteen moniammatilliset kontekstit -julkaisun artikkelissaan Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa Haapasalo ja Kela kannustavat taiteen variaatioita monipuolisemmin kuvaavaan puhuntaan. He ehdottavat soveltavan taiteen ja itseisarvoisen taiteen vastakkainasettelusta luopumista ja tarjoavat tilalle puhetta taiteen muotojen, yleisöjen, tekijöiden, tekemisen tapojen moninaisuudesta. (2017, 24).  Toisaalta he muistuttavat, että samat kysymykset miten, missä, miksi ja kenen kanssa teen taidetta ovat olennaisia jokaiselle taiteilijalle kontekstista riippumatta. (2017, 21).

Minulle Teemu Mäen tapa liittyä tähän keskusteluun kirjallaan Taiteen tehtävä on ollut mielenkiintoinen. Mäki ei kontekstoi kirjaansa suoraan viime vuosikymmenien itseisarvo-välinearvo -keskusteluun, vaan ikiaikaisempaan kiistaan taiteen määritelmästä ja tehtävästä. Mäen toteamukseen, ettei taiteen tehtävää voi määritellä objektiivisesti, kiistattomasti tai lopullisesti, on helppo yhtyä. Mäki kuitenkin itse ehdottaa taiteelle neljää perustehtävää: nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen. Mäki kertoo uskovansa, että näistä perustehtävistä ”me kaikki” voimme olla samaa mieltä. Hän tosin jatkaa, ettei siitä ole konsensusta, mitä näillä päämäärillä ”nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen” oikeastaan tarkoitetaan. Vähintään yhtä kiistanalaista on, mitkä taideteokset vievät meidät näihin päämääriin. (2017, 42–47).

Järkälemäisessä teoksessaan Mäki pyrkii avaamaan omaa ajatteluaan yllä olevista kysymyksistä. Käytin Mäen ajattelua apuna omaa soveltavan taiteen YAMK-opinnäytetyötä jäsentäessäni ja kirjoittaessani. Tarkastellessani jälkikäteen Asukasluotsaus-hankkeessa tekemääni Room 4 -tilataideteosta kiinnostuin siitä, että teos tuntui syntyneen ja tuottavan merkityksiä sekä suhteessa taiteen ulkopuolisiin tavoitteisiin että suhteessa taiteen ”omiin” tehtäviin. Tämä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, vaan päinvastoin taideteokselle hyvin luonteenomaista. Silloinkin, kun taiteelle ei haluta antaa taiteen ulkopuolelle ulottuvia tehtäviä, se usein tuottaa esimerkiksi osallisuutta tai hyvinvointia.

Halusin kuitenkin tutkia Room 4 -teosta tarkemmin juuri tästä näkökulmasta, esimerkkinä taideteoksesta, joka tukee taiteen ulkopuolisia tavoitteita, mutta jonka tekeminen on ollut taiteilijalle silti ensisijaisesti taiteen tekemistä, kehittävää oman taiteilijuuden kannalta. Opinnäytetyössäni tarkastelen Room 4 -teoksen suhdetta tiedon tuotantoon ja välittämiseen vakkasuomalaisessa Asukasluotsaus-hankkeessa. Kymmenien sivujen ajan kuvaan, kuinka teos tuotti ja välitti tietoa monin taiteelle erityisin tavoin, moninäkökulmaisesti ja moniaistisesti. Kiistattomimmin voin kuitenkin nojata vain omaan kokemukseen väittäessäni, että taiteellinen työskentelyni oli itseisarvoista.

Mäki kirjoittaa, että taide tunnistetaan käyttötarkoituksen mukaan. Jos käytämme jotakin taiteena, se on taidetta. ”…teos pysyy silti taiteena, jos kerran joku – vaikka vain tekijä itse ja hänen pari kaveriaan – käyttää sitä taiteena, eli katsoo, kuuntelee tai muuten kopeloi sitä kuten taideteoksia kopeloidaan, jotta niiden äärellä taidekokemuksia heräisi.” (2017, 42).

Tehdessäni Room 4 -taideteosta Asukasluotsaus-hankkeessa, jonka tavoitteet liittyvät Vakka-Suomen aluekehittämiseen ja uusasukkaiden juurtumiseen, koin tekeväni taidetta. Koin oppivani taiteesta, koin kommunikoivani taiteen välityksellä, koin taideteoksen kehittyvän omalakisesti, ja minun kehittyvän sen mukana. Havaintojeni perusteella myös yleisö pystyi käyttämään teosta tai kokemaan sen taideteoksena. Välillä teoksen nykytaiteellinen muoto vaati hieman yleisötyötä, eli teoksella myös sen muotoon liittyvää taidekasvatuksellista annettavaa (tällaistakin taide voi olla), eikä ainoastaan teemallista (Asukasluotsaus-hankkeen intresseihin liittyvää, mutta hyvin yleisinhimillistä) annettavaa.

Olen sitä mieltä, että ihmisen ja taiteilijan vapauden ulottuvuuksia ja rajoituksia on syytä pohtia kriittisesti yhä uudestaan. On syytä pohtia valintojemme ja sidonnaisuuksiemme eettisyyttä. On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että vain vailla sidonnaisuuksia voimme tehdä taidetta tai merkittävää taidetta. Krista Petäjäjärvi (2018, 29) kirjoittaa, että taiteilijan vapaus pohjautuu siihen, että taiteilijan on mahdollista työskennellä omista arvoistaan käsin, välittää omien arvojensa mukaisia sisältöjä.

Tämä vie taiteen itseisarvo-välinearvoväännön mielestäni kiinnostavalle tasolle: Minkä arvojen pohjalta työskentelemme? Millaisia arvoja jaamme, millaista variaatiota arvoissamme ja niihin pohjautuvassa motivaatiossamme taidekentällä on? Miten arvomme näkyvät käytännön työssämme taidekentällä tai sen ulkopuolella? Mitkä konkreettiset asiat haastavat tai estävät taiteilijan arvojen mukaista työskentelyä silloin, kun taiteilija astuu uuteen kontekstiin? Mitkä asiat uudessa kontekstissa ruokkivat taiteilijan kykyä tai motivaatiota tehdä taidetta?

Edellä olen esittänyt kysymyksiä, joihin on mielestäni helpointa vastata käytännön esimerkkien kautta, vastaukset ovat useimmiten sidoksissa tiettyihin projekteihin. En tarkoita tai suosittele kylmää arvorelativismia, vaan arvojemme testaamista ja viilaamista käytännössä. Pidän siis sekä mahdollisena että mielekkäänä suojella itseisarvoisen taiteen toiminta-aluetta yhtä aikaa, kun raivaamme taiteelle tilaa myös sellaisille alueille, joilla ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita sen välinearvosta. Mutta. Ihminen on hanakka ja ah niin taitava kehittämään välineitä. Monet työkalut ovat taidetta terävämpiä ja tehokkaampia. Taiteen merkitys pysyy, jos taide pysyy. Taiteen merkitys uusissa konteksteissa on juuri se, että se on taidetta, yhtä aikaa epämääräistä ja kokonaisvaltaista. Teemu Mäen sanoin: ”Taide on radikaalisti vapaa ja monipuolinen tapa tarttua mihin tahansa aiheeseen tai mihin tahansa materiaaleihin ja sommitella niistä jotain tiedollisesti, tunteellisesti ja kokemuksellisesti antoisaa.” (2017, 334).

 

Lähteet:

Haapasalo, M. ja Kela, L. 2017. Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa. Teoksessa Tanskanen I. ja Juppi P. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Lehikoinen ja Pässilä 2016. Johdanto. Taiteilija kehittäjänä. Toim. Lehikoinen, Pässilä, Martin, Pulkki. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Mäki, T. 2017. Taiteen tehtävä. Esseitä. Helsinki: Into.

Petäjäjärvi, K. 2016. Mitä performanssitaiteilija tekee toimistossa. Performanssitaide taiteellisen intervention välineenä. Teoksessa Lehikoinen K., Pässilä A., Martin M., Pulkki M. (toim.)  Taiteilija kehittäjänä. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Petäjäjärvi, K. 2018. Taiteilijan asiantuntijuus monialaisissa dialogeissa. Kohti osaamisen välittymistä. Kulttuurialan YAMK-opinnäytetyö, soveltava taide. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Tanskanen I. ja Juppi P. 2017. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *