Ihmesatujen historia, mikä vetoaa saduissa?

Miksi sadut ovat kestäneet aikaa? Mikä niissä vetoaa yhä? Yuval Noah Harari sanoo: “Siinä missä esimodernit kertomukset keskittyivät ulkoisiin tapahtumiin ja toimintaan, moderneissa romaaneissa, elokuvissa ja runoissa käsitellään tunteita.” Onko niin, että muiden esimodernien kertomusten jättäessä tunteet huomiotta, sadut ovat toimineet tunnealueen tulkkina?

Satu Apo on Helsingin yliopiston folkloristiikan emeritaprofessori. Hän on kirjoittanut 2018 julkaistun kirjan Ihmesatujen historia. Kirjassa esitellään 5 eri ihmesatua, niiden eri versioita ja mitä niiden historiallisista juurista tiedetään. Lisäksi kirjassa käsitellään satujen tutkimisen historiaa aina 1800-luvulta nykypäivään. Tämä blogi pohjautuu Ihmesatujen historiaan.

Sadut ovat ylenkatsottu kertomataiteen laji. Ennen satuja ei pidetty suuressa arvossa, ne olivat akkojen juttuja, joilla huvitettiin lapsia tai toisia akkoja. Entisten satukokoelmien tekijät eivät satuja kohtaan tunnetun ylenkatseen vuoksi pitäneet itsestään suurta meteliä, vähättelivät tarinoitaan, eivät ottaneet tekijyyttä itselleen ja nimesivät kokoelmat alentavasti. Charles Perrault´n Hanhiemon satujen (1697) hanhiemon metaforan ymmärtävät nykyihmisetkin. Kumma kyllä noiden kokoelmien parhaat sadut levisivät laajasti halpoina vihkosina, käännöksinä ja suullisesti ympäri Eurooppaa. Akkain sadut ovat yhä sitkeästi elossa, monen muun ylvään tarinan painuttua unholaan.

Eurooppalaisen ihmesatukirjallisuuden yhtenä aloituskohtana Ihmesatujen historia pitää Roomalaisen Lucius Apuleiuksen (syntynyt n.123 jaa.) romaanin Kultaisen Aasin sisällä olevaa satua Cupidosta ja Psychestä. Sen jälkeen merkittäviä teoksia ovat  Venetsialaisen Giovan Francesco Straparolan (s. n.1480) Rattoisat yöt 1550-1553), jonka 75 kertomuksesta 26 oli ihmesatuja, Napolilaisen Giambattista Basilen Pentamerone (1634-36) neljälläkymmenellä ihmesadulla, Ranskalaisen Charles Perrault´n Hanhiemon sadut (1697) ja Saksalaisten Grimmin veljesten Lasten- ja kotisadut 1812-57, noina vuosina tuli 7 editiota kokoelmasta.

Suuri kysymys ihmesatujen historiasta on, että ovatko ne autenttisia kansan kertomuksia vai kirjailijoiden hengentuotteita? Tutkimus ei pysty todistamaan yhtään satua kansan tarinoiksi, koska kansanperinteen kerääminen alkoi kiinnostaa vasta 1800-luvulla,.Silloin suuret  satukokoelmat olivat julkaistu ja ne olivat levinneet erilaisina painatuksina ja käännöksinä ympäri Eurooppaa. Entä olivatko kokoelmien kerääjät saaneet satunsa kansanperinteestä vai olivatko he keksineet itse ne? Mitään todisteita ei ole, että he olisivat ammentaneet ihmesatujaan kansanperinteestä, mutta suurella varmuudella  aiheita, pätkiä ja ideoita on otettu kansan parista. Tekijänoikeuksien käsitettä ei noina ammoisina aikoina ole ollut, joten samat tarinat kiertävät eri muodoissa vuosisatojen kuluessa usein järjestyksessä Italia, Ranska ja Saksa. Kun vihdoin alettiin kerätä kansan parista satuja, niin ne olivat versioita satukokoelmien saduista. Asian valkeneminen kerääjille ja tutkijoille on  mahtanut olla pettymys.

1800-luku oli kansallisajattelun ja jalon, alkuperäisen rahvaan ylistämisen aikaa, myös Suomessa. Satujen todettu vierasperäisyys ja kun ei löytynyt mitään muinaisesta suomalaiseen  kulttuuriin viittaavia satuaarteita, niin mahtoi kansallisajattelijoita tympästä. Sittemmin kansalta kerättyjen ihmesatujen arvo on noussut. Suomalaisilta kerättyjen ihmesatujen ensimmäinen ominaisuus on niiden kahtalainen alkuperä, itäinen ja läntinen. Sen vuoksi Suomesta on kerätty usemman tyyppisiä tarinoita kuin ainoastaan läntistä satujen alkuperää omistavissa pohjoismaissa. Suomalaisten tallenteiden määrä on suurempi läntisiä naapureitamme. Lisäksi ihmesatujen arvoa nostaa myös niiden kotoistaminen ja useat murteet, millä niitä on kerrottu. Kotoistaminen tarkoittaa, että sadut on tuotu kuulijoille tuttuun ympäristöön niin kulttuurillisesti kuin maantieteellisesti. Satujen keräyksen piiri oli laajemmalla alueella kuin Kalevalan runonlaulumailla. Nyt saatiin myös läntisestä Suomesta kansan kertojien tarinoita tallennetuksi.

Tuhkimo

Tuhkimo on ehkä maailman tunnetuin ihmesatu, se ei ole levinnyt ainoastaan Eurooppaan, vaan sitä on kerrottu suullisena tarinana Aasiassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Ensimmäinen Tuhkimotarinaan viittaava satu on egyptiläisestä Rhodopis kaunottaresta, joka on kreikkalaisen historoitsija Strabonin muistiin merkitsemä. Kotka vie Rhodopiksen sandaalin ja tiputtaa sen kuninkaan syliin toisessa kaupungissa. Kuningas löytää kenkätestin avulla vihdoin kaunottaren. Tarinaa ei varsinaisesti pidetä tuhkimotarinana, koska se sisältää ainoastaa sadun lopun. Tuhkimo ei välttämättä ole edes eurooppalaista alkuperää, vaan sen ensimmäinen versio kokonainen on tallennettu 800-luvulla Kiinassa.

Ihmesatu kertoo Vietnamilaisen luolakansaan kuuluneen tytön uskomatonta tarinaa. Tarinaan kuuluu neljä Tuhkimotarinan peruselementtiä: sankaritaresta tulee huono-osainen, hän saa yliluonnollisen auttajan, hän menee tuntemattomana luolakansan juhliin ja kaikkein hienoin vieras. Kadonnut kenkä lähetetään kuninkaalle, joka ihastuu kenkään. Neito löydetään kenkätestin avulla. Luolakansan Tuhkimon auttajana toimii äitipuolen tappaman lemmikkikalan luut ja kenkä on kultakenkä. Äitipuoli ja siskot kuolee kivisateeseen, mutta paikalliset säälivät ja hautaavat heidät. Hautapaikasta tulee katuvien naisten hauta, jossa käydään rukoilemassa naimaonnea. Muita Aasialaisia yliluonnolisia auttajia ovat olleet lehmä ja kilpikonna.

Varhaisin Eurooppalainen Tuhkimo on Giambattista Basilen Pentameronen Tuhkakissa. Tuhkakissa on ruhtinaan tytär, joka aluksi murhaa äitipuolensa kotiopettajatarensa neuvosta. Eipä olisi kannattanut, koska kotiopettajattaresta tulee uusi äitipuoli, jolla on 6 tytärtä. Tuhkakissan kasvattama taatelipalmu ja siinä asustava henki ovat hänen yliluonnollinen avustaja, juhlana toimii kolminkertainen juhlakulkue ja kenkätestin kenkä on kalossi, päälliskenkä, joka solahtaa Tuhkakissan jalkaan kuin magneetti rautaan. Sisarpuolien kohtalo on palata katkerana kotiin.

61 vuotta myöhemmin Ranskalaisen Charles Perrault´n Hanhiemon saduissa kohtaamme Tuhkapyllyn, joka on aatelismiehen kiltti tytär, jonka äitipuoli on alentanut keittiöpiiaksi. Hänen yliluonnollinen auttaja on haltijakummi. Juhlina toimivat kaksinkertaiset kuninkaan pojan tanssijaiset. Kenkä on lasikenkä. Sisarien kohtalo on onnellinen, kuningatarena Tuhkapylly naittaa heidät hovimiehille.

Grimmien Tuhkimo (1812-57) on rikkaan miehen tytär, hänen yliluonnollisena auttajana toimii äidin haudalle kasvattamansa pähkinäpuun kyyhkyt, juhlat ovat kolminkertaiset kuninkaan pojan juhlat ja kenkä on kultakenkä. Sisarpuolet silpovat omat jalkansa saadakseen kengän mahtumaan, mutta kyyhkyt paljastavat molemmilla kerroilla juonen. Sisarien kohtalo on kyyhkyjen nokkima sokeus.

Suomessa Tuhkimon tarinakulkua seuraavaa tallennettuja satuja on tallennettu miltei 200 suomeksi ja 16 ruotsin kielellä. Kansan kertomat tarinat ovat kahtaa eri tyyppiä riippuen, keneltä tyttö saa apua. Läntisissä tarinoissa auttaja on vaatimaton vieras, vastaantulija, ukko tai akka. Itäisissä tyttö saa apua kuolleelta äidiltään, joka on syöjätär-äitipuoli lumonnut lampaaksi tai lehmäksi ja teurastanut. Luut lapsi hautaa ja haudalle kasvaa puu.

Läntinen tarina kulkee Hyrynsalmelaisen Aato Kemppaisen mukaan näin: kolme sisarta lähtee kuningasta piikomaan, kaksi ovat kovia pesemään mutta kolmas on sikapiika.

Matkalla kuninkaan luo sikapiika auttaa leipäuunia, lehmää ja köyhää miestä ja saa palkaksi taikakepin. Hienot siskot eivät auta. Kirkko toimii juhlapaikkana, minne sikapiika tulee hienoksi pukeutuneena. Kuninkaan poika tekee kenkätestin ja sikapiiasta tulee hänen vaimo.

Karjalaisessa tarinassa syöjätärakka himoitsee tytön isää ja lumoaa äidin lampaaksi. Tyttö hoivaa lammas-äitiä. Äitipuoli huomaa sen ja sanoo isälle, tapa lammas. Se tapetaan ja syödään. Tyttö hautaa luut ja haudalta hän saa kaiken tarvitsemansa.

Keskittyvätkö sadut tunteisiin toiminnan kustannuksella? Ovatko ne ihmisen sisäisen maailman tulkkeja vai ulkokohtaisia moraalitarinoita? Saduissa sankarittaret eivät osoita mainittavaa henkistä kasvua. He ovat valmiiksi jo siveitä, hyvä tapaisia ja laupiaita. Amerikkalaiset feministit väittävät että, että Tuhkimosatu kertoo naisen kätketystä itsenäisyyden pelosta (Colette Dowling) tai ne ovat “passiivisen käyttäytymisen käsikirjoja” (Rosan A. Jordan ja Frank A. de Caro) Entäpä Tuhkakissa, joka ensi töikseen murhaa? Tuhkimot ovat esittäneet kautta vuosisatojen aktiivisuutta saadakseen asemaansa parannusta.

Sadussa on kasvua, kun päähenkilö pääsee kuninkaan kanssa naimisiin. Saduissa kohdattavat tunteet ovat suru, kostonhimo ja rakkaus. Ne eivät ole kuitenkaan keskeisessä asemassa vaan toiminta. Mikä sitten saduissa vetoaa? Ihmesaduissa huolena ovat ihan oikeat ongelmat, kuten köyhyys tai eriarvoisuus. Kuulija voi samaistua tarinan sankarittariin. He kokevat vaikeuksia, pahat äitipuolet piinaavat, ihmeet auttavat heitä, he ovat hyviä, heidän hyvyys palkitaan ja lopuksi he saavat satumaisen onnen ja ihanan prinssin. Sadut ovat pakoa, eskapismia, jotka koskettavat vaikeuksien piinaamia ihmisiä.

Ainoa tietämäni tuhkimotarina, joka keskittyy tunteisiin toiminnan sijasta on Dingon Levoton Tuhkimo. Sitäkään ei välttämättä voi Rhodopiksen tarinan tavoin pitää varsinaisena tuhkimotarinana vaan ehkä Tuhkimon myöhempinä vaiheina. Täytyy kuitenkin myöntää, että Neumann on kotoistanut vieraisiin pöytiin katselevan Levottoman Tuhkimon mestarillisesti.

Vuorovaikutus 2029

Breaking news! Ensi syksystä lähtien Soveltavaa taidetta ja Luovaa tuottamista opettaa näppärä behavioristinen algoritmi. Sen nimi on Vuorovaikutus 2029. Muut opettajat ovat korvatut.

Viime keväänä tein tulevaisuuden tutkimuksen aiheesta esseen behaviorismin uudesta noususta. Se on pedagogiikan suuntaus, jonka periaatteina on jakaa suuret opetuskokonaisuudet yksityiskohtaisiin osiin, palkita välittömästi oikea suoritus, ohittaa väärä suoritus ja näin vahvistaa oikeaa toimintaa.  Huomasin sen olevan hyvä tapa verkko-opetuksessa, koska opetuksen voi automatisoida ja antaa tietokoneen tehdä ison osan opettajan arviointityötä. Verkko-oppimisessa asioiden pilkkominen pieniin osiin yksinkertaistaa arviointia, kun oikeat vastaukset ovat lyhyitä, ne eivät ole monitulkintaisia ja/tai oikeita vastausvaihtoehtoja ei ole paljon. Silloin tietokoneen on helppo arvioida, onko vastaus oikein vai väärin. Behaviorismi on mekaaninen lähestymistapa oppimiseen ja se edustaa eksakteja luonnontieteitä. Siksipä on kutkuttavaa nähdä kulttuurialan opintojen humanistisen ilmapiirin pöllyyttämisen, kun Vuorovaikutus 2029 ottaa ohjat koulutuksessa.

Ehkä olin saanut kimmokkeen kirjoittaa behaviorismista, kun olin verkko-opiskellut hyötypelejen perusteita ja taloutta. Älysin, että behaviorismin toimintatapaa käytetään laajasti ja menestyksellä peleissä ja tietokonepeleissä. Tietokonepeli on kokonaisuus, joka pitää pelata läpi. Esimerkiksi seikkailupeli Zelda, joka on suuri maailma. Pelin kokonaisuus on pilkottu pieniin haasteisiin, joita pelaaja yrittää ratkaista. Epäonnistumiset ohitetaan nopeasti ja onnistumisista palkitaan. Jos peli olisi yksi iso haaste, se jäisi kesken. Kokonaisuus rakentuu pieni pala kerrallaan. Se on kuin suoraan behaviorismin oppikirjassa. Onpa mukavaa tietää ensi syksynä opiskelijoiden jumppaavan soveltavan taiteen osahaasteissa ja ärsyyntyvän huomatessaan, kun Vuorovaikutus 2029 pullauttaa palkinnon vierustoverille.

 

Viime kesänä luin Yuval Noah Haririn kirjaa Homo Deus, joka pohtii opinnoissani päätään nostanutta tulevaisuuden teemaa. Törmäsin kirjassa algoritmeihin ja tekoälyyn. Harari otti kriittisen kannan niin algoritmeihin ja kuin tekoälyyn. Harari viittasi kirjassaan talouden nobelisti Daniel Kahnemaniin ja hänen kirjaansa Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Kahneman lähestyi algoritmeja myönteisestä näkökulmasta. Kahnemanin kirjan jälkeen ajauduin lukemaan Kathy O´Neilin kirjan Matikkatuhoaseet, joka hyökkää kovasti ihmiskuntaa ohjaavia algoritmeja vastaan. Kauhua lisätäkseni luin Adam Alterin Vastustamaton, joka kertoo jopa 88% älylaitteita käyttävistä ihmisistä käyttävän niitä liikaa ja jopa addiktiivisesti. Ennustan, että ensi syksynä kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan Turku AMK:ssa. Joku sivuraiteelle suistunut tuottajaopiskelija kehittää riippuvuuden Vuorovaikutus 2029:ään. Tuo raukka on hylättävä opinnoista. Kaikki eivät voi kestää kehitystä ja tulee väistämättömästi alaskirjauksia. Syy ei ole Vuorovaikutus 2029:n vaan nykyisen opiskelijamateriaalin.

Algoritmi on ohjelista, joka voi ohjata mitä toimintaa tahansa. Jotkut jopa väittävät, että kaikki elävä on algoritmeja. Elävän organismin yksi algoritmi voisi toimia näin: Syöte:“nälkä”! Jolloin algoritmi ohjaa: “Syö!” Algoritmit jylläävät ihan todistetusti kaikissa älylaitteissa. Ne ovat laajoja kokonaisuuksia, jotka on purettu yksityiskohtaisiin ohjeisiin, niin kuin behavioristinen opetusaines. Algoritmit ovat myös tarkkoja, lahjomattomia ja vapaita inhimillisistä erehdyksistä. Daniel Kahnemanin mieletön esimerkki algoritmeistä  on tohtori Virginia Apgarin 1953 viidestä muuttujasta kehittämä algoritmi, joka arvioi vastasyntyneitä. Muuttujat ovat syke, hengitys, ihonväri (vaalenpunaisesta siniseen), ärtyvyys ja lihasjänteys, niille hän antoi vaihteluvälin kolmelle arvolle 0,1 ja 2. Esim. jos sykettä ei kuulu tai se on tosi heikko, saa se arvon 0, kun taas sykkeen ollessa hyvä saa se arvon 2. Näin syntyi yksinkertainen vastasyntyneiden arviointijärjestelmä, joka on käytössä ympäri maailmaa. Meidät kaikki on arvioitu Apgarin keksimällä testillä. Testin etuna on, että se tuottaa yksiselitteisen ja toisiinsa verrattavan standardisoidun tuloksen. Vastakohtana voisi ajatella jokaisen ammattilaisen antamaa sanallista arviota. Ne olisivat arvioijasta riippuvaisia ja kaikki eri tulkintaisia, vaikka arviot olisivat täysin päteviä. Sanallinen arvio voi olla erityisen yksityiskohtainen ja tarkka. Se ei aja asiaa, kun täytyy saada nopeasti tietoa. Algoritmin antama arvo on kiteytys ja likiarvo, mutta se on äärimmäisen kätevä ja nopea työkalu.

Algoritmit ovat siis asioiden automatisoijia ja yksinkertaistajia. Miksi ne ovat sitten niin kamalia? Ne pystyvät päättelemään asioita sinusta, vaikka et kertoisikaan niitä itsestäsi. Yuval Noah Hararin mukaan Facebookin algoritmi pystyy ennustamaan ihmisten vastauksia heidän antamien tykkäysten perusteella. Mitä enemmän Facebook saa tykkäämistietoja, sen tarkempia sen ennustukset ovat. Eli Facebookin algoritmi käsittelee tilastotietoa, tykkäystilastoja, ja antaa todennäköisyyden, eli ennusteen asiasta. Eli mitä enemmän tilastotietoa on, sitä tarkempi ennuste on. Kathy O´Neil varoittaa, että vielä vaarallisemmaksi asia menee, kun tätä keinoa käytetään asioissa, joka vaikuttaa ihmisten elämään. Eli algoritmi käy läpi tilastotiedettä, ja sen tuottama ennuste yksinkertaistetaan arvioksi joka saattaa vaikuttaa jonkun elämään. Tämä ei kaiketi ole vielä totta Suomessa, mutta jo Yhdysvalloissa tietokoneohjelmia käytetään seulomaan työnhakijoita, lainan hakijoita tai vakuutuksenottajia. Ihmisestä kerätty tieto kiteytyy arvioksi, millainen työntekijä hän olisi, kykeneekö hän maksamaan lainansa tai kuinka kallis vakuutustarjous hänelle annetaan. Algoritmeja käytetään ennusteiden tekemisessä, koska ne pystyvät käymään suuria tietomääriä läpi nopeasti ja tehokkaasti. Ongelmaa ei ole, jos ennustetta tai todennäköisyyttä pidetään vain ennusteena tai todennäköisyytenä, eikä totuutena.

Algoritmeissa piilee toinenkin vaara, nimittäin niiden koko ja älykkyys kasvaa koko ajan. Suurimmat ja hienostuneimmat ovat jo niin monimutkaisia, ettei yksi ihminen pysty käsittämään suurimpia algoritmeja kokonaan. Ne oppivat ja korjaavat itse itseään. Ne eivät siis ole enää kokonaan ihmisaivojen tuotetta, vaan sen tuolla puolen ja pelätään pääsevän irti ihmisohjauksesta. Teollisuusmatemaatikko Samuli Siltasen Ylen tiedeblogin mukaan käsistä päässeen algoritmin taltuttamiseksi ei tarvitse muuta kuin vetää töpseli seinästä. Aika näyttää, kuka on töpselinvetäjä. Ei ainakaan Vuorovaikutus 2029, joka on alkanut tuottaa itsekin soveltavaa taidetta ja kirjoittaa blogeja. Se yhdistelee faktaa ja fiktiota luontevasti ilman lukijan kokemaa hämmennystä. Sen soveltava taide on kaunista, puhdasta, hietöntä ja eikä aiheuta vaivaannuttavia jälkiajatuksia.

Yuval Noah Harari sanoo, että tulevaisuuden algoritmi tuntee sinut joskus jopa paremmin kuin sinä itse. Hesarin mukaan sinun ei edes tarvitse itse syöttää tietojasi koneelle, koska jo ystäviesi Twitter ja Facebook toiminnan perusteella se voi päätellä millainen olet. Vuorovaikutus 2029 tulee olemaan hyvä opettaja juuri sinulle. Se tietää etukäteen, mikä oppimistapa sopii sinulle parhaiten ja millä tavoin motivoida sinua. Lisäksi se on loputtoman kärsivällinen, se jaksaa ohittaa väärän suorituksen yhä uudestaan ja palkita kunnes teet oikean suorituksen. Valmistumislahjana sinulla on mahdollisuus ostaa itsellesi Vuorovaikutus 2029 Lite. Se avustaa sinua tekemään parempaa soveltavaa taidetta tai toimimaan parempana luovana tuottajana. Aamulla ei tarvitse muuta kuin naksauttaa Vuorovaikutus 2029 Lite päälle ja antaa sen hoitaa hommat. Se keittää kahvitkin.

TurkuAMK:ssa yksikään ihmisopettaja ei koskaan pystynyt tähän.  Itse asiassa useimmat syrjäytetyt opettajat ovat hakeutumassa Vuorovaikutus 2029 oppiin. Pääsykokeiden tulokset eivät vielä ole tulleet. On itsestään selvää, ettei kaikilla ole kompetenssia opiskella Vuorovaikutus 2029:n johdolla.

Näin behaviorismi nousee algoritmin avulla uudistuneena ensi vuosikymmenelle. Mutta miten tämä kaikki mitenkään liittyy taiteeseen tai tuottamiseen? No, ihan varmasti pian on tulossa dystopiasarja nimeltään Töpselinvetäjä. Sarjan toinen osa on Töpselinvetäjä kohtaa Vuorovaikutus 2029:n.