Pohdintaa Homi Bhabhan ”Kolmas tila” –käsitteestä yhteisötaiteilijan työssä

Suorittaessani nyt soveltavan taiteen opintoja Turun ammattikorkeakoulussa, olen jatkuvasti päätynyt pohtimaan, mikä merkitys taiteella ja taiteilijalla oikeasti on, etenkin kun taiteilijan toiminta-alue siirretään yhteisöihin. Yhteisötaiteen näkyvyys sosiaalialalla on alkanut viime vuosina nostaa paljon päätään Suomessa ja kentällä näkee mitä erilaisempia tapoja, miten taiteen keinoin sote-kenttää lähestytään.  Mutta tarvitaanko taiteilijaa ja taidetta oikeasti siellä ja mitkä ovat ne päämäärät jotka taiteilijan tulisi asettaa työlleen, jotta tämä kentän tarve todentuu? Mihin taide näitä yhteisöjä tulisi viedä?

Olen toiminut pitkään toiminut soveltavan taiteen kentällä ja mm.  palveluasumisen yksiköissä yhteisötaiteilijana. Siksi omien roolien, tavoitteiden ja ”tarpeellisuuden” määrittely tuntuu päivä päivältä tärkeämmältä. Toiminko loppujen lopuksi edes taiteilijana näissä yhteisöissä? Ehkä taiteilija-nimike onkin väärä? Olenko sittenkin ennemmin ”hyvinvointikonsultti” tai ”laitosesiintyjä”? Vai käyttäisinkö Leena Kurkin Suomeen aikanaan tuomaa termiä ”sosiokulttuurinen innostaja”?

Päätin tutustua teoreetikko Homi J. Bhabhan ”kolmas tila”- käsitteeseen pohtiessani kysymystä taiteen merkityksistä sosiaalialan yhteisössä. Bhabha haastoi yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua jo 1990-luvun alussa tällä käsitteellä. ”Kolmas tila” pohjautuu hänen näkemyksiinsä maahanmuuttajien asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa he liberaalien ja fundamentalististen asenteiden ja arvojen ristipaineessa asettuvat ns. hybridimäiseen kolmanteen tilaan vanhan ja uuden kulttuurin välissä. ”Kolmas tila” todentuu siis kahden vastakkaisen välissä, liittäen yhteen jälkiä kummankin aiemmista merkityksistä ja sitä kautta mahdollistaa uusien, vielä tunnistamattomien merkityksien ja ilmentymien nousemisen esille.

Kahtiajakoisuuden pystyy näkemään missä vain tarkastellessa vaikkapa erilaisia työyhteisöjä ja niiden sisällä tapahtuvia muutoksia. Kulttuurisissa muutoksissa vanha ja uusi törmäävät aina ja nämä tilanteet nähdään jatkuvana kaksinapaisena keskusteluna. Bhaphan näkemystä mukaellen täten myös tuo ”kolmas tila” olisi myös koko ajan läsnä, mutta yhteisö ei pysty sitä itse havaitsemaan vallalla olevan dualistisen maailmankuvan takia. Asiat nähdään joko-tai –asenteen kautta, kun käännyttäisiin ajattelemaan asioita sekä-että –asenteella.

Esimerkkinä voisi ottaa hoitoalan, joka on tällä hetkellä isossa murroksessa Suomessa. Laitoshoitokulttuurista johtuvista asenteista eroon pääseminen on vielä vaiheessa, vaikka rakenteellisia muutoksia on tehty asian eteen jo pitkään esim. tuomalla palveluasumisen eri muodot keskiöön hoitotyössä. Hoitajuuden käsitteelle etsitään uudenlaisia näkökulmia, joissa asiakas nähtäisiin kokonaisvaltaisemmin ja hoitaja työskentelisi omaa persoonaansa enemmän hyödyntäen ja asiakkaita kohdaten. Kuitenkin työkentällä ollessani olen aistinut kaipuuta vanhaan, persoonattomampaan toimintamalliin, ”heittäytyminen” omana persoonana koetaan vaikeana asiana ja perinteisestä hoitajan roolista ei haluta päästää irti.  Vastakkainasettelu on yhteisöissä jopa käsinkosketeltavaa, sillä ihmiset eivät suostu keskustelemaan, vaikka tavoitteena olisi löytää yhteisiä ratkaisuja.

Mitä sitten yhteisötaiteilija voi tällaisen yhteisön parissa ottaa päämääräksi? Olisiko niin, että kun puhutaan yhteisön murrosvaiheesta, antaa murros mahdollisuuden ”kolmannen tilan” tulla näkyviin yhteisölle ja tässä kohti yhteisötaiteilijan työskentely nousee merkittävään rooliin? Taiteilijan päämääränä on taiteellisen työskentelyn kautta saatella yhteisöä itseään näkemään tämä kolmannen tilan kautta nouseva mahdollisuus dialogiin ja luoda uudelleen omaa työminää ja identiteettiä. Kolmas tila on siis tila taiteen ilmentymiselle yhteisöä tukevana ja eteenpäin vievänä elementtinä. Bhapha määritteleekin hybriditilassa tapahtuvia reaktioita seuraavasti: ”kun uusi tilanne muotoutuu, se voi vaatia, että sinun pitää pohtia (translate) omat periaatteesi läpi, ajatella ne uudelleen, laventaa niitä. ”

Mikä sitten saa yhteisön jäsenet pitäytymään omissa fakkiutuneissa malleissaan? Bhapha nostaa esiin, kuinka ihmisillä on tapana yrittää lukea uusia tilanteita jonkun ennalta annetun mallin tai paradigman kautta, joka on hänen mukaansa taantumuksellinen refleksi. Se on turvallista, koska sitä kautta pysyy omalla mukavuusalueella, sillä ”tyhjän” päälle heittäytyminen on pelottavaa. Bhaphan määrittelystä minulle tulee mieleen jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mellon sanat: ”Kuunteleminen ja näkeminen ovat maailman vaikeimpia asioita. Me emme halua nähdä – me emme halua katsoa, koska me saatamme muuttua. Herääminen ei vaadi energiaa, voimaa tai nuorekkuutta, ei edes paljon älyä. Kaikkein eniten tarvitaan valmiutta oppia uutta. Emme me pelkää tuntematonta, vaan tunnetun menettämistä.” Hybriditilassa oleminen on vaarallista juuri sen takia, että siinä muutos itsessä on mahdollista, ja se vaatii paljon rohkeutta. Yhteisötaiteilijan tehtävänä on luoda turvallinen tila ja mahdollisuus näiden asioiden pohtimiselle. Pitää muistaa että ”kolmannessa tilassa” esiin tuleva hybridiys ei ole identiteetti, vaan siinä tunnistaudutaan toiseuden kautta. Tämä ei silti poissulje sitä, että se voi toimia voimavarana oman identiteetin rakentamisessa.

Yhteisötaiteilijan roolin haasteet liittyy juurikin siihen, että hän on läsnä ja auki työssään kaikkiin suuntiin aistien, tulkiten ja uudelleen muokaten. Hänen tulee luovan ajattelun ja työskentelyn ammattilainen, ”kolmannessa tilassa” toimimisen ekspertti. Bhapha käyttää haastattelussa englanninkielistä termiä ”committed intellectuel” jonka suomennan nyt vapaasti ”sitoutunut älykkö”.  Yhteisötaiteilija toimii tuona ”älykkönä”, jolla on kaksisuuntainen vastuu prosessin eteenpäin viemisessä, niin että kumpikin osapuoli pysyy siinä mukana. Hän voi muokata uudelleenmuotoilemalla keskustelun ydintä muuttaa tilassa nousevaa tietoa, ja keinona tähän hän käyttää taidetta.   Tärkeää on myös, että hän voi olla se, joka tuo esiin teoreettisia ideoita ja ratkaisuja yrittäen saada ihmiset muistamaan, että vaikka niitä ei saada heti käytäntöön, niin ne eivät ole arvottomia.

Bhapha siteeraa haastattelussaan Nelson Mandelan sanoja ”vaikka on sota, on neuvoteltava”. Yhteisötaiteilijan pitää pystyä puuttumaan myös keskustelun eri puolien keskinäisiin neuvotteluihin. Ääripäiden ajatukset eivät ole lukittuja, vaan ne muuttuvat koko ajan. Yhteisötaiteilija ohjaa yhteisöä neuvottelemaan keskenään ottaen kaikki osapuolet huomioon. Bhapha kuitenkin korostaa, että neuvottelu ei tarkoita vain kompromisseja tai omista ideologioista irtautumista, ”sillä me neuvottelemme vaikka emme tiedosta neuvottelevamme.” Tämän takia yhteisötaiteilijalla tulee olla paljon tietoa siitä, millaisessa yhteisössä hän työskentelee ja rohkeutta ottaa esiin havaitsemiaan asioita yhteisön tavalla, jolla dialogi kaikkien välillä vielä mahdollistuu.

Yhteisötaiteilijan roolit yhteisössä ovat siis moninaiset, joihin voi liittyä taiteen tekemistä, innostamista, konsultointia, viihdyttämistä ja läsnäoloa. Merkityksellistä on kuitenkin tahtotila: saada ihmiset dialogiin taiteessa. Taide voi olla se osatekijä, joka mahdollistaa muutoksen yhteisössä. Se vie siihen osallistuvat liminaaliin tilaan, jonka yhteisö itse kasvattaa edellytyksiä omalle hyvinvoinnilleen.

Ajatuksia prosenttitaide- käsitteestä

Prosenttitaide -käsite on nopeasti nostanut päätään Suomen kulttuurialan keskustelussa uusissa konteksteissa. Voiko tuota aiemmin pelkästään kuvataiteen alueella käytettyyn uusien rakennusten viihtyvyyteen liittyvää termiä alkaa käyttää laajemmin taidekentällä? Mitä prosenttitaide nykyään tarkoittaa?

Hallitus on määritellyt toiseksi toimenpiteekseen vuosina 2016-2018 taiteen ja kulttuurin saavutettavuus- kärkihankkeessaan laajentaa prosenttitaiteen periaatetta. Valtioneuvoston kotisivuilla toimenpidettä on tarkemmin määritelty näin: ”Luodaan nykyisen rakennushankkeisiin kytkeytyvän prosenttiperiaatteen rinnalle uusi toimintapa, jolla voidaan sujuvoittaa taide- ja kulttuurisisältöisten hyvinvointipalveluiden hankintaa sosiaali- ja terveyssektorille. Sen piirissä olisivat visuaalisten taiteiden lisäksi myös muut taiteenalat (esim. musiikki, tanssi, teatteri, kirjallisuus) ja kulttuuri laajemminkin (esim. muistelutoiminta). Pitkän tähtäyksen tavoitteena on saada taide- ja kulttuurilähtöiset hyvinvointipalvelut vakiinnutetuiksi osaksi sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteita ja hyvinvoinnin seurantaa. Määrärahalla tuetaan kuntia, kuntayhtymiä ja muita toimijoita siinä, että ne kehittävät olemassa olevia hyviä käytäntöjään tai uusia toimintatapoja, hyödyntäen myös digitaalisia sisältöjä ja teknologioita, ja siten lisäävät eri taiteenalojen ja kulttuuripalveluiden tarjontaa ja parantavat taiteen saavutettavuutta sosiaali- ja terveydenhuollossa. Toimenpiteen toteutuksessa sovelletaan myös kokeilukulttuuria eli uusien toimintatapojen etsimistä ja testausta kokeilujen avulla.”

Omasta lähtökohdastani soveltavan taiteen tekijänä tämä avaus on tervetullut ja vahvistaa oman työalani kehittymistä. Tulemme alana näkyväksi paremmin juurikin tuon prosenttitaideperiaatteen kautta, meidän työmme merkitystä tuodaan esiin. Mielestäni myös tämän hetkiset opintoni Turun ammattikorkeakoulussa soveltavan taiteen parissa edesauttavat alan laajempaa ja syvempää osaamista. Ala selkeästi on tarvinnut uutta pontta koulutusleikkausten kautta ja nyt kentän huutoon on vastattu.

Olen myös kuunnellut kiinnostuksella Kulttuurikeskus Piipoon toiminnanjohtaja Pilvi Kuidun ajatuksia prosenttitaidemallista. Hän avasi ”Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita” –seminaarin puheenvuorossaan Pirkanmaan alueen kulttuurisen hyvinvoinnin suunnittelutyöprosessia ympyrämallilla, jota hän vertasi ruokaympyrämalliin. Pirkanmaalla on lähdetty ideoimaan ns. hyvinvoinnin ympyrää, joka määrittelisi ajallisesti hyvinvoinnin osa-alueita lisäten siihen, unen, vapaa-ajan ja tavoitteellisen työskentelyn lisäksi taide- ja kulttuurielämän. Hän esittikin yleisölle kysymyksen, mikä olisi oletettu minimimäärä taide-ja kulttuurielämää (yhteisöllistä, sosiaalista ja kulttuurista kohtaamista), hyvinvoinnin saavuttamisessa? Työryhmä oli linjannut minimimääräksi yhden (1) prosentin, jonka kautta viikon keskiarvoksi oli määrittynyt 1 h 40 min. Itse olen viehättynyt ajatuksesta, että tällainen voitaisiin määritellä tutkimustietoon pohjautuen. Se antaisi taide- ja kulttuurialan toimijoille kompetenssia, sillä taiteen ja kulttuurin vaikuttavuutta on ollut niin vaikea määrittää.

Organisaatiotaiteilija Eili Ikonen Lahdesta esitteli samaisessa seminaarissa Vuoksi-hankkeesta, jossa tavoitteena on työllistää taiteilijoita suoraan sote-palveluihin ilman ns. välittävää toimijaa. Hankkeen tulokulmana on taiteilijan oman ammattitaito. Huomaan, että hänen puheenvuoronsa ja sen jälkeen yleisöistä tulleiden kommenttien kautta aloin pohtimaan juurikin eri taiteenlajien erityislaatuisuutta ja sitä, miten eri tavoin ne voivat todentua sote-yhteisöissä. Miten löydetään yhteinen kieli, kun puhutaan taiteen juurruttamisesta sosiaalialan yhteisöihin? Mielestäni on myös tärkeää, että itselleni tutuin työskentelytapa, ns. osallistava työpajamalli kyseenalaistetaan, sillä välillä aikataulutettu lyhytaikainen pajatoiminta juurikin hävittää osallisuuden ja yhteisöllisyyden mahdollisuuksia. Erilaiset toimintamallit on hyvä testata, että saadaan dialogi samalla myös eri taiteenlajien välillä käyntiin. Mielestäni yhteisö- ja residenssitaiteilijatoiminta, jossa taiteilija toimii selkeästi pitkäaikaisesti yhteisön kanssa ja sen sisällä, edesauttaa taiteen avulla esiinnousevia hyvinvointivaikutuksia.

Toimin itse viime keväänä prosenttitaidetaiteilijana ja käytännön toiminta lähestyi mielestäni rakenteellisesti edelleenkin hyvin perinteistä työpajamallia. Ehkä työni on saanut nyt silti jykevämmät raamit ympärilleen. Henkilökunnalle ja osallistujille ei prosenttitaide-nimikkeellä kuitenkaan tässä vaiheessa ole mitään merkitystä.

Oma lähtökohtani taiteen välittämiseen oli kuitenkin erilainen kuin ennen. En toteuttanut tällä kertaa toiminnallisesti osallistavaa työpajakokonaisuutta, vaan ensimmäistä kertaa tavoitteenani oli työpajoissa haastatella seniorimiehiä ja siten kerätä ajatuksia ja kokemuksia syksyllä ensi-iltaan tulevaa teatteriesitystä varten.  Haastattelut on toteutettu työparina ja olemme päässeet tekemään sekä yksilö- että ryhmähaastatteluja. Olenkin tämän takia päättänyt alkaa puhua näiden projektien osalta yhteisölähtöisestä taiteen tekemisestä, sillä suurin osa toiminnastani prosenttitaiteilijana liittyi keskusteluihin ja havannointiin, jotka toimivat impulssina myöhemmin muodostuvan taideteoksen syntyyn. Jokainen osallistuja käyttää ajastaan n. yhden prosentin näinä viikkoina yhteiselle kohtaamiselle ja he ovat minulle asiantuntijoita. Jokaisen tarina on tärkeä oma palansa lopullisen taideteoksen valmistumiselle. Silti keskiössä ovat ollet samat lähtökohdat kuin aiemmin toimiessani: arvostaminen, kuuntelu ja vuorovaikutus, kokonaisvaltainen kohtaaminen.

Lähteet:

http://valtioneuvosto.fi/hallitusohjelman-toteutus/osaaminen/karkihanke4

Pilvi Kuidun puheevuoro 8.9.2016 Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita -seminaarissa: https://www.youtube.com/watch?v=v9VKCAXkYe0&feature=youtu.be

Eili Ikosen puheenvuoro 8.9.2016 Taide ankkuroituu osaksi sote-palveluita -seminaarissa: https://www.youtube.com/watch?v=FVviKg_XXoo