Minun mieheni

Maria Tolonen

Miehen vartalo painautuu minuun intohimoisesti niin, että tukalassa kuumuudessa hikinen iho liimautuu ihoon erikeepperinä. Huulet löytävät toisensa ja lihaksikas vartalo muotoutuu vaativasti omaani vasten. Jotain tämän näköistä on se mielikuva, mistä tämän aiheen puitteessa haluaisin kirjoittaa, mutta en ilkeä. Jos puolestaan kirjoittaisin mitä miehen kosketus on reaalielämässä, saisin turpaani ikäisiltäni möhömahaisilta miehiltä heidän haapuessaan öisin baarista kotiinsa. On maailman surullisin asia, jos seksi aiheuttaa samanlaisen reaktion kuin peruskoulun hiihtotunti, että ihan hirveetä, onko pakko tai jos alkaa katsella kelloa siihen malliin, että pääsisipä juomaan viinaa.

Ensimmäinen kosketus vastakkaiseen sukupuoleen minulle oli kuitenkin isä

Isän merkitys tyttärelle on kuulemma erilainen kuin isän merkitys pojalleen. En muista oman isäni koskettaneen minua koskaan, paitsi koristessaan kuolinvuoteellaan puolitajuttomana. Silloin hän halusi halata, eikä olisi päästänyt irti sylistään. Olisin siinä vieläkin, ellen olisi pelännyt hänen kuolevan ja peloissani rimpuillut irti otteesta. Lapsuuden valokuvistani huomaan, että hän on pitänyt minua sylissä useamman kerran. Varmaankin äiti on siihen velvoittanut valokuvan takia. Parhaiten kuitenkin muistan isän kosketukseksi sen kun hän osti minulle ensinmäisen moottoripyöräni ja antoi bensa-aseman luottokortin taskuun. Ehkä paras kokemani miehen kosketus ikinä.

Puvustajan roolissa muutama sananen vaatetuksesta

Jos saisin vapaasti vaatettaa ihannemieheni, en kaipaisi muutoksia klassisseen t-paita-farkut-puku-linjaan. Haluan nähdä miesten vaatetuksessa yläosan kokonaisena. Mikään ei ole kamalampaa kuin kaula-aukosta pursuava vatsakummun yläosa. Niin kiire ei ole koskaan, etteikö malttaisi odottaa siihen hetkeen kun paita lopulta riisutaan. Hyvin istuvat farkut ovat tyylikkäitä, mutta jos pöksyt ovat niin pinkeät, että kaikki etumuksen muodot ovat nähtävillä, on näky kiusallinen. Treenattu kroppa iästäni riippumatta on saanut minun jakamattoman huomioni. Niissäkin tapauksissa haluan lähes aina pukea mieheni edes johonkin vaatteeseen.

Tämä oli Maria Tolosen pukusuunnittelijan sukellus alkavaa työhön http://www.kajaani.fi/fi/kajaaninteatteri/miehen-kosketus

Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena

Maria Tolonen

29.9.2016 klo 17.30-19 Kaukametsän opiston auditoriossa, tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi luennoi väitöstutkimuksestaan: vuorovaikutteisesta koreografisesta prosessista, jossa merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky tiedostaa, aistia, kuunnella ja kunnioittaa osallistujien kokemuksia. Tutkimus pureutuu yhteisölliseen ja osallistavaan tapaan tehdä koreografiaa ja tarkastelee myös sen haasteita. Se osallistuu keskusteluun taiteen hyvinvointivaikutuksista ja pohtii taiteilijan vastuuta sekä eettisiä kysymyksiä. Kirsi Törmi on tanssitaiteilija, kouluttaja ja hahmoterapeuttiopiskelija. Hän on toiminut muun muassa kajaanilaisen Routa-ryhmän taiteellisena johtajana sekä terapeuttisissa ja koulutuksellisissa tehtävissä eri puolilla Suomea.

Olen työskennellyt viimeiset 5 vuotta ajoittain Kirsi Törmin kanssa, hänen taiteensa puvustajana, taittajana sekä tuottajana. En ollut lukenut viime keväänä julkaistua väitöskirjaa aiemmin, nytkin luin vain pätkittäin. Kuitenkin väitöstilaisuudessa tempaannuin aiheeseen, koska luento oli selkeä kielinen ja olin elänyt sen synty vaiheita taidetuotantojen osalta. Nyt poden syyllisyyttä laiskuudesta, etten ollut lukenut väitöstä aiemmin, vaikka sen sain painettuna kahdesti. Mietin miksi en lukenut. Yksi syy oli ennakkoluulo, että teksti olisi vaikeaa, jotain taidesanastoa täynnä. Toiseksi mietin keväällä ja nyt luennolla uudelleen, tämän väitöksen aihetta. Taiteilija käytti 7 vuotta siihen, että tutki syitä miten hän itse toimii työyhteisössä. Minulle mielenkiintoisin anti tältä luennolta olikin kuulla miksi näin.

Talvivaara koskettaa lähes jokaista jollakin tavalla Kajaanissa. Yllätyin, että tämä väitöstyö on alkanut Talvivaaran aiheuttamasta huolesta. Itse sivuutan sujuvasti koko kaivoksen, koska sen edessä olen täysin voimaton ja ristiriitainen. Ymmärrän luonnonsuojelun näkökulman, mutta minulla monta hyvää ystävää kaivoksella töissä. Väistökirjan teko on alkanut Kirsin voimattomuudesta asian edessä ”Mitä voin tehdä?” –kysymyksen äärestä.

Toinen syy väitöksen tekemiseen liittyy oman ammattiuran pohdintaan. Pinttyneistä käytännöistä tehdä koreografista työtä. Ja tässä erityisesti käsitys siitä, että ammattilainen ei näytä huonoa oloa töissä, vaan johtaa työryhmää hymyhuulin. Kymmenen vuotta sitten luin teollisen johtamisen strategioita Oulun yliopistossa ja muista, että silloin puhuttiin ”uutena” johtamisena sitä, että ollaan ainakin näennäisesti valmentajia työntekijöille. Ylhäältä alaspäin käskyttäminen tuomittiin täysin vanhan aikaisena johtamisena. Vaikutuin mennessäni Routa ryhmään töihin 2011, kuulin ensimmäisen kerran, että työpaikka noudattaa tasapalkka järjestelmää. Ajattelin, että tässä on menty valmentamisesta vielä askel pidemmälle, kohti kaikkien työntekijöiden tasa-arvoa. Silloinen Roudan uusi koko organisaation rakenne oli Kirsin luotsaaman hallituksen rakentama. Täällä Kajaanin maaseudulla ainoa lajissaan, ainakin minun tietääkseni. Sittemmin olen liittynyt esittävän taiteen kollektiiviin, jonka itseisarvo on tasa–arvoisuus. Nämä edellä mainitut eivät kumpikaan minun silmissä olleet täysin onnistuneita organisaatioita ja olenkin miettinyt, mitkä tekijät vaikuttavat kokemukseen. Voiko olla niin, että ihannoin utopiaa, missä en itse osaa toimia?

Kuinka kohtelen itseäni, kuinka kohtelen toista (koreografisessa prosessissa) ja mitä kohtaaminen on tai voisi olla? (Kirsi Törmi)

Väitöskirjan tutkimusvaiheessa keskityttiin prosessiin, sen tekemiseen vuorovaikutteisesti. Ja tässä merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky kuunnella.

Tutkimuksen taiteellisia osioita oli kaksi nykytanssi teosta:

AmazinGRace – teoksessa haastateltiin videoiden suuri määrä ihmisiä. Heitä pyydettiin ilmaisemaan eri tunteita liikkeenä. Koreografia toimi heijastuspintana ”ryhmän” tunteille.

Toisessa teoksessa Kierto olin mukana tuottajana ja puvustajana. Tämä tehtiin yhteistyössä ELY keskuksen työllisyyspoliittista hanketta. Siinä keskityttiin vuorovaikutuksessa syntyvän liikkeen organisoimiseksi koreografiaksi. Esityksessä neljä eri ikäistä hankkeeseen osallistujaa esittivät kukin jotain itsestään liikkein, videoin ja sanoin. Kirsi kertoo, että hän huomasi kuinka tärkeää on käydä koko ryhmän tunteet läpi aamuin illoin. Muutaman minuutin käyttäminen tähän vapautti valtavasti energiaa teoksen tekemiseen.

”Mitä tekemistä tanssitaiteella on näiden hienojen ihmisten keskellä? Ongelmat olivat koreografisia, ryhmäläiset täydellisiä. Miten kehystän heidät näyttämään taiteelta?” Joku ryhmästä kommentoi: kun on tullut näkyväksi omassa elämässä, se on palkitsevaa.(Kirsi Törmi)

Kiero oli poikkeuksellinen teos, sen neljä esiintyjää tulivat niin lähelle. Projekti oli ajallisesti pitkä, koko talven kestävä ja sivusta seurattuna kiireetön. Esiintyjät antoivat teokselle kaiken itsestään, heidän tarinat olivat poikkeuksellisen intiimejä. Tarinoita sairaudesta, menetyksistä tai epäonnistumisista työssä. Kirsi nostaa väitöksessä tämän Kierron useassa otteessa sen merkityksellisyyden takia, eikä yhtään suotta. Teosten lisäksi Kirsillä oli kolme muuta tutkimukseen käytettyä pientä projektia Tunto-hanke, vertaislaboratorio ja Piileväliike. Väitöskirjan tulokset luonnehdittiin ehdotukseksi sellaiselle koreografiselle prosessille, jossa osallistuja voi tulla kohdatuksi kokonaisena ja jossa piileskelevä liike, tunteet ja tuntemukset muodostavat keskeisen osan koreografisesta materiaalista.

Silloin kun tieto muodostuu oman kokemuksen pohjalta se motivoi tekemään ja kantaa kehon muistissa loppuelämän. Tämä ajatus on mielestäni vastaus siihen miksi tämä työ on täytynyt tehdä. Tutkimuksen tavoitteita kirjatessa on kantava ajatus se, että miten itse voin kehittyä niin, että myös ympäristö kokee sen positiivisena tai saavana osapuolena. Ymmärrän tämän siten, että minulla on poikkeuksellinen suhde omaan lapseeni, koska olen hänen ainoa perheenjäsen ja jopa ainoa sukulaisensa, näin on ollut niin kauan kuin hän muistaa. Viime talvena ymmärsin viimein ajatuksen, että hän toimii tunteitteni peilinä. Aikuisen tavoin olen opetellut peittämään negatiiviset tunteen, mutta nyt huomasin konkreettisesti kuin pahoin lapsi voi jos itse olen huolta täynnä. Asian oivaltaminen palautti minut itseeni. Vasta kun itse on kokonainen voi olla avoin ja antaa muille, jaksaa myös ottaa muilta vastaan kuuntelijana.
Kuvat: Ia Samoil