Sisaruudesta, taiteilijuudesta ja paikan hengestä

”Mikko Haikon ja Satu Haikon Maisemasta – taidenäyttely Lemin Vanhassa Pappilassa käsittelee maiseman kokemisen teemaa. Näyttely kysyy miten maiseman kokeminen; ihmisen sisäisen kokemuksen ja ulkoisen ympäristön kohtaaminen, välittyy taideteoksessa? Sisäistä ja ulkoista maisemaa tarkasteleva näyttely on lemiläislähtöisten taiteilijasisarusten ensimmäinen yhteisnäyttely. ”

-Ote lehdistötiedotteesta

Soveltavan taiteen Ylempi AMK-tutkinnossa vapaasti valittavien opintojen puitteissa toteutin erään pitkäaikaisen haaveeni; järjestin isoveljeni ja taiteilijakollegani Mikko Haikon kanssa yhteisnäyttelyn lapsuuden maisemiimme Lemille. Paikallisuus oli yksi lähtökohdistamme. Halusimme tutkia yhteistä kasvumaisemaamme, mutta myös sisäisiä maisemiamme, jotka näistä elämänlähtökohdista oli kummallekin omanlaisekseen muovautuneet.

Projekti oli meistä monella tasolla kiehtova, sillä olemme vuosien varrella monesti taiteilijoina huomanneet kiinnostuvamme hyvin samankaltaisista ilmiöistä ja näistäkin aiheista tekemämme aikaisemmat teoksemme pääsivät käymään galleriatilassa dialogia keskenään. Itseltäni oli esillä hiilipiirroksia, jotka olin toteuttanut vuosina 2014 ja 2015 sekä tussimaalauksia, jotka olin tehnyt kevään 2018 aikana. Esittelin työskentelyäni näyttelytekstissämme seuraavanlaisesti:

”Teokseni esittävät maisemia ja niissä koettuja vahvoja tunnelmia. Lähtökohtanani on usein tarve tutkia tarkemmin luonnossa kokemaani lähes maagisen tuntuista kauneutta. Haluan siten osoittaa arvostukseni metsää kohtaan ja näinkin pyrkiä vaalimaan sekä suojelemaan sitä. Maalausprosessi itsessään on minulle tila, jossa tuntea ja assosioida vapaasti. Maisemaan liittyvien teosteni ensimmäisiä teemoja oli luonnossa koetun pyhän kokemuksen ilmaiseminen, mistä se on muuttunut viime aikoina eräänlaiseksi ekokauhuksi. Kummitusjutut tuntuvat pelottavasti aiempaa realistisemmilta ajatellessani luonnon tilaa ja sen tulevaisuutta. ”

Veljeni toi näyttelyyn valokuviaan teossarjasta Solar, jossa hän tutkii valokuvan keinoin maisemassa olemista ja ensimmäistä kertaa esillä oli myös hänen maalauksiaan.

” Maalaaminen on minulle kehollista toimintaa, raakaa ilmaisua. Sitä voisi verrata painojen nostoon ja rumpujen soittoon. Niissä ollaan yhteydessä sisäiseen voimaan ja rytmiin. Parhaimmillaan maalatessa tietoisuus itsestä häviää ja hetken ajan maailmassa on vain väri ja kangas. Se on itselleni tärkeä ilmaisumuoto valokuvan rinnalla.” Veljeni kuvaili työskentelyään.

Näyttely oli kaiken kaikkiaan ilo toteuttaa. Ihastuttavat tilat sekä gallerian henkilökunta jäivät hyvällä tavalla mieleeni. Toivoisin kovasti, että galleriatoiminta Lemillä jatkuu tulevaisuudessakin. Myös tällä blogikirjoituksellani toivon tekeväni näkyväksi Lemin Vanhan Pappilan galleriatoiminnan antia.

Pohdin omia mahdollisuuksiani taiteilijana tukea niitä rakenteita, joissa työtäni voin toteuttaa. Soveltavan taiteen opintojen aikana olen saanut inspiroitua ja innostua monenlaisista erilaisista kehittämisnäkökulmista. Mietin, millaista kulttuuritoimintaa Lemin Vanhan Pappilan tiloissa voisikaan toteuttaa ja näen mielessäni runsaasti mahdollisuuksia. Uskon perusteluja kulttuuritoiminnalle olevan paljon myös pienemmillä paikkakunnilla. Kulttuuritoiminta voi esimerkiksi lisätä paikkakunnan kiinnostavuutta matkailijoiden silmissä ja tuoda sinne konkreettisesti ulkopuolista ostovoimaa, tarjoten samalla paikkakunnan asukkaillekin uusia elämyksiä. Galleria tarjoaa paikallisille kulttuurinharrastajille kohtaamispaikan ja taiteellisia keskustelunavauksia. Se jättää paikalle vähintäänkin muistijäljen ja uskon että kulttuuritoiminta kokonaisuudessaan vaikuttaa hyvin paljon paikan henkeen.

Teokset: Satu Haiko, Omenapuu I-III, 2018, 41,8 cm x 29,5 cm, tussi.

Oikealla kuvassa: Satu Haiko, Utu, 2015,130cm x 106cm, hiili kankaalle.

Satu Haiko, 2014, Kulku, 240cm x 164cm, hiili kankaalle.

Mikko Haiko: Valumaa, 2016-2017, 184 cm x154cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, Nimetön, 2014, 281cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.
Oikealla: Mikko Haiko, Autiomaa , 2015, 167cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, esillä neljä teosta valokuvasarjasta Solar; 2018, 20,4 cm x 16 cm, pigmenttivedos, diasec, editio 1/7 + 2 ap

Kuvat: Mikko Haiko, 2018.

Teksti: Satu Haiko.

Linkki lehtiartikkeliin: https://esaimaa.fi/uutiset/lahella/7d48b0e7-eb73-4997-8e33-3d6e1dd50bad

Kehollisuudesta

”Real life, I touch you on a screen

Touch me, touch me
I long to live for real
Touch me, touch me
I’m just as human as a human can be
Please touch me”

Carlson, M. / Weeping willows

Jos tähän aikaan jotain nyt toivoisin, niin jonkinlaista puolustusta ja ymmärrystä sille, että ihminen on kehollinen ja moniaistinen olento, jolla on tarve elää rikasta kokemuksellista elämää. Tai ainakin itselläni on.

Soveltavan taiteen ylempi AMK-tutkinnon aikana olen saanut keskustella esimerkiksi taiteen mahdollisuuksista tarjota tilaisuuksia ihmisille kokea moniaistisia elämyksiä. Silti huomaan näissäkin opinnoissa istuvani pääasiassa päätteen ääressä.
Onneksi etäopinnot mahdollistavat myös vapaamman aikatauluttamisen ja olen pyrkinyt rakentamaan arkeani siten, että voisin monipuolistaa kehoni liikeratoja tietokoneella työskentelyn lisäksi. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että nykyaikana elämä salakavalasti siirtyy tietokoneelle yhä enemmän. Työ, opinnot, vapaa-aika, asioiden hoitaminen ja sosiaaliset kohtaamiset… Kaikki pitäisi tehdä päätteellä. Mitä teen sillä kaikella potentiaalilla, joka todellisuudessa elää kehossani vaikka hyppiä, juosta, nähdä, kuulla tai tuntea ihollani? Niin paljon tarinoita syntyy katseen, liikkeen, kosketuksen ja äänenpainon kautta, katoavatko ne ja mitä tulee tilalle?

Millaista on ollut opiskella yhdessä koulutovereiden kanssa etänä? No, mahtavista tyypeistä ja hauskoista lähijaksoistakin huolimatta välillä melko yksinäistäkin. Huomaan näissäkin opinnoissa entisestään korostuneen tarpeen kohtaamisille. Ja senkin kautta motivaationi nimenomaan soveltavaa taidetta kohtaan kirkastuneen; taidetta, vuorovaikutusta, liikettä, nähtävää, kuultavaa, kohtaamisen tiloja tarvitaan!

Luin Timo Klemolan teoksen ”Liikunta tienä kohti varsinaista itseä” (1990) ja se muodostui itselleni hyvin tärkeäksi teokseksi. Klemola käyttää tutkimuksessaan fenomenologisen filosofian käsitteitä Martin Heideggeriltä, Maurice Merleau-Pontyltä, Jean-Paul Sartrelta ja Emmanuel Levinasilta, joiden avulla hän pyrkii paljastamaan ihmisen liikkumiseen liittyviä kokemuksen tasoja ja rakenteita. (Klemola, 1990, 1) Hän tarkastelee teoksessaan mm. sitä, kuinka eri liikkumisen tavat asettuvat suhteessa Heideggerin varsinaisen ja epävarsinaisen olemisen käsitteisiin.

”Tutkimukseni keskeinen teema on, että nimenomaan kehollisen kokemuksensa kautta ihminen voi tematisoida maailmassa-olemisensa ja valita varsinaisen olemisen epävarsinaisen sijaan. Liikkeen avulla ihminen voi tutkia itseään. Hän voi tutkia suorituskykynsä rajoja, ilmaisukykynsä rajoja, mutta myös mahdollisuuttaan olla varsinaisesti.” (Klemola, 1990, 60)

En omassa liikekokemuksessani kaipaa vahvistusta sille, ettenkö juuri käyttämällä kehoani monipuolisesti voi kokea vahvoja elämyksiä, jotka ovat hyvin merkityksellisiä itselleni elämäni käsittämisessä ja kokemisessa. Mutta sen filosofinen perusteleminen kulttuurissa, jonka historiassa on arvostettu karkeaa jaottelua esimerkiksi järkeen ja tunteisiin, on hyvin virkistävää. Jaana Parviainen toteaa filosofisessa tutkimuksessaan ”Tanssi ihmisen eksistenssissä” ajattelusta seuraavaa:

Taiteilijan ja käsityöläisen työn prosessissa on mahdotonta erottaa, milloin käsi kuljettaa tekijää, milloin tekijä kättä, koska käsi, joka työskentelee, on ajatteleva käsi kehossa. ”(Parviainen,1994, 25)

Kehollani tunnen, näen, kuulen, aistin, teen, ajattelen ja ymmärrän ympäristöäni. Näin myös tehdessäni taidetta olen tekemisen prosessissa kokonaisvaltaisesti läsnä. Opin itsestäni ja ympäristöstäni ja tuon siihen jotain uutta, saaden kenties itsekin uudenlaisia oivalluksia. Eräs viime aikoina lukemani ja mielestäni hyvin kiinnostava kirja on Juha Varton kirjoittama estetiikan teos Kauneuden taito (2001), jossa hän toteaa:

”Taiteen tekeminen on ihmisen eräs maailmasuhde, pyrkimys suhteuttaa itsensä ja toimintansa sen mukaan, jossa todellistuu, ja myös yleensä onnistumista tämän suhteen aina uudenlaisessa artikuloimisessa. Taiteen tekeminen tarkoittaa aivan tietynlaista suhdetta ympäristöön ja omaan itseen, suhdetta, jossa maailma on tärkeämpi kuin tekijä, koska taiteen tekemisessä tekijä käsittää kasvaneensa ja kasvavansa maailmasta ja olevansa itse maailman ilmaus. ” (Varto, 2001, 63)

Soveltavan taiteen opinnoissa meillä oli eräällä lähijaksolla luennoitsijana tulevaisuuden tutkija, jolta saimme tehtäväksi pohtia tulevaisuuden näkymiä. Kuvittelisin kohtaamisten ja kehojemme monipuolisen käytön tarpeen lisääntyvän entisestään. Koen oman kehon ja itsensä kuuntelemisen olevan hyvin tärkeää nykyaikana, jolloin valintoja täytyy tehdä jatkuvasti, kun markkinointia erilaisista vaihtoehdoista tulvii monesta eri suunnasta. Ihan vaan, jotta löytäisi suunnista sen, jota itse haluaa kulkea.

Lähteet:

Weeping willows. 2002. Into The Light. Grand Recordings. Virgin Records Sweden AB.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito: Estetiikkaa taidekasvattajille. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy.

Klemola, T. 1990. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä: Liikunnan projektien fenomenologinen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Parviainen, J. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä: Filosofinen tutkielma tanssista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.