Lisätty todellisuus tulee

Kalle Hakkola

Kännykköiden ja tablettien kehittyessä teknisesti huimaa vauhtia, löytyy niille aina uusia käyttötarkoituksia. Tähän asti kännyköiden palvelut ovat pitkälti korvanneet erikoislaitteita kuten musiikkisoittimet ja GPS-päätteet, mutta nyt hitaasti niihin on alkanut tulla myös kokonaan uusia palveluita. Yksi jatkuvasti isompaa roolia ottava palvelukokonaisuus on lisätty todellisuus tai AR augmented reality, kuten se vielä toistaiseksi paremmin tunnetaan.

AR on jo arkipäivää monilla erikoisaloilla lääketieteestä sotateollisuuteen. Viihde- ja kuluttajakäytössä se on kuitenkin jotain uutta. Erilaisia pilotteja ja kokeiluja on tehty parina viime vuotena paljonkin, mutta ensimmäinen varsinainen kaupallinen menestystuote, joka tekniikkaa käytti hyväkseen, oli Pokemon Go. Pokemon käyttää hyväkseen niin puhelimen GPS-tekniikkaa kuin kameraa, ja pelissä sekoittuu todellinen ympäristö ja Pokemon-maailma. Onkin helppo ennustaa, että peli- ja viihdeteollisuus koettavat tällä hetkellä kuumeisesti kehittää Pokemonille kilpailijoita. Vaikka AR-tekniikka ottaa vasta ensimmäisiä askeleitaan, tulee kehitys tästä syystä varmasti olemaan nopeaa. Näistä lähtökohdista halusin lähteä tutkimaan tilannetta muutaman esimerkin kautta.

Määritelmä

Lisätty todellisuus viittaa näkymään, johon on lisätty digitaalisesti tuotettuja elementtejä ja jota käyttäjä tarkastelee läpikatseltavien (see-through) näyttöjen kautta. Se on siis järjestelmä, jossa keinotekoista, tietokoneella tuotettua tietoa (kuva, ääni, video, teksti, GPS-informaatio) on lisätty näkymään todellisesta ympäristöstä. Yleisimpinä näyttöinä toimivat tällä hetkellä älypuhelimet, mutta näyttö voi olla myös silmälasien omainen päässä pidettävä näyttö tai jonkunlainen projisointi. Olennaista tekniikassa on vuorovaikutteisuus käyttäjän toimien kanssa. Määritelmä kuitenkin varmasti tulee elämään tekniikan kehittyessä ja saamaan myös erilaisia vivahteita ja alakäsitteitä.

Arilyn

Kotimaisista tekijöistä ja yrityksistä Arilyn on varmasti pisimmällä ja lähestynyt asiaa monipuolisimmin. Heidän portfolionsa on varsin vakuuttava ja hankkeet ovat olleet monipuolisia ja ajattelua haastavia. Varsinainen hitti on kuitenkin toistaiseksi jäänyt tekemättä. Lähimmäs sitä on päässyt varmaan Kiasman Pahan jälkeen -näyttelyyn yhdessä Helsingin sanomien Alo Valtareen kanssa tehty infograafi. Teos julkaistiin myöhemmin myös painetussa lehdessä ja on voittanut alan kansainvälisiä palkintoja.

ARILYN IN KIASMA MUSEUM OF CONTEMPORARY ART from ARILYN on Vimeo.

”Uskon, että esimerkiksi videoiden ja valokuvien yhdistäminen uudella tavalla paperilehdessä tulee lisääntymään. Myös infografiikoihin saadaan lisätietoa ja havainnollisuutta.” (Alo Valtare HS:ssä)

Muita huomiota saaneita kampanjoita ovat esimerkiksi #LoveMilla-sarjaan tehty kampanja, taiteilija Jani Leinosen suunnittelema Image-lehden vaihtoehtoinen kansi ja Linnanmäen Iik!Week!-kauhuteemaviikon mainokset.

Arilynin filosofia on keskittyä tekemään tuotantoprosessi mahdollisimman helpoksi, varmaksi ja monipuoliseksi. Keskeisenä kaupallisena tuotteena on siis B2B-asiakkaille tarjottava helppokäyttöinen Arilyn manager, jonka avulla asiakkaat voivat itse tehdä AR-projektinsa. Mutta koska tekniikka on vielä niin lasten kengissä, on Arilyn vielä toistaiseksi mukana melkein kaikissa sen alustalla tehtävissä hankkeissa.

Osallistuin 15.3 HAMin ja Arilynin yhdessä järjestämään seminaariin aiheesta. Arilynin viimeisin ponnistus on ollut yhdessä Helsingin taidemuseo HAMin kanssa tehty Tove Janssonin freskojen esittely lisätyn todellisuuden avulla. Palvelu on lanseerattu vuoden 2017 alussa ja kehittyy jatkuvasti. Yksi AR tekniikan suurista eduista on sen jatkuva helppo päivitettävyys. Se onkin keskeinen asia silloin kun tekniikkaa käytetään informaation välittämiseen.

AR ja kirjat

Bolognan lastenkirjamessuilla palkittiin parhaana digitaalisena julkaisuna (BolognaRagazzi Digital Award) Kaisa Happosen ja Anne Vaskon Mur, eli karhu. Se on tanskalaisen Step in booksin Mur kirjan englanninkielisestä käännöksestä tuottama versio. Ohjelma laajentaa fyysistä kirjaa kauniilla kuvituksilla, musiikilla ja interaktiivisilla toiminnoilla. Digitaalisesta työstä on siis vastannut Step in booksin luova tuotantoryhmä.

Erityisen kiinnostavaksi tämän projektin tekee sen kohderyhmä. Ohjelma ja kirja on suunnattu 4-8-vuotiaille, ikäryhmälle jolle luodaan tällä hetkellä paljon uusia palveluita. Lapset ovat nopeita oppimaan ja kouluttaminen käyttäjiksi sujuu helposti. Tämä on tärkeä syy, miksi pienet lapset ovat keskeinen kohderymä. Lisäksi lapset ovat lähtökohtaisesti myös kiinnostuneita asioista ja lähestyvät asioita avoimin mielin. Parhaimmillaan AR tekniikka auttaa kirjaa pysymään mukana kilpailussa ihmisten ajasta. Vaikka perinteinen kirja säilyttää varmasti asemansa pitkälle tulevaisuuteen, tarvitsee se kaiken mahdollisen tuen.

Mur-kirja on varsin perinteisesti toteutettu AR-tuote. Toisin kuin Arilyn, keskittyy tuotannon takana oleva tanskalainen Step in books voimakkaasti sisällön tuottamiseen. Tässä onkin kaksi yleisintä lähestymistapaa tuotantoihin. Toinen keskittyy vain tekniikan tarjoamiseen ja toinen tuottaa kokonaisuuden sisällöstä tekniikkaan.

“We have experience working with authors and artists, and we know how important it is to preserve and enhance the original artistic vision of the fictional work. Therefore our projects are very different and tailor-made to focus on the unique artistic properties of each fictional piece. We work closely with the creative forces behind the original work to ensure that the project is heading in the right direction.” (Step in books)

Molempia lähestymistapoja tarvitaan, jotta alan kehitys jatkuu monipuolisena. Yksinkertaistetusti toinen lähestymistapa korvaa kirjapainoja ja toinen kustantamoja.

AR ja taide

Vaikka AR on hiljalleen yleistymässä informaation välityksessä, ei sen käyttöä taiteen piirissä ole vielä juurikaan kokeiltu. Yksi kiinnostava hanke on Australialaisen mediataiteilijan Stu Campbellin kokoama Prosthetic Reality -näyttely ja -kirja. Näyttelyn ideana oli koota tekniikasta kiinnostuneita taiteilijoita ympäri maailman ja pyytää heitä toteuttamaan itsenäisiä teoksia näyttelyyn, jotka kerättäisiin myös kirjaksi. Suomesta hankkeessa ovat mukana Petrus Louhio ja Eeva Meltio.

Merkittävää tässä projektissa on nimenomaan se että teokset on tehty suoraan AR-tekniikalla, eikä tekniikka ole alisteinen ns. alkuperäiselle teokselle. Näin syntyy kiinnostava ja aito dialogi tekniikoiden välille. Stu Campbell onkin yksi alan tärkeimmistä pioneereista ja kiertää jatkuvasti ympäri maailmaa puhumassa erilaisten mahdollisuuksien puolesta. Hänen mukaansa on oleellista vain uskaltaa tehdä. Tekniikka kehittyy niin nopeasti ja monipuolisesti, että on turha odottaa mitään täydellistä tai valmista teknistä ratkaisua. Keskeistä on uskallus kokeilla ja tehdä.

Stu vieraili Helsingissä pitämässä työpajoja, joiden lähtökohtana oli aina saada jotain julkaistuksi. Mediana käytettiin Instagramia, Facebookia, Arilyniä ja muita erilaisia verkkopalveluja. Kaiken keskiössä oli saada töitä julkaistua ja tehdä julkaisu aina taiteilijalle sopivalla medialla.

Tulevaisuus

On helppo ennustaa, että etenkin monella kaupallisella alalla AR-pohjaisia tuotteita tulee lähiaikoina huimaa tahtia. Selkeimpiä ovat vaikkapa matkailu ja sisustaminen. Myös erilaiset pelit, viihde ja elämykselliset palvelut lisääntyvät.

Yksi suuri este räjähtävän kysynnän tiellä ovat erilaiset ohjelmistot. Jos esimerkiksi Google tai Facebook saa todenteolla lanseerattua oman alustan AR-palveluille, ovat pienet toimijat vaikeuksissa. Googlella esimerkiksi on tällä hetkellä useita keskenään kilpailevia hankkeita, suurimmaksi niistä on noussut Tango. Mahdollisuuksien moninaisuus kuitenkin takaa varmasti mahdollisuuksia myös pienille erikoistuneille toimijoille. Lisäksi erilaisia kaupallisesti toimivia sovelluksia tulee varmasti syntymään paljonkin.

Kymmenen vuoden päästä AR-tekniikka on arkipäiväistynyt ja kehittynyt suuntiin, joita on tässä ihan turha yrittää ennustaa. Varmaa on, että se tulee olemaan myös luovan tuotannon arkipäivää, niin informatiivisesti kuin taiteellisesti.

Linkkejä:

http://www.arilyn.fi/
http://stepinbooks.com/
https://get.google.com/tango/
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002925486.html
http://www.sutueatsflies.com/
https://eyejackapp.com/

Ajatuksia luovuudesta ja luovan toiminnan edellytyksistä

Mari Rytkönen

Opintojeni ohessa luin Anneli Eteläpellon artikkelin luovuudesta, ja se herätti paljon omiakin ajatuksia.

Perinteisesti luovuus on nähty yksilöllisenä ilmiönä, nykyään se ajatellaan pohjimmiltaan sosiaalisena ja yhteisöllisenä, yhteistoiminnallisena tekona. Luovuudella ja sen toteuttamisella on muutenkin vahva linkki emootioihin – luovaan toimintaan liittyvät tunteet hyvin vahvasti.

Luova yhteistoiminta ja oppimisen kannalta tuloksekas toiminta ovat hyvin samanlaisia rakenteeltaan. Ryhmässä esitetään ja pohditaan uusia ideoita monipuolisessa ja kriittisessä vuoropuhelussa, ja rakennetaan uudenlaisia käsityksiä. Tällaisen luovan ja/tai oppimisen kannalta tehokkaan ryhmän edellytyksinä ovat yhteinen tavoite ja ryhmänjäsenten keskinäinen luottamus, jolloin kriittinen mutta konstruktiivinen ote on mahdollinen toteuttaa.

Yleisesti luovuus määritellään tarkoittamaan “aiempaan nähden jotakin uutta tai uudenlaista tapaa lähestyä ongelmaa”, mutta Eteläpellon tutkimuksessa todettiin, että lähestymistavan (ja tehtävän) on oltava järkevä ja tarkoituksenmukainen, muuten ryhmän jäsenet eivät motivoidu tai kiinnostu aiheesta. Tulos ei sinänsä yllätä: luovuuden käyttäminen vaatii aikaa ja energiaa, eikä ilman järkevää tavoitetta niin sanotusti jaksa vaivautua.

Luovan toiminnan edellytyksiä tutkittaessa on myös otettava huomioon ryhmän resurssit ja osallistujien esteet – ryhmän yhteinen historia saattaa muodostua ongelmaksi. Ryhmän jäsenet kun alkavat muodostaa laajempaa identiteettiä sisältäen ryhmän jäsenet ja oma asemansa siinä. Luovaan toimintaan vaikuttavat myös sosiaalinen ilmapiiri, luottamus, tuki, tiedolliset ja älylliset resurssit. Ryhmän toiset yksilöt voidaan nähdä resursseina toinen toisilleen – tiedollisessa ja taidollisessa mielessä, esimerkiksi. Yhteinen historia luo verkon, jossa toimia, mutta on vaikeaa muuttaa ryhmän toimintakulttuuria sen vakiinnuttua, vaikka se sitä vaatisikin. Tämä lienee merkityksellisintä työpaikkaa vaihtaessa tai tiimiä kootessa. Varsinkin luoville tuottajille tämä on kiinnostava ja hyvin tyypillinen haaste – kuinka luoda turvallinen ja kannustava tilanne?

Eteläpellon tutkimuksessa myös todetaan, että luovuustutkijatkaan eivät ole yksimielisiä siitä, mitkä ovat luovuuden edellytyksiä. Yleisesti hyväksytään ainakin luottamus ja turvallisuus sellaisiksi. Tosin, liiallinen turvallisuus voi myös vähentää luovuutta. Haasteet, turhaumat ja hämmennys voivat toimia myös kannustimina. Haasteena ovat kuitenkin aina ryhmän sisäiset valtasuhteet. Luovuuden lisäämiselle edellytyksenä on ainakin turvallinen ympäristö, jossa haavoittuvuus on minimoitu.

Minun mieheni

Maria Tolonen

Miehen vartalo painautuu minuun intohimoisesti niin, että tukalassa kuumuudessa hikinen iho liimautuu ihoon erikeepperinä. Huulet löytävät toisensa ja lihaksikas vartalo muotoutuu vaativasti omaani vasten. Jotain tämän näköistä on se mielikuva, mistä tämän aiheen puitteessa haluaisin kirjoittaa, mutta en ilkeä. Jos puolestaan kirjoittaisin mitä miehen kosketus on reaalielämässä, saisin turpaani ikäisiltäni möhömahaisilta miehiltä heidän haapuessaan öisin baarista kotiinsa. On maailman surullisin asia, jos seksi aiheuttaa samanlaisen reaktion kuin peruskoulun hiihtotunti, että ihan hirveetä, onko pakko tai jos alkaa katsella kelloa siihen malliin, että pääsisipä juomaan viinaa.

Ensimmäinen kosketus vastakkaiseen sukupuoleen minulle oli kuitenkin isä

Isän merkitys tyttärelle on kuulemma erilainen kuin isän merkitys pojalleen. En muista oman isäni koskettaneen minua koskaan, paitsi koristessaan kuolinvuoteellaan puolitajuttomana. Silloin hän halusi halata, eikä olisi päästänyt irti sylistään. Olisin siinä vieläkin, ellen olisi pelännyt hänen kuolevan ja peloissani rimpuillut irti otteesta. Lapsuuden valokuvistani huomaan, että hän on pitänyt minua sylissä useamman kerran. Varmaankin äiti on siihen velvoittanut valokuvan takia. Parhaiten kuitenkin muistan isän kosketukseksi sen kun hän osti minulle ensinmäisen moottoripyöräni ja antoi bensa-aseman luottokortin taskuun. Ehkä paras kokemani miehen kosketus ikinä.

Puvustajan roolissa muutama sananen vaatetuksesta

Jos saisin vapaasti vaatettaa ihannemieheni, en kaipaisi muutoksia klassisseen t-paita-farkut-puku-linjaan. Haluan nähdä miesten vaatetuksessa yläosan kokonaisena. Mikään ei ole kamalampaa kuin kaula-aukosta pursuava vatsakummun yläosa. Niin kiire ei ole koskaan, etteikö malttaisi odottaa siihen hetkeen kun paita lopulta riisutaan. Hyvin istuvat farkut ovat tyylikkäitä, mutta jos pöksyt ovat niin pinkeät, että kaikki etumuksen muodot ovat nähtävillä, on näky kiusallinen. Treenattu kroppa iästäni riippumatta on saanut minun jakamattoman huomioni. Niissäkin tapauksissa haluan lähes aina pukea mieheni edes johonkin vaatteeseen.

Tämä oli Maria Tolosen pukusuunnittelijan sukellus alkavaa työhön http://www.kajaani.fi/fi/kajaaninteatteri/miehen-kosketus

Koreografinen prosessi vuorovaikutuksena

Maria Tolonen

29.9.2016 klo 17.30-19 Kaukametsän opiston auditoriossa, tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmi luennoi väitöstutkimuksestaan: vuorovaikutteisesta koreografisesta prosessista, jossa merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky tiedostaa, aistia, kuunnella ja kunnioittaa osallistujien kokemuksia. Tutkimus pureutuu yhteisölliseen ja osallistavaan tapaan tehdä koreografiaa ja tarkastelee myös sen haasteita. Se osallistuu keskusteluun taiteen hyvinvointivaikutuksista ja pohtii taiteilijan vastuuta sekä eettisiä kysymyksiä. Kirsi Törmi on tanssitaiteilija, kouluttaja ja hahmoterapeuttiopiskelija. Hän on toiminut muun muassa kajaanilaisen Routa-ryhmän taiteellisena johtajana sekä terapeuttisissa ja koulutuksellisissa tehtävissä eri puolilla Suomea.

Olen työskennellyt viimeiset 5 vuotta ajoittain Kirsi Törmin kanssa, hänen taiteensa puvustajana, taittajana sekä tuottajana. En ollut lukenut viime keväänä julkaistua väitöskirjaa aiemmin, nytkin luin vain pätkittäin. Kuitenkin väitöstilaisuudessa tempaannuin aiheeseen, koska luento oli selkeä kielinen ja olin elänyt sen synty vaiheita taidetuotantojen osalta. Nyt poden syyllisyyttä laiskuudesta, etten ollut lukenut väitöstä aiemmin, vaikka sen sain painettuna kahdesti. Mietin miksi en lukenut. Yksi syy oli ennakkoluulo, että teksti olisi vaikeaa, jotain taidesanastoa täynnä. Toiseksi mietin keväällä ja nyt luennolla uudelleen, tämän väitöksen aihetta. Taiteilija käytti 7 vuotta siihen, että tutki syitä miten hän itse toimii työyhteisössä. Minulle mielenkiintoisin anti tältä luennolta olikin kuulla miksi näin.

Talvivaara koskettaa lähes jokaista jollakin tavalla Kajaanissa. Yllätyin, että tämä väitöstyö on alkanut Talvivaaran aiheuttamasta huolesta. Itse sivuutan sujuvasti koko kaivoksen, koska sen edessä olen täysin voimaton ja ristiriitainen. Ymmärrän luonnonsuojelun näkökulman, mutta minulla monta hyvää ystävää kaivoksella töissä. Väistökirjan teko on alkanut Kirsin voimattomuudesta asian edessä ”Mitä voin tehdä?” –kysymyksen äärestä.

Toinen syy väitöksen tekemiseen liittyy oman ammattiuran pohdintaan. Pinttyneistä käytännöistä tehdä koreografista työtä. Ja tässä erityisesti käsitys siitä, että ammattilainen ei näytä huonoa oloa töissä, vaan johtaa työryhmää hymyhuulin. Kymmenen vuotta sitten luin teollisen johtamisen strategioita Oulun yliopistossa ja muista, että silloin puhuttiin ”uutena” johtamisena sitä, että ollaan ainakin näennäisesti valmentajia työntekijöille. Ylhäältä alaspäin käskyttäminen tuomittiin täysin vanhan aikaisena johtamisena. Vaikutuin mennessäni Routa ryhmään töihin 2011, kuulin ensimmäisen kerran, että työpaikka noudattaa tasapalkka järjestelmää. Ajattelin, että tässä on menty valmentamisesta vielä askel pidemmälle, kohti kaikkien työntekijöiden tasa-arvoa. Silloinen Roudan uusi koko organisaation rakenne oli Kirsin luotsaaman hallituksen rakentama. Täällä Kajaanin maaseudulla ainoa lajissaan, ainakin minun tietääkseni. Sittemmin olen liittynyt esittävän taiteen kollektiiviin, jonka itseisarvo on tasa–arvoisuus. Nämä edellä mainitut eivät kumpikaan minun silmissä olleet täysin onnistuneita organisaatioita ja olenkin miettinyt, mitkä tekijät vaikuttavat kokemukseen. Voiko olla niin, että ihannoin utopiaa, missä en itse osaa toimia?

Kuinka kohtelen itseäni, kuinka kohtelen toista (koreografisessa prosessissa) ja mitä kohtaaminen on tai voisi olla? (Kirsi Törmi)

Väitöskirjan tutkimusvaiheessa keskityttiin prosessiin, sen tekemiseen vuorovaikutteisesti. Ja tässä merkitykselliseksi nousee ryhmän vetäjän kyky kuunnella.

Tutkimuksen taiteellisia osioita oli kaksi nykytanssi teosta:

AmazinGRace – teoksessa haastateltiin videoiden suuri määrä ihmisiä. Heitä pyydettiin ilmaisemaan eri tunteita liikkeenä. Koreografia toimi heijastuspintana ”ryhmän” tunteille.

Toisessa teoksessa Kierto olin mukana tuottajana ja puvustajana. Tämä tehtiin yhteistyössä ELY keskuksen työllisyyspoliittista hanketta. Siinä keskityttiin vuorovaikutuksessa syntyvän liikkeen organisoimiseksi koreografiaksi. Esityksessä neljä eri ikäistä hankkeeseen osallistujaa esittivät kukin jotain itsestään liikkein, videoin ja sanoin. Kirsi kertoo, että hän huomasi kuinka tärkeää on käydä koko ryhmän tunteet läpi aamuin illoin. Muutaman minuutin käyttäminen tähän vapautti valtavasti energiaa teoksen tekemiseen.

”Mitä tekemistä tanssitaiteella on näiden hienojen ihmisten keskellä? Ongelmat olivat koreografisia, ryhmäläiset täydellisiä. Miten kehystän heidät näyttämään taiteelta?” Joku ryhmästä kommentoi: kun on tullut näkyväksi omassa elämässä, se on palkitsevaa.(Kirsi Törmi)

Kiero oli poikkeuksellinen teos, sen neljä esiintyjää tulivat niin lähelle. Projekti oli ajallisesti pitkä, koko talven kestävä ja sivusta seurattuna kiireetön. Esiintyjät antoivat teokselle kaiken itsestään, heidän tarinat olivat poikkeuksellisen intiimejä. Tarinoita sairaudesta, menetyksistä tai epäonnistumisista työssä. Kirsi nostaa väitöksessä tämän Kierron useassa otteessa sen merkityksellisyyden takia, eikä yhtään suotta. Teosten lisäksi Kirsillä oli kolme muuta tutkimukseen käytettyä pientä projektia Tunto-hanke, vertaislaboratorio ja Piileväliike. Väitöskirjan tulokset luonnehdittiin ehdotukseksi sellaiselle koreografiselle prosessille, jossa osallistuja voi tulla kohdatuksi kokonaisena ja jossa piileskelevä liike, tunteet ja tuntemukset muodostavat keskeisen osan koreografisesta materiaalista.

Silloin kun tieto muodostuu oman kokemuksen pohjalta se motivoi tekemään ja kantaa kehon muistissa loppuelämän. Tämä ajatus on mielestäni vastaus siihen miksi tämä työ on täytynyt tehdä. Tutkimuksen tavoitteita kirjatessa on kantava ajatus se, että miten itse voin kehittyä niin, että myös ympäristö kokee sen positiivisena tai saavana osapuolena. Ymmärrän tämän siten, että minulla on poikkeuksellinen suhde omaan lapseeni, koska olen hänen ainoa perheenjäsen ja jopa ainoa sukulaisensa, näin on ollut niin kauan kuin hän muistaa. Viime talvena ymmärsin viimein ajatuksen, että hän toimii tunteitteni peilinä. Aikuisen tavoin olen opetellut peittämään negatiiviset tunteen, mutta nyt huomasin konkreettisesti kuin pahoin lapsi voi jos itse olen huolta täynnä. Asian oivaltaminen palautti minut itseeni. Vasta kun itse on kokonainen voi olla avoin ja antaa muille, jaksaa myös ottaa muilta vastaan kuuntelijana.
Kuvat: Ia Samoil

 

Luovuusstrategia tuottajan työssä

Mari Rytkönen

Tällä hetkellä työni on käytännössä valtava gobeliini tai tilkkutäkki: Sitä valmistetaan eri nurkista kaiken aikaa, osa on täysin omalla vastuullani ja muissa osissa minun täytyy pitää huoli siitä, että tarvikkeet riittävät, ne ovat kunnossa ja tekijöillä on ohje selvillä – tai että ohje edes on olemassa. Niin, ja tekijät ovat paikalla edes hetkittäin.

Näen oman roolini tuottajana ennen kaikkea tulkkina ja mahdollistajana. Koen, että on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa tuottajaan uskaltaa ottaa yhteyden aina tarvitessaan, mutta pidän hyvin olennaisena myös tietynlaisen etäisyyden ylläpitämistä. Kiteyttäisin sen oikeastaan ystäväni minulle antamaan neuvoon “Never complain, never explain”.​ Pyrin pitämään työssä tietynlaista selkeyttä – kun tehtävät ja aikataulut ovat selvillä, niitä voidaan myös uusia, kun myös tiedetään mihin kaikkeen muutokset vaikuttavat.

Työskentelen useammassa projektissa, moni niistä on palkaton järjestötehtävä. Vuosien varrella olen ollut johdettavana ja johtanut, luonut ja koordinoinut luovuutta. Näistä olen oppinut ennen kaikkea sen, että vastuutehtävää ei pitäisi ottaa vastaan, jos ei siihen ole aikaa eikä oikeastaan aiettakaan tehdä sitä. Olen ollut tilanteissa, joissa on ollut halukkuutta virkoihin tai jäsenyyteen luontoisetujen ja titteleiden takia ja toiminta jäänyt ruusuisten lupausten asteelle. Mistä johtuukin, että mielestäni tuottajan työssä kyynisyyden ja realistisuuden raja on hetkittäin hiuksenhieno​.

Siksikin tärkeää johtamisessa antaa: tila, ymmärrys ja arvostus tiimijäsenten vahvuuksille​. Muutenkin tiimin motivaatio pysyy yllä, kun jäsenet saavat tarpeeksi haasteita ja myös toteuttaa tarpeeksi omaa vahvuusaluettaan. Tämä vaatii tietysti kommunikaatiota ja taitoa lukea tiimin jäseniä, ja turvallista kommunikaatioilmapiiriä, jossa voi luottaa keskustelujen totuudenmukaisuuteen.

Luottamuksen ilmapiiri on siis ehdottoman tärkeä. Myöskin ajattelen niin, että tietty välimatka, joka saavutetaan kun tuottaja on mukana toiminnassa, myös suojelee taiteentekijöitä. On enemmän tilaa hengittää ja keskittyä omaan tekemiseen eli luomiseen, kun teot ja ajatukset käyvät tietynlaisen seulan läpi – kuten myös palaute. Mielestäni luovuus tarvitsee ainakin hetkittäin mahdollisuuden hiljentymiseen ja eristäytymiseen, sisäänpäinkääntymiseen. Tilaisuus kysyä “mitä minä olen tästä mieltä? Miten minä haluaisin, että tämä asia olisi?” Tämä liittyy mielestäni luentomateriaalina käytetyissä lähteissäni – turvallinen tila keskustella kriittisestikin. Mutta miten esittää omia ajatuksiaan, jos niitä ei ole ehtinyt ajatella?

Luova työ on mielestäni sen verran intensiivistä, että sitä on mahdotonta tehdä yhtäjaksoisesti 8-16, eivätkä ideat välttämättä tule toimistoaikoina. Sanoisinkin siksi, että paras päätökseni kaiken kannalta (erityisesti työn ja terveyden) oli ottaa koira.​ Perheettömän järjestötoimijan aikaa ja energiaa vaaditaan juuri niin paljon kuin niitä ehtisi antaa. Onkin fantastista päästä sanomaan tilanteessa kuin tilanteessa, että nyt minun täytyy lähteä ruokkimaan ja lenkittämään koira, palataan tähän. Muutenkin ADD:nä joko haahuilisin tai turboilisin vuorokausia yhtä soittoa, jollei koirani ilmoittaisi napakasti nilkkaan puremalla, että aika lähteä happihyppelylle. On myös syytä mennä välillä nukkumaankin, jos meinaa selvitä viimeistään 9.06 naamalle istahtavasta heiluhännästä.

Loppujen lopuksi paras pelikirjani ohje on äitini: Muistahan syödä ja nukkua