Lähiöiden linnut

Maria Lukala

Kun yhtenä päivänä viime talvena lähdin työhuoneestani pitämään keittiöön kahvitaukoa, tapasin pienen linnun seisoskelemasta keittiön lattialla nokkimassa lapsilta tippuneita murusia. Varovasti sitä häiritsemättä koitin avata kaikki ovet ja ikkunat, jotta se osaisi lentää ulos ja lähdin takaisin työhuoneeseen työskentelemään Lähiösinfonian piirrettyjen lintujen parissa.

Aloittaessamme Lähiösinfoniaa meillä oli vain ajatus siitä,mitä haluisimme tehdä ja mitä halusimme teoksen kautta tuoda näkyväksi. Lausteelaisena taiteilijapariskuntana meille oli tärkeää tehdä yhteisöllinen taideteos, joka keskittyy lähiöiden hyviin puoliin ja siihen miksi olemme valinneet juuri tämän paikan asua ja elää. Perheellemme lähiö on ensisijaisesti koti, mutta myös luonnon läheisyyttä, rauhaa ja yhteisöllisyyttä. Kokemukseni mukaan ne asenteet ja ennakkoluulot jotka harmaiksi sanottuihin lähiöihin kohdistuvat, tuntuvat asukkaista lähinnä omituisilta virhekäsityksiltä.

Toivomuksenamme oli ennen kaikkea tuoda teoksen kautta näkyväksi se, mikä on vaarassa joskus jäädä piiloon – miten monipuolisessa iloisen värikkäässä ympäristössä saamme asua.

Lähiösinfonian pohjalla olevassa tarinassa paimenen vapauttamat linnut kiittävät pelastajaansa istuttamalla hänen perheelleen taikalehdon. Lähiösinfonia videoteoksessa taikalehto kasvaa konkreettisesti lähiöpanoraaman päälle, samalla kun musiikki lähtee vesitipoista kasvamaan taianomaiseksi sinfoniaksi.

Pyytäessämme ihmisiä osallistumaan ja piirtämään lintuja ja kasveja, emme osanneet odottaa niitä kaikkia yhteensä alta 400 piirustusta Pansiosta ja Lausteelta. Mukaan lähtivät monet tahot, muun muassa päiväkodit, koulut, yhteisöt, vastaanottokeskus ja ihan yksittäiset ihmiset. Heidän ansiostaan teoksista tuli juurikin niin kauniin värikkäitä, iloisia ja valloittavia. Jokainen piirustus tuo oman lisänsä kokonaisuuteen ja kuljettaa kuvaa ja musiikkia eteenpäin kohti lopussa olevaa sadunomaista lehtoa.

Nyt lähiösinfonioiden esitykset lähestyvät ja toivomme, että olemme onnistuneet yhdessä lähiöiden kanssa luomaan taidetta, jota on yhdessä ilo katsella ja kuunnella.  Siellä me tapaamme kaikki tekijät toisemme, piirrostemme kautta itse teoksissa ja toivottavasti myös niitä yhdessä katselemassa!

Sinä päivänä, kun tapasin linnun lattiallamme palasin työskentelyn jälkeen keittiöön ja totesin linnun lentäneen ulos tuuletusikkunasta. Olin huojentunut, että se ei ollut törmännyt ikkunalasiin. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen näin sen taas sisällä ja ymmärsin, että keittiön lattiaamme käytettiin ylisuurena lintulautana. Asia varmistui, kun näimme miten suljetun tuuletusikkunan takana kävi räpyttelemässä lintuja.Kiitokseksi avonaisesta ikkunasta meille lauletaan ikkunan alla olevassa pihlajassa. Kevääseen mennessä lintujen laulu yhdistyy lasten leikkien ääniin läheisestä puistossa.

Kesä saapuu ja lähiö soi.

 

Lähiösinfonia on Oikeasti Jotakin -verkoston Taiteen edistämiskeskuksen Sata kohtaamista -hankkeen kautta tilattu yhteisötaiteellinen teos, joka toteutettiin Pansion ja Lausteen lisäksi Petäsmäessä Raisiossa.

Piirustukset teoksiin ovat tehneet lähiöiden asukkaat, niistä videoteoksen on koostanut Maria Lukala ja musiikin säveltänyt Joona Lukala.

Teosten esitykset alkoivat toukokuussa 2017

Kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Turun kaupungin kulttuuriblogissa 3.4.2017

Perheteatterissa

Maria Lukala

Soveltavan taiteen opiskelujen alkaessa tutustuin poikkitaiteelliseen ryhmäämme ja ajattelin, että on aika astua omien mukavuusrajojen ulkopuolelle myös harrastuspuolella. Aloitimme siis lasteni, silloin 6-vuotiaan Onnin ja 4-vuotiaan Aidan kanssa Perheteateatteri-harrastuksen.

Perheteatteri kokoontuu kerran viikossa Seikkailupuistossa Teresa Termosen ja Tiina Paanasen johdolla. Perheteatterissa on teatteria, draamaa ja kädentaitoja. Kahden tunnin kokoontumisetkaan eivät tuntuneet pitkiltä, koska jokaisella kerralla oli sekä liikkumista, että askartelua ja tietenkin lasten lemppari: mehutauko!

Tarinat ja harjoitteet myös rytmittivät perheteatterikertoja mukavasti. Mukana oli vierailevia tähtiä, kuten Pohjantuuli ja Naavaparta. Lasten löytämien salaperäisten viestien, esineiden ja tarinoiden kautta alkoi rakentua oma satumaailma; Taikametsä tai Tonttukylä. Perheteatterin lukukausi huipentuu aina yhdessä sadutustekniikalla luotuun näytelmään, itse tehdyissä lavasteissa ja puvuissa, ihan oikean yleisön edessä.

Mielestäni oli ihana idea, että kyseessä on koko perheen yhteinen harrastus. Päiväkotipäivän jälkeen oli kiva viettää yhdessä aikaa ja oppia uutta, pikemminkin kuin siirtyä harrastamaan erikseen.

Meistä kaikista kolmesta nuorimmainen, Aida, nautti esiintymisestä. Onnille ja minulle oli hieman haastavampaa olla esillä, esiintyä rennosti ja heittäytyä rooleihin. Vaikka kuvataiteilijana tunsin aina olevani enemmän kotonani askartelujen ääressä, niin huomasin vähitellen lämpeneväni myös draamaharjoitteille. Vaikka loppunäytelmässä vitsailinkin näyttelijänlahjojeni riittävän vain puun rooliin, niin kyseiset harjoitteet sekä avarsivat omia totuttuja opettamistapojani, että toivat uusia ideoita omaan työskentelyyni.

Uskomattoman hienoa oli viimeisessä esityksessä nähdä, miten Onnikin esiintyi vallan luontevasti ihmisten edessä.

Haastattelin myös Onnia ja Aidaa meidän yhteisestä harrastuksestamme:

Mitä perheteatterissa tehdään?

Aida: Askarrellaan, leikitään, syödään, juoksennellaan ja jutellaan… Ja sinne kuljetaan autolla.

Onni: Siellä on mukavaa, etsitään uusia juttuja ja matkustetaan ihmemaahan.

Minkälaisia näytelmiä Perheteatterissa on tehty?

Onni ja Aida: Jouluna tonttuesitys ja keväällä ”Taikametsän vaalit”.

Mikä kivointa perheteatterissa?

Onni ja Aida: Kaikki!

Mitä hassua perheteatterissa on tapahtunut?

Onni: Kun “Taikametsä”-näytelmää tehtäessä Naavaparta kirjoitti meille kirjeen, ja Naavaparta oli tahrinut oman kirjeensä. Se oli varmaan kaatanut siihen oman mukinsa!

Aida: Kun kaikki tahtoivat istua Nalle-tuoliin!

 

Kiitos Tiinalle ja Teresalle!

Maria Lukala

Onni ja Aida

Virkattua vuoropuhelua

Image

Marjukka Irni

Agata Oleksiak ilmestyi tietoisuuteeni pinkkeinä välähdyksinä facebookin uutisvirrassa. Olek, niin kuin hän itseään kutsuu, toi Suomeen virkkausprojektinsa ja päällysti talon pinkeillä virkatuilla paloilla. Tämä akryylilangasta Keravalle kohonnut Our Pink House ei kuitenkaan ole mikä tahansa taiteilijan luomus, vaan sillä on suurempi sanoma. Teoksensa kautta Olek haluaa ottaa kantaa kodittomien ihmisten puolesta, koska ihan jokaisella meistä pitäisi olla oma koti.

Tämä yhteiskunnallinen sanoma viittaa niihin miljooniin ihmisiin, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja pakenemaan sotien ja vainojen vuoksi. Samalla teos osuu hyvin myös suomalaiseen kiivaaseen keskusteluun turvapaikanhakijoista ja heidän oikeuksistaan saada olla perheensä kanssa samassa maassa. Tähän yhteisölliseen taideprojektiin osallistui Keravalla erilaisista taustoista tulleita ihmisiä, niin maahanmuuttajia kuin turvapaikanhakijoitakin, suomalaisten käsityöharrastajien lisäksi.

Pinkki toivon ja unelmien talo valmistui kahdessa viikossa ahkeran yhteisöllisen luomisen ja työnteon tuloksena. Olekin mukaan pinkki väri viittaa feminiinisyyteen ja tämä projekti kunnioittaa käsityötaitoa ja naisten liian usein näkymättömäksi jäävää työtä. Yhdessä tekeminen on voimaannuttavaa, käsillä tekemisen kautta jaetut tarinat auttavat kohtaamaan toinen sellaisena kuin hän on.

Olek on ennenkin verhoillut virkkauksillaan suuria kohteita kuten taloja, junia ja autoja eri puolilla maailmaa, mm. Intiassa hän virkkasi asunnottomien yömajan viihtyisämmän näköiseksi. Keravan Pinkki talo on herättänyt huomiota ja ollut monen ohikulkijan ihmetyksen kohteena. Käsityösivustot sosiaalisessa mediassa ryöpyttivät Olekin virkkausprojektia nimittämällä sitä erikoisuuden tavoitteluksi, terapiaksi ja syyttivät siitä, että siinä ollaan menty liian pitkälle. Perinteisemmät käsityön harrastajat olivat sitä mieltä, että taiteen nimissä ei pitäisi tuhlata tuollaista lankamäärää ja että niistä langoista olisi ollut parempi tehdä vähävaraisille lapsille sukkia ja lapasia. Olekin projektiin osallistuneet olivat kuitenkin sitä mieltä, että oli mahtavaa olla mukana ja osallistua virkkaustalkoisiin, ja ei voi kuin ihailla upeaa yhdessä tuotettua lopputulosta.

Tämä Olekin yhteisöllinen projekti linkittyy vahvasti Nicholas Bourriaudin ajatteluun realationaalisesta taiteesta. Relationaalisen taiteen ytimessä on ihmisten välinen vuorovaikutus, jonka kautta pyritään kertomaan jotain merkityksellistä yhteiskunnan tilasta ja vaikuttamaan siihen. Olekin taiteessa yhteistyö ja dialogi ovat keskeisessä roolissa, ja näen tällä Our Pink House-teoksella olevan myös poliittiset päämäärät sen ottaessa kantaa kodittomuuteen. Yhteisöllinen neulominen lähestyy siis tässä muodossa aktivismia.

Relationaalisen estetiikan mukaan taideteos on olemassa vain vuorovaikutuksen kautta. Tässä Olekin projektissa osallistujat tuottavat taideteoksen yhdessä taiteilijan kanssa taiteilijan rakentamissa puitteissa. Taiteilija on luonut tilan kohtaamisille, joka rohkaisee vuoropuheluun niin teoksen tekemiseen osallistuneiden välillä kuin myös yleisön ja teoksen välillä.

Niin kuin relationaalisessa taiteessa yleensäkin, Olekin taiteessa korostuu taiteilijan aktiivisuus yhteiskunnallisissa asioissa. Hän ottaa taiteensa avulla selvästi kantaa yhteiskunnan arvoihin ja hänen taiteensa on siten osa yhteiskunnan sosiaalista rakennelmaa. Relationaalinen taide mahdollistaa vuoropuhelun, jonka vaikutukset voivat yltää pitkälle ja uudenlaisiin ajattelumalleihin vielä kohtaamisen jälkeenkin.

Linkki Helsingin Sanomien artikkeliin teoksesta 28.8.2016:

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1472180657504?jako=f9dfccf17eb098f2ff06b34bba635d59&ref=og-url

Bourriaud, Nicholas. (1998) Relational Aesthetics. Teoksessa Bishop, Claire (toim.). Participation. Documents of Contemporary Art (s.160-171). Whitechapel Gallery, London & The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, 2006.

apinkki

Kuva: Liisa Haavisto

Puhetta rahasta

Kiltin muulin tarina – Soveltavan taiteen rahoitus kaukana sille asetetuista tavotteista ja odotuksista

Petra Kallio

Tutkin soveltavan taiteen ja hyvinvointiin liittyvien taidehankkeiden rahoitusta nettilähteistä. Totesin jo alkuun, että rahoituksesta on varsin vähän tietoa suhteessa toteutettuihin hankkeisiin, hankekokeiluihin ja tutkimukseen. Suurin osa ns. pilottihankkeista näyttäisi olevan tehty apurahoituksella, jota ovat jakaneet esimerkiksi eri säätiöt, Suomen kulttuurirahasto tai taiteen keskustoimikunta. Niinpä päädyn tutkimaan asiaa omakohtaisin pohdinnoin, niistä kokemuksista ja tuntemuksista, joita minulle on taiteen soveltavalta kentältä kuluneen syksyn aikana muodostunut. Huomasin äkääntyväni aiheesta ihan tosissaan, ja toivon etten loukkaa kritiikilläni nyt ketään. Voi olla, että puolen vuoden päästä olen asioista aivan eri mieltä, ja minulle on paljastunut toivottavasti toisenlainen totuus. Mutta niin kauan kun pelkoni ovat suraavalla tavalla “muulimaisia”, ajattelen näin.

***

Miten soveltavan taiteen rahoitus toteutetaan jatkossa? Miten pilottivaihetta vastaava toiminta saadaan rahoitettua niin, että se muuttuisi pysyvämmäksi osaksi terveydenhuollon ja sosiaalipuolen rakenteita?

Osallistuin YAMK opintojeni ohessa ESR-rahotteiseen Hyvinvoinnin välitystoimisto töydennyskoulutukseen, jota järjestää Humak yhdessä Turun Ammattikorkeakoulun kanssa. Hankkeessa oli päämääränä tuotteistaa moniammatillisissa ryhmissä hyvinvointiin liittyviä kulttuurihankkeita sosiaali- ja terveyssektoreille. Koulutus oli moniulotteista ja antoisaa, ja monella alueella sen antama tietous oli vahvaa ja laadukasta. Kuitenkin mielestäni myös siellä olivat odotukset, päämäärät ja tavoitteet suhteessa taloudellisiin resursseihin ja rahoituskanavien puutteeseen juuri se kompastuskivi, jota jo ennalta pelkäsin.

Monesti niissä taidehankkeissa, joissa olen ollut aikaisemmin mukana, on tosiasiassa taiteilija ollut se, joka loppupeleissä kaivaa kuvetta ja tekee lukemattoman määrän työtunteja vain omasta intohimostaan tehdä taidetta ja uskosta omaan asiaansa. Tämä pätee valitettavasti usein niin muotoilualaan, taidekasvatukseen, julkiseen taiteeseen, yhteisötaidehankkeisiin, kuin ilmeisesti nyt soveltavan taiteen hyvinvointihankkeisiinkin.

Taiteilijoilla on valtava määrä luovaa potentiaalia, ennakkoluulottomia ideoita ja rohkeutta. Takana monella on pitkä ja laaja koulutus, usein moneltakin ammattialalta, elämänkokemuksesta puhumattakaan. Hyvä taiteilijuus vaatii näitä.

Tämä pääoma ei ole kuitenkaan tullut kenellekkään korkeatasoiselle taiteen tekijälle ilmaiseksi, ei henkisesti eikä taloudellisesti. Silti tätä ei olla valmiita näkemään ja myöntämään, eikä tästä olla valmiita maksamaan. Lähes päinvastoin odotetaan, että taiteilija itse maksaisi mahdollisuudesta tehdä työtään.

hortensiaKun nyt yhteiskunnan korkeimmalta taholta jo hallitusohjelmassakin halutaan valjastaa luovuuden muuli, innovaatio ja taiteilijoiden knowhow yhteiskunnan uutta hyvää tuovaksi voimaksi, nousee väistämättä mieleeni kysymys, miksei siitä haluta myös maksaa?

Hankkeita kehitellään, metodeja hyvinvoinnin sovelluksiksi tuotteistetaan ja kokeiluja kentällä tehdään. Sotepuolta totutellaan ottamaan vastaan “luovaa energiaa” ja uusia lähestymistapoja esim. vanhenevan väestön hyvinvoinnin kysymyksiin. Usein silti jo hankkeiden ensi metreillä törmätään tosiasiaan, ettei kukaan ole valmis rahallisesti niihin satsaamaan. “Ehkä sitten voimme järjestää rahoitusta, kun ensin näemme, mihin sitoudumme”, tuntuu olevan ajatus “ostavien tahojen” mielissä.

En ole ekonomi tai valtionoppinut. En ymmärrä välttämättä suurista taloudellisista linjoista, tai yhteiskunnan rakenteiden ongelmista, mutta sen muulinjärjelläni jotenkin olen päätellyt, että nyt ei kaikki ihan skulaa.

Samaan aikaan, kun taiteilijat ja kulttuurin sisällön ammattilaiset keskittyvät oman osaamisensa hiontaan muotoon, joka voisi palvella uudella tavalla uusia ihmisryhmiä ja tuoda sisältöä ja taiteen jo kovin paljon tutkittua hyvinvointivaikutusta esimerkiksi laitoksissa asuvien asiakkaiden arkeen, voisi kuvitella päättäjien yhtä tarmokkaasti yrittävän kanavoida rahoitusta hankkeisiin.

On todennäköistä, että nyt kaikkein valmiimmat hankkeet ja toimivimmat konseptit taitavimpine tekijöineen päätyvät hyvinkin osaksi vakiintuvaa tarjontaa. Lahjakkailla monitaitureilla on tapana löytää ja kehitellä aina omat polkunsa ja saada jopa taloudellisesti asiansa toimimaan.

Kysyntää hyvinvointihankkeille kaikilta kulttuurin saroilta olisi todennäköisesti kuitenkin paljon enemmän kuin mitä tarjontaa tällä hetkellä on, etenkin kun loppukäyttäjien määrän koko ajan ikääntyvässä yhteiskunnassamme kasvaa. Kuitenkaan kaikki taiteen sisällön tuottajat eivät voi olla sitä yrittäjähenkisintä tai apurahananojina taitavinta, taidepiireissä tunnetuinta ja rahoituskuvioiden suhteen motivoituneinta porukkaa. Silti näiden tekijöiden pastapaketti maksaa kaupassa sen saman, mitä muidenkin. Herää lähinnä kysymys kuinka moni loistava elämys ja taidenautinto jää tästä syystä ainakin toistaiseksi loppukäyttäjien ja toimintaa toivovien kuluttajien tavoittamattomiin?

Tässä yhteydessä nousee mieleeni myös yhteys performanssitaiteilija Marina Ambramovicin voimakkaisiin sanoihin taiteen merkityksestä sen tekijälle. https://www.youtube.com/watch?v=8Ck2q3YgRlY#t=24

Jos taiteen tekeminen on taiteilijalle elinehto, samoin kuin hengitys, miksei se olisi sitä samaa ja yhtä tärkeää myös sille taiteen tekijälle jolla ei ole koulutusta, esimerkiksi sille vanhukselle, joka hoivakodissa pääsisi hyvinvointihankkeiden kautta omaa luovuuttaan avaamaan?

Vaikuttavatko nyt tämän asiakkaan taiteen tekemisen mahdollisuuksiin hyvinvointihankkeiden rahoitukselliset puutteet? Ehtiikö useat vuodet kulua, hyvät hankealoitukset näivettyä, ennenkuin rakenteita on niin paljon saatu muutettua, että hyvinvointikulttuuri koskettaa tarvittaessa kaikkia sitä toivovia?

Lisäksi on mielestäni hyvä muistaa, että moni taiteen tekemisen muoto vaatii hyvin voimakkaan ja syvän keskittymisen itse sisällön yksityiskohtiin, jotta lopputulos olisi oikeasti ja aidosti antoisaa ja laadukasta.

“Täyttääkseen tehtävänsä taide tarvitsee riittävästi vapautta. Optimaalinen rahoitusjärjestelmä tarjoaa sekä mahdollisuuden yrittää ja erehtyä että vahvan tuen niille kulttuurin muodoille, jotka osoittautuvat toimivimmiksi ja kestävimmiksi. Muutoksen ja vakauden tasapaino on rahoituksen vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä. Pysyvä päämäärä on kuitenkin sellaisen taiteen edellytysten turvaaminen, joka koskettaa ihmisiä ja vaikuttaa yhteiskunnassa.” (Opetus- ja kulttuuriministeriö)

Pohdinkin että jos taiteen ammattitekijöiden tulisi itse ensin tuottaa loistavaa tarjontaa omalla kustannuksellaan, tarjota sitä myyntimielessä aikansa hyväntekeväisyytenä kentällä, ja sitten odotella, että toiminnan vaikutusten kaiku, saisi joskus muutaman jyväsen tippumaan omaankin kaurapussiin, ollaan mielestäni hakusessa. Jämäkkä rahoitusjärjestelmä toimivuudessaan olisi siis ensiarvoisen tärkeä ja oleellinen hyvinvointitaiteen laajalle toteutumiselle yhteiskuntamme, mahdollisimman pian.

Jos yhteiskunnassa odotetaan ja huudellaan taiteen soveltamisesta…”suitsimisesta” hyvinvoinnin tarpeisiin, on samalla rakenteiden myös kannettava oma vastuunsa tilauksensa kustannuksista ja rahoituspolitiikasta. Ei kukaan varmaan oleta putkimiehenkään tulevan kokeilumielessä korjaamaan katkenneita vesijohtoja pelkästään oman ammatti-intonsa vuoksi ja kirjoittavansa laskua vasta sitten, kun putket ovat kestäneet seuraavat 10 vuotta. Tai jos hammaslääkärin, jonka koulutus on usein jopa lyhyempi, kuin monen ammattitaitoisen taiteilijan, odotettaisiin tekevän näytepaikkauksia potilaidensa suihin aikansa, jotta hyvä maine kiirisi pankkiin saakka, hymähtäisivät kaikki. Sitäpaitsi, jos hammaslääkäri näin tekisikin, uskoisin ajan kanssa asiakkaiden tottuvan ennemmin ilmaiseen palveluun ja odottavan sitä jatkossakin, ennemmin kuin olevan valmiita maksamaan siitä suuriakin summia viivästyneen laskutuksen myötä.

Myös ne ostajatahot sotealalla, laitokset ja niiden johto, tottuu ilmaiseen tai vähintäänkin alihinnoiteltuun palveluun. Jatkuva alemyynti myös “kouluttaa” ostajaa vääränlaiseen mielikuvaan tarjonnasta “viihteenä” “päivätoiminnan lisänä” tai “ilmaisena ilopillerinä”, joka helpottaa laitoksen kireää aikaresurssipulaa ja tuo mahdollisesti oikeutetustikin “hengähdystä” ja “voimautusta” myös rasittuneen henkilöstön työhön. Mutta kenen kustannuksella?

***

Jos taiteen hyvinvoinnin jalkautumista ja vakiintumista kentälle korkealta taholta toivotaan ja odotetaan, olisi siihen oltava valmiita myös panostamaan. Rahoituksen muodostuksen ei pitäisi jäädä taiteilijoiden oman hankinnan varaan, apurahojen, sponsorirahoitusten tai erilaisten tukijoiden muodossa. Jotta ostajat, laitokset ja instituutiot, jotka tarjoavat hoitopalveluja asiakkailleen, osaisivat arvostaa toiminnan tuomia vaikutuksia, tulisi heidät heti alussa ohjata ylhäältä päin ostamaan taiteen hyvinvointipalveluja siinä missä he ostavat laitoksiinsa muitakin hyvinvointipalveluja kuten fysioterapiaa, liikunnallista kuntoutusta, erilaisia harrastemuotoja jne. Rahoituksen taidelähtöiseen toimintaan tulisi samoin löytyä kokonaisbudjetoinnissa, kuten muidenkin hoidollisten ja kuntouttavien toimintojen kohdalla tapahtuu. Vain tätä kautta voi mielestäni taiteen soveltaville hankkeille olla näköpiirissä pidempää elinkaarta laitoksissa ja instituutioissa, kuin muutama satunnainen toteutumiskerta hanketta kohden.

Nyt on mielestäni olemassa selkeästi vaara siitä, että kiltin muulin selkään ladataan liikaa. Jakamalla taakkaa ja kohdistamalla odotuksien edellytyksiä sinne, minne ne taloudellisesti kuluvat, annetaan taiteelle sen ekonominen vapaus ja riippumattomuus, porkkana, joka saa muulin kävelemään kovankin, mutta kohtuulisen taakkansa kanssa kukkulalta toiselle ja vielä kolmannellekkin. Lataamalla liikaa yhden, ja sen lopullisen kantajan hartijoille, ei taakkaa kukaan koskaan kanna. Ei edes sen kukkulan juurelle.

 

First things first – Tärkeysjärjestyksen kärjessä yksilölliset taidekokemukset

Niina Huovinen & Viliina Koivisto

Mikä merkitys yksittäsillä taidekokemuksilla on yleisen hyvinvoinnin kanssa? Keskitymmekö jahtaamaan hyvinvointia taideratsulla huomioimatta sitä, miten hankalaa taidekokemusten saavuttaminen itsessään voi olla?

Osana Turun Taideakatemian soveltavan taiteen YAMK-opintoja olemme käynnistäneet Make Sense -projektin, jossa tutkimme kuvataiteen kokemista rajoittavia tekijöitä. Lähtökohtanamme oli kiinnostus taidekokemuksen syntymiseen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Vaikka tutkimme taiteen saavutettavuutta ja kokemista, halusimme rajata projektin lähtökohdista pois taideterapeuttisen näkökulman. Projektissamme emme keskityneet tutkimaan taiteen hyvinvointivaikutuksia, vaan olimme kiinnostuneita taiteen kokijan ja teoksen välissä olevista, teoksen kokemista hankaloittavista tekijöistä.

Lähestyimme aihetta näkövammaisuuden kautta. Halusimme tutkia, kuinka visuaalisen taiteen kokeminen on mahdollista ilman näköaistia. Tutkimme näkövammaisten kuvataidekokemuksia tutustumalla heidän taidetoimintaansa, heille kehitettyihin taidepalveluihin ja keskustelemalla heidän kanssaan taiteesta yleisesti. Projektin aikana havaitsimme, kuinka näkövammaisten tapaa kokea taidetta voi soveltaa myös näkevien käyttöön.

Jotta näkövammaiset pystyvät saavuttamaan visuaalisia taidekokemuksia, teokset on ensin sanallistettava heille. Näkövammaisille on suunniteltu kuvailutulkkauspalveluita, joissa heille kuvaillaan teosten yksityiskohdat niin, että he voivat tätä kautta saavuttaa oman itsenäisen taidekokemuksen. Kuvailutulkkaus mahdollistaa teoksen tarkastelun hitaasti ja keskittyneesti. Tutkimalla kuvailutulkkauksen kautta muodostettuja visuaalisia kokemuksia olemme ymmärtäneet, kuinka sanallistaminen syventää taidekokemustamme.

Tämän havainnon pohjalta kiinnostuimme pohtimaan myös näkevien ihmisten haasteita saavuttaa taidekokemuksia. Otimme yhteyttä Laura Hetemäkeen, joka oli toiminut Karstulan, Kannonkosken, Kivijärven ja Kyyjärven kunnan aluetaiteilijana helmikuussa 2015 käynnistetyssä aluataiteilija -hankkeessa. Hanke kesti vuoden ja sen tarkoituksena oli mahdollistaa kuvataiteen harrastaminen näissä kunnissa ja tuoda taidetta lähemmäs kuntalaisia. Hanketta tuki Opetus- ja kulttuuriministeriö.

Keskustelimme Laura Hetemäen kanssa pienten paikkakuntien kulttuuripalveluiden vähenemisestä. Näiden palveluiden katoaminen asettaa jo itsessään selkeitä rajoitteita taiteen kokemiselle. Hetemäki kokee, että kuntalaiset haluaisivat lisää taidepalveluita, mutta yhdeksi haasteeksi on muodostunut taidetapahtumien markkinointi ja kohdeyleisön tavoittaminen. Laura Hetemäki toivoisi kuntiin lisää kohtaamispaikkoja, joihin asukkaiden olisi helppo tulla ja kohdata muita kuntalaisia. Nämä paikat mahdollistaisivat samalla myös erilaisten kulttuuripalveluiden markkinoinnin ja madaltaisivat kynnystä osallistua taidetapahtumiin, joita voisi tuoda osaksi kohtaamispaikkojen muuta toimintaa. Laura Hetemäki painottaa kuitenkin, että tärkeintä olisi ensin järjestää kuntalaisille mahdollisuus tavata toisiaan.

Helsingin Sanomat kirjoitti 8.5.2016 artikkelin taiteen hyvinvointivaikutuksista. Artikkelissa viitattiin Iso-Britanniassa tehtyyn Cultural Value Project -tutkimukseen, jossa yritettiin selvittää, minkälaisia vaikutuksia taiteella ja kulttuurilla on yksilöihin, yhteiskuntaan ja talouteen. Hankkeessa pohdittiin, miten kulttuurin arvoa voisi mitata. Tutkimuksen mukaan hyvinvointivaikutuksista on tehty jonkin verran heikkotasoisia tutkimuksia, jonka vuoksi kaikki aiemmat tulokset eivät ehkä olekaan päteviä.

“Ison kulttuurikeskuksen pystyttäminen köyhälle alueelle ei välttämättä johda vain alueen elävöitymiseen ja asukkaiden virkistämiseen vaan myös alueen keskiluokkaistumiseen, joka hajottaa alueen alkuperäisen yhteisön ja siksi lopulta heikentää asukkaiden asemaa.”

Kaikella, luonnollisesti myös positiivisella muutoksella on riskinsä aiheuttaa negatiivista kehitystä. Cultural Value Project -tutkimusta johtaneiden Geoffrey Crossickin ja Patrycja Kaszynskan mukaan taiteen laajojen hyvinvointivaikutusten sijaan tulisi puhua yksilön taidekokemuksesta ja siitä, mitä merkityksiä sillä voi olla ihmiselle. Taide voi vaikuttaa ihmisiin ja ihmisten näkemyksiin ja sitä kautta sillä on vaikutusta laajasti yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Myös meidän mielestämme taiteen tuoman terveyshyödyn jahtaamisen sijaan olisi tärkeämpää keskittyä yksilöllisen taidekokemuksen mahdollistamiseen. Tutkimalla näkövammaisten tapoja saavuttaa visuaalisia kokemuksia, onnistuimme lähestymään kuvataiteen kokemiseen liittyviä vaikeuksia aivan peruskysymysten kautta. Pohdimme sitä, kuinka taidetta katsotaan ja millaiset tekijät vaikuttavat taidekokemuksen syntymiseen. Projektimme kautta saamaamme tietoa sovellamme tulevaisuudessa myös näkeviä ihmisiä koskevien rajoitteiden havainnoinnissa.

Helsingin Sanomien artikkeli: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1462671296604