Etappeja

Kesäkuun ensimmäistä viikkoa pilkuttaa muutama ilahduttava etappi – tunteikkaita,  pysähdyttäviä hetkiä matkan varrelta. Ensimmäinen etappi oli Mönsteråsissa viikko sitten. Matkustin Mönsteråsin bluesfestivaaleille mukanani Svenin siellä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin festivaalin hänelle jakaman stipendin yhteydessä saama palkintotaulu. Tämän vuoden festivaalin avasi Mönsterås Blues Band, jonka solisti Calle Engström oli Svenin läheinen ystävä. Kun kyselin aikaisemmin keväällä Callelta tuosta Svenin saamasta stipendistä ja taulusta, kertoi Calle hänen bändinsä myös saaneen kyseisen palkinnon muutama vuosi Svenin jälkeen. Bändi oli lainannut oman taulunsa jollekin, joka ei sitä koskaan palauttanut. Kun Svenin jälkeensä jättämät tavarat yhä etsivät paikkaansa, reagoin Callen kertomaan spontaanisti – sanoin, että toisin Svenin saaman taulun mielelläni hänen säilytettäväkseen, jos hän niin haluaisi. Calle ilahtui tuosta tavattomasti. Hän kuuluu niihin, joihin Svenin äkillinen poismeno on jättänyt syvimmän jäljen. Otin siis yhteyttä festivaalin järjestäjiin ja kysyin, sopisiko heille että pitäisimme pienen ”Sven-tuokion” festivaalin avajaisten yhteydessä, kun Mönsterås Blues Band esiintyisi festivaalin ensimmäisenä bändinä. Ehdotukseni sopi järjestäjille. Niinpä sain olla mukana avaamassa ohjelmaa: Svenin taulu palautui Mönsteråsiin ja lavalla muisteltiin Sveniä lämpimällä tavalla heti festivaalin avajaisissa. Yleisö otti vastaan sydämellisesti, tuntui hyvältä.

Mr Bo & The Voodooers esiintyi myös festivaalilla – sekä omalla setillä että loistavan Lollo Gardtmanin kanssa. Käytin tilaisuuden hyväksi ja puhelinkamerakuvasin keikalta muutaman pätkän, tässä niistä yksi: https://www.youtube.com/watch?v=ajeydsOSZY4.

Mönsteråsin jälkeen matkustimme Bon kanssa ensin Länsi-Ruotsiin pariksi päiväksi, ja sieltä jatkoimme tänne Kopparbergiin ja Ställdaleniin Åmålin ja Karlstadin kautta. Karlstadissa sijaitsevassa Lars Lerin-museossa vierailu on ollut suunnitelmissamme jo pitkän aikaa. Lars Lerin on ruotsalainen akvarellisti, tavattoman tuottelias, ja henkilönä kertakaikkisen sympaattinen ja rakastettava. Hänen töitään olen nähnyt aikaisemmin Tjörnin saarella sijaitsevassa Pohjoismaiden Akvarellimuseossa (yksi lempimuseoita) sekä Tukholmassa suuressa Lerin-näyttelyssä Liljevalchsin taidehallissa. Lerinin tekniikka ja näkemys ovat vailla vertaa, hänen töidensä maailma niin hieno ja hienovarainen, että sen kuvaamiseen eivät sanani riitä. Onneksi en ole taidekriitikko! Suosittelen sydämeni pohjasta noita näkemään, kun vain mahdollista. Karlstadin Lerin-museo sijaitsee Sandgrund-nimisessä aikaisemmin tanssihallina toimineessa rakennuksessa, ja on hauskan suurpiirteisesti kokoonpantu, tuokin aivan täydellisesti Lerinin hengessä. Lerin on paitsi rakastettu kuvataiteilija, myös moninkertainen kirjailija – hänen teoksensä ovat runsaasti omilla töillä kuvitettuja. Museokaupasta valitsin kirjan, joka eniten ihastutti: Lerin on koonnut och fågeln flög fritt för att uppsöka sin bur-kirjaansa niin omia kuin sata vuotta aikaisemmin vaikuttaneen Carl Larssonin akvarelleja ja kirjeitä. Kaunis opus. En kyllä pysty lopettamaan kirjojen ostamista, vaikka kuinka päättäisin.

Karlstadin jälkeen seuraava etappi oli Kopparberg ja Ställdalen. Täällä Ställdalenissa sijaitsee pieni, suloinen talo, jonka Sven hankki sinä vuonna kun tutustuimme. Tämä oli hänelle tärkeä paikka. Talo on ollut tyhjilllään Svenin poismenon jälkeen, olen ehtinyt käydä täällä vain jonkun pikaisen kerran. Matkustin Tukholmasta Kopparbergiin Svenin uurnan kanssa tammikuussa 2017, enkä varmasti vienyt uurnaa heti seurakunnan tiloihin säilytettäväksi, vaikka ”olisi pitänyt”. Toin uurnan tänne talolle ja se oli täällä kanssani ne kaksi yötä, mitkä täällä silloin viivyin, Svenin isänäidin vanhan kaapin päällä. Minä teen parhaani tehdäkseni asiat oikein, olkoonkin se joskus sääntöjen vastaisesti.

Nyt olen löytänyt pikku talolle vuokralaiset – tai he löysivät talon ja minut. Tänne muuttavat asumaan nuori äiti tyttärineen, heille tästä asiasta sopiminen oli pelastus. Ja minusta tuntuu, että talo on ollut tämän ajan tyhjillään vain, koska se odotti näitä kolmea.

Kopparbergissä laitoimme Svenin haudan kesäkuntoon. Rakastan hortensioita, niitä istutin haudalle. Svenin hauta on puun alla, taustalla kaunis ja erikoinen Ljusnarsbergin kirkko. Tiedän, että kesä tuo Svenin haudalle monia kävijöitä. Nyt sopii tulla.

Iltapäivällä kurkistin sähköpostiin. En osannut odottaa, että näin ilahtuisin parhaasta arvosanasta. Kun kirjoitin työtäni Svenistä, kirjoitin niin kuin oli pakko – työ syntyi siitä, mikä on myllertänyt mieltäni ja koko olemassaoloani. Tiesin kyllä kirjoittaessani, että opinnäytetyöt eivät yleensä nyt varsinaisesti ihan tämän kaltaisia ole. Kun tapasimme Piritan kanssa esitarkastusversion jätettyäni, oli suurin helpotus se, että työ ylipäätään ottaen kelpaa opinnäytetyöksi. En ollut hakemassa parasta todistusta, mutta toivoin saavani ilmaista itseni ja tekemiseni juuri sillä avoimuudella ja rehellisyydellä, kuin mitä olin työhöni saanut purettua – tämä opinnäytetyö on sydänverellä kirjoitettu. Piritalta saamani palaute tuossa keskustelussa oli positiivinen ja rohkaiseva. Tämän päiväisen viestin jälkeen tuntuu, että NYT on etappi saavutettu. Nämä opinnot on saatu päätökseen – on ollut tosi mukava opiskella ja omaksua uutta, kurssikaverit ja opettajat mahtavia, joka tapaaminen jätti hyviä jälkiä. Opinnäytetyöni on minulle myös suunnitelma jatkosta, kartta ja kompassi. Tästä on hyvä ja ilo jatkaa.

Kiitollinen, Ställdalenissa 7.6.2019

Valoisampi tulevaisuus on naisten käsissä

Keskustelin ruotsalaisen ystäväni kanssa ennen Suomen tämän kevään eduskuntavaaleja maailman tilasta, ja siitä miten kaipaisin muutosta niin moneen asiaan. Miesten johtama maailma on kehittynyt monessa asiassa uskomattoman kurjaan suuntaan viimeisten vuosikymmenien aikana. Eriarvoisuus ja suvaitsemattomuus ovat kasvaneet nopealla tempolla Suomessakin muutaman vuoden aikana. Ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon liittyviä asioita pitäisi alkaa käsitellä ja ratkaista nyt heti sen sijaan, että niiden olemassaoloa vähätellään tai kokonaan kielletään. Ystäväni – mies – totesi, että kaikki toivo on naisissa. Olen itse viime kuukausien aikana seurannut muutaman eri aloilla vaikuttavan naisen toimintaa, ja olen ystäväni kanssa samaa mieltä. Valoisampi tulevaisuus on naisten käsissä. Kerron tässä muutaman esimerkin heistä, joita ihailen – nämä naiset luovat toivoa, ovat edelläkävijöitä ja todellisia johtajia.

Vietän jonkun verran aikaa Ruotsissa, siksi pääsen kurkistamaan lähemmin myös sikäläisiin ilmiöihin ja yhteiskunnassa tapahtuvaan. Tukholman metrossa vartijana toimiva Jeanette Höglund alkoi työssään kiinnittää huomiota kodittomiin ruotsalaisiin vanhuksiin, jotka nuokkuivat metroasemilla tai öisissä metrojunissa. Hän alkoi jututtaa näitä ihmisiä – ilman kotia ja turvaa eläviä ruotsalaisia eläkeläisiä, jotka kantavat nyssyköissä omaisuuttaan mukanaan ja nukkuvat rappukäytävissä ja puistojen penkeillä. Hän järkyttyi siitä, miten monia tällaisia yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle jääneitä, koko elämänsä työtä tehneitä tavallisia ruotsalaisia hän kohtasi, kun hän alkoi kartoittaa tilannetta. Jeanette alkoi kampanjoida asiasta, ja perusti yhdistyksen Vid Din Sida (Sinun Vierelläsi). Hän sai mukaansa vapaaehtoisia, ja asiaa itsepintaisesti esille nostamalla myös taloudellisia tukijoita. Yhdistyksen varsinaisena toimintamuotona oli pitkään ensisijaisesti lämpimän ruoan tarjoilu näille kodittomille ulkotiloissa Tukholman keskustassa. Sponsorien avulla yhdistys hankki ruokatarpeiden lisäksi Tukholman kaupunkiliikenteen kuukausilippuja, joita jaettiin (ja edelleen jaetaan) ruokatarjoilun yhteydessä. Kuukausilippujen turvin pääsee moni vanhus lepuuttamaan jalkojaan ja istumaan suojassa bussissa tai metrovaunussa, lepäämään öisen bussimatkan ajan – kylmänä vuodenaikana bussin tai metrojunan lämpö voi olla asia, joka pelastaa hengen. Tämä todellisuus kuulostaa uskomattomalta, mutta on valitettavan totta. Yhteiskunnan raju kahtiajakautuminen hyvinvoiviin ja elämän perusasioiden toteutumisen edestä kamppaileviin on tosiasia. Osaa väestöstä koskettava ankara eläkeläisköyhyys on Ruotsissa yksi niistä ongelmista, joiden ratkaisemiseksi eivät poliitikot tunnu kykenevän tai haluavan vaikuttaa.

Jeanette perusti yhdistyksen syyskuussa 2016. Yhdistyksen toiminnan tarkoitukseksi on mainittu yksinkertaisesti se, että kaikille iäkkäille kodittomille niin Tukholmassa kuin muualla Ruotsissa olisi taattu ne perusasiat, joiden pitäisi kuulua jokaiselle: oikeus puhtaisiin vaatteisiin, riittävään ruokaan ja kattoon pään päällä. Jeanette on väsymättömällä toiminnallaan saanut ison tukijajoukon asialleen, ja myös poliitikot pikkuhiljaa avaamaan silmänsä monien vanhusten kohtuuttomalle tilanteelle. Tänä keväänä on yhdistys pitkään asiaa ajettuaan saanut oman tilan, jota nyt remontoidaan päiväkeskus-tyyppistä toimintaa varten. Jeanette on myös Vid Din Sida-yhdistyksen näkyvyyden kautta onnistunut järjestämään oman kodin useammalle kodittomalle vanhukselle, joko kunnallisten palvelujen kautta tai yksityisten ihmisten tarjoamana. Jeanette on sinnikkyydellään ja välittämisellään todellinen toivon tuoja näille iäkkäille, kotia ja turvaa vaille jääneille ihmisille. Yhdistyksen Facebook-sivulla Vid Din Sida – Stockholm on yli 95 000 seuraajaa, sivu löytyy osoitteesta https://www.facebook.com/viddinsidastockholm/. Sivuun tutustumalla saa hyvän kuvan yhdistyksen toiminnasta.

Toinen ruotsalainen supersankari ja inspiraation lähde on nuori Greta Thunberg. Greta on vain 16-vuotias ilmastoaktivisti, joka aloitti vajaa vuosi sitten syyskuussa koululakon ilmaston suojelemisen puolesta. Greta seisoo joka perjantai Ruotsin parlamentin edustalla syyskuussa tekemänsä plakaatin kanssa: ” Skolstrejk för klimatet”. Tämän pienikokoisen tytön – kävin tervehtimässä ja kiittämässä Gretaa eräänä perjantaiaamuna Tukholmassa ollessani – aloittama liike on kasvanut maailmanlaajuiseksi. Gretan innoittamana ja hänen esimerkkiään seuraten on järjestetty suuria rauhanomaisia mielenosoituksia päättäjien herättämiseksi ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi jo 131:ssä maassa. Gretan suorasanainen viesti on otettu vastaan korkeimmilla tahoilla ympäri maailman, hän esiintyy vakuuttavasti ja pelotta maailman suurimmille johtajille. i-D-lehti kirjoitti Gretasta toukokuussa: ” One girl’s utter determination to try and stop the greatest threat humanity has ever faced has set off a global youth climate strike movement. 16-year-old Greta Thunberg is the voice of a generation.” Greta on niin ikään toukokuisen Time-lehden kannessa, kansiteksti mainitsee hänet uuden sukupolven johtajaksi. Gretaa on ehdotettu tämän vuoden Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Gretan puheisiin voi tutustua ja hänen tarinaansa seurata hänen Facebooksivullaan https://www.facebook.com/gretathunbergsweden/. Sivulla on yli yhdeksänsataa tuhatta tykkääjää.

Yhdysvaltojen politiikkaa ja maan tilannetta seuratessa nousee eurooppalaisella helposti tukka pystyyn. Tuntuu edelleen epätodelliselta, että tuota maata johtaa niin katala ja monella tavoin hirviömäinen henkilö, kuin mitä sen nykyinen presidentti on. Viimeksi käydyissä Kongressin edustajainhuoneen vaaleissa saikin kannatusta moni Trumpin ja hänen kannattajiensa päättömyyttä terävästi ja hyvin perustellusti esille tuova poliitikko. Yksi näistä on New Yorkia edustava Alexandria Ocasio-Cortez.

Lyhyt selvitys Wikipediasta kertoo seuraavaa: ”Yhdysvaltain kongressi (engl. United States Congress) on Yhdysvaltain lainsäädäntöelin. Se muodostuu edustajainhuoneesta ja senaatista. Edustajainhuoneessa on kaikkiaan 435 äänivaltaista edustajaa ja senaatissa 100 senaattoria. Edustajainhuoneeseen valitaan joka toinen vuosi edustajat jokaisesta osavaltiosta. Edustajien lukumäärä on suhteutettu osavaltion asukaslukuun, kuitenkin siten, että jokaiselle osavaltiolle on taattu vähintään yksi edustajanpaikka. Senaattiin jokaisesta osavaltiosta pääsee kaksi edustajaa kuusivuotiskaudelle riippumatta osavaltion väkiluvusta. Sekä senaatin että edustajainhuoneen edustajat valitaan osavaltioissa suoralla kansanvaalilla.”

Olen satunnaisesti, mutta mielenkiinnolla seurannut maahanmuuttajataustaisesta työläisperheestä politiikkaan nousseen Ocasio-Cortezin esiintymistä kongressin edustajainhuoneessa. En ole täysin selvillä kongressin edustajainhuoneen toimintatavoista, mutta useampi näkemäni videointi muistuttaa oikeudenkäynninomaista tilannetta, jossa joku edustajista nostaa esille kokemiaan epäkohtia ja häntä haastaa vastakkaista kantaa edustava henkilö. Itse instituutio vaikuttaa konservatiivisuuden perikuvalta, ja nuorelta naisedustajalta vaatii todella kovaa kanttia toimia vakuuttavasti tuossa vanhoillisen miesvaltaisessa ilmapiirissä. Ocasio-Cortez on onnistunut lyömään sanattomiksi häntä ilkkuvia vanhempia miesedustajia ja paljastamaan väärinkäytöksiä ja epäilyttäviä kytkentöjä. Hän tekee selvästi valtavasti taustatyötä, jonka ansiosta hän pystyy perustelemaan esityksensä vastaansanomattomasti. Lisäksi hänen esiintymisensä on todella selkeäsanaista, hän ei piiloudu tyypillisen epämääräisen poliittisen jargonin taakse. Suomessa vastaavaa suorasanaisuutta edustaa ihailemani poliittinen vaikuttaja Li Andersson. Ocasio-Cortez käyttää myös Facebookia yhtenä tiedotuskanavanaan. Hänen sivunsa löytyvät osoitteista https://www.facebook.com/OcasioCortez/ ja https://www.facebook.com/repAOC/.

Toiselta puolelta maapalloa löytyy yhdenvertaisuutta ja suvaitsevaisuutta näkyvästi ja rohkeasti puolustava naisjohtaja, Uuden-Seelannin pääministeri Jacinda Ardern. Hän nousi maailman tietoisuuteen tämän vuoden maaliskuussa osoittaessaan poikkeuksellista johtajuutta Uuden-Seelannin Christchurchissa tapahtuneiden  terrori-iskujen jälkeen. Kahteen moskeijaan kohdistuneissa terroriteoissa sai surmansa yli viisikymmentä muslimiyhteisön jäsentä. Terrori-iskun päätekijäksi ja suunnittelijaksi paljastui äärioikeistolainen, uusnatsitaustainen Australian kansalainen. Uuden-Seelannin muslimiyhteisö tuli loukattua järkyttävällä tavalla uskontonsa ja taustansa takia. Jacinda Ardern julkaisi heti terroriteon jälkeen Twitterissä seuraavan kommenttinsa:” ”What has happened in Christchurch is an extraordinary act of unprecedented violence. It has no place in New Zealand. Many of those affected will be members of our migrant communities – New Zealand is their home – they are us.” He ovat me – Ardern näytti tämän myös konkreettisesti monilla vierailulla muslimiyhteisön jäsenten luo tapahtuneen jälkeen, osoitti syvää empatiaa ja osanottoa osallistuessaan surmansa saaneiden muistotilaisuuksiin. Ardernin johdolla on Uuden-Seelannin aselakeja kiristetty ankarasti lyhyessä ajassa terrori-iskujen jälkeen.

Jacanda Ardern jatkaa rohkean ja muulle maailmalle edistyksellistä esimerkkiä ehdottavan politiikan politiikan tekoa myös uusimmassa valtion budjetissaan. Uuden-Seelannin hallituksen toukokuussa julkistaman budjetin keskiössä on kansalaisten hyvinvointi, ”the well-being of citizens”, tämä jatkuvan taloudellisen kasvun periaatteen kustannuksella ja tästä perinteisestä mantrasta poiketen. ”This budget is a game-changing event”, totesi Richard Layard, kansainvälisen talouden asiantuntija ja professori (London School of Economics). ”Uusi-Seelanti ei ole ainoa valtio, jossa aletaan nähdä ja uudelleen ajatella sitä, millä valtion ja kansakunnan hyvinvointia mitataan. Mikään muu valtio ei kuitenkaan ole yhtä selvästi asettanut kansalaisten hyvinvointia budjettinsä keskeiseksi motiiviksi ja objektiksi”, toteaa Layard (kts. The New York Times, https://www.nytimes.com/2019/05/22/world/asia/new-zealand-wellbeing-budget.html).

Kotimaan eduskuntavaaleissa ei onneksi ja loppujen lopuksi kuitenkaan käynyt ihan huonosti. Viimeiset neljä vuotta hallinnut katastrofihallitus saatiin vaihtoon – kyllä, on tullut aika taas kerran ilmaista mielipiteensä koristelemattomasti, vaikka mieluiten en ottaisi kantaa politiikkaan laisin. Iloitsin Li Anderssonin äänivyörystä, se oli todella ansaittua. Li on Suomen poliittisella kartalla ja puolueiden puheenjohtajista se, jota voin kannattaa vankkumatta. Hänestä kuuluu ja näkyy se taustatyö ja tiedonhankinta, jota hän työtään varten jatkuvasti tekee. Hän on selkokielinen, ja hän osaa ja uskaltaa laittaa hanttiin vanhoille, kytköksiinsä sotkeutuneille politiikan ketuille. Ja yksinkertaisesti, Li toimii oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentumisen puolesta. Sitä toivon poliitikolta, jolle ääneni annan. Lin menestyksen lisäksi olin todella iloinen Vihreiden eduskuntaryhmän muodostumisesta: puolueen kahdestakymmenestä edustajasta seitsemäntoista naista, joista kaksitoista ensikertalaista – nuoria naisia, uuden politiikan tekijöitä. Kaikki toivo on naisissa, totesi ruotsalainen ystäväni, viisas mies. Uuden hallituksemme myötä uskallan minäkin olla toiveikas.

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä: Hitustakaan väheksymättä ryhmämme miespuolisia opiskelijoita, voin sanoa olevani todella inspiroitu ja iloinen niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea näissä YAMK-opinnoissa naisvoittoisessa ryhmässämme. Rohkeita nuoria naisia, tärkeitä projekteja, koskettavia opinnäytetöitä – oman työn tekemisen lisäksi kaikki tämä kantaa pitkään. Tulevaisuus on meidän käsissämme.

Tukholmassa 31.5.2019

Kuvat Tukholmasta 15.3.2019 – Greta johti suurta mielenosoitusta, johon oli saapunut bussilasteittain väkeä joka puolelta Ruotsia. (©Katri O)

Helsingin lastenkulttuurikeidas

Helsingin Kampissa on yli satavuotias koulurakennus, jossa toimii lasten taidekeskus Annantalo. Koululaisten kesäloman alkaessa alkoi myös Annantalon kesätoiminta.  Annantalon piha on muuttunut kasvimaaksi ja esiintymislavoilla tanssitaan ja jumpataan.

Sisällä talossa on hiljaisempaa, toki Skidilän kahvilassa päivystetään ja tarjoillaan virvokkeita. Ylimmässä kerroksessa kulttuurituottajat ja muu talon hallinto työskentelee luoden uusia suunnitelmia. Keskimmäisen kerroksen taideluokissa on vierailuni aikaan kesäisen hiljaista, taideopettajat ovat kesän vapaalla ja palaavat taas elokuussa. Minäkin kuulun tähän ”muuttolintujen” parveen. Talvisin talo täyttyy koululuokista, jotka tulevat 5 x 2 taideopetukseen jakautuen useisiin pienryhmiin. He käyvät viiden viikon aikana kerranviikossa jonkin tietyn taidealan työpajassa. Tarjolla on kuvataiteita, sarjakuvaa, keramiikkaa, teatteria, tanssia, sirkusta, valokuvausta, animaatiota, sanataidetta ja musiikkia. Annantalossa on panostettu laadukkaisiin välineisiin ja taideopettajista useat työskentelevät myös taiteilijoina. Taideopettajista muodostuukin hieno monitaiteellinen yhteisö, joka ideoi ja toteuttaa erilaisia taidekasvatuskursseja.

Helsinkiläisille lapsille ja nuorille Annantalo tarjoaa tilaisuuden tutustua taiteeseen koulupäivän osana, mutta kuitenkin koulusta erillisessä tilassa. Kokemukseni mukaan tämä lisää oppilaiden kiinnostusta ja motivaatiota taidetoimintaan. Myös pienryhmiin jako muuttaa koululuokan sosiaalista rakennetta ja antaa mahdollisuuden oppilaille ottaa uusi rooli ryhmässä ja tulla nähdyksi erilaisena kuin normaalissa kouluopetuksessa.

Lastenkulttuuri on laaja käsite ja esimerkiksi Helsingin kulttuuristrategiassa 2012─2017 lastenkulttuuripalvelut jaetaan lasten omaan kulttuuriin, kulttuurin tekemiseen lasten kanssa sekä lapsille suunnattuun kulttuuritarjontaan. Näiden lisäksi on vielä kaupallinen lastenkulttuuri ja muoti, jota muovaavat myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset. Lapsille myytäviä tuotteita on valtavasti ja tällä lastenkulttuurin sektorilla liikkuu raha. Lastenkulttuurin taidekentällä rahasta on pulaa, sillä sen rahoitus on niukkaa. Uudessa hallitusohjelmassa luvataan edistää lastenkulttuuria ja nostaa lastenkulttuurin yleis- ja hankeavustuksia. Se onkin erittäin tarpeellista, sillä lapsille suunnatun taiteen ja kulttuurin kustannukset eli työntekijöiden palkat ja palkkiot, tilavuokrat ja materiaalit ovat yhtä suuret kuin muunkin kulttuurin.

Annantalon taidekeskuksen ohjelmaan kuuluvat erilaiset näyttelyt ja tapahtumat ja teatteriesitykset. Ohjelmatuotanto ja taidekasvatus luovat Annantalosta lastenkulttuurin keitaan, joka tuo lapsuutta näkyväksi myös Helsingin keskustaan.

Kesäinen Annantalo on myös mainio vierailukohde Helsingissä vieraileville lapsiperheille!

Tyttöjen kirjoituksia – soveltavaa teatteria lastensuojelutaustaisten nuorten kanssa

Anna Hellstén

Marraskuussa 2018 soveltavan teatterin ammattinäyttämöllä, turkulaisessa Teatteri Mundossa, sai ensi-iltansa Tyttöjen kirjoituksia -esitys. Esitys toi näkyväksi lastensuojelutaustaisten nuorten kokemukset elämästä iloineen ja suruineen, heidän omasta näkökulmastaan katsottuna. Nuorten kokemuksia oli käsitelty esityksen taiteellista prosessia edeltäneessä ryhmäprosessissa, jonka työmenetelmässä oli sovellettu lastensuojelualan avohuollon perhetyön menetelmää, MES®-ohjelmaa sekä soveltavan teatterin keinoja. Myös lavalla nähtiin lastensuojelutaustaisia nuoria, teatterialan opiskelijoiden rinnalla. Tyttöjen kirjoituksia -esitys oli osa Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemian soveltavan taiteen YAMK:n opinnäytetyötäni, mutta samalla oma projektinsa, joka olisi toteutunut myös ilman opintojani.

Idea työskentelylle lähti jo pari vuotta ennen toteutusta. Me, minä ja työparini Veera Alaverronen, olemme työskennelleet taidealan lisäksi noin kymmenen vuotta erilaisissa tehtävissä lastensuojelun parissa, toisten ammattiemme viitoittamina. Sen lisäksi, että olemme molemmat teatteri-ilmaisun ohjaajia, Veera on koulutukseltaan psykologi ja minä yhteisöpedagogi. Olimme pallotelleet keskenämme ideoita, joissa yhdistäisimme lastensuojelun sekä taiteellisen työskentelyn. Taiteilijoina koimme tärkeäksi lastensuojelun kontekstista kumpuavien erilaisten tarinoiden kehystämisen julkiseksi esitykseksi, poistaaksemme lastensuojelun asiakkaiden yllä yhä edelleen leijuvaa outoa stigmaa. Tällaiselle työskentelylle avautui mahdollisuus, kun törmäsin työnantajani, valtakunnallisen lastensuojeluyrityksen Neljä Astetta Oy:n MES®-ohjelmaan.

MES®-ohjelma on lastensuojelun avohuollon tukitoimien perhetyön menetelmä. Sen sisältönä on 16 kuukautta kestävä, pienryhmässä toteutettu, vahvaan vertaisuuteen ja tarinallisuuteen perustuva itsetuntemuksen prosessi lasten vanhemmille. MES®-ohjelmassa jokainen vanhempi tulee kuulluksi ja kohdatuksi, sekä asetetaan toistuvasti alttiiksi tilanteelle, jossa hän joutuu kohtaamaan itse itsensä. Lopputulemana ryhmään osallistuva vanhempi jakaa pienryhmässä yhteensä 16 tarinaa siitä, kuka hän on, ohjelman aiheiden ja näkökulmien siivittämänä. MES®-ohjelma nojaa vahvasti narratiivisen terapian ajatukseen siitä, että se, miten kerromme oman tarinamme vaikuttaa olennaisesti siihen, miten koemme itse itsemme sekä oman tarinamme. MES®-ohjelman nimi tulee sanoista Monimuotoisen Elämän Sankari. Neljä Astetta Oy on kehittänyt ohjelman noin 10 vuotta sitten, ja sillä on tutkitusti ollut iso ja positiivinen vaikutus osallistujiensa elämään. Yrityksen ja MES®-ohjelman kantaviin ajatuksiin kuuluu se, että mikäli vanhempi tulee tietoiseksi itsestään ja omista tarpeistaan, hän alkaa automaattisesti luoda parempia olosuhteita ympärilleen, niin itselleen kuin lapsilleen. (MES® Monimuotoisen elämän sankari® -ohjelma. 2018.)

Soveltavina taiteilijoina, meidän ideamme oli soveltaa MES®-ohjelmasta Draama-MES® -menetelmä, jonka kohderyhmä tässä pilottiprojektissa oli lastensuojelutaustaiset nuoret. Draama-MES® -menetelmässä, eli projektimme ryhmäprosessissa, viisi Turun alueen lastensuojelutaustaista nuorta käsitteli omaa elämäntarinaansa yhteensä 10 eri MES®-ohjelman aihealueesta käsin. Työskentelyä syvennettiin ja kehollistettiin teatteri-ilmaisun menetelmillä, jotka pääsääntöisesti olivat prosessidraaman osallistavia työtapoja. Itse prosessi oli perinteistä MES®-ohjelmaa lyhyempi, mutta myös tiiviimpi, sillä 10 tapaamiskertaa sijoittuivat yhteensä kahden kuukauden aikajaksolle.

Ryhmän jälkeen koostimme työparina työskentelyn aikana esiin nousseista ilmiöistä esityksen dramaturgian sekä kohtausaihiot, joista sitten työstettiin yhdessä ryhmän kanssa lopullinen esityksen muoto. Esitykseen valitut ilmiöt olivat ryhmän jaettuja kokemuksia tai yksilöllisiä kohtaloita, jotka olivat yhteiskunnallisesti tunnistettavia. Taiteelliseen työskentelyyn osallistui yhteensä kymmenen alueen ammattitaiteilijaa, sekä lisäksi lavalla nähtiin kaksi teatteri-ilmaisun ohjaaja -opiskelijaa työharjoittelussa. Me kaikki taiteen ammattilaiset lähdimme prosessiin mukaan mahdollistaaksemme ryhmän tytöille oman tarinan kertomisen. Jossain vaiheessa prosessia huomasimme kuitenkin kertovamme meidän kaikkien tarinoita, sillä työskentelyssä sekoituimme tasavertaiseksi joukoksi. Sattumalla oli asiaan myös oma vaikutuksensa. Esimerkiksi sattumalla koko työryhmää leimasi isättömyyden kokemus tavalla tai toisella, ja sen jakaminen yhdisti meitä odottamattomalla tavalla. Ei ollut enää niitä tyttöjä ja näitä taiteilijoita, vaan olimme yksi työryhmä yhteisen määränpään edessä. Toki esityksen kärki oli tyttöjen tarinoissa, mutta käsitellyt aiheet olivat samaistuttavia meille kaikille. Tämän ilmiön onnistuimme säilömään myös lopulliseen teokseen.

Tyttöjen tarinat ovat riipaisevia, mutta ne tarjoavat samastumispintoja kenelle tahansa taustasta riippumatta. Esimerkiksi tarve täyttää toisten ihmisten odotuksia, kokemus riittämättömyyden tunteesta ja huomion kaipuu ovat laajasti tunnistettavia ilmiöitä. Esityksen esiin nostamat yleiset ilmiöt ovat myös vahvasti ylisukupolvisia ja niillä on taipumus periytyä. (Karhu, A. 2018)

Tyttöjen kirjoituksia -esitys esitettiin Teatteri Mundossa yhteensä kahdeksan kertaa loppuun myydyille katsomoille. Sekä tekijöiden että katsojien palaute esityksestä oli riipaisevaa. Esitys tarjosi ihmisille mahdollisuuden samaistua ja tuntea, turvallisessa ympäristössä. Loppuun sijoitettu voimaantuminen tarjosi myös eheyttävän kokemuksen, kuin näköalan lamaannuttavien kokemuksien jälkeen. Yleisön pyynnöstä yritimme järjestää lisäesityksiä, mutta se ei kuitenkaan ollut mahdollista tekijöiden resursseista johtuen.

”(–) Jotkut saattaa tietää mun lastensuojelutaustasta, ja siitä etten oo missään yhteyksissä mun biologiseen äitiin ja häneltä rakkauden saaminen ei näin onnistu. Mut tää esitys tarjos mulle sitä rakkautta. Tää saattaa kuulostaa kliseeltä mut Tyttöjen kirjoituksia täytti yhden tyhjiön mun sydämestä.” (katsojapalaute sosiaalisessa mediassa)

Olimme kiitollisia saamastamme vastaanotosta, mutta eniten mieltä ylensi osallistuneiden nuorten kasvun seuraaminen. Kaksi ryhmän nuorta piti ensi-iltajuhlissa julkiset kiitospuheet. Molemmat siis omansa. Molemmat olivat aiemmin kertoneet kärsivänsä muun muassa tori-kammosta ja ahdistusoireet julkisilla paikoilla olivat molemmilla mittavat. Kaksi ryhmän nuorta kertoi palautekeskustelussa oivaltaneensa matkan aikana, miksi heidät oli aikoinaan huostaanotettu. Että vika ei ollutkaan kokonaan heissä, vaan ympärillä vallinneet olosuhteet olivatkin olleet isommassa osassa. Pahan lapsen roolista luopuminen on työläs ja aikaa vievä prosessi, joka on nyt aloitettu. Jokainen ryhmään osallistunut koki saaneensa yhteisestä syksystämme pelkästään positiivisia asioita. Jokainen heistä toivoi, että tämän kaltaista toimintaa olisi enemmän tarjolla nuorille. He kertoivat olevansa kiitollisia sekä ryhmäprosessista, että julkisesta esityksestä. He tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi tavalla, josta he eivät olleet osanneet edes haaveilla. He olivat kirjoittaneet itsensä historiaan.

Lähteet:

MES® Monimuotoisen elämän sankari® -ohjelma. 2019. Osoitteessa https://4astetta.fi/palvelut/mes/. Viitattu 20.5.2019.

Karhu, A. 2018. Turun sanomat. Osoitteessa https://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/4166781/Teatteriarvio+Tyttojen+kirjoituksia+kertoo+riipaisevia+tarinoita+mutta+kurottaa+kohti+valoisampaa+tulevaisuutta. Viitattu 20.5.2019

Pysähtyminen taiteen äärelle

Anna Hellstén

Seis! Pysähdy! Laita silmät kiinni, sulje muu maailma ympäriltäsi ja aisti, kuulostele, anna taiteen tapahtua sinussa. Runollista, toisille peruskauraa ja toisille mahdoton tehtävä. Ai mitäkö mietin, no tätä oman alani räikeää jokapäiväistä ristiriitaa.

Olen aina ollut huono siirtymissä. Siirtymä töistä kotiin, kotoa töihin, kouluun tai minne tahansa on vaatinut aina vähintään kahden tunnin aikaikkunan.  Vaikka ihminen siirtyisi nopeasti, ajatukset ja mieli tulevat omassa tahdissaan. No mikäpä siinä. Jokainen on omanlaisensa. Mutta tällä alalla. Pysähtymistä, viipymistä, hiljentymistä, täyttymistä ja mitä kaikkea muuta, ihaillaan taiteen alttarilla. On olemassa joku myytti, että todelliset taiteilijat ovat hieman omaperäisiä ja liikkuvat omissa aikatauluissaan vailla huolta muusta yhteiskunnasta. Varmaan näinkin, mutta ihan oikeasti, pysähtyminen tuntuu toisinaan arjen luksukselta, johon vapaan kentän taiteilijalla ei ole varaa.

Oma työ on prosessia ja projektia, eipä siinäkään mitään. Siitä nautin ja se on tapani jäsentää maailmaa. Sen olen myös tietoisesti valinnut työskentelytavakseni. Mutta kun elääkseen työllään on prosesseja ja projekteja oltava monta päällekkäin, allekkain, vierekkäin, menneitä, tulevia ja jotain siitä väliltä, menetän usein otteeni normiyhteiskunnan aikatauluihin. Taito hypätä pois kärrynpyörästä ja takaisin täytyy opetella joka kerta uudestaan. Usein kuulee puhuttuvan, ja tottahan tämä lienee, siitä miten taiteilijat tekevät työtään oman persoonansa kautta. Kuulostaa toisaalta hienolta ja jotenkin oikealta, mutta mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Omalla kohdallani sitä, että työpersoonani on hyvin samankaltainen kuin siviiliminäni. Työskentelyäni ohjaa toki ammatillinen ote, mutta toimintaani ohjaa ne samat, inhimilliset arvot ja empatia, mitkä tekevät minusta minut. Tämäkin kuulostaa vielä jokseenkin hienolta ja tavoiteltavalta. Omalla kohdallani se on johtanut kuitenkin siihen, etten enää ole kovin hyvä erottelemaan työ- ja vapaa-aikaani. Koska teen töitä rajattomassa tilassa omalla persoonallani, olen aina töissä. Tähän päälle vielä haasteeni siirtymien kanssa, niin avot. Helpompaa on olla koko ajan työmoodissa. Ajatus kesälomasta, pysähtymisestä, seuraavan työn ja palkan petaamatta jättämisestä, eli työstä irti päästämisestä, lähinnä ahdistaa.

Viime vuosien hyggeilyn, downshiftaamisen ja muiden hidastamiseen tähtäävien trendien lisäksi myös taiteen ”kuluttamisesta” tuntuu tulleen suosittua. Hienoa! Taiteen äärelle on niin mukava pysähtyä. Se tekee ihmiselle tutkitusti hyvää. Ehkä elän vain kuplassa, joka tapauksessa elinpiirini rajoilla liikkuu ihmisiä, jotka ovat joka ilta menossa johonkin konserttiin, keikalle, näyttelyyn, teatteriin tai vähintäänkin kirjastoon, mistä lainaavat taas kymmenen uutta ja mielenkiintoista kirjaa yöpöydälleen. Oma verenpaineeni nousee pelkästä ajatuksesta. Siis ei taiteen ajatuksesta, vaan siitä ajatuksesta, että minun tulisi pysähtyä ja antautua joka ilta jonkun teoksen imaistavaksi. Teen työkseni teatteria, ja häpeäkseni minulla on takana ammatillisessa elämässäni joitain vuosia, jolloin en ole käynyt teatterissa kertaakaan katsojana.

Tämän mahdollisesti katkeraltakin kuulostavan vuodatuksen takana ei ole näköalattomuus, tai taiteen äärelle pysähtymisen vastustaminen. Tämän vuodatuksen takana on haave taiteilijoiden työolosuhteiden inhimillistämisestä. Siis hauras toive siitä, että ne rakenteet, jotka ajavat meitä tekemään miljoonaa projektia samaan aikaan, uusiutuisivat, ja tämänkin alan tekijät saisivat mahdollisuuden inhimillisempiin työolosuhteisiin. Miten ja mitä rakenteita tulisi muuttaa? Sitä on vaikea suoralta kädeltä sanoa, mutta jotainhan systeemissä on pielessä, jos katsoo taidealan korkeakoulutuksen hintaa yhteiskunnalle ja vertaa sitä valmistuneiden taiteilijoiden elintasoon. Toki taiteilijat pystyvät itse vaikuttamaan paljon omaan työllistymiseensä ja heillä on vapaus valita mitä töitä milloinkin lähtevät tekemään. Vapauden hinta on ilmainen työ. Kukaan ei maksa palkkaa kaikista yhteistyöpalavereista, apurahahakemuksista, työskentelytilojen etsimisestä, tai mistään muustakaan sälästä. Niistä asioista, jotka normaalissa työkulttuurissa ovat automaattisesti palkallista aikaa. Vapaan kentän taiteilijan työajasta saattaa helposti kulua 50% ilmaisten töiden parissa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Jotenkin järjetön ajatus, että me, luovat ihmiset emme osaisi ratkaista tätä omaa jokapäiväistä haastettamme järkevämmin.

”Tuu jo äiti pois sieltä teatterista.” sanoi neljä vuotias tyttäreni yhtenä iltana, kun olin tullut töistä kotiin kaksi tuntia sitten. Työnteko oli kuin varkain jatkunut keittiön pöydän ääressä. Hiljaiseksi vetää. Vai sekö taiteen tarkoitus olikin?