Itseisarvoinen, välinearvoinen taide.

Tällä vuosikymmenellä työelämän muutokset ovat olleet toistuvasti julkisessa keskustelussa. Myös taidealalla sekä työelämän yleiset muutokset että erityisesti taiteilijan työhön liittyvät uudet haasteet ja mahdollisuudet puhuttavat. Monialaisten yhteistyömallien kehittämiseen on ohjattu rahoitusta, perustettu hankkeita ja opintokokonaisuuksia, kuten nämä kulttuurialan YAMK-opintomme Turun ammattikorkeakoulussa. Uusiin konteksteihin astuminen vie taiteilijan myös uudenlaisten eettisten kysymysten äärelle ja saa pohtimaan taiteen luonnetta ja merkitystä.

Yksi keskustelun tiivistymiskohta on kiista taiteen itseisarvosta ja välinearvosta. Aiheeseen otetaan kantaa mm. Taiteilija kehittäjänä (toim. Lehikoinen, Martin, Pulkki, Pässilä 2016) sekä Taiteen moniammatilliset kontekstit (toim. Tanskanen & Juppi 2017) -julkaisuissa. Taiteilija kehittäjänä -artikkelikokoelman johdannossa Lehikoinen ja Pässilä (2016, 21–23) kirjoittavat taiteellisten interventioiden tarvelähtöisyyden herättäneen vapaata taidetta puolustavaa ja taiteen välineellistämistä kritisoivaa puhetta. Tähän kirjoittajat vastaavat muun muassa, että taiteen vapauden voisi ajatella sisältävän myös taitelijan vapauden valita, missä kontekstissa työskentelee.

Rohkeasti tiivistäen koko Taiteilija kehittäjänä -julkaisun voi ymmärtää kannanottona uuden hybriditaitelijan puolesta. Yhden kirjan artikkeleista on kirjoittanut Krista Petäjäjärvi, joka kuvaa taiteen ulkopuolisten kontekstien olleen hänen taiteellisen toimintansa innoittajia. Petäjäjärvi on inspiroitunut esimerkiksi toimistoympäristön ”kuvitellun normatiivisuuden” ja performanssitaiteen ”hulluuden, vapauden ja kiihkon” kontrastista. Hän on nähnyt näiden kahden erilaisen maailman välisessä vuorovaikutuksessa uutta potentiaalia, ja kehittänyt omaa praktiikkaansa taiteilijan työelämään tekemiensä interventioiden kautta. (2016, 123–124).

Taiteen moniammatilliset kontekstit -julkaisun artikkelissaan Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa Haapasalo ja Kela kannustavat taiteen variaatioita monipuolisemmin kuvaavaan puhuntaan. He ehdottavat soveltavan taiteen ja itseisarvoisen taiteen vastakkainasettelusta luopumista ja tarjoavat tilalle puhetta taiteen muotojen, yleisöjen, tekijöiden, tekemisen tapojen moninaisuudesta. (2017, 24).  Toisaalta he muistuttavat, että samat kysymykset miten, missä, miksi ja kenen kanssa teen taidetta ovat olennaisia jokaiselle taiteilijalle kontekstista riippumatta. (2017, 21).

Minulle Teemu Mäen tapa liittyä tähän keskusteluun kirjallaan Taiteen tehtävä on ollut mielenkiintoinen. Mäki ei kontekstoi kirjaansa suoraan viime vuosikymmenien itseisarvo-välinearvo -keskusteluun, vaan ikiaikaisempaan kiistaan taiteen määritelmästä ja tehtävästä. Mäen toteamukseen, ettei taiteen tehtävää voi määritellä objektiivisesti, kiistattomasti tai lopullisesti, on helppo yhtyä. Mäki kuitenkin itse ehdottaa taiteelle neljää perustehtävää: nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen. Mäki kertoo uskovansa, että näistä perustehtävistä ”me kaikki” voimme olla samaa mieltä. Hän tosin jatkaa, ettei siitä ole konsensusta, mitä näillä päämäärillä ”nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen” oikeastaan tarkoitetaan. Vähintään yhtä kiistanalaista on, mitkä taideteokset vievät meidät näihin päämääriin. (2017, 42–47).

Järkälemäisessä teoksessaan Mäki pyrkii avaamaan omaa ajatteluaan yllä olevista kysymyksistä. Käytin Mäen ajattelua apuna omaa soveltavan taiteen YAMK-opinnäytetyötä jäsentäessäni ja kirjoittaessani. Tarkastellessani jälkikäteen Asukasluotsaus-hankkeessa tekemääni Room 4 -tilataideteosta kiinnostuin siitä, että teos tuntui syntyneen ja tuottavan merkityksiä sekä suhteessa taiteen ulkopuolisiin tavoitteisiin että suhteessa taiteen ”omiin” tehtäviin. Tämä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, vaan päinvastoin taideteokselle hyvin luonteenomaista. Silloinkin, kun taiteelle ei haluta antaa taiteen ulkopuolelle ulottuvia tehtäviä, se usein tuottaa esimerkiksi osallisuutta tai hyvinvointia.

Halusin kuitenkin tutkia Room 4 -teosta tarkemmin juuri tästä näkökulmasta, esimerkkinä taideteoksesta, joka tukee taiteen ulkopuolisia tavoitteita, mutta jonka tekeminen on ollut taiteilijalle silti ensisijaisesti taiteen tekemistä, kehittävää oman taiteilijuuden kannalta. Opinnäytetyössäni tarkastelen Room 4 -teoksen suhdetta tiedon tuotantoon ja välittämiseen vakkasuomalaisessa Asukasluotsaus-hankkeessa. Kymmenien sivujen ajan kuvaan, kuinka teos tuotti ja välitti tietoa monin taiteelle erityisin tavoin, moninäkökulmaisesti ja moniaistisesti. Kiistattomimmin voin kuitenkin nojata vain omaan kokemukseen väittäessäni, että taiteellinen työskentelyni oli itseisarvoista.

Mäki kirjoittaa, että taide tunnistetaan käyttötarkoituksen mukaan. Jos käytämme jotakin taiteena, se on taidetta. ”…teos pysyy silti taiteena, jos kerran joku – vaikka vain tekijä itse ja hänen pari kaveriaan – käyttää sitä taiteena, eli katsoo, kuuntelee tai muuten kopeloi sitä kuten taideteoksia kopeloidaan, jotta niiden äärellä taidekokemuksia heräisi.” (2017, 42).

Tehdessäni Room 4 -taideteosta Asukasluotsaus-hankkeessa, jonka tavoitteet liittyvät Vakka-Suomen aluekehittämiseen ja uusasukkaiden juurtumiseen, koin tekeväni taidetta. Koin oppivani taiteesta, koin kommunikoivani taiteen välityksellä, koin taideteoksen kehittyvän omalakisesti, ja minun kehittyvän sen mukana. Havaintojeni perusteella myös yleisö pystyi käyttämään teosta tai kokemaan sen taideteoksena. Välillä teoksen nykytaiteellinen muoto vaati hieman yleisötyötä, eli teoksella myös sen muotoon liittyvää taidekasvatuksellista annettavaa (tällaistakin taide voi olla), eikä ainoastaan teemallista (Asukasluotsaus-hankkeen intresseihin liittyvää, mutta hyvin yleisinhimillistä) annettavaa.

Olen sitä mieltä, että ihmisen ja taiteilijan vapauden ulottuvuuksia ja rajoituksia on syytä pohtia kriittisesti yhä uudestaan. On syytä pohtia valintojemme ja sidonnaisuuksiemme eettisyyttä. On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että vain vailla sidonnaisuuksia voimme tehdä taidetta tai merkittävää taidetta. Krista Petäjäjärvi (2018, 29) kirjoittaa, että taiteilijan vapaus pohjautuu siihen, että taiteilijan on mahdollista työskennellä omista arvoistaan käsin, välittää omien arvojensa mukaisia sisältöjä.

Tämä vie taiteen itseisarvo-välinearvoväännön mielestäni kiinnostavalle tasolle: Minkä arvojen pohjalta työskentelemme? Millaisia arvoja jaamme, millaista variaatiota arvoissamme ja niihin pohjautuvassa motivaatiossamme taidekentällä on? Miten arvomme näkyvät käytännön työssämme taidekentällä tai sen ulkopuolella? Mitkä konkreettiset asiat haastavat tai estävät taiteilijan arvojen mukaista työskentelyä silloin, kun taiteilija astuu uuteen kontekstiin? Mitkä asiat uudessa kontekstissa ruokkivat taiteilijan kykyä tai motivaatiota tehdä taidetta?

Edellä olen esittänyt kysymyksiä, joihin on mielestäni helpointa vastata käytännön esimerkkien kautta, vastaukset ovat useimmiten sidoksissa tiettyihin projekteihin. En tarkoita tai suosittele kylmää arvorelativismia, vaan arvojemme testaamista ja viilaamista käytännössä. Pidän siis sekä mahdollisena että mielekkäänä suojella itseisarvoisen taiteen toiminta-aluetta yhtä aikaa, kun raivaamme taiteelle tilaa myös sellaisille alueille, joilla ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita sen välinearvosta. Mutta. Ihminen on hanakka ja ah niin taitava kehittämään välineitä. Monet työkalut ovat taidetta terävämpiä ja tehokkaampia. Taiteen merkitys pysyy, jos taide pysyy. Taiteen merkitys uusissa konteksteissa on juuri se, että se on taidetta, yhtä aikaa epämääräistä ja kokonaisvaltaista. Teemu Mäen sanoin: ”Taide on radikaalisti vapaa ja monipuolinen tapa tarttua mihin tahansa aiheeseen tai mihin tahansa materiaaleihin ja sommitella niistä jotain tiedollisesti, tunteellisesti ja kokemuksellisesti antoisaa.” (2017, 334).

 

Lähteet:

Haapasalo, M. ja Kela, L. 2017. Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa. Teoksessa Tanskanen I. ja Juppi P. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Lehikoinen ja Pässilä 2016. Johdanto. Taiteilija kehittäjänä. Toim. Lehikoinen, Pässilä, Martin, Pulkki. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Mäki, T. 2017. Taiteen tehtävä. Esseitä. Helsinki: Into.

Petäjäjärvi, K. 2016. Mitä performanssitaiteilija tekee toimistossa. Performanssitaide taiteellisen intervention välineenä. Teoksessa Lehikoinen K., Pässilä A., Martin M., Pulkki M. (toim.)  Taiteilija kehittäjänä. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Petäjäjärvi, K. 2018. Taiteilijan asiantuntijuus monialaisissa dialogeissa. Kohti osaamisen välittymistä. Kulttuurialan YAMK-opinnäytetyö, soveltava taide. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Tanskanen I. ja Juppi P. 2017. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

 

Avaruusmatkailua harmaan eri sävyissä

Näin viime viikolla eräänä yö unta, että sanoin: ”En näe asioita enää musta-valkoisesti. Nykyään olen alkanut nähdä myös harmaassa sävyjä”. Tämä blogi-kirjoitukseni on selviytymistarina avaruusmatkailusta ja oman itsensä löytämisestä – eli selviytymistarina soveltavan taiteen opinnoista ja opinnäytetyöhankkeesta.

En voi kuitenkaan ottaa kunniaa unessani keksimästäni hienosta aforismista. Luulen, että aika monista naistenlehdistä, henkilökuvista ja sankaritarinoista löytyy juurikin samanlaisia oivalluksia hyvän elämän löytämisestä. Esimerkiksi nopealla googletuksella löysin Arman Alizadin (Potapoff 2017) toteavan aivan samoin kuin minä unessani.

Tämä öinen syvällinen pohdinta herätti minut kuitenkin ajattelemaan omaa itseäni, työtäni, opinnäytetyötäni ja laajemmin koko soveltavan taiteen kenttää.

Tänään 10.4.2019 julkistetaan (mahdollisesti) kuva mustasta aukosta (Pajunen 2019). Käsittämätöntä. Mustan aukon ajatteleminen on aina ollut minulle jotenkin mieltä tasoittavaa: on olemassa jotain sellaista, mihin kaikki voi kadota eikä selitystä katoamiselle löydetä ikinä.

Tein opinnäytetyöni taidelähtöisten menetelmien mahdollisuuksista ilmastotunteiden työstämisessä ja tukemisessa. Opinnäytetyöprosessini on ajoittain tuntunut olevan jatkuvaa perustelua ja merkityksellisyyden todistamista aiheen tärkeydestä. Tämän lisäksi työ on ollut myös jatkuvaa kipuilua. Kokonaisuudessaan opiskeluaikani soveltavan taiteen YAMK-tutkinnossa on mennyt oman taiteeni ja työni perustelemiseen: miksi teen tätä, miten teen tätä, kenelle teen tätä jne. Eniten kuitenkin olen tehnyt tätä perustelua itselleni. Koen, että tämä jatkuva perustelu aiheutti minulle kyvyttömyyden joustamiseen asioissa ja ajatuksissa: aloin nähdä asioita mustavalkoisesti.

 

Mustan aukon ympärillä kiertää materiaa (Pajunen 2019). Koen viimeisten vuosien olleen itselleni aukon ympärillä kiertämistä, kaiken sekasortoisen ja sattumanvaraisen materian kanssa. Se, että päädyin tähän musta(valkoiseen) pisteeseen, ei pelkästään ole opinnäytetyöni ”syytä”.

Oma tieni soveltavan taiteen ammattilaiseksi ei ole ollut sellainen, kuin olin haaveillut. En päässyt aikoinaan opiskelemaan haluamaani koulutukseen, oikeastaan moneenkaan niistä. Pääsin kuitenkin loppujen lopuksi opiskelemaan yhteisöpedagogin -tutkintoon ja päätin suorittaa opinnot loppuun. Samalla siinä sivussa suoritin teatterin ja draaman opintoja. Valmistumisen jälkeen tein töitä teatterialalla ja suoritin lisää täydennysopintoja. Tein työtä, suoritin opintoja, suoritin töitä, tein opintoja… suoritin itseäni ja todistelin oman työni tärkeyttä ja osaamistani. Sitten pääsin soveltavan taiteen opintoihin. Väsyin, etenkin suorittamiseen.

 

Avaruussukkulan keula kääntyi kohti mustaa aukkoa.

[– –] taiteilija on tunteiden muovailija, selkäpiin sivelijä, hengityksen sakkaaja, kirpaisija. [– –]Tämä on yksi tapa tehdä maailmasta parempi, innostavampi, tärkeämpi, muistettavampi, iloisempi ja ihmeellisempi. Kaikki taide ei toimi näin, mutta se on yksi taiteen olemassaolon syy ja arvo. (Naukkarinen 2014, 151–152.)

Naukkarinen (2014, 151–152) toteaa taiteilijan olevan tunteiden kirpaisija – ja sitä olen viimeisinä vuosina ollut ennen kaikkea itselleni, monin tavoin. Kuitenkin, vaikka edellä kerron elämäni kokonaisvaltaisesta suorittamisesta, ajatus suorittamisesta ja joustamattomuudesta tuntuu itselleni vieraalta. Mielestäni olen enemmän ymmärtävä ja lämmin kohtaaja, dialogiin pyrkivä. Mutta todellisuus ja ajatukset eivät ole viime vuosina kohdanneet. Tiedostan, että olen vaatinut itseltäni mahdottomia, mutta tiedostan myös sen, että monet viime vuosien kokemukset, erilaiset opetuslaitokset ja -tavat, teatterimaailman jäykkyys ja kilpailuhenkisyys ovat jättäneet jälkensä minuun.

Opintojen ja opinnäytetyöprosessin aikana on ollut aika kurkistaa mustaan aukkoon ja keskustella tyhjyyden kanssa.

 

Olen opintojeni ja opinnäytetyöprosessini aikana keskustellut itseni ja tunteideni kanssa enemmän kuin ikinä. Tämä on ollut mahtavaa, vaikka samalla ajoittain todella pelottavaa. En ole ikinä kohdannut itseäni niin paljon kuin viimeisen vuoden aikana (okei, tulihan tähän kirjoitukseen kuitenkin “selviytymistarinallinen -nostatus”). Lisäksi opinnoissa kohtasin saman henkisiä ihmisiä, joiden kanssa on saanut jakaa kyseenomaisia, samankaltaisia ajatuksia ja kokemuksia. Olen saanut heiltä ja opetuksesta tukea ammatillisuuteeni sekä oppinut paljon uutta, etenkin itsestäni. Lisäksi pääsin opintojen kautta osaksi projektia, jonka kautta matkustin Grönlantiin.

 

Grönlannissa viimeistään loppui avaruussukkulan kurssiton harhailu ja oli aika ottaa ratti omiin käsiin.

Sukkula Grönlantiin! Minä ja kivikasani, fyysisesti ja metaforisesti, Nuukissa 13.10.2018.

 

Ihmistä riivaa uuden himo. [– –] Näyttää siltä, että ihminen ei pidä maailmaa valmiina vaan näkee joka hetki maailmassa tarpeen ja tilan jollekin uudelle. Kun monet muut eläinlajit keskittyvät sopeutumaan [– –], ihminen pyrkii erottumaan ympäristöstään, näkymään juuri siinä, että tuo esille uutta, erilaista. [– –] Epäjatkuvuus on luovuuden ehto. Tasaisessa, jatkuvana harmoniana toteutuvassa ympäristössä mikään ei pakota: luontokappale ei itsestään pulppua luovaa voimaa. [– –] Aukollisuus ja riittämättömyys ovat aina paikalla. (Varto 2001, 100–103)

Parasta tässä matkassa on ollut se, että selittely ja todistelun tarve on loppunut: “Tässä on nyt minä ja osaamiseni, voi voi jos ei riitä“. (No okei, tietysti esim. työtä ja apurahoja hakiessa täytyy tehdä itsensä mainostamista ja brändäämistä…) Todistelua ei enää tarvitse itselleni. Tuskainen olo taistelemisesta on loppunut – AH! Varto (2001, 100–103) väittää maailman olevan valmis sellaisenaan ja ihmisen aina kuvittelevan keksivänsä jotain uutta. Soveltavan taiteen tekijänä ajattelen, että työ on olemassa olevan näkyväksi tekemistä: asioiden näkemistä uusin silmin, uusin menetelmin, uusin tavoin, uusissa konteksteissa. Sama koskee oman itsensä näkemistä ja kokemista, sille mahdollisuuden antamista. Olen oppinut nauttimaan omasta osaamisestani, uuden löytämisestä ja kesken olemisesta. Opinnäytetyöni on ollut sekä itseni että soveltavan taiteen kehittämistä.

Vaikka polkuni on ollut erilainen kuin toivoin, olen siihen tyytyväinen. Mutta silti tekisin erilaisia valintoja ja toivonkin välillä, että jotkut asiat olisin tehnyt toisin (tässä en nyt noudata niitä naistenlehtien tyypillisiä selviytymistarinoita, “kuinka mahtava tämä matka on ollut ja päivääkään en vaihtaisi pois” jne). Uskon kuitenkin, että vaikka olisin valinnut toisin ja tehnyt erilaisia asioita, olisin silti päätynyt tähän samaan pisteeseen ja tähän samaan risteykseen, missä nyt olen. Tähän vaikuttaa kaikista eniten sairastamani syömishäiriö. Syömishäiriön takia ja ansiosta olen tehnyt kaksi opinnäytetyötä, joissa taidelähtöiset menetelmät ovat olleet tunnetyöskentelyn tukena. Sairastaminen ärsyttää vieläkin joka päivä, mutta nykyään olen myös suunnattoman kiitollinen joka päivä sen tuomista työmahdollisuuksista. Erityisesti olen kiitollinen siitä, että työssäni saan soveltaa taidetta tunnetyöskentelyyn – muiden tunteiden tukemisessa SAAN käsitellä jatkuvasti myös omia tunteitani… sitä työ ja eläminen varmaankin voi parhaimmillaan olla!

Työ- ja elämisenmahdollisuuksista on kiittäminen opintojani ja tätä avaruusmatkailua.

Jokainen taiteellinen toimi lisää maailmaa ja muuttaa sen merkityksiä niin, että aina on lisää paljastettavaa. (Varto 2008, 21).

En aina tiedä, mitä soveltava taide on. Ehkä se on jatkuvaa uuden kehittelyä, jatkuvaa perustelua omasta tai oman työnsä olemassa olosta. Ehkä soveltava taide, kuten sukkulointi avaruudessa, tuo aina uutta tietoa. Ainakin Varto (2008, 21) toteaa taiteen tuovan aina lisää paljastettavaa. Ehkä soveltavan taiteilijan työ on jatkuvaa avaruusmatkailua pimeän aineen, mustien aukkojen ja kaasuplaneettojen keskellä. Ehkä soveltava taiteilija joutuu välillä käydä todella lähellä mustia aukkoja. Ehkä soveltava taide on jatkuvaa pimeän aineen näkyväksi tekemistä. Kaasuplaneetoille ei voi vielä laskeutua, mutta uskon soveltavan taiteen keksivän tähänkin ratkaisun.

Ehkä enää ei ole tärkeää, mihin tämä avaruussukkula matkaa tai kuka sitä ohjaa. Tärkeintä on olla mukana.

 

Lähteet:
Naukkarinen, O. 2014. Ihmeellinen paikka. Teoksessa M. Hakuri. (toim.) Paikka vai tila? Lahti: Aalto-yliopiston julkaisusarja TAIDE+MUOTOILU+ARKKITEHTUURI 5/2014, 150–153.

Potapoff, T. 2017.Arman Alizad: ”Maailmani ei ole enää mustavalkoinen”. Freestyle – Selvää elämää. 01/11/2017. Viitattu 7.4.2019  https://www.freestylelehti.fi/2017/11/01/arman-alizad-maailmani-ei-ole-enaa-mustavalkoinen/.

Pajunen, I. 2019. Musta aukko tullee nähtäville keskiviikkona – “Tähtitieteen läpimurtotulos”. Yle Tiede. Viitattu 10.4.2019 https://yle.fi/uutiset/3-10727782.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy, 1–121.

Varto, J. 2008. Taiteellisesta ajattelemisesta. Aalto Yliopiston julkaisuja. Synnyt/Origins. 3/2008. Aalto University Wiki. Viitattu 13.2.2019
https://wiki.aalto.fi/download/attachments/70792372/varto.pdf?version=1&modificationDate=1348580086000&api=v2.

Taide jakoon netissä – mutta miten?

Reija:

Olen YAMK-opinnäytetyönäni kehittänyt verkossa julkaistavaksi tarkoitettua materiaalia nuorten työpajoille. Hankkeeni lähtökohta oli, että halusin mahdollistaa kokemuksen draamatyöskentelystä ja siinä oppimisesta työpajavalmennuksessa oleville nuorille. Ajattelin, että draama olisi tärkeää saattaa pajanuorten ulottuville nimenomaan niillä seuduilla, joilla taiteeseen ei juuri törmää arkiympäristössä, ja niillä työpajoilla, joilla ei ole taiteellista toimintaa ennestään. Otin aikeineni yhteyttä Valtakunnallinen työpajayhdistys ry:een (TPY), ja keskustelun jälkeen YAMK-opinnäytehankkeekseni täsmentyi helposti lähestyttävä draamatyökalu, joka on suunniteltu varta vasten työpajaohjaajien käyttöön ja jonka on määrä saavuttaa kohderyhmänsä TPY:n verkkosivujen välityksellä. Verkkosivut jakelukanavana luo omanlaisiaan haasteita kehittämistyölle, ja haluaisinkin jakaa tähän asiaan liittyviä kokemuksia ja ajatuksia.

Ymmärsin, että sinäkin, Seija-Leena, olet tehnyt materiaalia nettiin. Kertoisitko projektista ja siinä kohtaamistasi kysymyksistä vähän tarkemmin?

Seija-Leena:

Vuonna 2017 toteutimme monitaiteellisella työryhmällä Kotimatka? -nimisen yhteisöllisen taideteoksen. Teosta varten haastateltiin turvapaikanhakija- ja pakolaistaustaisia ihmisiä. Haastattelujen teemana oli koti ja kotiutuminen Suomeen. Kotimatka? -teoksen tuotti Framil ry, joka on Varsinais-Suomessa toimiva yhteisötaiteen yhdistys.

Kotimatka? on oikeastaan haastatteluihin perustuva käsikirjoitus, joka on tarkoitettu yhteisöllisesti ääneen luettavaksi. Teksti jakautuu teemallisiin huoneisiin, jotka käsittelevät elämää Suomessa, kotia ja kotiutumista erilaisista näkökulmista. Huoneet ova esimerkiksi Eteinen, Keittiö ja Törmäysten huone. Jokaiseen huoneeseen johdattelee ääniraita.

Livekuunnelmamateriaali ja siihen liittyvä pieni pedagoginen paketti on netissä ilmaiseksi kenen tahansa saatavilla. http://framil.fi/kotimatka-livekuunnelma/

Toiveenamme on ollut, että erilaiset yhteisöt tai vaikka opettajat voisivat materiaalimme pohjalta helposti järjestää kokemuksellisia tilaisuuksia, jossa maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä lähestytään kuunnellen ja eläytyen pikemminkin kuin väitellen. Mielestämme Kotimatka? on hyvin erityinen teos, jolla olisi paljon annettavaa sekä taiteellisena kokemuksena että empatian vahvistajana.

Emme kuitenkaan tiedä, onko materiaaliamme hyödynnetty, vaikka se on ladattu myös Maailmankoulun materiaalipankkiin. Varmistaaksemme ja helpottaaksemme materiaalin löytämistä olemme hakeneet rahoitusta kouluvierailuhankkeeseen, jossa jalkauttaisimme teoksen itse toisen asteen oppilaitoksiin. Rahoitus myönnettiin meille jo vuonna 2018, mutta ilmaistenkin vierailujen markkinointi osoittautui haastavaksi. Vierailutoiminta ei ole tätä kirjoittaessa vielä käynnistynyt. Kysymyksiämme on tällä hetkellä: Kuinka opettajat kiinnostuisivat vieraasta toimintamuodosta? Miksi koulujen aikataulu on niin tiukka? Jos opettajat eivät ehdi edes ottaa ilmaista taiteen ammattilaisen vierailua oppitunnille, kuinka he ehtisivät perehtyä materiaaliin itse niin, että voisivat fasilitoida Kotimatka? -session itse?

                              Markkinointikysymys

Reija:

Materiaalinne “käyttöohjeineen” kuulostaa arvokkaalta. On hienoa, että se on verkossa kenen tahansa saatavilla ja että sen estetiikka perustuu konkreettiseen yhteisölliseen esittämiseen. Uskon, että äänen antaminen kotimaastaan paenneelle ja taideteoksen kollektiivinen kokeminen ikään kuin sisältä päin tuottavat yhdessä sellaista ymmärrystä, johon olisi vaikea muutoin päästä. Kun vielä rahoitus teoksen jalkauttamiseenkin on saatu, kaikki on periaatteessa kunnossa.

Kerrot kuitenkin, että teoksen vieminen toisen asteen oppilaitoksiin on osoittautunut haastavaksi. Vastuksena näyttäytyvät koulujen aikataulut ja se, että toimintamuoto, aiheen käsitteleminen osallistavan taiteen keinoin, on opettajille vieras.

Aikatauluongelmat ovat tietysti todellisuutta. Mietin kuitenkin, voisiko niitä koskevat argumentit torjua ikään kuin etukäteen. Auttaisiko, että kouluvierailujen markkinoinnissa osoitettaisiin, mitkä ovat ne opetussuunnitelmissa määritellyt sisällöt, joita materiaalin avulla käsitellään? Sillä tavoin opettajat näkisivät, että Kotimatka? ei ole “ylimääräistä” ohjelmaa vaan varteenotettava vaihtoehto niiden asioiden opiskeluun, jotka on joka tapauksessa opiskeltava. Ammatillisten perustutkintojen opetussuunnitelmissa sellaisia ovat mm. estetiikka, vuorovaikutus ja yhteistyö sekä aktiivinen kansalaisuus ja eri kulttuurit.

Seija-Leena:

Niin, markkinoinnissa on aina haasteena se, kuinka kertoa riittävän tiiviisti, mutta riittävästi siitä, mitä tarjotaan. Toisaalta sähköpostimarkkinoinnissa ongelmana voi olla sekin, ettei viestejä edes avata, jolloin niiden sisällöllä ei ole suurta väliä.

Kiinnostuksen ja luottamuksen herättämiseksi uusia toimintamalleja ja toimijoita kohtaan suora, henkilökohtainen kontakti olisi mielestäni paras. Sellaisen järjestäminen laajan joukon kanssa on vaikeaa. Pohdin, voisiko markkinointia hoitaa toiminnallisesti. Entä, jos opettajille tarjoaisi mahdollisuuden kokea Kotimatka? ensin itse? Kiinnostuisivatko opettajat helpommin itselleen suunnatusta ilmaisesta koulutuksesta – vai olisiko sekin vain ylimääräistä, jota ei ehdi ja jaksa kaiken keskellä? Uskon, että oma kokemus ja puskaradio toimisivat parhaina markkinointiväylinä. Täytyy siis päästä jostakin kohtaa alkuun.

Reija:

Olen samaa mieltä, että jalkatyönä hoidettava markkinointi voisi tuottaa parhaan tuloksen. On kuitenkin hyvä miettiä, minkä aineen opettajille markkinointi kannattaa kohdentaa. Mistä joukosta on järkevää aloittaa? Asiaa auttaisi varmasti myös se, että jokin opettajien seuraama media tekisi tai julkaisisi haastattelujutun materiaalistanne, sen taustoista ja siihen liittyvästä kokemuksellisesta koulutuksesta. Voi olla, että markkinoinnissa olisikin hyvä lähteä liikkeelle taide-elämyksestä tai työnohjauksellisesta istunnosta, kutsua siis opettajia ja materiaalin muita mahdollisia käyttäjiä koolle vähän eri termein kuin koulutuksesta puhumalla?

Seija-Leena:

Kiitos ajatuksistasi, pohdimme vaihtoehtoja. Entä kysymykset, joiden äärellä olet itse tuottamasi verkkomateriaalin äärellä?

                    Miten madaltaa kokeilemisen kynnystä?   

Reija:

Omaan verkkomateriaaliini liittyvät kysymykset koskevat eniten sitä, miten saada materiaali toimimaan ilman jalkauttavaa koulutusta, pelkkien kirjallisten ohjeiden varassa. Pohdin paljon sitä, millaista aineiston olisi oltava ja miten ohjeet tulisi esittää, että työpajaohjaajat uskaltaisivat tarttua draamatyökaluun ja kokeilla sitä ryhmissään. Mitä materiaalin pitäisi sisältää, että siinä olisi kaikki, mitä aloittelija tarvitsee draamaprosessin ohjaamisessa? Entä miten pitää huoli siitä, että työkalu pysyy selkeänä ja mitoiltaan(kin) helposti lähestyttävänä?

Tasoittaakseni draaman käytöstä kiinnostuneen ohjaajan tietä rakensin draamaprosessin yksinkertaisen mutta voimakkaan tarinan pohjalle. Työskentelyä kannattelevat valmiit tarinankerrontaosiot, joista ohjaaja saa tukea ja jotka auttavat fiktiivisen maailman ylläpitämisessä. Lisäksi työkaluun kuuluu johdanto-osuus, joka valmistaa ryhmää draamaprosessin teemoihin ja työskentelytapoihin.

Kun sitten tutustuin Kotimatka?-materiaaliin, näin siinä samankaltaisuutta sen kanssa, mitä itse tavoittelen. Oikeastaan sain siitä uskoa omaan tekemiseeni ja sanoja sen kuvaamiseen, sillä myös minun materiaalissani tärkein ohjaava ja tukeva tekijä sen käyttäjälle on teoksen (draamaprosessin) taiteellinen muoto.

Erilaista näissä kahdessa materiaalissa on se, että minä olen rakentanut reflektio-osuuden työskentelyn sisään; erillistä pedagogista pakettia ei siis ole. Ohjeistus materiaalin käyttöön on kuitenkin välttämätön. Mietinkin, miten onnistuisin kiteyttämään materiaalin kokeilemista punnitsevalle ohjaajalle tarpeellisen rohkaisun, taustatiedon ja “teknisen” opastuksen lyhyeksi, valaisevaksi ja innostavaksi puheenvuoroksi.

Mitä sinä ajattelet, mitkä voisivat olla ne sanat, joiden perusteella draaman mahdollisuuksista kiinnostunut nuorten työpajan ohjaaja voisi tarttua laatimani kaltaiseen “matalan kynnyksen” välineeseen? – Kysymykseni koskee siis sitä vaihetta, kun ohjaaja on jo törmännyt materiaaliin. Aineistosta tiedottamiseen ja sen markkinointiin minulla on nimittäin sellainen tuki, että Valtakunnallinen työpajayhdistys ry voi vinkata siitä koulutuksessaan, joka on suunnattu taidelähtöisten menetelmien hyödyntämisestä jo valmiiksi kiinnostuneille ohjaajille.

Seija-Leena:

Oletko lukenut muita toiminnallisten menetelmien oppaita? Niistä voisi olla hyötyä sekä ohjeistuksen taitollisen logiikan luomiseen että kenties sisällönkin tasolla. Erilaisissa ohjaajan tai opettajan oppaissahan yleensä on kyse siitä, että pyritään selittämään toimintaa kirjallisesti.

Uskon toiminnan tavoitteiden ymmärtämisen olevan motivoivaa. Jos taiteellisen toiminnan tavoitteissa on riittävästi yhtymäkohtia työpajatoiminnan omien tavoitteiden kanssa, ja jos se on selkeästi ilmaistu, poistuu usein taiteelliseen toimintaan liittyvä kysymys: Miksi rajallista aikaa pitäisi uhrata tähän?

Toisaalta ajattelen myös taiteen erityislaatua. Mitä “ekstraa” sinä uskot tai toivot draamatyöskentelyn antavan nuorille? Mitä työpajoista puuttuu tai mihin haasteisiin/tarpeisiin vastaamiseen draamatyökalu saattaisi toimia paremmin kuin tavallisemmin käytetyt toimintatavat?

Reija:

Työkalun käytön motivointipuoli on uskoakseni kunnossa. Verkkojulkaisun esittelyosuudessa kerron, että työkalu on suunniteltu yhdeksi välineeksi nuorten sosiaaliseen vahvistamiseen eli siihen työhön, jota nuorten työpajoilla tehdään. Tulee siis selväksi, että väline on laadittu edistämään nuoren itsetuntemuksen, sosiaalisten taitojen ja arjenhallinnan paranemista ja opiskelu- ja työelämävalmiuksien sekä elämänhallinnan ja tavoitteellisuuden kohenemista.

Motivointimielessä sidon työkalun myös työpajoilla laajalti käytössä olevaan sosiaalisen vahvistumisen mittari Sovariin, ja kerron, mitkä Sovarin avulla mitattavista sosiaalisen vahvistumisen osa-alueista työkalussa korostuvat. Lisäksi kerron, että suunnittelun  lähtökohtana ovat olleet omat kokemukseni työpajavalmennuksesta ja draamatyöskentelystä osana sitä. Lopuksi totean, että työ on tehty yhdessä työpajaohjaajien ja Valtakunnallisen työpajayhdistyksen kouluttajan kanssa.

Kaipaamani vinkki ohjaajalle suunnattuun puheenvuoroon taitaakin tulla siitä, miten olette esitelleet Kotimatka?-materiaalin ja taittaneet sen Framil ry:n sivustolle. Kotimatka?-projektin esittelyn, livekuunnelman sekä pedagogisen paketin ja kouluvierailuihin liittyvän osuuden muodostama kokonaisuus on juuri sellainen taustatiedon, tuen ja materiaalin käyttöön ohjaavan opastuksen liitto, jollaista etsin. Kiitos siis hyvästä mallista!

Toivottavasti saatte Kotimatka?-työryhmän kanssa järjestettyä sen ensimmäisen markkinointitilaisuuden. Jostakin kohtaa alkuun pääseminen on varmaan se, mitä nyt tarvitaan: kun pohja on olemassa, hiominen ja muokkaus sujuvat jo helpommin.

                    Kokemuksia, kommentteja, kehittelyä

Seija-Leena:

Kiitos kannustuksesta! Viime kommenttini jälkeen onkin käynyt niin, että nimenomaan henkilökohtaisten opettajakontaktien kautta olemme saaneet ensimmäiset Kotimatka? -kouluvierailut sovittua. Uskoakseni nämä kokemukselliset vierailut innostavat opettajia joko tilaamaan lisää, käyttämään materiaalia itse tai suosittelemaan sitä muille. Muita, sinultakin tulleita ideoita käytetään sitten tarpeen mukaan.

Tässä kohtaa jännittää, mitä suunnittelemastamme kokonaisuudesta sukeutuu kouluympäristöissä. Käsikirjoitushan on elävässä tilanteessa vain yksi elementti. Paikalla olevat ihmiset luovat kokonaisuudesta ainutkertaisen.

Reija:

Mainiota! Kiva kuulla tuollaisia uutisia! – Tuosta, kun kerrot jännittäväsi, millainen kokonaisuus Kotimatka?-teoksesta mahtaa kouluympäristöissä tulla, tajuan, että olen itsekin joskus vienyt luokkahuoneeseen samantyyppisen materiaalin. Erityisesti mieleeni nousevat ne kysymykset, joita “livekuunnelman” esittämisen yhteydessä aikoinaan pohdin.

Materiaali, jota käytin, oli tarkoitettu lukion kirjallisuudenopetukseen. Muodoltaan se oli pitkälti Kotimatka?-kokonaisuuden kaltainen. Koska elettiin aikaa ennen nettiä, olin saanut käsikirjoituksen alkuperäisen version joltakin menetelmäkurssilta ja sitten muokannut siitä omien ryhmieni tarpeisiin sopivan.

“Livekuunnelman” aiheena oli Suomen kirjallisuuden historia, ja Kotimatka?-teoksen tapaan teksti luettiin ääneen repliikki repliikiltä koko opetusryhmän voimin. Myös musiikkia käytettiin. Toisin kuin Kotimatka?-kokonaisuudessa tarkoitus ei kuitenkaan ollut samastumisen kokemus, ei edes varsinaisesti taiteellinen kokemus. Jonkinlaista esteettistä vaikutusta, siihen pohjautuvan muistijäljen syntymistä ja opiskeltavan asian alustavaa jäsentymistä kyllä tavoiteltiin.

Teknisesti homma toimi joka kerta hyvin, mutta se, mitä muistan pohtineeni, oli hahmo, joka osallistujalle kokonaisuudesta muodostui. Mitä lukiolaiselle mahtoi jäädä päällimmäiseksi mieleen tästä osallistavan kuunnelman muotoisesta johdatuksesta Suomen kirjallisuuden historiaan? Olisiko ollut tarpeellista “esittää” teksti porukalla vielä toisen kerran? Koska aiheen tarkempi käsittely oli joka tapauksessa kurssin ohjelmassa livekuunnelman jälkeen, en tainnut koskaan kysyä asiaa opiskelijoilta itseltään.

Teillä osallistujan kokemukseen liittyvät kysymykset ovat osa materiaaliin liittyvää pedagogista pakettia. Uskoisinkin, että jos luokkatilanteessa käy esimerkiksi niin, että osallistujien huomio menee enemmän vaikkapa ääneen lukemisen suoritukseen kuin siihen, mihin pitäisi, fasilitoija huomaa sen ja voi tarvittaessa reagoida tilanteeseen. Tällaiseenhan voinee materiaalissa tai siihen liittyvissä koulutuksissa rohkaistakin, vai mitä ajattelet?

Seija-Leena:

Kiinnostavaa kuulla tästä käyttämästäsi menetelmästä, ja siihen liittyneistä kokemuksista.

Tarkoituksemme on, että meille jää aikaa kuulla nuorten omia ajatuksia Kotimatka? -kokemuksen jälkeen. Nuoret eivät tosin aina lämpene keskustelemaan vierailijan kanssa kovin runsaasti, ja käytössä on rajallisesti aikaa. Toivommekin, että oppilaiden omat opettajat hyödyntäisivät kokemusta ja pedagogista pakettia myöhemmillä oppitunneilla aiheen syventämiseen.

Meidän tarkoituksemme on hioa pedagogista pakettia kouluvierailuista saamamme kokemuksen perusteella. Samalla idealla voimme tehdä kuunnelmankin ohjeistuksiin tarkennuksia tarvittaessa. Käytännön kokemukset tuovat aina paljon uusia oivalluksia (osallistavan) taiteen mahdollisuuksista ja haasteista.

Tämän olen kokenut erityisesti kehittäessäni draamatarinoita Rauhankoulun käyttöön. Lasten ja nuorten kanssa harjoitteet tai draamakulut rytmittyvät usein aivan toisin kuin käsikirjoittajan ajatuksissa tai ainoastaan aikuisten kanssa kokeillen. Täytyykin miettiä vielä keinoja, joilla keräämme palautetta niin opettajilta kuin oppilailtakin.

Sinun tilanteesi kuulostaa selkeältä, ja hienoa, jos meidän materiaalistamme on ollut inspiraatioksi tässä. Tämä keskustelu on tietenkin herättänyt uteliaisuuteni sinun luomaasi kokonaisuutta kohtaan. Uskoisin, että lukijakin pohtii, julkaistaanko draamakokonaisuutesi niin, että sitä pääsee kuka tahansa lukemaan.

Reija:

Kyllä se on tarkoitus julkaista. Tarkkaa osoitetta ei vielä tässä vaiheessa ole, mutta alustavasti on sovittu, että draamatyökalun paikka Valtakunnallinen työpajayhdistys ry:n verkkosivuilla olisi osassa Alueellinen toiminta / Kehittämishankkeita ja hyviä käytäntöjä  ja siellä varmaankin otsikon “Valmennusmenetelmiä” alla.

Innostavaa kevättä ja myötätuulta hankkeellenne – ja sinulle kovasti kiitoksia keskustelusta! Sain siitä juuri sellaista käytännön apua, jota tässä työskentelyn vaiheessa tarvitsin.

Seija-Leena:

Hyvä kuulla! On ollut mukava tehdä yhteistyötä, ja uskon, että kehittämälläsi draamatyökalulla on käyttöä monelle – ehkä minullekin.

Oikein hyvää kevättä ja projektin loppuun saattamista!

 

Julkista taidetta Tampereella

Olen asunut Tampereella kolmen vuoden ajan. Tänä aikana julkisen taiteen määrä katukuvassa on lisääntymään päin. Taidetta on tullut muun muassa sähkökaappeihin, raitiovaunu työmaalle ja rakennusten julkisivuihin muraaleiden muodossa. Lisäksi julkista taidetta löytyy veistoksina ja monumentteina muu muassa puistoista ja aukioilta. Taidetta ei kuitenkaan mielestäni ole ”silmiinpistävästi” Tampereen katukuvassa.

Prosenttiperiaatteen mukaisesti osa rakennushankkeen määrärahoista kuuluu käyttää taiteeseen. Tampereella eletään stressaavia aikoja. Ratikkatyömaan rakentaminen tukkii pääväylät vuosiksi ja se haittaa ihmisten arkea muun muassa esteettisistä syistä johtuen. Lisäksi Tampereella on rakennettu isosti uusia rakennuksia ja ostoskeskuksia. Voisi ajatella, että tällä prosenttiperiaatetta noudattavan mallin mukaisesti taidetta näkyisi katukuvassa enemmänkin. Iso osa urakasta on vielä vaiheessa ja jännityksellä saammekin odottaa, noudatetaanko prosenttiperiaatetta sen määrittämillä tavoilla.

Tampereen kaupungilla on käynnissä eri hankkeita, joiden tarkoituksena oli lisätä julkisen taiteen määrää katukuvassa. Esimerkiksi taidetta ratikkaan -hanke on suunnitellut julkisen taiteen roolista merkittävää Tampereen ratikan hankkeessa. Taidetta etsitään pysäkeille ja raitiovaunojen sisälle. Tällä hetkellä Tampereen ratikalla on meneillään väliaikaisen taiteen ideahaku, jolla halutaan elävöittää Tampereen keskustan työmaa-aikaista ilmettä.

Lisäksi Tampere 240- taidetta Tammerkosken varrella etsii eri alojen taiteilijoita avoimella haulla toteuttamaan julkiseen taiteen teoksia Tammerkosken varrelle. Tarkoituksen on elävöittää Tampereen kaupunkikuvaa ja Tammerkosken kansallismaisemaa erilaisten taidemuotojen avulla. Hankkeella etsitään väliaikaisen taiteen teoksia, jotka voivat olla esillä hetkellisesti tai 240 päivää.

Prosenttiperiaate työllistää taiteilijoita, tuo taidetta osaksi ihmisten arkea ja lisää elävöitystä katukuvaan. Taidekilpailut ovat oiva tapa hankkia julkista taidetta, koska silloin jokaisella taiteilijalla on mahdollisuus osallistua ja tuoda ideansa näkyväksi.

Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tuleman pitää. Kaupunkilaisena toivoisin katukuvaan rohkeita, uudenlaisia taiteen toteutustapoja.

Taiteen ammattilainen ja seksuaalisuus kohtaavat

Sanna Niemi

Olen koulutukseltani teatteri-ilmaisun ohjaaja. Olen työskennellyt erilaisten ryhmien kanssa soveltavan taiteen keinoin, esimerkiksi ohjaamalla draamatyöpajaa vankilassa ja toimimalla residenssitaiteilijana maahanmuuttajien koulutuksessa. Sattumalta hain keväällä 2018 Aspa-säätiön Voimaa seksuaalisuudesta -hankkeeseen töihin. Hanke toimii Stean rahoituksella 2018-2020 Jyväskylässä, Päijät-Hämeessä ja pääkaupunkiseudulla.

Heti työpaikkailmoituksessa kiinnitin huomiota työyhteisön arvoihin: tasa-arvoon, syrjimättömyyteen ja yhdenvertaisuuteen. Omien arvojeni mukainen työpaikka on noussut yhdeksi tärkeimmäksi kriteeriksi töitä haettaessa. Toinen syy, miksi halusin hakea tätä työtä, oli ilmoituksessa mainittu toive toiminnallisten menetelmien monipuolisesta osaamisesta. Pääsisin hyödyntämään omaa ammattitaitoani itselleni uudessa ympäristössä, asumispalveluissa.

Suhtaudun ennakkoluulottomasti seksuaalisuusteemaan. Ajattelen seksuaalisuutta yleisesti hyvin laajana aiheena. Koen, että minulla on osaamista esimerkiksi itsetuntemuksen, tunteiden, kosketuksen ja kehoon liittyvien aiheiden käsittelystä. Työskentely hankkeessa on osoittanut, että ajatukseni seksuaalisuudesta on oikea.
Tuttujen aiheiden lisäksi esiin on noussut myös itselleni vieraampia aiheita, kuten vaikkapa avusteinen seksi*.

On tullut ilmi, että asumispalveluiden työntekijöillä olisi paljon tarvetta koulutukselle ja yleensä ihan tiedolle – sitä tarvitaan lisää. Onneksi meillä on tässä hankkeessa mukana myös ammattitaitoisia seksologeja. On helpottavaa, ettei itse tarvitsekaan tietää aina kaikesta kaikkea. On joku, joka tietää enemmän. Yhtenä hankkeen tavoitteena on vahvistaa seksuaalikysymysten puheeksi ottamista asumispalveluissa. Haluamme kannustaa ja tukea eri osapuolia aiheen ympärillä. Asumispalveluja käyttävien ihmisten seksuaalioikeuksien toteutuminen on koko toimintamme päämäärä.

Koen työskenteleväni ihmisoikeuskysymysten äärellä, en vain ”seksihankkeessa”. Kesällä ja alkusyksystä 2018 työni on ollut sitä, että kierrän yhdessä seksologin kanssa asumisyksiköissä pitämässä alkuinfoja, joissa muun muassa seksologi avaa seksuaalisuuden käsitettä ja keräämme osallistujien toiveita hankkeen sisällöistä. Näiden toiveiden pohjalta olen ideoinut Lupa puhua -ryhmiä, joista osa alkoi syksyllä 2018. Yksi ryhmä teki esitystä Disability Day Art & Action -festareille Helsinkiin.

Työssäni eniten pohdintaa on aiheuttanut se, että olen aikaisemmin tottunut työskentelemään ihmisten kanssa, joilla ei esimerkiksi ole suurempia liikuntarajoitteita. Tästä johtuen en aina osaa ottaa huomioon kaikkia tarvittavia asioita etukäteen ja olen vasta käytännön tilanteissa huomannut, mikä toimii ja mikä ei. Myös selkokielisyys on haastavaa. Olen soveltanut ja muokannut teatteriharjoitteita. On hyvin virkistävää ja opettavaista olla uuden äärellä. Työparini Milla Ilonen on ollut valtavana apuna, kun olen voinut kysyä kaikista asioista, jotka mietityttävät. Odotan työssäni sitä vaihetta, kun pääsen siirtymään yhä enemmän käytännön tekemiseen.

https://www.aspa.fi/fi/hankkeet/voimaa-seksuaalisuudesta

*Avusteinen seksi / seksissä avustaminen on toiminnallisen seksin mahdollistamista tilanteessa, jossa henkilö tai henkilöt eivät ilman apua pysty toteuttamaan sitä itsenäisesti. Apu voi olla passiivista tai aktiivista: passiivinen apu tarkoittaa apua seksiin liittyvissä valmisteluissa, kun taas aktiivinen apu tarkoittaa avustamista itse seksuaalitoiminnoissa tai seksin aikana. (Lähde: Roth Tanja: Avusta ja ohjaa seksissä turvallisesti, 2016.)