Tampereen keskustan kolme muraalia

Tiina Kaisa Leppänen

Kävin katsomassa kolmea vuonna 2017 Tampereen keskustaan valmistunutta seinämaalausta eli muraalia. Tampereelle on toteutettu vuonna 2017 muraaleita muuallekin kuin keskustaan, kuten Hiedanrantaan ja Hervantaan. Keskityn tässä kirjoituksessa ainoastaan keskustan kolmeen muraaliin.

RATINAN SILLAN ALIKULUN MURAALI Tuomo Rosenlund suunnitteli ja toteutti Ratinan sillan alikulun betoniseinään muraalin kesällä 2017 (https://www.aamulehti.fi/kotimaa/ratinan-sillan-harmaa-betoniseina-sai-kirjavan-ulkoasun-teos-maalattiin-villapipoa-ja-lampokerrastoa-kayttaen-200212305/). Teos sijaitsee ulkokuntoilupaikan viereisessä seinässä, kevyenliikenteen väylän varrella. Teos peittää koko seinän. Paikan ohitse kulkee satoja ihmisiä päivittäin kävellen tai pyöräillen. Myös ulkokuntoilupaikka on hyvin suosittu.

Maalaus on melko vaalea ja sen aihe on kaupunkimaisema. Kaupunki ei muraalissa ole Tampere, vaan joku muu kaupunki. Teoksen päävärit ovat sininen ja keltainen ja pohjaväri on vaalea. Rakennusten ääriviivat on maalattu mustalla värillä. Maalaus on hyvin yksityiskohtainen kauppoineen ja liikennevälineineen. Ihmisiä ei maalauksessa ole. Rakennuksia maalauksessa on kirkosta kerrostaloihin. Keskellä teosta on yksi puu, jossa on vihreää ja ruskeaa väriä. Teos on maalattu betonimaaleilla.

Mielestäni se sopii hyvin siihen paikkaan, jossa se on. Teoksesta tulee melko keveä vaikutelma. Ääriviivojen runsas käyttö on mielestäni kiinnostavaa. Haluaisin itse tehdä seinämaalauksen, jossa on käytetty paljon ääriviivoja. Ääriviivojen käytöstä tulee hallittu ja graafinen vaikutelma.

Muraali Ratinan sillan alla Tampereella. Tekijä ja suunnittelija: Tuomo Rosenlund. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen.

PINNAN ALLA – MURAALI

Pinnan alla-niminen muraali sijaitsee osoitteessa Satakunnankatu 10 Tampere. Se on osa Pinnalla 17-projektia, joka on yksi Suomi 100-juhlavuoden tapahtumista (http://suomifinland100.fi/project/pinnalla17/). Rakennus on osa Olympia-korttelia, jossa sijaitsee mm. ravintola, klubi sekä opiskelija-asuntola.

Teoksen on suunnitellut arkkitehtiopiskelija Atso Airola. Olin mukana toteuttamassa Pinnan alla- teosta yhdessä Atso Airolan kanssa heinä-elokuussa 2017. Maalaus sijaitsee vilkasliikenteisen kadun varrella Tampereen ydinkeskustassa. Se on hyvin näkyvällä paikalla Tampereen tuomiokirkon läheisyydessä. Paikan ohi autoilee ja kulkee jalan satoja ihmisiä päivittäin. Teos on maalattu rapattuun seinään sopivilla maaleilla. Teos peittää seinän yläosan, ei koko seinää.

Mielestäni Pinnan alla-teoksen suunnittelussa on upeasti otettu huomioon rakennuksen muodot ja seinien syvennykset. Teoksen keskellä olevassa veneessä ja veneilijässä on hieno kolmiulotteinen vaikutelma.

Pinnan alla-muraali, Satakunnankatu 10 Tampere. Suunnittelu: Atso Airola. Toteutus: Atso Airola ja Tiina Kaisa Leppänen. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen.

KYTTÄLÄN MURAALI

Seinämaalaus sijaitsee Kyttälänkatu 1:n ja Rongankatu 2:n välisellä sisäpihalla Kyttälän kaupunginosassa Tampereella. Se näkyy kadulle osoitteessa Rongankatu 2 Tampere (https://www.youtube.com/watch?v=Kpp_PnreFoM).

Miina Laine ja minä suunnittelimme Kyttälän muraalin yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Toteutus eli seinämaalauksen maalaaminen on Miina Laineen ja minun käsialaa. Rakennuksen omistaa Tampereen evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä. Olen kirjoittanut muraalin suunnittelun ja teon eri vaiheista opinnäytetyön syksyllä 2017. Kävin katsomassa muraalia joulukuun alussa, kun maalaamisesta oli jo kulunut monta kuukautta ja opinnäytetyö on valmis. Mitä ajattelen siitä nyt?

Mielestäni Kyttälän muraali sopii hyvin paikkaansa. Jos ei tiedä etukäteen muraalin sijaintia, se tulee Rongankadulla kulkijalle yllätyksenä, jos hän vilkaisee sivulle kadulla kulkiessaan. Tunnen ylpeyttä siitä, että olen saanut olla omalta osaltani mukana muraali-ilmiön saapumisessa Tampereelle. Toivon, että saan jatkossakin olla suunnittelemassa ja toteuttamassa muraaleita joko Tampereelle tai muualle. Jotta katutaideteos, muraali tai jokin muulla tekniikalla toteutettu teos tai esitys, voisi olla osa elävää kaupunkia, kaupunkilaisten osallisuus sen suunnittelussa ja/tai toteutuksessa on mielestäni oleellista.

Kyttälän muraali sijaitsee Kyttälänkatu 1:n ja Rongankatu 2:n välisellä sisäpihalla. Se näkyy kadulle osoitteessa Rongankatu 2 Tampere. Suunnittelu: Miina Laine, Tiina Kaisa Leppänen ja kaupunkilaiset. Toteutus: Miina Laine ja Tiina Kaisa Leppänen. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen.

Taide: arvo vai väline? Vai sekä että?

Katja Suomalainen

Taiteen avulla voidaan saavuttaa hienoja asioita. Voidaan ehkäistä syrjäytymistä, tukea ihmisen kasvua ja elämää yleensäkin. Taiteella voidaan saavuttaa myös taloudellista hyötyä, mainetta, ja parantaa yhteisöjen, yritysten tai alueiden julkisuuskuvaa. Mennäänkö jossain kohtaa vikaan? Voiko välineellistäminen ja sen arvottaminen ulkoisin kriteerein lopulta tukahduttaa taiteen?

Taiteilijoilta vaaditaan yhä enemmän perusteluja työlleen ja toiminnalleen. Taiteilijan tulisi yhä enemmän osata ajatella hyötyjen kautta omaa toimintaansa, eikä siitä lähtökohdasta joka olisi taiteilijalle itselleen ominaista. Tässä mielestäni mennään vikaan. Voiko tällöin taidekaan toimia, jos se on liiaksi puristuksissa ulkopuolelta tulevan paineen alla?

Musiikin opettajana toimiessani laadin kurssisuunnitelmia kansalaisopistoihin puoli vuotta ennen kurssien alkamista. Toiminnalle tulee määritellä tavoitteet ja sisällöt, käytettävä opetusmateriaali sekä kurssiajankohta ja kellonaika. Tuossa vaiheessa en voi tietää millaisia ihmisiä toimintaan on osallistumassa, mitkä ovat ajankohtaisia asioita puolen vuoden päästä, mikä minua itseäni puhuttelee ja inspiroi.

Laadin omasta mielestäsi pätevän kuuloisia suunnitelmia, ja ajattelen mielessäni, että kurssin toteutuessa voin niitä sitten tarvittaessa muokata. Tavoitteet ja toiminnasta hyötyminen mahdollisimman monella tavalla tuntuu olevan arvokasta. Palautettuani suunnitelmani, joiden toteutumisesta seuraavan lukuvuoden leipäni on kiinni, voin vaan toivoa että töitä olisi.
Olivatko kurssiehdotukseni nyt tarpeeksi myyviä? Oliko tavoitteet sellaisia, että niitä ”katsotaan hyvällä”? Onko minulla töitä ensi vuonna? (Ja syksyllä käy ilmi, että ei ole, ei yhtään kurssia.)

Laura Norppa kirjoittaa artikkelissaan ”Taiteen välinearvo ylittää itseisarvon” siitä miten tärkeää on vaalia taiteen arvoa itsessään eikä ruokkia sen välineellisten arvojen korostamista. Opettajana laatiessani toimintani suunnitelmia voisin tietoisesti määrittää taidekokemusten mahdollistamisen yhdeksi tärkeäksi arvoksi ja tavoitteeksi. Olisiko se päättävällä tasolla arvo, jota halutaan nostaa esiin? Itsekin sitä sokeutuu ulkoisen paineen alla ja toimii niin kuin olettaa yhteisön odottavan. Myönnän, myös oma katsantokantani kapenee usein asioita perustellessa taiteen välineellisten arvojen korostamiseen.

Viime eduskuntavaalien alla julkaistussa Taitelija-lehden pääkirjoituksessa Pulkkinen kirjoitti seuraavasti: ”Raha ja valta kulkevat tunnetusti käsikkäin. Taide ja sen vapaus on turvattu perustuslaissa, mutta taiteen itseisarvo ei nyt näytä sytyttävän puolueita”. Keskustelussa pinnalla oli taiteen välineelliset arvot, prosenttitaide, hyvinvointivaikutukset ja saavutettavuus.
Sosiaali- ja terveysalan muuttuminen sairaanhoitopiireiksi mullistaa myös taiteen ja taiteilijoiden kenttää. Hyvinvointivaikutuksia tiedostetaan, mutta kuinka ne saadaan toimimaan odotettuja tuloksia tuottavalla tavalla?
Kuntien rooli muuttuu sairauksien hoitajasta terveyden ja hyvinvoinnin edistäjäksi. Kulttuuri edistää hyvinvointia ja lisää kunnan elinvoimaa ja viihtyvyyttä. (Mikkonen, 2017.)

Kulttuurin kenttä on murroksessa sen ulkoisten vaatimusten paineessa.
Jos taiteilija itse kokee, että esimerkiksi yhteisötaiteen tekeminen tai taidemuodon soveltaminen erilaisille kohderyhmille on hänen omalle taiteen tekemiselle ominaista, kokeeko hän henkilökohtaisesti tarvetta perustella taiteen vaikutuksia kenellekään? Koen, että paine tulee ensisijaisesti ulkopuolelta. Jos olen saanut kutsun vierailla kehitysvammaisten laitoksessa, menen sinne ajattelematta että nyt menen edistämään näiden ihmisten hyvinvointia tai kuntouttamaan. Menen sinne laulamaan ja laulattamaan. Olen saattanut ihastella lintulaudan lintuja aamukahvilla, ja muutan alkuperäisiä suunnitelmia. ”Tiu, tau tilhi” -laulu alkaa soida päässäni ja mietin sointukiertoa. Laulun sanat puhuttelevat. Viritän kitaran ja laulan laulun läpi kerran, kaksi. Päätän laulaa tämän myös aamupäivän musiikkihetkessä. Tuossa vaiheessa en vielä tiedä kuinka musiikkihetki tulee menemään. En vielä tiedä, että levoton asukas rauhoittuu ja herkistyy laulun äärellä. En vielä tiedä, että tämä on hänen lempilaulunsa jota hänen äitinsä on laulanut kun hän on ollut pieni. Se taidekokemus on tälle ihmiselle se hetki, jota ei voi (välttämättä) ennakoida, suunnitella tai määrätä tapahtuvaksi. Ja se hetki on taiteilijalle itselleenkin perimmäinen syy tehdä tätä työtä.

Lähteet:
Mikkonen, Krista. 2017. Kunnat muuttuvat, miten käy kulttuurille?
Norppa, Laura. 2017. Taiteen välinearvo ylittää itseisarvon http://www.liikekieli.com/ archives/6612 Viitattu 20.8.2017
Pulkkinen, Miisa. 2015. Pääkirjoitus: Mitä äänestämme kun äänestämme taiteen puolesta. http://taiteilijalehti.fi/paakirjoitus-mista-aanestamme-kun-aanestamme-taiteen-puolesta/ Taiteilija-lehti. Viitattu 20.8.2017.
Selin, Matti. 2017. Hyvinvointinäkökiulma ei ole uhka taiteen itseisarvolle. http:// 100puheenvuoroataiteesta.taike.fi/tag/hyvinvointi/ Viitattu 20.8.2017.

Retki Tampereen Hiedanrantaan muraaleja katsomaan

Tiina Kaisa Leppänen

Hiedanranta on vanhaa tehdasaluetta noin viiden kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Alueella on edelleen toiminnassa oleva tehdas, mutta osa rakennuksista on muussa kuin tehdaskäytössä, kuten taiteilijoiden ja erilaisten työpajojen käytössä. Lähellä sijaitsee Lielahden kartano, jossa on kahvila ja erilaisiin tilaisuuksiin vuokrattavia tiloja. Ympärillä on peltoa ja vieressä on Näsijärvi. Alue kuuluu Niemerannan alueeseen, jolle ollaan rakentamassa lähivuosina kokonainen uusi asuinalue.

Alueena Hiedanranta on mielenkiintoinen, koska se on täynnä seinämaalauksia eli muraaleita. Maalauksista suuri osa näyttäisi olevan tehty spraymaaleilla. Niitä on vanhan tehdasrakennuksen joka nurkassa ja kolossa. Juuri sen vuoksi alueesta tulee elävä ja vireä vaikutelma ja muraalit lisäävät mielestäni viihtyvyyttä ja luovat rentoa tunnelmaa. Toisaalta vaikutelma on hieman sekava, koska teoksia on niin paljon. Osa seinämaalauksista on tehty vuonna 2015 tai aiemmin. Suuri osa maalattiin kesällä 2017. Alueella järjestettiin myös heinäkuussa 2017 tapahtuma, jossa kuka tahansa sai osallistua seinämaalauksen tekoon.

Hiedanrannan kaltaiset alueet ovat tärkeitä, koska eläviä, vapaan tuntuisia alueita tarvitaan. Voisi hyvin kuvitella, että kun ympärille tulee asuntoja, kyseisistä tehdasrakennuksista tulee esimerkiksi nuorisotiloja, näyttelytiloja tai vastaavia. Toivoa sopii, ettei vanhoja tehdasrakennuksia pureta. Omia tulevia seinämaalausprojektejani ajatellen on hyödyllistä nähdä, mitä juuri nyt tehdään seinämaalusten saralla. Pidän yleensäkin siitä, että  tyylejä ja tekotapoja on niin paljon erilaisia. Paikka määrittelee mielestäni paljon sitä, millainen lopullisesta teoksesta tulee. Paikkoina voi olla tehdasalueita, lähiöitä, alikulkutunneleita tai vaikkapa keskustan arvorakennuksia. On kiinnostavaa seurata, ilmaantuuko Tampereen keskustaan seuraavien vuosien aikana lisää muraaleja kesällä 2017 tehtyjen lisäksi, vai keskittyvätkö ne jatkossa tietyille alueille hieman kauemmaksi keskustasta, kuten Hiedanrantaan.

Haluaisin tulevaisuudessa päästä suunnittelemaan ja toteuttamaan mahdollisimman erilaisilla tekniikoilla seinämaalauksia erityylisiin paikkoihin, sekä ulos että sisälle. Minulle uusia tekniikoita voisivat olla esimerkiksi spraymaalaus ja betonimaaleilla maalaaminen.

Erityisen kiinnostunut olen tekemään seinämaalausta jonkin ryhmän kanssa, joka on motivoitunut työskentelemään muraaliprojektissa ja vaikuttamaan sillä tavalla omaan elinympäristöönsä. Millainen seinämaalaus esimerkiksi ison kerrostalon seinään syntyisi, jos sen asukkaat olisivat alusta asti aktiivisina osallistujina mukana seinämaalauksen suunnittelussa ja toteutuksessa?

 

Muraaleita Hiedanrannassa Tampereella. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen

Yksityiskohta muraalista Tampereen Hiedanrannassa. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen

Tampereen Hiedanrannan tehdasalueen suurin muraali. Valokuva: Tiina Kaisa Leppänen

Oman tulevaisuuden pohtimista

Itse olen pääasiallisesti toiminut tapahtumatuottamisessa musiikin parissa, mutta myös erilaisissa nuorten tapahtumissa. Olen mieltänyt itseni myös kokemusten tuottajaksi, ja yksi suurimpia työstä saatavia palkintoja on hymyilevät ihmiset.

Tapahtumatuottaminen on viimeisen parin vuosikymmenen aikana muuttunut ammattimaisempaan suuntaan, vaikka ala on viehättänyt ja viehättää monenlaisia suhareita. Enää ei välttämättä lapioida festivaalin tuloja Saabin takaluukkuun ja häivytä paikalta, joskaan ei kai sekään mahdotonta ole. Yhteistyö eri tahojen kanssa on kehittynyt, ja moniammatillinen yhteistyö esimerkiksi viranomaisten kanssa on parantunut. On havaittu, että sujuva yhteistyö on kaikkien etuja ajava asia.

Nykyään tapahtumat ovat kokonaisvaltaisempia ja yleisöstä on tullut vaativampaa kokemusten suhteen. Harvassa tapahtumassa enää tänä päivänä riittää ruuaksi nuhjuinen käristemakkara, vaikka kohta siitäkin toki voi tulla taas uusi nostalginen hitti. Monipuolisuus ja jatkuva ajan hermolla eläminen korostuvat koko ajan. Tämä koskee myös tapahtumia, jotka nojaavat ohjelmistollaan menneisiin aikoihin.

Nuorille tapahtumia tehdessä on ollut haastavaa pysyä mukana heidän alati vaihtuvissa mielenkiinnon kohteissa. Myös noiden kohteiden löytäminen on vaikeutunut, sillä enää ei voi turvautua luottavasti esimerkiksi levymyyntitilastoihin. Nuorten kiinnostuksen kohteiden vaihtuessa nopeasti harvat asiat saavuttavat kestävän jalansijan. Digitaalinen media on nopeuttanut asioiden elinkaarta entisten parin tv-kanavan ja kerran kuussa ilmestyvän Suosikki-lehden sijaan. Siinä on hyvät ja huonot puolet, mutta sen hallitseminen ja innovaatioiden käyttö sen parissa on ehdottomasti tulevaisuuden haaste, varsinkin markkinoinnin suhteen. Tällä hetkellä tubettajat ovat korvanneet poptähdet, mikä tuli itselleni vähän salakavalasti esiin. Jostain pitäisi löytää taito osata ennustaa tulevat trendit ja ”kuumat jutut”. Toki maailmassa on asioita, näkökulmia ja sisältöjä, joita eivät trendit heilauttele eivätkä niihin vaikuta. Myönnettävä on, että olen välillä ehkä liiaksi heittänyt kapuloita oman digitaalisen kehitykseni rattaisiin, mutta olen nyt yrittänyt avata itseäni enemmän tämän ajan ja hengen mukaan. Olen aina arvomaailmassani ollut kaikenlaisia rajoja sekä pakkoja vastaan, mutta siinä suhteessa olen tainnut olla oman itseni pahin vihollinen. Olen tietoisesti rajoittanut elämääni kieltäytymällä mukautumasta muuttuvaan maailmaan ymmärtämättä, että niin ainoastaan estän itseäni kehittymästä ja kokemasta asioita. Ei uuden oppiminen tarkoita vanhoista luopumista, vaan tiedon, taidon ja kokemusten laajenemista. Siinä minun tulevaisuuden arvomaailmani toivottavasti lepää.

Internet on tuonut valitettavasti sen ilmiön nuorten parissa, että kaikki pitäisi olla ilmaista sekä haluttomuuden lähteä tapahtumiin katsomaan mitään, kun kaiken voi nähdä ilmaiseksi ja vaivatta netistä. Ehkä tämä on kärjistetty näkemys, mutta usein nuoria haastatellessa nämä seikat tulee esiin. Se on vaikea yhtälö sen kanssa, että tapahtumien kulut nousevat koko ajan. Talouden hallinta on yksi tärkeimmistä kokonaisuuksista, eikä se helppoa ole ollut ennen eikä tulevaisuudessa. Tähän ehkä joku voisi keksiä sopivan applikaation tms., jolla kuluja saataisiin leikattua minimiin. Vai siirtyykö tapahtumat maksullisiksi nettitapahtumiksi esimerkiksi striimausten myötä? Nämä seikat sekä ajan hermolla pysymisen koen tällä hetkellä työssäni haasteellisimmiksi asioiksi.

Uskon silti siihen, että ihmiset (niin uudet – kuin vanhat sukupolvet) haluavat tulevaisuudessakin kokoontua yhteen nauttimaan ja jakamaan yhteisiä kokemuksia. Näen, että tapahtumien tulee olla laadukkaita ja asiakkaiden arvoisia. Tämä ei tarkoita, että tilaa ei olisi pienille ja kotikutoisille pihafestivaaleille, sillä aina löytyy yleisöä, jotka eivät voi sietää massatapahtumia tms. Tuottajien avainsana nyt ja tulevaisuudessa on laaja-alaisuus. On hyvä tietää mahdollisimman paljon asioista ja osattava ajatella laatikon ulkopuolelta, nähtävä nenäänsä pidemmälle ja niin edelleen. Jos ja kun ei kaikkeen kuitenkaan itse pysty, niin verkostoituminen ja mahdollisimman monipuolisten tiimien sekä sidosryhmien luominen on tärkeää. Näkisin, että tulevaisuudessa innovaatiot eivät synny vain yhden asian ympärille, vaan sisältävät monen alan osaamista. Näinhän toki on jo nyt esimerkkinään vaikka festivaalit ja fine dining-ruokailu. Valitettavasti myös kompromisseja joutuu tekemään paljon, ja aina kaikki ei mene kuten itse haluaisi. Itse asiassa harvoin asiat menevät juuri suunnitelmien mukaan, joten joustavuutta ja luovuutta tarvitaan. Itselläni on tavoitteena kyseenalaistaa ”näin olen aina tehnyt”-ajattelun ja purkaa vanhat mallit osiin. Näin voisi pyrkiä luomaan uusia tapoja ja malleja toteuttaa asioita soveltaen entisistä malleista purettuja toimivia osia.

Osallistava teatteri

Toni Kettukangas

Olen rajannut soveltavan taiteen YAMK-tutkinnon kehittämistyöni toiminnallisen työskentelyn osallistavan teatterin (participatory theatre) kontekstiin. Osittain tämä johtuu siitä toiminnan traditiosta, johon olen kiinnittynyt koulutuksen ja oman työskentelyn kautta. Koen edustavani osallistavan teatterin traditiota teatterityöpajan ohjaajana. Olen tottunut käyttämään tätä termiä omasta työstäni.

Tutustuin teatteri-ilmaisun ohjaaja -opinnoissani Augusto Boalin ”Sorrettujen teatteri” -menetelmän harjoitteisiin ja ajatuksiin, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Boalin sorrettujen teatteri keskittyy yksilön ja yhteisön voimaannuttamiseen. Opinnoistani lähtien menetelmän harjoitteet ovat kulkeneet mukana työskentelyssäni. Harjoitteet ovat monipuolisia ja niitä voi soveltaa eri ryhmille. Nojaan työskentelyssä myös kanadalaisen David Diamondin ajatuksiin osallistavasta teatterista. Diamond on Boalin oppilaita ja kehittänyt sorrettujen teatterin menetelmää omaksi Theatre for living -menetelmäksi.

Kehittämishankkeessa työpajatoimintaan osallistuminen oli lähtökohtaisesti vapaaehtoista. Osallistujat tulivat ja jäivät työpajaan omasta halustaan. Työpajalle osallistuvat osallistettiin toimintaan mukaan. Osallistamisessa tarjotaan osallistumisen mahdollisuus, jossa osallistuminen on lähtökohtaisesti vapaaehtoista (Tero Susanna, Malike-toiminta).

Osallisuus: Yksilön pysyvämpi ja syvempi kiinnittyminen yhteisöön tai mukanaoloon yhteisöllisesti tärkeissä prosesseissa. (Susanna Tero, Malike-toiminta)

Työpajatoiminnan oli tarkoitus siis olla toimintaa, johon osallistujat voisivat tuntea kuuluvansa ja vaikuttavansa. Työpajatoiminnan tarkoituksena oli lähentää osallistujia ryhmänä. Toiminnan tulisi myös olla sellaista mikä olisi osallistujille mielekästä niin yksilöllisellä kuin yhteisön tasolla. Mielekkyys tulisi ilmi osallistumisella toimintaan ja haastattelun palautteesta.

Marjo-Riitta Ventola (2011) määrittelee Centria ammattikorkeakoulun julkaisussa ”Ainutlaatuisia unelmia – kuvaus osallistavan teatterin työpajaprosessista” osallistavan teatterin toiminnaksi, jonka filosofia ja estetiikka liittyvät pedagogiseen ja sosiaalityön ajatteluun. Termit osallisuus, osallistaminen ja osallistuminen tulevat sosiaalipedagogiikan ja sosiaalikulttuurisen työn puolelta.

Sosiaalipedagoginen työ pohjaa kasvatusajatteluun, jossa ihmisen osallistuminen on kommunikaatioprosessin ydin. Osallistumisen myötä voi syntyä kokemus osallisuudesta ja kuulumisesta yhteisöön, vertaisuus. Osallinen voi ottaa vastuuta, lähteä tutkimaan ja koettelemaan oman elämänsä ratkaisuja ja valintoja. (Ventola 2011, 8.)

Lähtökohtana osallistavan teatterin toiminnalle on ihmisten kohtaaminen tilassa, jossa esteettinen muoto on kehyksenä yhteisöryhmien kohtaamiselle ja vuoropuhelulle. Esteettisellä muodolla voidaan tarkoittaa muuta kuin perinteistä teatteriesitystä. Muoto voi rakentua erilaisia työ- ja esitysmuotoja sisältävinä prosesseina. Pyrkimyksenä on eettis-sosiaalinen tila, jossa jokainen voi osallistua omana itsenään, omien voimavarojensa ja toimintakykynsä mukaan. (Ventola 2013, 11.)

Asetin kehittämishankkeen toiminnan periaatteeksi samanlaisen tavoitteen. Eettis-sosiaalisessa työpajatilassa jokainen osallistuja voi osallistua toimintaan omien voimavarojen mukaan, jokainen osallistuja tietää mitä tullaan tekemään, ryhmän vetäjää sitoo vaitiolovelvollisuus ja kaikki työpajatoiminnassa esiin tulevat asiat ja kokemukset voidaan käydä läpi työpajan aikana. Työpajaympäristö on paikka jossa saa epäonnistua ja tehdä virheitä eikä heidän toimintaansa arvioida tai aseteta arvojärjestykseen.

Osallistavaa draamaa ei rakenneta katsojia varten, vaan osallistujat luovat sen tarkastellakseen kulttuurisia merkityksiä. Osallistava teatteri on yhteisöllinen, draamallinen leikki, jonka fiktiivisen maailman osallistujat yhdessä luovat ja johon he osallistuvat roolissa toimien. Osallistavan teatterin keskeinen toiminnan muoto on improvisaatio. (Rusanen 2005, 24.) Improvisaatio on osa osallistavan teatterin työpajaprosessia. Työpajoissa osallistujat eivät työskentele valmiiden näytelmätekstien kanssa vaan tuottivat itse harjoitteissa, tarinoissa tai toisille osallistujille valmistetuissa esityksissä olleet sisällöt.

Kehittämistyön työpajojen toimintaa voi luonnehtia myös draamaprosessi -käsitteen avulla: ”Draamaprosessiin sisältyy eri draamatyöskentelyn työmuotoja, joilla tutkitaan elämän eri alueita, vuoroin kokemuksellisesti ja kokemusta reflektoiden. Työskentely tapahtuu työpajoissa, joiden tavoitteet määräytyvät ryhmän taustan ja tehtävän mukaan”. (Ventola ja Renlund 2005, 59.)

Valitsemalla tietyn työmuodon, ohjaaja ratkaisee myös tavan lähestyä fokuksessa olevaa aihetta. Työtavoista muodostuu ryhmän kulkema polku. Osallistuvan teatterin erityisyys on sopimus, jonka ryhmät tai yhteisöryhmät tekevät toiminnan alussa. Se rajaa ja suuntaa ohjaajan tekemiä valintoja. Sopimus kertoo, miten toiminnalliset ja esteettiset tarkoitukset painottuvat toiminnassa. Sopimus määrittelee ryhmän sääntöjä ja antaa suojaa jäsenten yhdenvertaiselle osallistumiselle. (Ventola 2013, 11.)

Kehittämishankkeen työpajoissa työmuoto muodostui sorrettujen teatterin harjoitteista ja improvisaatiosta. Lähtökohtana oli, että rohkaisen ryhmää tuottamaan omia sisältöjä harjoitteiden kautta ja luomaan omia tarinoita. Tätä kautta halusin osallistujien jakavan omia elettyyn elämään liittyviä tarinoita. Työskentelyä ja tarinoita rajasivat tietyt teemat, jotka sovimme yhdessä.

Tämä työskentelymuoto oli osa yhteistä sopimusta, jonka teimme ennen työpajakokonaisuuden alkua. Sovimme ryhmän kanssa myös siitä, ettei työpajoihin otettaisi katsojia vaan kaikki mukaan tulevat osallistuisivat toimintaan. Sovimme myös käyttäytymissäännöistä ja ryhmään liittymiseen liittyvistä säännöistä. Työskentelymme polkuna oli edetä yleisistä ilmaisuharjoitteista kohti omaa elämää liittyvien tarinoiden jakamista.

Pekka Korhonen (2014, 26-27) määrittelee teatterilähtöisen työskentelyn tarkoittavan yleensä työpajamuotoista toimintaa, jossa työskentelyn tarkoitus on tutkia jotain määrättyä elämän ilmiötä tai osallistujien omaa elämäntilannetta. Tällaisessa toiminnassa omistajuus tekemisestä on osallistujilla. Toiminnan vetäjän tehtävänä on oman ammattitaitonsa puitteissa tarjota osaamistaan toiminnan käynnistäjänä ja kehittäjänä. Luomisprosessin ajattelusta ja merkitystenrakentamisesta vastaavat osallistujat. Korhosen (2014) mukaan olennaista on yhdessä tekeminen:

Työskentely on tavallaan ”tekosyy” päästä dialogiin yhdessä. Kun osallistujat johdatetaan tekemään havaintoja totutuista poikkeavilla tavoilla, voidaan pysähtyä siihen mitä meille ja meissä tapahtuu. (Korhonen, 2014, 27.)

Korhosen ilmi tuomat ajatukset kuvastavat hyvin Toiveiden Näyttämön toimintatapaa ja tavoitteita. Tarkoituksena on, että osallistujilla on omistajuus työpajan toimintaan. Osallistujat ovat toiminnassa kokijoita ja tekijöitä sekä havainnoijia ja tutkijoita. Toiminnan tarkoituksena on herättää osallistujissa ajatuksia ja nähdä arkiseen elämään liittyviä asioita eri näkökulmista. Työpajoissa on tarkoitus keskustella omista kokemuksista ja siitä mitä on toisten esityksistä nähnyt – reflektoida kokemuksia ja havaintoja.

Rusanen (2005) määrittelee soveltavan teatterin genret ja tekemisen tavoitteet kolmeen alueeseen: yhteisölliseen, kasvatukselliseen ja terapeuttiseen. Toiminta kehittämistyön työpajoissa on ennen kaikkea yhteisöllisyyteen tähtäävää toimintaa, jonka kautta osallistujat voivat kehittää omia mahdollisuuksia ilmaista itseään. Toiminta saa siis myös pedagogisen ulottuvuuden. Työpajatoiminta ei ole terapiatoimintaa, vaikka se voi olla terapeuttista.

Teatterin terapeuttiset vaikutukset sisältyvät näkemisen ja nähdyksi tulemisen dynamiikkaan, itseyden ja toiseuden tunnistamiseen ja tästä seuraaviin ilmaisuihin haluista muuttaa jokapäiväistä elämää. Teatteri luo erityisen paikan tälle prosessille, jota Boal kutsuu ”esteettiseksi tilaksi”. Esteettinen tila ilmenee aina siellä missä erotetaan tilat näyttelijöille (actor) ja osallistujille (spectactor), tai kun tilassa ilmenee kahden eri todellisuuden erottautuminen. (Fieldhendler, 1994.) Esteettinen tila on paikka esityksille, joissa yksilön omat kokemukset muunnetaan ryhmän yhteisiksi kokemuksiksi symbolisien hahmojen kautta.

[..] by generalisation, and not by singularisation, we abandon a terrain which is more apt for study by psychotherapists and limit ourselves to that which is our terrain and our privilege: the art of theatre. (Boal, 1995.)

Fieldhendlerin (1994) mukaan, vaikka Boalin teatterityö tutkii päähenkilön (protagonistin) sisäisiä, psyykkisiä, todellisuuksia, työskentelyä ei voida määritellä tarkasti terapeuttiseksi. Terapeuttinen kehys vaatisi:

  1. Selkeästi määritellyn pohjan yhteistyölle missä osallistujien roolit ja suhteet olisivat tarkasti määritellyt,
  2. Selkeästi ja tarkasti määritelty kohde terapialle (tietyn oireen tai sairauden kukistaminen)
  3. Yhdessä sovittu aikajakso hoidolle.

Vaikka Fieldhendlerin mukaan Boalin teatterityö ei ole terapia perinteisessä mielessä, se kuitenkin tarjoaa parantavia voimia sosio-poliittisessa kehyksessä. (Fieldhendler, 1994.) David Diamond (2007) viittaa oman osallistavan teatterityönsä terapeuttisuuden tulevan toiminnan yhteisöllisestä ja interaktiivisesta luonteesta, jossa osallistujat ja yleisö yhdessä pohtivat yhteisöä puhuttelevia aiheita ja luovat jotain, josta on apua yhteisölle. Tämän toiminnan kautta syntyy toiminnan voimaannuttava vaikutus.

Kehittämishankkeeseen osallistui vapaaehtoisessa mielenterveystyössä asiakkaina, vertaisohjaajina ja työntekijöinä olevia henkilöitä. Koska hanke toimi mielenterveystyön yhteydessä haluan erottaa tekemisen terapiasta. Toiminta on ennen kaikkea ilmaisullista työpajatoimintaa, jossa toimitaan teatteritaiteen kentällä. Toiveiden näyttämön tavoitteena on osallistujien oma kokemus voimiensa lisääntymisestä eli voimaantumisesta ( Vuorovaikutuksellinen tukeminen 2002, 13). Osallistujat pääsevät turvallisessa ympäristössä heittäytymään uusiin tilanteisiin ja kokemaan onnistumisia. Itsensä haastaminen, onnistuminen ja kannustava ilmapiiri luovat osallistujia voimaannuttavan työpajan, joka heijastuu myös heidän arkielämäänsä.