Sisaruudesta, taiteilijuudesta ja paikan hengestä

”Mikko Haikon ja Satu Haikon Maisemasta – taidenäyttely Lemin Vanhassa Pappilassa käsittelee maiseman kokemisen teemaa. Näyttely kysyy miten maiseman kokeminen; ihmisen sisäisen kokemuksen ja ulkoisen ympäristön kohtaaminen, välittyy taideteoksessa? Sisäistä ja ulkoista maisemaa tarkasteleva näyttely on lemiläislähtöisten taiteilijasisarusten ensimmäinen yhteisnäyttely. ”

-Ote lehdistötiedotteesta

Soveltavan taiteen Ylempi AMK-tutkinnossa vapaasti valittavien opintojen puitteissa toteutin erään pitkäaikaisen haaveeni; järjestin isoveljeni ja taiteilijakollegani Mikko Haikon kanssa yhteisnäyttelyn lapsuuden maisemiimme Lemille. Paikallisuus oli yksi lähtökohdistamme. Halusimme tutkia yhteistä kasvumaisemaamme, mutta myös sisäisiä maisemiamme, jotka näistä elämänlähtökohdista oli kummallekin omanlaisekseen muovautuneet.

Projekti oli meistä monella tasolla kiehtova, sillä olemme vuosien varrella monesti taiteilijoina huomanneet kiinnostuvamme hyvin samankaltaisista ilmiöistä ja näistäkin aiheista tekemämme aikaisemmat teoksemme pääsivät käymään galleriatilassa dialogia keskenään. Itseltäni oli esillä hiilipiirroksia, jotka olin toteuttanut vuosina 2014 ja 2015 sekä tussimaalauksia, jotka olin tehnyt kevään 2018 aikana. Esittelin työskentelyäni näyttelytekstissämme seuraavanlaisesti:

”Teokseni esittävät maisemia ja niissä koettuja vahvoja tunnelmia. Lähtökohtanani on usein tarve tutkia tarkemmin luonnossa kokemaani lähes maagisen tuntuista kauneutta. Haluan siten osoittaa arvostukseni metsää kohtaan ja näinkin pyrkiä vaalimaan sekä suojelemaan sitä. Maalausprosessi itsessään on minulle tila, jossa tuntea ja assosioida vapaasti. Maisemaan liittyvien teosteni ensimmäisiä teemoja oli luonnossa koetun pyhän kokemuksen ilmaiseminen, mistä se on muuttunut viime aikoina eräänlaiseksi ekokauhuksi. Kummitusjutut tuntuvat pelottavasti aiempaa realistisemmilta ajatellessani luonnon tilaa ja sen tulevaisuutta. ”

Veljeni toi näyttelyyn valokuviaan teossarjasta Solar, jossa hän tutkii valokuvan keinoin maisemassa olemista ja ensimmäistä kertaa esillä oli myös hänen maalauksiaan.

” Maalaaminen on minulle kehollista toimintaa, raakaa ilmaisua. Sitä voisi verrata painojen nostoon ja rumpujen soittoon. Niissä ollaan yhteydessä sisäiseen voimaan ja rytmiin. Parhaimmillaan maalatessa tietoisuus itsestä häviää ja hetken ajan maailmassa on vain väri ja kangas. Se on itselleni tärkeä ilmaisumuoto valokuvan rinnalla.” Veljeni kuvaili työskentelyään.

Näyttely oli kaiken kaikkiaan ilo toteuttaa. Ihastuttavat tilat sekä gallerian henkilökunta jäivät hyvällä tavalla mieleeni. Toivoisin kovasti, että galleriatoiminta Lemillä jatkuu tulevaisuudessakin. Myös tällä blogikirjoituksellani toivon tekeväni näkyväksi Lemin Vanhan Pappilan galleriatoiminnan antia.

Pohdin omia mahdollisuuksiani taiteilijana tukea niitä rakenteita, joissa työtäni voin toteuttaa. Soveltavan taiteen opintojen aikana olen saanut inspiroitua ja innostua monenlaisista erilaisista kehittämisnäkökulmista. Mietin, millaista kulttuuritoimintaa Lemin Vanhan Pappilan tiloissa voisikaan toteuttaa ja näen mielessäni runsaasti mahdollisuuksia. Uskon perusteluja kulttuuritoiminnalle olevan paljon myös pienemmillä paikkakunnilla. Kulttuuritoiminta voi esimerkiksi lisätä paikkakunnan kiinnostavuutta matkailijoiden silmissä ja tuoda sinne konkreettisesti ulkopuolista ostovoimaa, tarjoten samalla paikkakunnan asukkaillekin uusia elämyksiä. Galleria tarjoaa paikallisille kulttuurinharrastajille kohtaamispaikan ja taiteellisia keskustelunavauksia. Se jättää paikalle vähintäänkin muistijäljen ja uskon että kulttuuritoiminta kokonaisuudessaan vaikuttaa hyvin paljon paikan henkeen.

Teokset: Satu Haiko, Omenapuu I-III, 2018, 41,8 cm x 29,5 cm, tussi.

Oikealla kuvassa: Satu Haiko, Utu, 2015,130cm x 106cm, hiili kankaalle.

Satu Haiko, 2014, Kulku, 240cm x 164cm, hiili kankaalle.

Mikko Haiko: Valumaa, 2016-2017, 184 cm x154cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, Nimetön, 2014, 281cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.
Oikealla: Mikko Haiko, Autiomaa , 2015, 167cm x 145 cm, öljyväri kankaalle.

Mikko Haiko, esillä neljä teosta valokuvasarjasta Solar; 2018, 20,4 cm x 16 cm, pigmenttivedos, diasec, editio 1/7 + 2 ap

Kuvat: Mikko Haiko, 2018.

Teksti: Satu Haiko.

Linkki lehtiartikkeliin: https://esaimaa.fi/uutiset/lahella/7d48b0e7-eb73-4997-8e33-3d6e1dd50bad

Ammatillinen elämäkertaprosessi osana YAMK-opintoja

Tarvitsen tarinoita itsestäni. Ilman niitä en
ole kukaan. Aineksia tarinoiden rakentamiseen
löytyy monesta suunnasta. Kun sukellan
taiteeseen, alan leikkien koota yhteen minua
lähestyviä tarinoiden palasia. Katoanko taiteesta
löytämiini aukkoihin vai löydänkö kodin, jossa
osista syntyy kokonainen elämäntarina?

Taide ja tarinat ovat paikkoja, joissa voin
leikkimällä rakentaa tarinani yhä uudelleen ja
koetella sen kestävyyttä: onko tämä tarina todella
minun, ja jakavatko muut sen kanssani?

Runo on kirjasta Taide ja toiseus, syrjästä yhteisöön (Krappala & Pääjoki, 2004). Kirjassa syvennytään elämän tarinoiden rakentamiseen taiteen keinoin. Olen törmännyt aikaisemminkin erilaisiin omaelämänkerrontaan perustuviin työtapoihin ja menetelmiin, ja nyt tarinallisuus ja tarinoiden hyödyntäminen ovat tulleet tutummaksi myös YAMK-opintojen kehittämishankkeeni lähdekirjallisuuden myötä. Viittaan tekstissäni myös toiseen teokseen nimeltä Taiteeksi tarinoitu oma elämä (Sava & Vesanen-Laukkanen, 2004).

Tämä runo sai minut pohtimaan Soveltavan taiteen opintojen osana olevaa ammatillisen elämänkertaprosessin työskentelyä, jonka kautta oli tarkoitus muodostaa ammatti-identiteetin kehittymispolku. Runo sai minut pysähtymään, sillä siinä mainitaan tarinoiden palaset ja tällä hetkellä minusta tuntuu, että omassa prosessissa syntyi kyllä paljon palasia, mutta ne ovat yhä kasaamatta.

Palatessani tässä vaiheessa uudelleen, opintojen loppusuoralla, ammatillisen elämänkertaprosessin äärelle, Taiteeksi tarinoitu elämä- teos osoittautui mielenkiintoiseksi keskustelukumppaniksi. Kirjassa avataan oppilaiden ja opettajien elämäntarinoiden syntymistä ja työstämistä taiteen keinoin ja kirjassa pääsee tutustumaan myös ammattitaiteilijan omaelämänkerralliseen työskentelyyn. Kirjan tekstit koskettavat, sillä myös omat ammatillisen identiteettini peruspilarit nousevat samoista taustoista. Olen kuvataiteilija ja ammatillinen opettaja.

Ammatillinen elämänkertaprosessi alkoi yllättävän intensiivisellä ja intiimilläkin tavalla; kanssaopiskelijoiden elämäntarinoilla. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta toisten tarinat saivat ainakin minut epävarmaksi. Kanssaopiskelijoihin tutustuminen ja heidän tähänastisen elämänpolkunsa kuuleminen, herätti toisaalta valtavaa kiinnostusta, mutta korosti myös vahvasti tämän päivän jatkuvassa muutoksessa elämistä. Olinhan myös itse hyppäämässä omilta, jo tutuiksi tuntemiltani, peruspilareilta melko vieraaseen maailmaan. Mihin suuntaan olin nyt lähdössä? Minkälaisia polkuja soveltavan taiteen maastossa oli avautumassa?

Ammatillisen elämänkertaprosessin tuli olla opiskelijan omaa reflektointia opintojen ajalta. Vaikka tarkoituksena ei ollut kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, ajatus sanallisesta päiväkirjasta tuntui itselleni vieraalta. Koska päiväkirjaamisessa kaikki tyylit olivat sallittuja, lähdin toteuttamaan kuvallista päiväkirjaa. Ehkä kaiken uuden ja epävarmuudenkin hetkellä tarvitsin juuri tuota, runossakin mainittua leikkimielisyyttä oman tarinani tarkasteluun.

Minna Strömbergin (2004, 135-136) mukaan identiteetin hahmottaminen taiteellisen toiminnan kautta, voi olla kuin kuvallinen löytöretki, jossa säännöt ja päämäärät eivät ole ennalta sovittuna. Valokuvaaminen oli minulle toisaalta hyppy taiteen leikkimielisyyteen ja ennalta-arvaamattomuuteen, ja toisaalta laskeutuminen itselle tuttuun tekniikkaan. Myös minä uskon, että kuvallisella ilmaisulla lähdetäänkin usein etsimään jotain, mitä ei vielä tunneta tai mitä ei ole olemassa. (Sava & Laukkanen, 32).

Uskon, että lähdin tekemään päiväkirjaamista kuvallisena, koska soveltavan taiteen arvoitus ja oman paikan löytyminen sen kentältä, tuntui samaan aikaan äärimmäisen kiinnostavalta, mutta myös pelottavaltakin löytöretkeltä. Kuvasin opintojen aikana paljon ja koitin kuvilla pitää päiväkirjaa tapahtumista, opintojen etenemisestä ja asioista, joihin kiinnitin huomiota. Ehkä siksi, että päiväkirjaamiselle ei ollut tarkkoja sääntöjä, ammatillinen elämänkertaprosessi herätti ainakin minussa isomman prosessin, kuin mitä ehkä oli tarkoitus.

Ammatilliselle elämänkertaprosessille oli varattu opintojen aikana yhteisiä reflektiopisteitä, joissa kävimme läpi mihin työskentely oli alkanut viemään ja miltä näyttäytynyt. Silti minusta tuntui koko ajan siltä, ettei prosessille ei ollut näkyvissä selvää maalia tai lopetusta. Verrattuna ammatillisen elämänkertaprosessin intensiiviseen ja intiimiin aloitukseen, olisin kaivannut myös loppuun samanlaista mahdollisuutta prosessoida sen hetkinen elämänkerta jonkinlaiseksi paketiksi. Koen että ammatillinen elämänkertaprosessi toimi, ainakin minulla, vasta eräänlaisena lämmittelynä ja materiaalin hankintana.

Strömberg kertoo osallistumisestaan työpajaan, jossa omaa elämänkertaa työstettiin erilaisten tehtävien avulla. Yksi työpajan tehtävistä oli ” Mistä tulen” ja vaikka Strömberg käsitteli kyseisessä tehtävässä lapsuuttaan, löydän hänen taiteellisesta prosessistaan monta kohtaa, johon samaistun. Strömberg kuvasi lapsuudenkodin ympäristöä ja lopullisessa teoksessa näitä kuvia menneestä elinympäristöstä on työstetty palapelimäiseksi koosteeksi, tilkkutäkiksi. Tämän palapelimäisen pohjan päälle Strömberg oli rakentanut muistoja hänestä lapsen hahmossa. (Strömberg 2004, 136-137.)

Taiteellinen prosessi on kummallinen juttu. Ajatustyötä tekee huomaamattaan ja sitten yhtäkkiä palaset ikään kuin loksahtavat paikoilleen. Jos ammatillisen elämänkertaprosessin tarkoituksena oli muodostaa ymmärrys siitä, minkälaisena soveltavan taiteen ammattilaisen identiteetti voisi näyttäytyä, niin runon ja myös Strömbergin (2004) kirjoituksen inspiroimana oivalsin, että ehkä tällä hetkellä myös omaa ammatillista identiteettiäni kuvaisi parhaiten palapeli.

Uskon, että soveltavan taiteen ammattilaisen vahvuus voisi löytyä siitä, että osaisi kääntää omasta ammatillisesta ”tieto-taitovarastostaan” sujuvasti käyttöön oikeat palat oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Tähän ajatukseen sain vahvistusta myös opintojen aikana tutuksi tulleesta julkaisusta: Training artists for innovation: Competencies for new contexts, jossa esitellään kattavasti soveltavan taiteen tekijältä vaadittavia kompetensseja. (Lehikoinen & Heinsius 2013). Osa kompetensseista on vahvasti omaan persoonaan sidottuja, mutta suuri osa niistä on myös opittavissa.

Palapeli-ajatuksen myötä pääsin hyödyntämään ammatillisen elämänkertaprosessin aikana kuvaamaani materiaalia. Etsin joukosta sellaisia kuvia, jotka muistuttivat minua omista vahvuuksistani, kokemuksista, ammatillisesta osaamisestani ja myös haasteista. Löysin sellaisen leikkimielisen muodon, jonka parissa voin, ikään kuin luvan kanssa, jatkaa vielä ammatillista tutkimusretkeä ja rakentaa vielä uusiakin paloja. Saan kirjaimellisesti leikkimällä rakentaa tarinaani yhä uudelleen ja uudelleen ja koetella samalla myös sen kestävyyttä: onko tämä tarina todella minun, ja jakavatko muut sen kanssani?

Taiteeksi tarinoidut omat elämät eivät aina avaudu samalla tavalla ulkopuolisille. Eikä mielestäni tarvitsekaan. Kuvallisuus antaa mahdollisuuden myös abstraktimmalle vapaudelle, jolloin ei ole pakko sanallisesti repiä ja selittää itseään auki liian paljastavasti (Strömberg 2004, 134). Pääjoen (2004,121) mukaan tämän päivän ihmisiä leimaa loputon identiteettien etsintä ja samalla kuitenkin kaipuu yhteyteen toisten kanssa. Niin kuin runossakin sanotaan, ilman tarinoita itsestäni, en ole kukaan. Tarvitsen tarinoita itsestäni ja itselleni.

Kuten minullekin kävi, uuden ja oudon äärellä, turvauduin kuvalliseen ilmaisuun, sillä sanoja ei tuntunut löytyvän. Kuitenkin, kuvallisen prosessin kautta, tätä tekstiä kirjoittaessani, sanojakin taas löytyy. Uskon, että nykymaailman jatkuvan muutoksen keskellä tarvitsemme kaikki keinot käyttöön, jotta ymmärtäisimme paremmin itseämme. Opettajana minulla on huoli varsinkin nuorista. Myös leikin tulisi olla sallittua. Jos oma itseys vahvistuu, kasvaa myös sietokyky toisiin ja erilaisuuteen (Strömberg 2004, 134). Sitähän tämä maailma kipeästi tarvitsee.

Haluan lopuksi vielä kertoa erään sattuman, sillä aloitin tämän blogitekstin kirjoittamisen eräänä iltana, jolloin minulla sattui olemaan myös televisio auki. Sieltä tuli Kesäterassi-ohjelma (2018) jossa vieraana oli Baba Lybeck. Ohjelma pyöri taustalla, mutta havahduin jossain vaiheessa kuuntelemaan haastattelua, koska sielläkin puhuttiin tarinoista. Haastattelussa pohdittiin muun muassa sitä, kuinka sosiaalisen median myötä nykynuorten kirjallinen ilmaisumuoto on vaarassa lyhentyä ja sitä myötä vaarassa myös köyhtyä. Toisaalta haastattelussa pidettiin positiivisena sitä, että nykyään syntyy myös jatkuvasti uusia ilmaisumuotoja tilalle. Haastattelussa nousi esille esimerkiksi Instagram Stories, väline, jonka avulla voi nimenomaan kertoa tarinoita pelkästään kuvilla.

Mielestäni Baba Lybecin loppusanat Kesäterassi-ohjelmassa (2018) sopivat myös tämän blogitekstini lopetukseen. Sanat menevät vapaasti muokattuna ja lyhennettynä näin: Tarinat eivät kuole koskaan. Tarinat ovat aina, koska ihminen elää tarinoista. Mehän myös tarinallistetaan elämäämme koko ajan, jakamalla elämäämme esimerkiksi somessa. Tarinat elää ja hyvät tarinat myös säilyvät ikuisesti.

Kuva: Ammatillisen elämänkertaprosessin aikana syntyneitä palapelinpaloja.

 

Lähteet:

Kesäterassi – 2. kausi – Jakso 9: Vieraina Baba Lybeck ja Teemu Potapoff, 2018. Mediahub TV-Tuotanto. Esitetty 26.7.2018. MTV3.

Krappala, M. & Pääjoki, T. 2003. Taide ja toiseus: Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Lehikoinen, K. & Heinsius, J. 2013. Training artists for innovation: Competencies for new contexts. [Helsinki]: Theatre Academy of the University of the Arts Helsinki.

Pääjoki, T. 2003, Leikkivät tarinat. Teoksessa: Taide ja toiseus: Syrjästä yhteisöön. Helsinki: Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus.

Sava, I. & Vesanen-Laukkanen, V. 2004. Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Strömberg, M. 2004. Junttaan minuuteni multaan, ravitsen juuriani menneellä, kasvatan oksillani tulevaa. Minä itsessäni, suvussani ja ympäristössäni- Omaelämänkerrallista työstämistä kuvataiteen keinoin. Teoksessa: Taiteeksi tarinoitu oma elämä. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kehollisuudesta

”Real life, I touch you on a screen

Touch me, touch me
I long to live for real
Touch me, touch me
I’m just as human as a human can be
Please touch me”

Carlson, M. / Weeping willows

Jos tähän aikaan jotain nyt toivoisin, niin jonkinlaista puolustusta ja ymmärrystä sille, että ihminen on kehollinen ja moniaistinen olento, jolla on tarve elää rikasta kokemuksellista elämää. Tai ainakin itselläni on.

Soveltavan taiteen ylempi AMK-tutkinnon aikana olen saanut keskustella esimerkiksi taiteen mahdollisuuksista tarjota tilaisuuksia ihmisille kokea moniaistisia elämyksiä. Silti huomaan näissäkin opinnoissa istuvani pääasiassa päätteen ääressä.
Onneksi etäopinnot mahdollistavat myös vapaamman aikatauluttamisen ja olen pyrkinyt rakentamaan arkeani siten, että voisin monipuolistaa kehoni liikeratoja tietokoneella työskentelyn lisäksi. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, että nykyaikana elämä salakavalasti siirtyy tietokoneelle yhä enemmän. Työ, opinnot, vapaa-aika, asioiden hoitaminen ja sosiaaliset kohtaamiset… Kaikki pitäisi tehdä päätteellä. Mitä teen sillä kaikella potentiaalilla, joka todellisuudessa elää kehossani vaikka hyppiä, juosta, nähdä, kuulla tai tuntea ihollani? Niin paljon tarinoita syntyy katseen, liikkeen, kosketuksen ja äänenpainon kautta, katoavatko ne ja mitä tulee tilalle?

Millaista on ollut opiskella yhdessä koulutovereiden kanssa etänä? No, mahtavista tyypeistä ja hauskoista lähijaksoistakin huolimatta välillä melko yksinäistäkin. Huomaan näissäkin opinnoissa entisestään korostuneen tarpeen kohtaamisille. Ja senkin kautta motivaationi nimenomaan soveltavaa taidetta kohtaan kirkastuneen; taidetta, vuorovaikutusta, liikettä, nähtävää, kuultavaa, kohtaamisen tiloja tarvitaan!

Luin Timo Klemolan teoksen ”Liikunta tienä kohti varsinaista itseä” (1990) ja se muodostui itselleni hyvin tärkeäksi teokseksi. Klemola käyttää tutkimuksessaan fenomenologisen filosofian käsitteitä Martin Heideggeriltä, Maurice Merleau-Pontyltä, Jean-Paul Sartrelta ja Emmanuel Levinasilta, joiden avulla hän pyrkii paljastamaan ihmisen liikkumiseen liittyviä kokemuksen tasoja ja rakenteita. (Klemola, 1990, 1) Hän tarkastelee teoksessaan mm. sitä, kuinka eri liikkumisen tavat asettuvat suhteessa Heideggerin varsinaisen ja epävarsinaisen olemisen käsitteisiin.

”Tutkimukseni keskeinen teema on, että nimenomaan kehollisen kokemuksensa kautta ihminen voi tematisoida maailmassa-olemisensa ja valita varsinaisen olemisen epävarsinaisen sijaan. Liikkeen avulla ihminen voi tutkia itseään. Hän voi tutkia suorituskykynsä rajoja, ilmaisukykynsä rajoja, mutta myös mahdollisuuttaan olla varsinaisesti.” (Klemola, 1990, 60)

En omassa liikekokemuksessani kaipaa vahvistusta sille, ettenkö juuri käyttämällä kehoani monipuolisesti voi kokea vahvoja elämyksiä, jotka ovat hyvin merkityksellisiä itselleni elämäni käsittämisessä ja kokemisessa. Mutta sen filosofinen perusteleminen kulttuurissa, jonka historiassa on arvostettu karkeaa jaottelua esimerkiksi järkeen ja tunteisiin, on hyvin virkistävää. Jaana Parviainen toteaa filosofisessa tutkimuksessaan ”Tanssi ihmisen eksistenssissä” ajattelusta seuraavaa:

Taiteilijan ja käsityöläisen työn prosessissa on mahdotonta erottaa, milloin käsi kuljettaa tekijää, milloin tekijä kättä, koska käsi, joka työskentelee, on ajatteleva käsi kehossa. ”(Parviainen,1994, 25)

Kehollani tunnen, näen, kuulen, aistin, teen, ajattelen ja ymmärrän ympäristöäni. Näin myös tehdessäni taidetta olen tekemisen prosessissa kokonaisvaltaisesti läsnä. Opin itsestäni ja ympäristöstäni ja tuon siihen jotain uutta, saaden kenties itsekin uudenlaisia oivalluksia. Eräs viime aikoina lukemani ja mielestäni hyvin kiinnostava kirja on Juha Varton kirjoittama estetiikan teos Kauneuden taito (2001), jossa hän toteaa:

”Taiteen tekeminen on ihmisen eräs maailmasuhde, pyrkimys suhteuttaa itsensä ja toimintansa sen mukaan, jossa todellistuu, ja myös yleensä onnistumista tämän suhteen aina uudenlaisessa artikuloimisessa. Taiteen tekeminen tarkoittaa aivan tietynlaista suhdetta ympäristöön ja omaan itseen, suhdetta, jossa maailma on tärkeämpi kuin tekijä, koska taiteen tekemisessä tekijä käsittää kasvaneensa ja kasvavansa maailmasta ja olevansa itse maailman ilmaus. ” (Varto, 2001, 63)

Soveltavan taiteen opinnoissa meillä oli eräällä lähijaksolla luennoitsijana tulevaisuuden tutkija, jolta saimme tehtäväksi pohtia tulevaisuuden näkymiä. Kuvittelisin kohtaamisten ja kehojemme monipuolisen käytön tarpeen lisääntyvän entisestään. Koen oman kehon ja itsensä kuuntelemisen olevan hyvin tärkeää nykyaikana, jolloin valintoja täytyy tehdä jatkuvasti, kun markkinointia erilaisista vaihtoehdoista tulvii monesta eri suunnasta. Ihan vaan, jotta löytäisi suunnista sen, jota itse haluaa kulkea.

Lähteet:

Weeping willows. 2002. Into The Light. Grand Recordings. Virgin Records Sweden AB.

Varto, J. 2001. Kauneuden taito: Estetiikkaa taidekasvattajille. Tampere: Juvenes Print-Tampereen Yliopistopaino Oy.

Klemola, T. 1990. Liikunta tienä kohti varsinaista itseä: Liikunnan projektien fenomenologinen tarkastelu. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Parviainen, J. 1994. Tanssi ihmisen eksistenssissä: Filosofinen tutkielma tanssista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu.

Minun YAMK-matka

Pitkään olin hieman haaveillut opiskelijaksi palaamisesta, vaikka todellisuudessa ajatus tuntui kaukaiselta. YAMK- koulutusta en ollut aiemmin ajatellut, vaikka Turun Taideakatemia oli minulle opinahjona tuttu. Olin valmistunut kyseisestä oppilaitoksesta medianomiksi vuonna 2003, ja sen jälkeisen ajan olin viettänyt työelämän parissa. Olin tehnyt työtä enimmäkseen nuorten parissa, mutta taiteen tuottaminen heille ja heidän kanssaan oli jokapäiväisen työnkuvani yksi päätekijöistä. Kaikesta huolimatta koin ajautuneeni kauas siitä idealistisestä ja innokkaasta nuoresta, joka joskus sahasi Taideakatemian köysirataa päästä päähän. Halusin olla hetken taas tuo idealistinen ja innokas, mutta lähestyessä neljääkymmentä ikävuotta mieltäni kalvoi pelko, että jos minusta ei olekaan enää siihen. YAMK-koulutus antoi minulle mahdollisuuden ainakin yrittää olla sitä, ja voi pojat mikä matka siitä syntyikään.

Tehtyäni ennakkotehtävät ja selvitettyäni tieni haastatteluihin jännitys sisälläni nousi. Ennen haastattelua istuin autossa kuunnellen Glenn Hughesin soololevyä ja mietin hänen uraansa. Deep Purplen ja Black Sabbathin kokaiinihuuruisten vuosien jälkeen hän oli koonnut itsensä, ja jatkanut hienosti uraansa. Samaistuin häneen, vaikka kokaiinia en elämässäni ollutkaan kokeillut. Enemmän niin, että sivuteiltä voi palata onnistuneesti ”oikeille raiteille”. Vedin henkeä syvään ja kävelin epävarmana, mutta päättäväisenä sisään osoitteeseen Linnankatu 54.

Hakutilaisuudessa tutustuin muihin hakijoihin, ja se ei ainakaan vähentänyt jännitystäni. Kaikki muut tuntuivat olevan paljon kokeneempia ja monipuolisempia taiteen alalla. Kerrottuani omasta taustastani hakutilaisuudessa tutustumilleni henkilöille he olivat kannustavia, ja jopa sovimme näkevämme syksyllä opintojen alkaessa (tämä siis ennen haastatteluja). Samalla paljastui yhteisön kannustava ilmapiiri, joka kantoi läpi koko opiskeluajan. Siinä yksi ehdottoman vahva syy miksi ehdottomasti suosittelen Taideakatemian YAMK-koulutusta jokaiselle epäilevälle. Oma rohkeus, avoin verkostoituminen ja mieli sekä uusien ihmisten tapaaminen ovat avaintekijöitä onnistuneeseen YAMK-kokemukseen. Opintojen yhteishenki ja vertaistuki olivat korvaamattomia ja kantavat varmasti pitkälle myös tulevaisuudessa.

Syyskuun ensimmäisenä lauantaina armon vuonna 2016 kävivät askeleeni epävarmoina kohti tulevaa opinahjoa. Muistiinpanoni ensimmäiseltä päivältä:

Aamulla epävarmat askeleet kohti koulua. Epävarmuus taisi olla koko päivän päällimmäinen tunne. Pärjäänkö, onko minun opinnäytetyö ihan hanurista, miten aika riittää? Huoneessa oli paljon vieraita ihmisiä, jotka kaikki paljon ammattilaisemman ja paremman oloisia kuin minä. Mukavan oloisia silti kaikki. Paljon mietitytti myös kaiken digitaalisuus ja sähköinen muoto. Olen enemmän kynä ja paperi – ihmisiä. Ennakkotehtävät olin tehnyt, mutta silti ahdisti. Tuleeko tästä mitään? Onneksi opettajat olivat mukavia ja rohkaisevan oloisia. Tehtävänanto oli ihan mukava, mutta en pystynyt keskittymään kirjoittamisen tiivistämiseen kouluympäristössä. Tehtävä jäi kotiin tehtäväksi.

Seuraava päivä ahdisti etukäteen digitaalisella omavideo-tyyppisellä tehtävänannolla, mutta sitten tajusin kaiken ahdistuksen olevan minusta itsestäni kiinni. Jos haluan oppia, todennäköisesti opin. Kanssaopiskelijoiden ja opettajien rohkaisevalla avulla onnistuin yllättämään itseni. Minä osasin, kun päätin osata ja sain näin myös valmista tulosta. Onnistumisesta kertoo se, että silloin kuusi vuotta täyttänyt poikani liikuttui päivän aikana tehdystä videosta kyyneliin. Huomasin, että itsetunto ei ole pelkästään lahja, vaan myös haltuun otettava asia. Neuvo on siis, että suhtaudu avoimesti uusiin tehtäviin ja yritä parhaasi, vaikka olisi kuinka hankalaa. Huolimatta siitä, että epäonnistuisit, niin tehtyäsi parhaasi tunne on korvaamaton ja kantaa varmasti pitkälle myös tulevaisuudessa.

Toistuva sana päiväkirjoissani oli ”ahdistaa”. Jälkikäteen ymmärrän lähtötilanteen, mutta mitä edemmäs opiskelut etenivät sitä enemmän ahdistuksen korvasi innostus. Taidot eivät aina kohdanneet innostuksen kanssa, mutta virheitä tekemällä halu oppia lisää alkoi hiljalleen löytyä. Läheltä olen nähnyt, kuinka taiteilija käy teostensa läpi oma tuskaansa, mutta samankaltaista tuskaa läpikäy myös tuottaja. Kehottaisin tulevia soveltavia ja luovia taitelijoita pitämään innostuksen tekemisessä mukana ja läheisen yhteyden muihin tekijöihin, sillä hyvällä yhteistyöllä tulos ja tunne voivat olla korvaamattomia kantaen pitkälle tulevaisuudessa.

Lähitunteja oli suhteellisen vähän, mutta suosittelen ottamaan niistä kaiken irti. Välillä voi tuntua joku aihe turhauttavalta ja etäiseltä omaan hanketyöhön nähden, mutta kyllä kaikesta saa avoimen mielen kera jotain hyödyllistä irti. Parhaassa tapauksessa sai/joutui haastamaan itsensä ja koko ajatusmaailmansa. Huolimatta siitä, että kuinka paljon tahansa se välillä ärsytti, niin se oli hyvin opettavaista. Aina muutama hyvä kysymys jäi mieleen millä myöhemminkin haastaa itseään ja opinnäytetyötään. Aistit valppaina ja oppivainen asenne, niin itsensä haastaminen voi olla korvaamatonta ja voi viedä pitkälle tulevaisuudessa.

Ajan ja sen käytön merkitystä ei voi millään tavoin väheksyä. Suosittelen selkeän suunnitelmaa ajanhallinnan suhteen. Näin on helpompi tehdä tehtäviä ja hanketyötä kuin hallitsemattoman kaaoksen keskellä. Luonnollisesti asioissa on aina muuttuvia tekijöitä, mutta ennakointi ja aikataulussa niihin varautuminen helpottaa niidenkin käsittelemistä. Olen omasta opinnäyteyöstäni saanut palautteen, ja sitä lukiessani olin todella nolostunut omista virheistäni. Tämä ei tarkoita, että virheitä ei saa tehdä. Niitä täytyy tehdä, että voi oppia. Noloudella tarkoitan sitä, että varatkaa aikaa kirjoitustenne, tunteidenne, töidenne ja niiden analysointien kanssa. Aika on suuri ystävä, jos sille antaa mahdollisuuden. Hoitakaa asiat valmiiksi ennen viimeistä iltaa klo 00.00, niin olonne helpottuu.

Oma YAMK-matkani oli monien odottamattomien tapahtumien taival, mutta pelon täyttämästä alusta huolimatta korvaamaton ja antoi eväitä pitkälle tulevaisuuteen. Olen siitä onnellinen.

Taide ja Taideakatemia antaa teille mahdollisuudet, tehkää te samoin!

Pohdintaa Homi Bhabhan ”Kolmas tila” –käsitteestä yhteisötaiteilijan työssä

Suorittaessani nyt soveltavan taiteen opintoja Turun ammattikorkeakoulussa, olen jatkuvasti päätynyt pohtimaan, mikä merkitys taiteella ja taiteilijalla oikeasti on, etenkin kun taiteilijan toiminta-alue siirretään yhteisöihin. Yhteisötaiteen näkyvyys sosiaalialalla on alkanut viime vuosina nostaa paljon päätään Suomessa ja kentällä näkee mitä erilaisempia tapoja, miten taiteen keinoin sote-kenttää lähestytään.  Mutta tarvitaanko taiteilijaa ja taidetta oikeasti siellä ja mitkä ovat ne päämäärät jotka taiteilijan tulisi asettaa työlleen, jotta tämä kentän tarve todentuu? Mihin taide näitä yhteisöjä tulisi viedä?

Olen toiminut pitkään toiminut soveltavan taiteen kentällä ja mm.  palveluasumisen yksiköissä yhteisötaiteilijana. Siksi omien roolien, tavoitteiden ja ”tarpeellisuuden” määrittely tuntuu päivä päivältä tärkeämmältä. Toiminko loppujen lopuksi edes taiteilijana näissä yhteisöissä? Ehkä taiteilija-nimike onkin väärä? Olenko sittenkin ennemmin ”hyvinvointikonsultti” tai ”laitosesiintyjä”? Vai käyttäisinkö Leena Kurkin Suomeen aikanaan tuomaa termiä ”sosiokulttuurinen innostaja”?

Päätin tutustua teoreetikko Homi J. Bhabhan ”kolmas tila”- käsitteeseen pohtiessani kysymystä taiteen merkityksistä sosiaalialan yhteisössä. Bhabha haastoi yhteiskunnallista ja poliittista keskustelua jo 1990-luvun alussa tällä käsitteellä. ”Kolmas tila” pohjautuu hänen näkemyksiinsä maahanmuuttajien asemasta länsimaisessa yhteiskunnassa, jossa he liberaalien ja fundamentalististen asenteiden ja arvojen ristipaineessa asettuvat ns. hybridimäiseen kolmanteen tilaan vanhan ja uuden kulttuurin välissä. ”Kolmas tila” todentuu siis kahden vastakkaisen välissä, liittäen yhteen jälkiä kummankin aiemmista merkityksistä ja sitä kautta mahdollistaa uusien, vielä tunnistamattomien merkityksien ja ilmentymien nousemisen esille.

Kahtiajakoisuuden pystyy näkemään missä vain tarkastellessa vaikkapa erilaisia työyhteisöjä ja niiden sisällä tapahtuvia muutoksia. Kulttuurisissa muutoksissa vanha ja uusi törmäävät aina ja nämä tilanteet nähdään jatkuvana kaksinapaisena keskusteluna. Bhaphan näkemystä mukaellen täten myös tuo ”kolmas tila” olisi myös koko ajan läsnä, mutta yhteisö ei pysty sitä itse havaitsemaan vallalla olevan dualistisen maailmankuvan takia. Asiat nähdään joko-tai –asenteen kautta, kun käännyttäisiin ajattelemaan asioita sekä-että –asenteella.

Esimerkkinä voisi ottaa hoitoalan, joka on tällä hetkellä isossa murroksessa Suomessa. Laitoshoitokulttuurista johtuvista asenteista eroon pääseminen on vielä vaiheessa, vaikka rakenteellisia muutoksia on tehty asian eteen jo pitkään esim. tuomalla palveluasumisen eri muodot keskiöön hoitotyössä. Hoitajuuden käsitteelle etsitään uudenlaisia näkökulmia, joissa asiakas nähtäisiin kokonaisvaltaisemmin ja hoitaja työskentelisi omaa persoonaansa enemmän hyödyntäen ja asiakkaita kohdaten. Kuitenkin työkentällä ollessani olen aistinut kaipuuta vanhaan, persoonattomampaan toimintamalliin, ”heittäytyminen” omana persoonana koetaan vaikeana asiana ja perinteisestä hoitajan roolista ei haluta päästää irti.  Vastakkainasettelu on yhteisöissä jopa käsinkosketeltavaa, sillä ihmiset eivät suostu keskustelemaan, vaikka tavoitteena olisi löytää yhteisiä ratkaisuja.

Mitä sitten yhteisötaiteilija voi tällaisen yhteisön parissa ottaa päämääräksi? Olisiko niin, että kun puhutaan yhteisön murrosvaiheesta, antaa murros mahdollisuuden ”kolmannen tilan” tulla näkyviin yhteisölle ja tässä kohti yhteisötaiteilijan työskentely nousee merkittävään rooliin? Taiteilijan päämääränä on taiteellisen työskentelyn kautta saatella yhteisöä itseään näkemään tämä kolmannen tilan kautta nouseva mahdollisuus dialogiin ja luoda uudelleen omaa työminää ja identiteettiä. Kolmas tila on siis tila taiteen ilmentymiselle yhteisöä tukevana ja eteenpäin vievänä elementtinä. Bhapha määritteleekin hybriditilassa tapahtuvia reaktioita seuraavasti: ”kun uusi tilanne muotoutuu, se voi vaatia, että sinun pitää pohtia (translate) omat periaatteesi läpi, ajatella ne uudelleen, laventaa niitä. ”

Mikä sitten saa yhteisön jäsenet pitäytymään omissa fakkiutuneissa malleissaan? Bhapha nostaa esiin, kuinka ihmisillä on tapana yrittää lukea uusia tilanteita jonkun ennalta annetun mallin tai paradigman kautta, joka on hänen mukaansa taantumuksellinen refleksi. Se on turvallista, koska sitä kautta pysyy omalla mukavuusalueella, sillä ”tyhjän” päälle heittäytyminen on pelottavaa. Bhaphan määrittelystä minulle tulee mieleen jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mellon sanat: ”Kuunteleminen ja näkeminen ovat maailman vaikeimpia asioita. Me emme halua nähdä – me emme halua katsoa, koska me saatamme muuttua. Herääminen ei vaadi energiaa, voimaa tai nuorekkuutta, ei edes paljon älyä. Kaikkein eniten tarvitaan valmiutta oppia uutta. Emme me pelkää tuntematonta, vaan tunnetun menettämistä.” Hybriditilassa oleminen on vaarallista juuri sen takia, että siinä muutos itsessä on mahdollista, ja se vaatii paljon rohkeutta. Yhteisötaiteilijan tehtävänä on luoda turvallinen tila ja mahdollisuus näiden asioiden pohtimiselle. Pitää muistaa että ”kolmannessa tilassa” esiin tuleva hybridiys ei ole identiteetti, vaan siinä tunnistaudutaan toiseuden kautta. Tämä ei silti poissulje sitä, että se voi toimia voimavarana oman identiteetin rakentamisessa.

Yhteisötaiteilijan roolin haasteet liittyy juurikin siihen, että hän on läsnä ja auki työssään kaikkiin suuntiin aistien, tulkiten ja uudelleen muokaten. Hänen tulee luovan ajattelun ja työskentelyn ammattilainen, ”kolmannessa tilassa” toimimisen ekspertti. Bhapha käyttää haastattelussa englanninkielistä termiä ”committed intellectuel” jonka suomennan nyt vapaasti ”sitoutunut älykkö”.  Yhteisötaiteilija toimii tuona ”älykkönä”, jolla on kaksisuuntainen vastuu prosessin eteenpäin viemisessä, niin että kumpikin osapuoli pysyy siinä mukana. Hän voi muokata uudelleenmuotoilemalla keskustelun ydintä muuttaa tilassa nousevaa tietoa, ja keinona tähän hän käyttää taidetta.   Tärkeää on myös, että hän voi olla se, joka tuo esiin teoreettisia ideoita ja ratkaisuja yrittäen saada ihmiset muistamaan, että vaikka niitä ei saada heti käytäntöön, niin ne eivät ole arvottomia.

Bhapha siteeraa haastattelussaan Nelson Mandelan sanoja ”vaikka on sota, on neuvoteltava”. Yhteisötaiteilijan pitää pystyä puuttumaan myös keskustelun eri puolien keskinäisiin neuvotteluihin. Ääripäiden ajatukset eivät ole lukittuja, vaan ne muuttuvat koko ajan. Yhteisötaiteilija ohjaa yhteisöä neuvottelemaan keskenään ottaen kaikki osapuolet huomioon. Bhapha kuitenkin korostaa, että neuvottelu ei tarkoita vain kompromisseja tai omista ideologioista irtautumista, ”sillä me neuvottelemme vaikka emme tiedosta neuvottelevamme.” Tämän takia yhteisötaiteilijalla tulee olla paljon tietoa siitä, millaisessa yhteisössä hän työskentelee ja rohkeutta ottaa esiin havaitsemiaan asioita yhteisön tavalla, jolla dialogi kaikkien välillä vielä mahdollistuu.

Yhteisötaiteilijan roolit yhteisössä ovat siis moninaiset, joihin voi liittyä taiteen tekemistä, innostamista, konsultointia, viihdyttämistä ja läsnäoloa. Merkityksellistä on kuitenkin tahtotila: saada ihmiset dialogiin taiteessa. Taide voi olla se osatekijä, joka mahdollistaa muutoksen yhteisössä. Se vie siihen osallistuvat liminaaliin tilaan, jonka yhteisö itse kasvattaa edellytyksiä omalle hyvinvoinnilleen.