Ihmesatujen historia, mikä vetoaa saduissa?

Miksi sadut ovat kestäneet aikaa? Mikä niissä vetoaa yhä? Yuval Noah Harari sanoo: “Siinä missä esimodernit kertomukset keskittyivät ulkoisiin tapahtumiin ja toimintaan, moderneissa romaaneissa, elokuvissa ja runoissa käsitellään tunteita.” Onko niin, että muiden esimodernien kertomusten jättäessä tunteet huomiotta, sadut ovat toimineet tunnealueen tulkkina?

Satu Apo on Helsingin yliopiston folkloristiikan emeritaprofessori. Hän on kirjoittanut 2018 julkaistun kirjan Ihmesatujen historia. Kirjassa esitellään 5 eri ihmesatua, niiden eri versioita ja mitä niiden historiallisista juurista tiedetään. Lisäksi kirjassa käsitellään satujen tutkimisen historiaa aina 1800-luvulta nykypäivään. Tämä blogi pohjautuu Ihmesatujen historiaan.

Sadut ovat ylenkatsottu kertomataiteen laji. Ennen satuja ei pidetty suuressa arvossa, ne olivat akkojen juttuja, joilla huvitettiin lapsia tai toisia akkoja. Entisten satukokoelmien tekijät eivät satuja kohtaan tunnetun ylenkatseen vuoksi pitäneet itsestään suurta meteliä, vähättelivät tarinoitaan, eivät ottaneet tekijyyttä itselleen ja nimesivät kokoelmat alentavasti. Charles Perrault´n Hanhiemon satujen (1697) hanhiemon metaforan ymmärtävät nykyihmisetkin. Kumma kyllä noiden kokoelmien parhaat sadut levisivät laajasti halpoina vihkosina, käännöksinä ja suullisesti ympäri Eurooppaa. Akkain sadut ovat yhä sitkeästi elossa, monen muun ylvään tarinan painuttua unholaan.

Eurooppalaisen ihmesatukirjallisuuden yhtenä aloituskohtana Ihmesatujen historia pitää Roomalaisen Lucius Apuleiuksen (syntynyt n.123 jaa.) romaanin Kultaisen Aasin sisällä olevaa satua Cupidosta ja Psychestä. Sen jälkeen merkittäviä teoksia ovat  Venetsialaisen Giovan Francesco Straparolan (s. n.1480) Rattoisat yöt 1550-1553), jonka 75 kertomuksesta 26 oli ihmesatuja, Napolilaisen Giambattista Basilen Pentamerone (1634-36) neljälläkymmenellä ihmesadulla, Ranskalaisen Charles Perrault´n Hanhiemon sadut (1697) ja Saksalaisten Grimmin veljesten Lasten- ja kotisadut 1812-57, noina vuosina tuli 7 editiota kokoelmasta.

Suuri kysymys ihmesatujen historiasta on, että ovatko ne autenttisia kansan kertomuksia vai kirjailijoiden hengentuotteita? Tutkimus ei pysty todistamaan yhtään satua kansan tarinoiksi, koska kansanperinteen kerääminen alkoi kiinnostaa vasta 1800-luvulla,.Silloin suuret  satukokoelmat olivat julkaistu ja ne olivat levinneet erilaisina painatuksina ja käännöksinä ympäri Eurooppaa. Entä olivatko kokoelmien kerääjät saaneet satunsa kansanperinteestä vai olivatko he keksineet itse ne? Mitään todisteita ei ole, että he olisivat ammentaneet ihmesatujaan kansanperinteestä, mutta suurella varmuudella  aiheita, pätkiä ja ideoita on otettu kansan parista. Tekijänoikeuksien käsitettä ei noina ammoisina aikoina ole ollut, joten samat tarinat kiertävät eri muodoissa vuosisatojen kuluessa usein järjestyksessä Italia, Ranska ja Saksa. Kun vihdoin alettiin kerätä kansan parista satuja, niin ne olivat versioita satukokoelmien saduista. Asian valkeneminen kerääjille ja tutkijoille on  mahtanut olla pettymys.

1800-luku oli kansallisajattelun ja jalon, alkuperäisen rahvaan ylistämisen aikaa, myös Suomessa. Satujen todettu vierasperäisyys ja kun ei löytynyt mitään muinaisesta suomalaiseen  kulttuuriin viittaavia satuaarteita, niin mahtoi kansallisajattelijoita tympästä. Sittemmin kansalta kerättyjen ihmesatujen arvo on noussut. Suomalaisilta kerättyjen ihmesatujen ensimmäinen ominaisuus on niiden kahtalainen alkuperä, itäinen ja läntinen. Sen vuoksi Suomesta on kerätty usemman tyyppisiä tarinoita kuin ainoastaan läntistä satujen alkuperää omistavissa pohjoismaissa. Suomalaisten tallenteiden määrä on suurempi läntisiä naapureitamme. Lisäksi ihmesatujen arvoa nostaa myös niiden kotoistaminen ja useat murteet, millä niitä on kerrottu. Kotoistaminen tarkoittaa, että sadut on tuotu kuulijoille tuttuun ympäristöön niin kulttuurillisesti kuin maantieteellisesti. Satujen keräyksen piiri oli laajemmalla alueella kuin Kalevalan runonlaulumailla. Nyt saatiin myös läntisestä Suomesta kansan kertojien tarinoita tallennetuksi.

Tuhkimo

Tuhkimo on ehkä maailman tunnetuin ihmesatu, se ei ole levinnyt ainoastaan Eurooppaan, vaan sitä on kerrottu suullisena tarinana Aasiassa, Pohjois- ja Etelä-Amerikassa. Ensimmäinen Tuhkimotarinaan viittaava satu on egyptiläisestä Rhodopis kaunottaresta, joka on kreikkalaisen historoitsija Strabonin muistiin merkitsemä. Kotka vie Rhodopiksen sandaalin ja tiputtaa sen kuninkaan syliin toisessa kaupungissa. Kuningas löytää kenkätestin avulla vihdoin kaunottaren. Tarinaa ei varsinaisesti pidetä tuhkimotarinana, koska se sisältää ainoastaa sadun lopun. Tuhkimo ei välttämättä ole edes eurooppalaista alkuperää, vaan sen ensimmäinen versio kokonainen on tallennettu 800-luvulla Kiinassa.

Ihmesatu kertoo Vietnamilaisen luolakansaan kuuluneen tytön uskomatonta tarinaa. Tarinaan kuuluu neljä Tuhkimotarinan peruselementtiä: sankaritaresta tulee huono-osainen, hän saa yliluonnollisen auttajan, hän menee tuntemattomana luolakansan juhliin ja kaikkein hienoin vieras. Kadonnut kenkä lähetetään kuninkaalle, joka ihastuu kenkään. Neito löydetään kenkätestin avulla. Luolakansan Tuhkimon auttajana toimii äitipuolen tappaman lemmikkikalan luut ja kenkä on kultakenkä. Äitipuoli ja siskot kuolee kivisateeseen, mutta paikalliset säälivät ja hautaavat heidät. Hautapaikasta tulee katuvien naisten hauta, jossa käydään rukoilemassa naimaonnea. Muita Aasialaisia yliluonnolisia auttajia ovat olleet lehmä ja kilpikonna.

Varhaisin Eurooppalainen Tuhkimo on Giambattista Basilen Pentameronen Tuhkakissa. Tuhkakissa on ruhtinaan tytär, joka aluksi murhaa äitipuolensa kotiopettajatarensa neuvosta. Eipä olisi kannattanut, koska kotiopettajattaresta tulee uusi äitipuoli, jolla on 6 tytärtä. Tuhkakissan kasvattama taatelipalmu ja siinä asustava henki ovat hänen yliluonnollinen avustaja, juhlana toimii kolminkertainen juhlakulkue ja kenkätestin kenkä on kalossi, päälliskenkä, joka solahtaa Tuhkakissan jalkaan kuin magneetti rautaan. Sisarpuolien kohtalo on palata katkerana kotiin.

61 vuotta myöhemmin Ranskalaisen Charles Perrault´n Hanhiemon saduissa kohtaamme Tuhkapyllyn, joka on aatelismiehen kiltti tytär, jonka äitipuoli on alentanut keittiöpiiaksi. Hänen yliluonnollinen auttaja on haltijakummi. Juhlina toimivat kaksinkertaiset kuninkaan pojan tanssijaiset. Kenkä on lasikenkä. Sisarien kohtalo on onnellinen, kuningatarena Tuhkapylly naittaa heidät hovimiehille.

Grimmien Tuhkimo (1812-57) on rikkaan miehen tytär, hänen yliluonnollisena auttajana toimii äidin haudalle kasvattamansa pähkinäpuun kyyhkyt, juhlat ovat kolminkertaiset kuninkaan pojan juhlat ja kenkä on kultakenkä. Sisarpuolet silpovat omat jalkansa saadakseen kengän mahtumaan, mutta kyyhkyt paljastavat molemmilla kerroilla juonen. Sisarien kohtalo on kyyhkyjen nokkima sokeus.

Suomessa Tuhkimon tarinakulkua seuraavaa tallennettuja satuja on tallennettu miltei 200 suomeksi ja 16 ruotsin kielellä. Kansan kertomat tarinat ovat kahtaa eri tyyppiä riippuen, keneltä tyttö saa apua. Läntisissä tarinoissa auttaja on vaatimaton vieras, vastaantulija, ukko tai akka. Itäisissä tyttö saa apua kuolleelta äidiltään, joka on syöjätär-äitipuoli lumonnut lampaaksi tai lehmäksi ja teurastanut. Luut lapsi hautaa ja haudalle kasvaa puu.

Läntinen tarina kulkee Hyrynsalmelaisen Aato Kemppaisen mukaan näin: kolme sisarta lähtee kuningasta piikomaan, kaksi ovat kovia pesemään mutta kolmas on sikapiika.

Matkalla kuninkaan luo sikapiika auttaa leipäuunia, lehmää ja köyhää miestä ja saa palkaksi taikakepin. Hienot siskot eivät auta. Kirkko toimii juhlapaikkana, minne sikapiika tulee hienoksi pukeutuneena. Kuninkaan poika tekee kenkätestin ja sikapiiasta tulee hänen vaimo.

Karjalaisessa tarinassa syöjätärakka himoitsee tytön isää ja lumoaa äidin lampaaksi. Tyttö hoivaa lammas-äitiä. Äitipuoli huomaa sen ja sanoo isälle, tapa lammas. Se tapetaan ja syödään. Tyttö hautaa luut ja haudalta hän saa kaiken tarvitsemansa.

Keskittyvätkö sadut tunteisiin toiminnan kustannuksella? Ovatko ne ihmisen sisäisen maailman tulkkeja vai ulkokohtaisia moraalitarinoita? Saduissa sankarittaret eivät osoita mainittavaa henkistä kasvua. He ovat valmiiksi jo siveitä, hyvä tapaisia ja laupiaita. Amerikkalaiset feministit väittävät että, että Tuhkimosatu kertoo naisen kätketystä itsenäisyyden pelosta (Colette Dowling) tai ne ovat “passiivisen käyttäytymisen käsikirjoja” (Rosan A. Jordan ja Frank A. de Caro) Entäpä Tuhkakissa, joka ensi töikseen murhaa? Tuhkimot ovat esittäneet kautta vuosisatojen aktiivisuutta saadakseen asemaansa parannusta.

Sadussa on kasvua, kun päähenkilö pääsee kuninkaan kanssa naimisiin. Saduissa kohdattavat tunteet ovat suru, kostonhimo ja rakkaus. Ne eivät ole kuitenkaan keskeisessä asemassa vaan toiminta. Mikä sitten saduissa vetoaa? Ihmesaduissa huolena ovat ihan oikeat ongelmat, kuten köyhyys tai eriarvoisuus. Kuulija voi samaistua tarinan sankarittariin. He kokevat vaikeuksia, pahat äitipuolet piinaavat, ihmeet auttavat heitä, he ovat hyviä, heidän hyvyys palkitaan ja lopuksi he saavat satumaisen onnen ja ihanan prinssin. Sadut ovat pakoa, eskapismia, jotka koskettavat vaikeuksien piinaamia ihmisiä.

Ainoa tietämäni tuhkimotarina, joka keskittyy tunteisiin toiminnan sijasta on Dingon Levoton Tuhkimo. Sitäkään ei välttämättä voi Rhodopiksen tarinan tavoin pitää varsinaisena tuhkimotarinana vaan ehkä Tuhkimon myöhempinä vaiheina. Täytyy kuitenkin myöntää, että Neumann on kotoistanut vieraisiin pöytiin katselevan Levottoman Tuhkimon mestarillisesti.

Taiteen toinen tapa nähdä

” ´Kävele varovasti!´ asukkaat varoittavat klovnia.  Klovni kuitenkin kaatuu ja ryömii lattiaa pitkin vapaan tuolin luokse. Matkalla hän huomaa leivänpalan lattialla. Hän poimii sen ja esittelee sitä tuolilla istuvalle asukkaalle, joka nappaa sen ja laittaa suuhun. Klovnille jää käteen pieni pala, jonka hän laittaa omaan suuhunsa. Samassa molemmat syövät leipää ja he jakavat yhteisen lämminhenkisen hetken. Kehonkieli ja ilmeet kertovat, että he ymmärtävät täysin toisiaan, vaikka käytössä olevat sanat ovat vain ´woop´ ja ´wau´.”

Kyseessä on hollantilaisen MiMakkus-järjestön klovni, joka työskentelee vanhusten parissa. Esimerkki on otettu tutkija Ruud Hendriksin artikkelista Clown’s view as respiciō: looking respectfully to and after people with dementia[1]. Tässä blogikirjoituksessa pohdin hiukan soveltavan klovnerian käyttöä vanhustyössä Hendriksin artikkelin pohjalta.

MiMakker-klovnien tavoitteena on löytää yhteys niiden kanssa, jotka eivät enää kykene tavanomaiseen kommunikointiin. MiMakker-klovnit eivät ole viihdyttäjiä, jotka yrittävät saada yleisön nauramaan, vaan heidän tehtävänsä on huolehtia vanhusten hyvinvoinnista. He kuuntelevat ja aistivat kussakin hetkessä läsnäolevia tunteita ja improvisoivat niiden pohjalta tilanteita. Hendriks kirjoittaa artikkelissaan klovnin erityisestä tavasta nähdä (clown´s view) ja siitä miten tämä klovnin erityinen tapa lähestyä ja nähdä asioita eroaa perinteisestä tavasta kohdata dementikkoja. (Hendriks 2016, 208.)

Hedriksin artikkelin pointtina on, että klovneria mahdollistaa vaihtoehtoisen tavan nähdä ja kohdata kunnioittavasti dementoitunut vanhus, sillä klovneilla on valta ja vapaus tehdä asioita, joita muut eivät voi tehdä. Klovnit kääntävät ylösalaisin perinteisiä hoitolaitoksen valtasuhteita ja voivat kyseenalaistaa jopa sen, mitä perinteisesti on ajateltu hyvänä hoitona. Tämä herättää usein myös vastareaktioita. Dementikkojen omaiset pyrkivät yleensä ylläpitämään vanhuksen entistä minää, sitä millainen hän oli ennen sairastumistaan. Klovnit eivät sen sijaan ole huolissaan siitä, millainen henkilö on joskus ollut, vaan kohtaavat hänet juuri sellaisena, millainen hän on sillä hetkellä. (Hendriks 2016, 209-210.)

Kiinnostuin aiheesta huhtikuussa 2018 kansainvälisessä soveltavan klovnerian seminaarissa Wienissä, jossa yhtenä puhujana Hendriks oli. Hendriks on tutkinut taidelähtöisten menetelmien käyttöä mielenterveyssektorilla ja kirjoittanut julkaisuja klovneriasta vanhustyössä. Aihe koskettaa itseäni, sillä työskentelen sairaalaklovnina ja olen myös jo useita vuosia ohjannut seniorisirkustyöpajoja, joissa osallistujat pääsevät itse kokeilemaan matalalla kynnyksellä sirkuslajeja. Olen ohjannut työpajoja enimmäkseen vanhusten päivätoimintakeskuksissa, mutta myös sairaalan psykogeriatrisella osastolla, jossa potilailla on hyvinkin vaikeita dementian oireita ja mielenterveysongelmia.

Kuinka tämä klovnin tapa olla vuorovaikutuksessa ja kohdata dementikko voi olla kunnioittava? Hendriks tuo artikkelissaan esille, että klovnit voivat auttaa dementikkoja olemaan paremmin kosketuksissa ympäröivään maailmaan ja he voivat tukea vaikeastikin dementoituneessa ihmisessä olevaa piilevää kykyä olla yhteydessä muihin. Klovnit kunnioittavat henkilöä sellaisena kuin hän on juuri sillä hetkellä. (Hendriks 2016, 215.) Klovnit ovat siis eräänlaisia kanssakulkijoita ja matkakumppaneita, jotka eivät yritä parantaa tai muuttaa ihmistä, vaan hyväksyvät tilanteen. Hendriksin mukaan yhdistämällä klovnin tavan nähdä (clown´s view) ja ymmärrys ihmisen aikaisemmasta elämästä ja identiteetistä, jota dementikon lähiomaisilla on, voidaan muodostaa kokonaisvaltainen ymmärrys ja lähestymistapa ihmiseen.

Klovneria on oma erityinen taiteenlajinsa. Punainen nenä mahdollistaa tekoja ja asioita, jotka muuten olisivat lähes mahdottomia. Nenän ei tietenkään tarvitse olla punainen eikä taiteen olla määritelty terapeuttiseksi aiheuttaakseen katsojassa ja kokijassa muutoksia. Kaikella taiteella on kyky ja potentiaali liikuttaa ja muuttaa tilaa ja tunteita. Soveltavalla taiteella on valtavia voimavaroja. Soveltava taide on kykyä nähdä toisin ja auttaa näkemään toisin.

[1] Hendriks, Ruud. “Clown’s view as respiciō: looking respectfully to and after people with dementia” Medicine, health care, and philosophy vol. 20,2 (2016): 207-217.

Punanenien kansainvälinen kokoontuminen

Mitä tapahtuu, kun muutama sata klovnia eri puolilta maailmaa laitetaan samaan tilaan? Ainakin paljon ääntä ja naurua, mutta myös vakavaa keskustelua, kokemusten jakamista, yhdessä leikkimistä, ihmettelyä, kuuntelua ja oppimista.

Wienissä järjestettiin huhtikuussa 2018 kolmipäiväinen tapahtuma nimeltään Healthcare clowning international meeting (www.hcim2018.com). Yhteensä osallistujia oli noin 400 henkilöä noin 50 eri maasta, joten vipinää riitti ja tunnelma oli varsin kansainvälinen ja värikäs. Järjestäjätahona toimi Red Noses International -järjestö. Meitä Suomesta paikalla oli yhdistyksestämme Sairaalaklovnit ry:stä neljä sairaalaklovnia sekä toimistomme työntekijät.

Healthcare clowning international meeting -tapahtuma kokosi yhteen taiteilijoita, jotka tekevät klovneriaa perinteisten teatteri- ja sirkusareenoiden ulkopuolella. Valtaosa paikallaolijoista työskenteli joko sairaalassa tai hoitolaitoksissa esimerkiksi vanhusten tai kehitysvammaisten parissa. Mukana oli lisäksi osallistujia, jotka työskentelivät klovneina pakolaisleireillä ja katastrofialueilla. Osallistujina oli myös aiheesta kiinnostuneita tutkijoita, kouluttajia, lääkäreitä sekä alan eri yhdistysten koordinaattoreita, varankerääjiä ja yhteistyökumppaneita.

Tapaaminen koostui lukuisista työpajoista, luennoista ja keskustelutilaisuuksista, joihin sai osallistua oman mielenkiinnon mukaan. Tapaamisella oli neljä isoa teemaa:

  1. Alan ammattimaistuminen. Soveltava klovneria on monissa maissa yhä tiiviimmin osa sosiaali- ja terveysalan rakenteita, mikä edellyttää jatkuvaa kouluttautumista ja toimijoiden ammattimaisempaa järjestäytymistä. Tapaamisessa oli esimerkiksi keskustelutilaisuuksia, joissa eri maiden sairaalaklovnijärjestöt pystyivät jakamaan kokemuksia alan organisaatioiden kehittymiseen liittyvistä haasteista ja mahdollisuuksista.
  2. Soveltavan klovnerian merkitys ja asema yhteiskunnassa. Tapaamisessa pohdittiin esimerkiksi, mitä tarjottavaa soveltavalla klovnerialla voi olla sosiaali- ja terveysalalla ja laajemmin ajateltuna koko nyky-yhteiskunnassa. Aihetta lähestyttiin eri kohderyhmien näkökulmista käsin tuoden esille niiden erityistarpeita. Tilaisuuksissa käsiteltyjä aiheita oli esimerkiksi klovneria ja vanhustyön eettisyys sekä klovnerian potentiaali traumaattisten kokemusten purkajana kriisialueilla.
  3. Soveltavan klovnerian tutkimus. Soveltava klovneria tutkimusalana on varsin monitieteinen ja monialainen, sillä siinä yhdistyy niin teatterintutkimus, lääketiede, psykologia, antropologia kuin filosofia. Osallistuin itse keskusteluun moniammatillisuudesta, jossa käsiteltiin hoitohenkilökunnan ja klovneina työskentelevien välistä yhteistyötä ja pohdittiin, miten näiden eri ammattialojen välistä vuorovaikutusta voisi kehittää. Puhujina oli esimerkiksi unkarilainen lääkäri ja sairaalaklovni, jotka olivat tehneet jo vuosia läheistä yhteistyötä.
  4. Globaalit haasteet ja niiden vaikutus soveltavaan klovneriaan. Globaalin mittakaavan muutokset vaikuttavat monella tavalla alan kehitykseen ja tutkimukseen. Tapaamisessa oli nostettu esille esimerkiksi teknologinen kehitys ja sen tuomat haasteet ja mahdollisuudet.

Tapahtuman työpajoissa pääsi kokeilemaan ja kehittämään esimerkiksi klovnerian ja fyysisen ilmaisun, nukketeatterin, läsnäolon ja parityöskentelyn eri muotoja. Itse osallistuin kahteen eri työpajaan. Yhdysvaltalaisen Moshe Cohenin vetämässä Lightfulness-nimisessä työpajassa tehtiin erilaisia harjoituksia, joilla kehitettiin kuuntelun ja tietoisuuden taitoja. Cohen opetti omien sanojensa mukaan zen clownia, jossa yhdistyvät klovneria ja mindfulness. Työpajassa yhdisteltiin oppeja ja harjoituksia mm. Butosta, Feldenkraisista, Qigongista ja Shintaidosta. Työpajan tarkoituksena oli etsiä klovnityöskentelyyn kepeyttä ja sitä kautta myös syvyyttä.

Israelilainen sairaalaklovni Avital Dvory veti työpajan nukketeatterin menetelmistä ja mahdollisuuksista. Työpajassa opeteltiin pieniä niksejä ja liikkeitä, joilla käsinukesta saa helposti elävän. Klovnilla voi olla töissä oma käsinukke mukanaan, mutta hän voi myös käyttää sairaalasta löytyviä esineitä tai joissakin tapauksessa esimerkiksi lapsen omia pehmoleluja. Käsinukke on monikäyttöinen työväline ja sillä voi helposti rikkoa reaalimaailman rajoitteita ja luoda mielikuvitusmaailmoja sairaalan sisälle.

Itse sairaalaklovnina työskentelevänä koin tapahtuman todella inspiroivana. Suomessa sairaalaklovnitoiminta aloitettiin vuonna 2002, mistä lähtien toiminta on ollut säännöllistä ja ammattimaista. Ala on kuitenkin hyvin marginaalinen, joten saman alan ihmisten tapaaminen eri puolilta maailma oli jo itsessään hienoa ja voimaannuttavaa. Kahvi- ja ruokatauoilla sekä yhteisissä iltatapahtumissa tapahtuneet kohtaamiset ja keskustelut muiden sairaalaklovnien kanssa olivat yhtä lailla tärkeitä kuin virallisen ohjelman anti. Pääsin esimerkiksi kuulemaan chileläisen sairaalaklovnin filosofisia pohdintoja työstään, kolumbialaisen sairaalaklovnin matkasta Islantiin sekä kuubalaisten klovnien haasteellisista työskentelyolosuhteista. Hienointa olikin kuulla muiden maiden tapoja tehdä samaa työtä, vaihtaa kokemuksia, saada uusia ystäviä sekä ihmetellä ja tutkia yhdessä klovnerian ihmeellistä maailmaa.

Kuvat: Jakob Polacsek, Angelika Goldmann, Luis Harmer / HCIM 2018

Riisuttu elämä

Toimin näyttelijänä ja teemakappaleen “Riisuttu elämä” esittäjänä, säveltäjänä ja sanoittajana Taiteen Sulattamo ry: tuottamassa produktiossa Riisuttu elämä. Kyseinen teos on Suomen ensimmäinen kulttuurikokemusasiantuntjiamenetelmällä valmistunut näyttämöteos. Se on osa Taiteen Sulattamon STEA -rahoitteista Kaunis mieli -hanketta. Riisuttu elämä -teosta kuvaataan Taiteen Sulattamon (2018) nettisivuilla seuraavanlaisesti:

“Riisuttu elämä saa katsojansa pohtimaan yhteiskuntakelpoisuutta ja miettimään, miten olisi mahdollista elää sairaanakin onnellista elämää. Se on kuvaus yhteisön, ystävyyden, taiteen ja selvitymisen keinoista, jotka tukevat horjuvaa ihmistä ja johdattavat takaisin elämän syrjään kiinni. Vakavista lähtökohdistaan huolimatta teos on myös tarina toivosta ja siitä, että meillä jokaisella on mahdollisuus nousta selviytyjäksi. Kuka tahansa meistä voi olla se, jonka mieli järkkyy ja se, joka tarvitsee apua selvitäkseen kohti parempaa huomista.”

Näytelmän pääkäsikirjoittaja oli Tim Saarinen, joka toimi myös päänäyttelijänä teoksessa. Näytelmässä Tim käy läpi omaa elämäänsä mielenterveystoipujana. Minun tehtävänäni oli toimia tukena päähenkilölle erilaisten roolien ja tunnelmien luomisen kautta. Roolihahmoihini liittyi paljon tanssillisia elementtejä. Tim pyysi minua henkilökohtaisesti jo vuonna 2017 tuottamaan musiikkia hänen elämästä kertovaan esitykseen. Oma tavoitteeni oli auttaa Timiä loistamaan lavalla niin näyttelijätyön kuin musiikin keinoin. Esitykset vetivät hyvin katsojia ja siitä kirjoitettiin arvosteluja mm. Kansan Uutisiin. Blogin lopussa linkki arvosteluun.

Itselleni erityisen merkityksellistä oli produktion teemakappaleen luominen.Koin kunnia-asiana, kun ystäväni Tim pyysi minua tähän toimeen. Pääinstrumenttini on oma lauluääneni mutta päätin, että sävellystyötä varten opettelelisin sen verran koskettimien soittoa, että saisin melodiakulun soinnutettua. Melodian ja tekstin synnyttyä sain lopulliseen sävellys- ja soivitustyöhön apua ammattilaiselta, ystävältäni Pekka Saukkoselta (taiteilijanimenä POS). Kävin Pekan studiolla Haminassa pariin otteeseen työstämässä kappaletta esitys- ja julkaisukuntoon. Päätimme tehdä biisistä myös musiikkivideon. Kappale on julkaistu ja kuunneltavissa Distrokid- palvelun kautta muun muassa Spotifyssa ja Youtubessa (kts. linkkejä). Musiikkivideon julkaisemme lähempänä Riisuttu elämä  lisäesityksiä Malmitalolla ke 27.1 ja la 2.3.2019. Biisi ja siihen liittyvä video toimisivat yhtenä markkinoinnin muotona esityksille.

Pyysin Timia kirjoittamanaan kyseiseen kappaleen julkaisua varten saatasanat ja tässä ne ovat siteerattuna:

“Riisuttu Elämä kertoo elämästäni suoraan ja rehellisesti. Se on nyt riisuttu muiden edessä, jotta se tulisi taiteeksi. Taiteena sen tarkoitus on tukea minua ja muita pitkällä toipumisen tiellä.Taide voi muuttaa kaiken. Taide voi parantaa lähes kaiken. Mikaela Mansikkala on tehnyt elämästäni kauniin ja koskettavan biisin. Se viiltää ja tuntuu. Mutta ennenkaikkea se antaa toivoa. Toivoa paremmasta. Olen suuresti kiitollinen, että Mikaela halusi lähteä tekemään tätä ja teki samalla elämästäni paljon kauniimpaa kuin olisin koskaan osannut kuvitellakaan sen olevan. Kiitos! Kiitos POS, joka mahdollistit kauniille sanoille uskomattoman hienon tulevaisuuden. Kykenit ymmärtämään Mikaelan näkemyksiä. Kykenit rohkeasti näkemään minut. Sinun visiosi ja taitosi muokkaa, sekä vahvistaa jokaisen soinnun tarkoitukselliseksi. Meille kaikille on toivoa. Meille kaikille on mahdollisuuksia. Jos vain saamme tilaisuuden.” -Tim-

LINKKEJÄ:

Koko elämä paljastettuna näyttämöllä

Riisuttu elämä KokoTeatterissa 3.10.2018

 

 

 

TAITEEN TEORIAN TÄRKEYS SUHTEESSA OMAAN TYÖHÖN

Noora-Maija Tokee

Kesällä 2018 toteutin ensimmäisen ympäristötaiteen teokseni Näkymä ympäristötaidetapahtumaan Akaaseen. Valmistin tapahtumaan kolme teosta, jotka olin painanut omalla vartalollani kuitukankaalle, luolamaalausten inspiroimana. Teokset tulivat esille kahden puun väliin, tuulisen rannan viereen. Ripustuspäivänä törmäsin ensimmäiseen ongelmaan: teokset olivat sijoitettuna tuulisen rannan viereen ja tuulen vaikutuksesta ne sotkeutuivat vähän väliä toisiinsa aiheuttaen kankaan pientä repeilyä. Lannistuin tästä hetkellisesti ja mieleni teki repiä teokset kokonaan alas. Pohdin myös, että teokseni täytyy olla epäonnistunut, koska en ollut ottanut huomioon luonnonvoimien vaikutusta teoksen luonteeseen. Seurasin teosten liikehdintää paikassa muutamien tuntien ajan. Jokaisen tuulenpuuskan jälkeen teokset sotkeutuivat toisiinsa, mutta tuulen laannuttua ne palasivat suoriksi roikkumaan toistensa viereen.

Luonto ja ympäristö ovat olleet minulle tärkeitä aiheita, mutta ympäristötaiteen näkökulma oli tuolloin uusi. En ollut tutustunut ympäristötaiteen teoriaan, enkä lukenut yhtäkään teosta aiheesta. En oikeastaan edes tiennyt, mitkä määreet määrittelevät ympäristötaiteen taiteeksi.

Kehittämishankkeeni toteuttamisen aikaan valmistui myös toinen ympäristötaiteen teokseni, tällä kertaa yhdessä ryhmän kanssa. Teoksen sijoituspaikkana oli Tampereen Sorsapuisto. Valmis teos koostui 672 savipallosta. Savipallot koottiin viideksi eriväriseksi ketjuksi ja ne sijoitettiin kolmen puun väliin eri tasoille roikkumaan.
Olin erittäin tyytyväinen teokseen, kunnes viikko teoksen esilläoloajan jälkeen savipallot alkoivat yksitellen tippumaan ketjuista maahan. En ollut ottanut huomioon kapillaari-ilmiötä, joka tapahtuu kun naru, jossa savipallot roikkuivat kastui sateen vaikutuksesta.

Taas hetkellisesti koin epäonnistuneeni teoksen toteuttamisessa. Miksi en ollut edes ajatellut sateen mahdollisuutta tai mahdollista kapillaari-ilmiötä ja sen vaikutusta teokseen?

Tämän jälkeen aloin lukemaan ympäristötaiteen teoriaan ja keskeisistä teoksista. Törmäsin ympäristötaiteen erilaisiin toimintatapoihin, ja siihen että itse teos ei suinkaan ole välttämättä tärkein osa taiteen tekemistä. Teokseen voi liittyä niin paljon erilaisia tasoja, joista vain yksi on näkyvä–itse teos. Ympäristön tutkiminen, sen havainnointi ja luonnonvoimien vaikutus teokseen ovat myös yksi osa ympäristötaiteen prosessia. Tutustuminen ympäristötaiteen teoriaan ja -taiteen tekijöihin synnytti ahaa-elämyksen.

Valmis ympäristötaideteos voi tuoda luonnonprosessit näkyviksi: esimerkiksi sateen tai tuulen vaikutuksen teokseen. Vasta teoriaan tutustumisen jälkeen ymmärsin, että kumpikaan teoksistani ei suinkaan ollut epäonnistunut– luonnon prosessit vaan ovat vaikuttaneet teoksen muotoutumiseen ja esilläoloaikaa. Hetken mietittyäni, koin sateen ja tuulen vaikutuksen teoksiin kauniina luonnon eleenä.

Tästä lähtien taiteen teoria ja taiteen tekeminen kulkevat käsi kädessä työskentelyssäni. On hyvä tietää edes jotakin siitä taiteen teorian osa-alueesta, jota kulloisellakin hetkellä tekee, koska silloin koettu epäonnistuminen voikin olla tietämätöntä onnistumista.