TAITEEN TEORIAN TÄRKEYS SUHTEESSA OMAAN TYÖHÖN

Noora-Maija Tokee

Kesällä 2018 toteutin ensimmäisen ympäristötaiteen teokseni Näkymä ympäristötaidetapahtumaan Akaaseen. Valmistin tapahtumaan kolme teosta, jotka olin painanut omalla vartalollani kuitukankaalle, luolamaalausten inspiroimana. Teokset tulivat esille kahden puun väliin, tuulisen rannan viereen. Ripustuspäivänä törmäsin ensimmäiseen ongelmaan: teokset olivat sijoitettuna tuulisen rannan viereen ja tuulen vaikutuksesta ne sotkeutuivat vähän väliä toisiinsa aiheuttaen kankaan pientä repeilyä. Lannistuin tästä hetkellisesti ja mieleni teki repiä teokset kokonaan alas. Pohdin myös, että teokseni täytyy olla epäonnistunut, koska en ollut ottanut huomioon luonnonvoimien vaikutusta teoksen luonteeseen. Seurasin teosten liikehdintää paikassa muutamien tuntien ajan. Jokaisen tuulenpuuskan jälkeen teokset sotkeutuivat toisiinsa, mutta tuulen laannuttua ne palasivat suoriksi roikkumaan toistensa viereen.

Luonto ja ympäristö ovat olleet minulle tärkeitä aiheita, mutta ympäristötaiteen näkökulma oli tuolloin uusi. En ollut tutustunut ympäristötaiteen teoriaan, enkä lukenut yhtäkään teosta aiheesta. En oikeastaan edes tiennyt, mitkä määreet määrittelevät ympäristötaiteen taiteeksi.

Kehittämishankkeeni toteuttamisen aikaan valmistui myös toinen ympäristötaiteen teokseni, tällä kertaa yhdessä ryhmän kanssa. Teoksen sijoituspaikkana oli Tampereen Sorsapuisto. Valmis teos koostui 672 savipallosta. Savipallot koottiin viideksi eriväriseksi ketjuksi ja ne sijoitettiin kolmen puun väliin eri tasoille roikkumaan.
Olin erittäin tyytyväinen teokseen, kunnes viikko teoksen esilläoloajan jälkeen savipallot alkoivat yksitellen tippumaan ketjuista maahan. En ollut ottanut huomioon kapillaari-ilmiötä, joka tapahtuu kun naru, jossa savipallot roikkuivat kastui sateen vaikutuksesta.

Taas hetkellisesti koin epäonnistuneeni teoksen toteuttamisessa. Miksi en ollut edes ajatellut sateen mahdollisuutta tai mahdollista kapillaari-ilmiötä ja sen vaikutusta teokseen?

Tämän jälkeen aloin lukemaan ympäristötaiteen teoriaan ja keskeisistä teoksista. Törmäsin ympäristötaiteen erilaisiin toimintatapoihin, ja siihen että itse teos ei suinkaan ole välttämättä tärkein osa taiteen tekemistä. Teokseen voi liittyä niin paljon erilaisia tasoja, joista vain yksi on näkyvä–itse teos. Ympäristön tutkiminen, sen havainnointi ja luonnonvoimien vaikutus teokseen ovat myös yksi osa ympäristötaiteen prosessia. Tutustuminen ympäristötaiteen teoriaan ja -taiteen tekijöihin synnytti ahaa-elämyksen.

Valmis ympäristötaideteos voi tuoda luonnonprosessit näkyviksi: esimerkiksi sateen tai tuulen vaikutuksen teokseen. Vasta teoriaan tutustumisen jälkeen ymmärsin, että kumpikaan teoksistani ei suinkaan ollut epäonnistunut– luonnon prosessit vaan ovat vaikuttaneet teoksen muotoutumiseen ja esilläoloaikaa. Hetken mietittyäni, koin sateen ja tuulen vaikutuksen teoksiin kauniina luonnon eleenä.

Tästä lähtien taiteen teoria ja taiteen tekeminen kulkevat käsi kädessä työskentelyssäni. On hyvä tietää edes jotakin siitä taiteen teorian osa-alueesta, jota kulloisellakin hetkellä tekee, koska silloin koettu epäonnistuminen voikin olla tietämätöntä onnistumista.

Talvi ja taide ympäristössä

Ajoin aamulla kohti kaupunkia. Ajovalot saivat pakkaslumen kimmeltelemään tien sivuilla ja edessäni taivaalla oli käynnissä lumoava kuunpimennys. Koin valtaisan visuaalisen elämyksen arkisena maanantaiaamuna matkalla rautatieasemalle.

Asemalle päästyäni jäin pohtimaan elämystäni ja tarkkailin ympäristöä, jossa kuljin. Ajattelen, että taiteen tehtävä on mm. herättää ja antaa elämyksiä. Juuri äsken minut herätti taivaallinen luontoelämys auton sisätilalämmittimen huristessa. Sillä hetkellä en kaivannut mitään muuta visuaalista, mutta tänne aseman seudulle sitä olisi tarvittu. Täällä näytti nukkavierulta ja harmaalta.

Taide ympäristössä ja ympäristötaide on askarruttanut minua jo jonkin aikaa. Toivoisin taiteelta, joka levittäytyy rakennettuun ympäristään kolmea asiaa: Että sitä tuotettaisiin isommin ja näyttävämmin hyvän kaupunkisuunnittelun avulla, pienesti jokamiehenoikeudella sekä enemmän tapahtumaluonteisesti.

Isommin ja näyttävämmin

Arvostan rakennuttajien halukkuutta ottaa taiteilijat mukaan jo rakennusten ja alueiden suunnitteluvaiheessa. Taiteilijat tuovat suunnitteluun ideoita ja ajatuksia kuinka taide saadaan luontevaksi osaksi ympäristöä. Viihtyisä ja turvallinen alue houkuttaa luokseen asukkaita ja turisteja. Tästä hyvänä esimerkkinä on mielestäni Helsingin Kalasataman taidemyönteinen alue, joka on rahoitettu rahastomallin avulla jossa, jokaista rakennetua kerrosneliötä kohden taiteeseen on satsattu 10€. (www.uuttahelsinkia.fi/kalasataman-ymparistotaide)

Taiteella voidaan tehdä kaupunki tunnetuksi. Se voi olla kaupunkisuunnittelun seurausta mutta se voi olla myös muiden kultturituottajien ansiota eikä sen välttämättä tarvitse olla edes ympäristötaidetta. Kuhmo tunnetaan kamarimusiikistaan, Sodankylä Elokuvajuhlistaan, Leppävirta Muumi jääluolastaan ja Verona Romeosta ja Juliasta. Intohimo taidetta kohtaan saa alueen elämään.

Pienesti ja jokaisen oikeudella

Taidekasvattajana ajattelen, että on tärkeää oppia tarkkailemaan sitä ympäristöä missä asuu ja liikkuu. Silloin on mahdollista nähdä sekä siellä olevat hyvät asiat että myös ne asiat, joita voisi parantaa. Oman tilan haltuun ottaminen havainnoimalla ja tekemällä siitä paremman auttaa meitä kokemaan että voimme vaikuttaa omaan elämäämme ja että se on merkityksellistä.

Opetan lapsille ja nuorille käsityötaiteen tekemistä ja arkkitehtuuria. Opetukseen kuuluu, että tutustumme omaan ympäristöömme ikäryhmälle sopivalla tavalla. Pienempien kanssa liikumme lähellä lapsen elämysmaailmaa ja isompien kanssa otamme tilaa haltuun laajemmin. Olisi hyvä, jos taidetta voisi tehdä ympäristöön vapaasti luvatta (ilman vakavaa vandalismia tietenkin).

Pienistä taiteiljoista kasvaa isoja ja uskon, että sen minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa ja tulevaisuudessa taidekasvatuksen ansiosta me saamme lisää hyvää muotoilua asuinympäristäämme.

Tapahtumia ja katoavaa taidetta

Kultturin kuluttajana on mukavaa kun erilaiset taidetapahtumat värittävät elämääni. Läydän usein itseni erilaisista taidetapahtumista yhdessä ystävieni kanssa.

Tuntuu että talvea osataan hyödyntää ympärstöön levittäytyvässä taiteessa yhä enemmän. Silmiini on nyt viikon sisällä osunut useita juttuja Leppävirran Muumi jääluolasta, Tampereen jääveistos tapahtumista ja tietysti Kittilän Lumihotellista. Olen iloinen, että taide on välillä helppoa ja ilahduttavaa. Olen jo katsonut Google mapsista ajo-ohjeet sekä Kittilään että Leppävirralle. Nyt odotan vain sopivaa porukkaa kyytiini.

Talvinen taide on mahtavaa, lisää sitä. Kylmyydestä ja puhtaasta lumesta kun voimme nauttia ainakin vielä toistaiseksi.

Kirjoittaja Mirva Juntunen on Taidekasvattaja Käsityä- ja muotoilukoulu Näpsässä ja Luova tuottaja opiskelija Turun taideakatemiassa.

Tanssitaiteilija Tekniikan museossa

Sain tehdä syksyllä 2017 mielenkiintoisen projektin yhteistyössä Uuden tanssin keskus Zodiakin ja Tekniikan museon kanssa. Suunnittelin ja toteutin tanssityöpajoja Koneellista-hankkeessa. Kerron tässä tekstissä kokemuksistani työskentelyprosessista sekä siitä, millaista oli työskennellä itselleni uudessa ympäristössä.

”Koneellista” oli Tekniikan museon ja Zodiakin yhteishanke, jonka aikana nykytanssia tuotiin osaksi museon toimintaa. Koneellista-tanssityöpajat olivat osa Tekniikan museon Tekniikan maa-näyttelyhanketta ja sen kautta Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa. Työpajat rahoitti Taiteen edistämiskeskus. Työpajojen tavoitteena oli tutkia tekniikan historiaa, mekaniikkaa ja koneiden liikettä ihmiskehon avulla. Inspiraationa pajatyöskentelylle toimivat Tekniikan museon näyttelyesineet, jotka työpajan aikana herätetään henkiin tanssin keinoin. Työpajat toteutettiin museon tiloissa ns. liikkeellisinä opastuksina näyttelyyn.

Työskentelin hankkeessa yhteistyössä Tekniikan museon lehtorin sekä Zodiakin tuottajan kanssa. Minulla oli kuitenkin päävastuu työpajakonseptin kehittämisestä ja ohjaustyöstä. Sain pitkälti vapaat kädet työskentelyyn eli minulla oli paljon vastuuta. Minua innosti ja jännitti samaan aikaan työtehtäväni. Olin innoissani mahdollisuudesta käyttää luovaa ajatteluani sekä soveltavan taiteen osaamistani itselleni uudessa ympäristössä. Samalla minua jännitti, millaisen työpajan saan kehitettyä ja innostuvatko osallistujat siitä.

Työskentelyyni vaikutti positiivisesti sujuva ja kannustava yhteistyö hankkeen muiden työntekijöiden kanssa. Sain museolehtorilta hyvä perehdytyksen museon toiminnasta ja Tekniikan maa-näyttelystä. Opin samalla paljon itsekin tekniikasta ja teknologiasta. Innostuin jopa siitä! Näyttely oli rakennettu niin kiinnostavasti, että se inspiroi minua liiketehtävien suunnittelussa.

Miten sitten työskentelin ja kehitin työpajakonseptia? Sen jälkeen kun olin perehtynyt Tekniikan maa-näyttelyyn sisältöön, aloin pohtia millaista liikettä näyttely voisi synnyttää. Huomasin tässä vaiheessa, että minulle oli tärkeää tehdä suunnittelutyötä museossa, näyttelyesineiden keskellä. Niinpä menin suunnittelemaan ja tanssimaan Tekniikan museon tiloihin keskelle näyttelyn rakentamista. Havainnoin tilaa eri tavoin ja kuuntelin, millaisia äänimaailmoja museossa oli. Kokeilin erilaisia reittejä tilassa liikkumiseen ja tutustuin tilan eri mahdollisuuksiin. Ennen kaikkea totuttelin siihen, että tanssin museossa erilaisten koneiden keskellä. Välillä kohtasin ihmetteleviä katseita henkilökunnalta, mutta kerrottuani heille mistä on kyse, he olivat enemmänkin kiinnostuneita työstäni.

Näyttely valmistui noin viikkoa ennen ensimmäistä työpajaa. Siinä vaiheessa tein viimeiset viilaukset työpajaani. Nautin suuresti työpajojen ohjaamisesta ja tanssin viemisestä uudenlaiseen kontekstiin. Kohtasin työskentelyni aikana erilaisia ihmisiä ja kuulin monenlaisia tarinoita tekniikan merkityksestä ihmisten arjessa. Oli myös hienoa nähdä, kuinka rohkeasti työpajoihin osallistuneet tanssivat museotiloissa. Työpajoista muodostui yhteisöllisiä ja lämminhenkisiä.

Opin Koneellista-hankkeen aikana paljon siitä, millaista on työskennellä taiteilijana uudenlaisessa ympäristössä. Kokemukseni mukaan olennaista on keskittyä sujuvan ja kunnioittavan vuorovaikutuksen muodostamiseen muiden työympäristössä työskentelevien kanssa. Taiteilijan, joka menee työskentelemään uuteen työympäristöön olisi hyvä myös työskentelyn alussa ottaa selvää, millaisiin toimintatapoihin työympäristössä on totuttu ja samalla miettiä, miten hän voi taiteilijana työskennellä siellä. Itse koin tärkeäksi avoimen dialogin Tekniikan museon henkilökunnan ja Zodiakin tuottajan kanssa. Olennaista oli myös olla joustava ja ratkaisukeskeinen. Yhteistyö ja moniammatillinen työskentely onnistui tässä hankkeessa hyvin ja olin tyytyväinen työskentelyprosessiin kokonaisuudessaan.

 

 

 

Vuorovaikutus 2029

Breaking news! Ensi syksystä lähtien Soveltavaa taidetta ja Luovaa tuottamista opettaa näppärä behavioristinen algoritmi. Sen nimi on Vuorovaikutus 2029. Muut opettajat ovat korvatut.

Viime keväänä tein tulevaisuuden tutkimuksen aiheesta esseen behaviorismin uudesta noususta. Se on pedagogiikan suuntaus, jonka periaatteina on jakaa suuret opetuskokonaisuudet yksityiskohtaisiin osiin, palkita välittömästi oikea suoritus, ohittaa väärä suoritus ja näin vahvistaa oikeaa toimintaa.  Huomasin sen olevan hyvä tapa verkko-opetuksessa, koska opetuksen voi automatisoida ja antaa tietokoneen tehdä ison osan opettajan arviointityötä. Verkko-oppimisessa asioiden pilkkominen pieniin osiin yksinkertaistaa arviointia, kun oikeat vastaukset ovat lyhyitä, ne eivät ole monitulkintaisia ja/tai oikeita vastausvaihtoehtoja ei ole paljon. Silloin tietokoneen on helppo arvioida, onko vastaus oikein vai väärin. Behaviorismi on mekaaninen lähestymistapa oppimiseen ja se edustaa eksakteja luonnontieteitä. Siksipä on kutkuttavaa nähdä kulttuurialan opintojen humanistisen ilmapiirin pöllyyttämisen, kun Vuorovaikutus 2029 ottaa ohjat koulutuksessa.

Ehkä olin saanut kimmokkeen kirjoittaa behaviorismista, kun olin verkko-opiskellut hyötypelejen perusteita ja taloutta. Älysin, että behaviorismin toimintatapaa käytetään laajasti ja menestyksellä peleissä ja tietokonepeleissä. Tietokonepeli on kokonaisuus, joka pitää pelata läpi. Esimerkiksi seikkailupeli Zelda, joka on suuri maailma. Pelin kokonaisuus on pilkottu pieniin haasteisiin, joita pelaaja yrittää ratkaista. Epäonnistumiset ohitetaan nopeasti ja onnistumisista palkitaan. Jos peli olisi yksi iso haaste, se jäisi kesken. Kokonaisuus rakentuu pieni pala kerrallaan. Se on kuin suoraan behaviorismin oppikirjassa. Onpa mukavaa tietää ensi syksynä opiskelijoiden jumppaavan soveltavan taiteen osahaasteissa ja ärsyyntyvän huomatessaan, kun Vuorovaikutus 2029 pullauttaa palkinnon vierustoverille.

 

Viime kesänä luin Yuval Noah Haririn kirjaa Homo Deus, joka pohtii opinnoissani päätään nostanutta tulevaisuuden teemaa. Törmäsin kirjassa algoritmeihin ja tekoälyyn. Harari otti kriittisen kannan niin algoritmeihin ja kuin tekoälyyn. Harari viittasi kirjassaan talouden nobelisti Daniel Kahnemaniin ja hänen kirjaansa Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Kahneman lähestyi algoritmeja myönteisestä näkökulmasta. Kahnemanin kirjan jälkeen ajauduin lukemaan Kathy O´Neilin kirjan Matikkatuhoaseet, joka hyökkää kovasti ihmiskuntaa ohjaavia algoritmeja vastaan. Kauhua lisätäkseni luin Adam Alterin Vastustamaton, joka kertoo jopa 88% älylaitteita käyttävistä ihmisistä käyttävän niitä liikaa ja jopa addiktiivisesti. Ennustan, että ensi syksynä kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan Turku AMK:ssa. Joku sivuraiteelle suistunut tuottajaopiskelija kehittää riippuvuuden Vuorovaikutus 2029:ään. Tuo raukka on hylättävä opinnoista. Kaikki eivät voi kestää kehitystä ja tulee väistämättömästi alaskirjauksia. Syy ei ole Vuorovaikutus 2029:n vaan nykyisen opiskelijamateriaalin.

Algoritmi on ohjelista, joka voi ohjata mitä toimintaa tahansa. Jotkut jopa väittävät, että kaikki elävä on algoritmeja. Elävän organismin yksi algoritmi voisi toimia näin: Syöte:“nälkä”! Jolloin algoritmi ohjaa: “Syö!” Algoritmit jylläävät ihan todistetusti kaikissa älylaitteissa. Ne ovat laajoja kokonaisuuksia, jotka on purettu yksityiskohtaisiin ohjeisiin, niin kuin behavioristinen opetusaines. Algoritmit ovat myös tarkkoja, lahjomattomia ja vapaita inhimillisistä erehdyksistä. Daniel Kahnemanin mieletön esimerkki algoritmeistä  on tohtori Virginia Apgarin 1953 viidestä muuttujasta kehittämä algoritmi, joka arvioi vastasyntyneitä. Muuttujat ovat syke, hengitys, ihonväri (vaalenpunaisesta siniseen), ärtyvyys ja lihasjänteys, niille hän antoi vaihteluvälin kolmelle arvolle 0,1 ja 2. Esim. jos sykettä ei kuulu tai se on tosi heikko, saa se arvon 0, kun taas sykkeen ollessa hyvä saa se arvon 2. Näin syntyi yksinkertainen vastasyntyneiden arviointijärjestelmä, joka on käytössä ympäri maailmaa. Meidät kaikki on arvioitu Apgarin keksimällä testillä. Testin etuna on, että se tuottaa yksiselitteisen ja toisiinsa verrattavan standardisoidun tuloksen. Vastakohtana voisi ajatella jokaisen ammattilaisen antamaa sanallista arviota. Ne olisivat arvioijasta riippuvaisia ja kaikki eri tulkintaisia, vaikka arviot olisivat täysin päteviä. Sanallinen arvio voi olla erityisen yksityiskohtainen ja tarkka. Se ei aja asiaa, kun täytyy saada nopeasti tietoa. Algoritmin antama arvo on kiteytys ja likiarvo, mutta se on äärimmäisen kätevä ja nopea työkalu.

Algoritmit ovat siis asioiden automatisoijia ja yksinkertaistajia. Miksi ne ovat sitten niin kamalia? Ne pystyvät päättelemään asioita sinusta, vaikka et kertoisikaan niitä itsestäsi. Yuval Noah Hararin mukaan Facebookin algoritmi pystyy ennustamaan ihmisten vastauksia heidän antamien tykkäysten perusteella. Mitä enemmän Facebook saa tykkäämistietoja, sen tarkempia sen ennustukset ovat. Eli Facebookin algoritmi käsittelee tilastotietoa, tykkäystilastoja, ja antaa todennäköisyyden, eli ennusteen asiasta. Eli mitä enemmän tilastotietoa on, sitä tarkempi ennuste on. Kathy O´Neil varoittaa, että vielä vaarallisemmaksi asia menee, kun tätä keinoa käytetään asioissa, joka vaikuttaa ihmisten elämään. Eli algoritmi käy läpi tilastotiedettä, ja sen tuottama ennuste yksinkertaistetaan arvioksi joka saattaa vaikuttaa jonkun elämään. Tämä ei kaiketi ole vielä totta Suomessa, mutta jo Yhdysvalloissa tietokoneohjelmia käytetään seulomaan työnhakijoita, lainan hakijoita tai vakuutuksenottajia. Ihmisestä kerätty tieto kiteytyy arvioksi, millainen työntekijä hän olisi, kykeneekö hän maksamaan lainansa tai kuinka kallis vakuutustarjous hänelle annetaan. Algoritmeja käytetään ennusteiden tekemisessä, koska ne pystyvät käymään suuria tietomääriä läpi nopeasti ja tehokkaasti. Ongelmaa ei ole, jos ennustetta tai todennäköisyyttä pidetään vain ennusteena tai todennäköisyytenä, eikä totuutena.

Algoritmeissa piilee toinenkin vaara, nimittäin niiden koko ja älykkyys kasvaa koko ajan. Suurimmat ja hienostuneimmat ovat jo niin monimutkaisia, ettei yksi ihminen pysty käsittämään suurimpia algoritmeja kokonaan. Ne oppivat ja korjaavat itse itseään. Ne eivät siis ole enää kokonaan ihmisaivojen tuotetta, vaan sen tuolla puolen ja pelätään pääsevän irti ihmisohjauksesta. Teollisuusmatemaatikko Samuli Siltasen Ylen tiedeblogin mukaan käsistä päässeen algoritmin taltuttamiseksi ei tarvitse muuta kuin vetää töpseli seinästä. Aika näyttää, kuka on töpselinvetäjä. Ei ainakaan Vuorovaikutus 2029, joka on alkanut tuottaa itsekin soveltavaa taidetta ja kirjoittaa blogeja. Se yhdistelee faktaa ja fiktiota luontevasti ilman lukijan kokemaa hämmennystä. Sen soveltava taide on kaunista, puhdasta, hietöntä ja eikä aiheuta vaivaannuttavia jälkiajatuksia.

Yuval Noah Harari sanoo, että tulevaisuuden algoritmi tuntee sinut joskus jopa paremmin kuin sinä itse. Hesarin mukaan sinun ei edes tarvitse itse syöttää tietojasi koneelle, koska jo ystäviesi Twitter ja Facebook toiminnan perusteella se voi päätellä millainen olet. Vuorovaikutus 2029 tulee olemaan hyvä opettaja juuri sinulle. Se tietää etukäteen, mikä oppimistapa sopii sinulle parhaiten ja millä tavoin motivoida sinua. Lisäksi se on loputtoman kärsivällinen, se jaksaa ohittaa väärän suorituksen yhä uudestaan ja palkita kunnes teet oikean suorituksen. Valmistumislahjana sinulla on mahdollisuus ostaa itsellesi Vuorovaikutus 2029 Lite. Se avustaa sinua tekemään parempaa soveltavaa taidetta tai toimimaan parempana luovana tuottajana. Aamulla ei tarvitse muuta kuin naksauttaa Vuorovaikutus 2029 Lite päälle ja antaa sen hoitaa hommat. Se keittää kahvitkin.

TurkuAMK:ssa yksikään ihmisopettaja ei koskaan pystynyt tähän.  Itse asiassa useimmat syrjäytetyt opettajat ovat hakeutumassa Vuorovaikutus 2029 oppiin. Pääsykokeiden tulokset eivät vielä ole tulleet. On itsestään selvää, ettei kaikilla ole kompetenssia opiskella Vuorovaikutus 2029:n johdolla.

Näin behaviorismi nousee algoritmin avulla uudistuneena ensi vuosikymmenelle. Mutta miten tämä kaikki mitenkään liittyy taiteeseen tai tuottamiseen? No, ihan varmasti pian on tulossa dystopiasarja nimeltään Töpselinvetäjä. Sarjan toinen osa on Töpselinvetäjä kohtaa Vuorovaikutus 2029:n.

 

Havaintoja kirjoittamisesta ja liikkeestä

Välillä minusta tuntuu, että suurimman osan työajastani vie kirjoittaminen. Koneen äärellä istuminen ja tekstin tuottaminen. Olen ammatiltani tanssitaiteilija, silti liikettä on usein eniten tietokoneen näppäimistöllä. Pidän kirjoittamisesta ja se on minulle tärkeä keino selkeyttää ajatteluani. Silti mietin, miksi erilaiset kirjoitustyöt vievät suurimman osan ajastani. Lisäksi pohdin, voisinko tutkia kirjoitukseen liittyvää liikettä eri tavoin. Mitä minussa liikkuu kun kirjoitan ja millaista liikettä kirjoittaminen tuottaa?

Kirjoitan tässä blogitekstissä kirjoittamisesta ja liikkeestä. Siitä, millainen rooli kirjoittamisella on työssäni. Millaisia kompositioita kirjaimet muodostavat arjessani ja miten koen kirjoittamisen. Teksti perustuu omiin kokemuksiini, tarkoituksena ei ole esittää universaalia totuutta tanssitaiteilijan ja kirjoittamisen työn suhteesta.

Työskentelen pääosin freelancer-taiteilijana tanssi- ja yhteisötaiteen kentällä. Kokemukseni mukaan työssäni on hyötyä siitä, että nauttii kirjoittamisesta. Tärkeää on myös se, että pystyy ajoittain tuottamaan tekstiä nopeasti. Mitä sitten kirjoitan? Apurahahakemuksia, teoskuvauksia, sähköposteja, työhakemuksia, tuntisuunnitelmia, hakemuksia erilaisille festivaaleilla, markkinointitekstejä ja työpäiväkirjaa. Huomasitteko listassani toistuneen sanan ”hakemuksia”? Minä huomasin ja se resonoi minussa erilaista liikettä kuin nuo muut. Jotenkin sitkeämpää ja jatkuvampaa liikettä. Taiteilijan työ on paljon hakemista ja odottamista sekä kielteisten päätösten sietämistä. Ja yhä uudelleen kirjoittamista, kirjainten liikettä tietokoneen näytöllä.

Hakemusten ja viestinnän lisäksi kirjoittaminen on minulle työväline taiteellisessa työskentelyssä. Kirjoitan usein harjoitusten jälkeen kokemuksiani sekä ideoitani. Koreografisessa työssä kirjoittaminen selkiyttää usein ajatuksiani. Toisaalta joskus on tarpeen, ettei puhuta tai kirjoiteta vaan antaudutaan liikkeen ja ruumiillisuuden kokemuksellisuudelle. Kaikelle ei ole sanoja eikä tarvitsekaan olla.

Tänään olen kirjoittanut tätä blogitekstiä sekä useita sähköposteja. Yhden sähköpostin kirjoittaminen tuntui tänään erityisen vaikealta. Joskus tekstiä ei enää synny. Virkkeet ovat epäselviä möykkyjä ja sanat tuntuvat vaikeasti hahmotettavilta. Pelkkä tekstinkäsittelyohjelman avaaminen aiheuttaa kireyden tunnetta rintakehässä. Viime vuoden lopussa minulla oli sellainen olo. Olin juuri palauttanut YAMK-opintoihini kuuluneen opinnäytetyöni kirjoitettuani sitä usean kuukauden ajan. Viime syksynä kirjoitin enemmän kuin tanssin. Se tuntuu nyt kireytenä kehossa ja tahmeutena kirjoitustyössä.

Koska työssäni kirjoittaminen on välttämättömyys, yritän tehdä siitä itselleni mieluisaa. Olennaista on missä kirjoittaa ja millaiset olosuhteet ovat. Kirjoitan usein kotonani tai työhuoneellani. Useimmiten työskentelen sohvalla tai lattialla, en pidä pöydän ääressä istumisesta. Istuminen tekee minut levottomaksi ja minun on vaikea keskittyä. Juon useimmiten mustaa teetä kirjoittaessani. Kuuntelen keskittymismusiikkia, jonka avulla laskeudun kirjoitustunnelmaan. Esimerkiksi tehdessäni opinnäytetyötäni kuuntelin samoja levyjä uudestaan ja uudestaan.

Tänään aloittaessani tätä tekstiä liikkeestä ja kirjoittamisesta aloin kaivata tanssimista. Siksi kokeilin  itselleni uutta tapaa kirjoittaa. Vuorottelin kirjoituksen ja liike-improvisaation välillä. Välillä kirjoitin ja välillä tutkin, millaista liikettä se tuottaa. Tämän tekstin kirjoittaminen on tuottanut ainakin pyöreää, kaarevaa ja sitkeää liikettä.

Työtapana tanssimisen ja kirjoittamisen vuorottelu ja yhdistäminen tuntuu kiinnostavalta. Huomaan saavani uudenlaisia ajatuksia liikkumisen aikana sekä sen jälkeen. Liike tauottaa kirjoitustyötäni ja saa minut kiinnittymään enemmän kehollisuuteen. Kirjoittaminen tuntuu näin enemmän osalta tanssitaiteilijan praktiikkaani. Tämä kokeilu tuntui hyvältä ja aion jatkaa kirjoittamisen integraatiota osaksi liikkeellisiä harjoitteita.