Teatterilähtöisiä menetelmiä hoitotyön koulutukseen

Teatterilähtöisiä menetelmiä on käytetty Suomessa 1990-luvulta lähtien toiminnan kehittämiseen mm. erilaisissa yhteisöissä, laitoksissa ja hankkeissa. Tavoitteena on pyrkimys muutokseen: toisin tekemiseen ja ajattelemiseen sekä rajojen ylittämiseen. Tarkoituksena ei ole etsiä valmiita ratkaisuja vaan enemmänkin käsitellä asioita yhdessä toiminnallisin menetelmin.

Soveltavan taiteen YAMK-opintoihin kytkeytyvässä kehittämistyössäni tutkin, miten teatterilähtöiset menetelmät voisivat tukea sairaanhoitajaopiskelijoiden vuorovaikutustaitojen oppimista. Alun perin toive opiskelijoiden vuorovaikutus- ja tiimityötaitojen kehittämisestä tuli Turun AMK:n Salon toimipisteen hoitotyön koulutusohjelman opettajilta. Heidän ajatuksensa oli, että taidelähtöiset menetelmät voisivat tarjota työkaluja vuorovaikutukseen liittyvien tilanteiden opettamiseen sekä ongelmanratkaisukeskeiseen opetukseen. Omana tavoitteenani oli, että suurin osa opiskelijoista kokisi teatterilähtöiset menetelmät itselleen hyödyllisinä ja tarpeellisena osana hoitoalan koulutusta. Toisena tavoitteena oli antaa sysäys hoitotyön koulutuksen uudistamiseen taidelähtöisiä menetelmiä hyödyntämällä.

Joulukuussa 2016 pidimme suunnittelupalaverin kahden opintonsa aloittavan ryhmän tuutoropettajan, Liisa Anttilan ja Marjo Kaarron kanssa. Keskustelimme hoitoalan opinnoissa ja hoitotyössä tarvittavista tiedoista ja taidoista, jotka liittyvät vuorovaikutukseen ja sanattoman viestintään. Opettajien mukaan haastavat vuorovaikutustilanteet kentällä tulevat ammattiin opiskeleville usein yllätyksenä: ”Ihan oikeesti voiks siellä joku ihan lyödä?” Harjoittelujen purkutilanteissa on käyty keskustelua uhkaavista tilanteista tai esimerkiksi siitä, kuinka lujaa potilaan ranteeseen voi tarttua kiinni.

Työskentely alkoi tammikuussa 2017 osana opiskelijoiden korkeakoulu- ja työelämätaitojen opintoja. Käytin opetuksessa sekä yksilö- että ryhmäharjoitteita, joissa korostuivat kehon ja mielen yhteistyö. Nämä olivat mm. aisti-, liike- ja improvisaatioharjoituksia. Tavoitteena oli tarjota opiskelijoille potilaan kohtaamiseen liittyviä valmiuksia ja tukea heidän ryhmäytymisprosessiaan. Kehittämistyön tarkoituksena oli tarkastella opiskelijoiden kokemuksia sekä sitä, olisiko teatterilähtöisiä menetelmiä mahdollista saada tulevaisuudessa osaksi terveyden ja hyvinvoinnin koulutusohjelman opetussuunnitelmaa.

Jokaisella kokoontumiskerralla työskentely alkoi liikkeellisellä lämmittelyllä, joka viritti osallistujien kehon ja mielen toiminnallisiin harjoituksiin. Teatteri-improvisaatioiden avulla harjoiteltiin läsnäoloa, kuuntelemista ja toisen ihmisen kohtaamista. Ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuvia reaktioita, eleitä ja aistimuksia ei voi aina ennakoida. Kohtaaminen vaatii siksi myös heittäytymistä ja epävarmuuden sietokykyä. Molempia tarvitaan myös sairaanhoitajan työssä.

Käytin työskentelyssä myös statusilmaisun harjoituksia. Statusilmaisu rakentuu mm. siitä, miten ihminen käyttää tilaa, millainen hänen rytminsä, liikkumisen tapansa ja puheäänensä on. Keskityin kehittämistyössäni nimenomaan keholliseen viestintään. Statusharjoitusten tavoitteena oli auttaa opiskelijoita tiedostamaan oma statusilmaisunsa ja ymmärtämään, miten oman ilmaisun joustavuus ja sopeuttaminen toisen ilmaisuun auttaa heitä toimimaan vuorovaikutustilanteissa.

Forum-teatterin avulla halusin tarjota opiskelijoille kokemuksia luovasta ongelmanratkaisusta tulevissa työtilanteissa. Forum-teatteri on brasilialaisen Augusto Boalin kehittämä osallistavan teatterin muoto, jota hän itse kutsui sorrettujen teatteriksi. Valittua teemaa käsitellään esittämällä tilanteet näytelmäkohtausten muodossa. Esityksessä ongelma kärjistetään äärimmilleen ja kohtaus päättyy ennen ongelman ratkaisua. Katsojat voivat ehdottaa erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, jotka näytellään. Jokaisen tapaamisen päätteeksi varattiin myös aikaa keskustelulle ja reflektiolle, jotta osallistujat saisivat purkaa kokemaansa ja näkemäänsä.

Suurin osa 20 sairaanhoitajaopiskelijasta totesi teatterilähtöisten opintojen olleen itselleen hyödyllisiä ja antaneen työkaluja ryhmän rakentamiseen ja vuorovaikutustaitojen kehittämiseen. Harjoitukset lisäsivät opiskelijoiden itseluottamusta ja rohkeutta heittäytyä tilanteisiin. Toiminnallisuus synnytti ryhmässä ajatuksia, ideoita ja välillä vilkastakin keskustelua sekä mielipiteiden vaihtoa. Nekin, jotka eivät vielä nähneet harjoitusten yhteyttä tulevaan työhönsä uskoivat, että käsitellyt asiat palaavat todennäköisesti mieleen harjoittelujaksoilla ja myöhemmin työtehtävissä kentällä.

Toteuttamani pilottijakson ja sekä opiskelijoiden että opettajien haastattelujen pohjalta näen, että teatterilähtöisillä menetelmillä on paljon annettavaa hoitotyön koulutukselle. Hoitotyön opetusmenetelmät monipuolistuvat kaiken aikaa ja suhtautuminen niitä kohtaan on muuttunut positiivisemmaksi. Opettajien mukaan taidelähtöisten menetelmien käyttöä hoitotyön opetuksessa voitaisiin lisätä tarjoamalla opettajille ja opiskelijoille mahdollisuuksia kokeilla niitä.

Entä olisiko teatterilähtöisiä menetelmiä opiskelijoiden mielestä tarpeen saada osaksi sairaanhoitajien ammattiopintoja? Suurimman osan mielestä olisi:

”Mä toivoisin että tää jatkuis”.

”Niin, olis joka lukukausi!”

”Kyllä aina täytyy osata vähän näytellä.”

 

 

 

 

 

 

 

Reflektion hetki

Toni Kettukangas

Olen opiskellut Turun taideakatemian soveltavan taiteen YAMK-tutkinnossa lukuvuoden 2016 – 2017. Koko tuon ajan olen ohjannut erilaisia teatteriin liittyviä työpajoja. Osaa työpajoista voidaan nimittää osallistavan tai soveltavan teatterin työpajoiksi, kun taas osa työpajoista ovat olleet lähempänä periteisempää esittävään teatteriin tähtäävää toimintaa. Kaikille työpajoille on ollut yhteistä kuitenkin se, että työskentelyyn liittyy reflektointi. Jokainen työpajaan osallistuva on saanut jossain vaiheessa kuulla minun esittämän kysymyksen: ”miltä nyt tuntuu?”, ”millainen fiilis?” tai ”miksi teidän mielestä teimme tämän harjoitteen?”.

Tuon kysymyksen esittämistä ja osallistujien vastaamisen tilannetta voisi kuvastaa tämän blogitekstin otsikolla. Osallistujat saavat hetken miettiä mitä he ovat kokeneet. He saavat jakaa sen toisten osallistujien kanssa. Osallistujat voivat peilata omaa kokemustaan toisten osallistujien kokemuksiin. Työpajan ohjaaja saa kuulla mitä ajatuksia ja tuntemuksia mikäkin harjoite ihmisissä herättää.

Olen käyttänyt tätä ajattelun ja keskustelun hetkeä työpajoissani useasti. Yleensä työpaja alkaa sillä, että kuulemme jokaisen osallistujan kuulumisia. Jokaisen harjoitteen jälkeen kysyn lyhyesti tämän ”mikä fiilis?” –kysymyksen. Jokaisen työpajan päätteeksi kokoamme ajatuksia siitä mitä työpajassa on koettu, kuultu ja nähty.

Miksi?

Tätä tehdään minun jokaisessa työpajassa. On aiheellista kysyä: miksi? Kanadalainen osallistavan teatterin kokenut tekijä David Diamond on avannut reflektion tärkeyttä kirjassaan ”Theatre for living – the art and science of community-based dialoque” (2007). Hän kertoo kirjassaan, että hänen työpajoissaan jokaisen pelin ja harjoitteen jälkeen vietetään rentoutunut ja lyhyt keskusteluhetki. Keskusteluhetkessä hän kysyy yhden kysymyksen osallistujilta: ”what is inside this game/exercise for you?” (Diamond 2007, 177.)

All the games are experiential and symbolic, and they will all have different meanings for different participants. The question invites the group to reflect on what each of them has experienced on a personal level doing the activity. (Diamond 2007, 177.)

Kysymykseen ei ole oikeaa tai väärää vastausta. Osallistujien omien ajatusten ja kokemusten ilmaiseminen sekä kuulluksi tulemisen kokemus ovat kaikkein tärkeimmät asiat. Kun osallistujat kertovat henkilökohtaisista kokemuksistaan toisille, osallistujat rakentavat yhteyksiä toisiinsa. Kertomalla kokemuksistaan osallistujat vahvistavat samankaltaisia kokemuksia tai haastavat toisia näkemään asioita eri näkökulmasta, jos kokemukset eroavat toisistaan. (Diamond 2007, 177.)

Usein käy niin että ensimmäisissä reflektion hetkissä osallistujat ovat hiljaa. Saattaa myös olla, että he ehkä kommentoivat kokemuksistaan pienin elein tai yksittäisillä sanoilla, lyhyesti. Työpajaohjaajan tehtävä on hyväksyä tämä ja rohkaista osallistujia jakamaan omat kokemukset toistensa kanssa. Pikkuhiljaa reflektion hetket saattavat kasvaa työpajan edetessä.

Ohjaajan tehtävä on luoda turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri, jossa jokainen osallistuja kokee omien ajatusten tulleen kuulluksi, ja että he kokevat ajatustensa olevan tärkeitä (Diamond 2007, 178). Kun osallistujat huomaavat, että heidän omilla ajatuksillaan on merkitystä, he haluavat jakaa enemmän kokemuksiaan. Ehkä osallistujat kokevat, että heidän sanansa ja aikansa ei mene hukkaan, kun toiset kuuntelevat.

Pilvistä….

Oli kesä ja kieltämättä oli pilvistäkin kesällä…. heh. Aurinkoakin on onneksi nähty, ja paljon muutakin kaunista.

Mutta nyt on taas tullut aika palata opintojen ääreen ja toiveissa siintää myös niiden loppuunsaattaminen!

Opinnäytetyö on varmasti useankin meistä päivän, viikon ja ehkä (monen?) kuukaudenkin sana. Omani on vielä ns. hautumisasteella sillä kesän monet soittokeikat ovat pitäneet kiireisenä eikä tahti vielä syyskuun alussakaan täysin helpota. Olen kuitenkin sopinut jo Tiina-Kaisan kanssa treffit joilla ruodimme tähän astisia tekstejä joten dedis syyskuun puoliväliin on näin ollen olemassa. Sitä kohti! Olkoon tämä blogini siis hyvä alku kirjoittamiselle.

Miten olen kokenut opinnot Turun amk:ssa? Onko niistä ollut hyötyä tai ainakin hupia? Näihin kysymyksiin on vaikeaa antaa yksiselitteistä vastausta… Mutta ainakin olen oppinut runsaasti eri taiteenaloilta ja -aloista sekä tavannut mahtavia ihmisiä, joihin muuten en todennäköisesti olisi ikinä tutustunut. Hyötyä ja synergiaa, sanoisin!

Opinnäytetyöni aihe on pysynyt jokseenkin samana, kenties sisältö on kiteytynyt -ja kiteytymässä – kuten lienee tarkoituskin. Uskoni aikuisten tavoitteellisen musiikinharrastamisen mahdollisuuksien tarjoamisen tärkeyteen on suuresti kasvanut.

Jollain lähipäivillämme puhuttiin tulevaisuuden trendeistä ja singnaaleista, meitä rohkaistiin visioimaan erilaisia tulevaisuusskenaarioita ja tulkitsemaan ajan merkkejä, mikä ilmiö saattaisi olla nousussa ja mikä kenties ei. Oman opinnäytetyöaiheeni uskon olevan tulevaisuuden nousevien trendien, jos ei nyt ihan aallonharjalla (sillä tavoitteellinen harrastaminen on aina haastavaa ikäryhmästä riippumatta ja vaatii yksilöltä melko paljon ponnisteluja -se ei siis ole kaikille sopiva harrastamisen muoto) niin ainakin vahvassa joukossa. Uskon että väestön terveiden ja aktiivisten ikävuosien noustessa myös klassisen musiikin harrastaminen vanhemmissakin ikäryhmissä lisääntyy ja musiikkiopistot ovat luontevia paikkoja tämän harrastuksen ylläpitämiselle.

Niin! Ja nyt, ei muuta kun kirjoittamaan…. Hyvää ja tuotteikasta syksyn alkua itsekullekin!

Pilvi Listo-Tervaportti 24.8.17

 

Tanssinopetusmetodeja kehittämässä, katsaus opinnäytetyöhön

Juuli Peltola-Kiviniemi

Tutkin kehittämishankkeessani rytmisen tanssinopetusmetodin hyötyjä ja käyttömahdollisuuksia tanssinharrastajien opettamisessa. Rytminen tanssinopetusmetodi on lainattu tanssitaiteilija ja professori Billy Siegenfeldin kehittämästä Jump Rhythm Jazz -tekniikasta, jonka yksi peruspilareista rytmilaulaminen eli scat-singing on. Hanke on toimintatutkimus, joka toteutettiin työpaikallani Lappeenrannan Tanssiopistossa, ja sen lähtökohtana on ollut tanssinopettajan työssäni havaitsemat puutteet tanssinharrastajien rytmisessä hahmotuskyvyssä ja tarkkuudessa.

Tanssissa liikkeet tehdään tietyssä rytmissä ja etenkin jazztanssissa rytmillä on historiasta kumpuava erityisasema. Kun katsotaan länsimaista taidetanssin kehitystä, huomataan että tanssin ja musiikin suhde on kuitenkin muuttunut. Olen alkanut kyseenalaistaa länsimaista ja suomalaista tanssinopetustapaa, jossa musiikkia lasketaan kahdeksaan ja laskuille osoitetaan omat liikkeensä. Tanssinopetuksessa ryhmän saaminen täysin yhdenaikaiseksi on haastavaa ja rytmisen kaavan noudattaminen tai aksenttien toteuttaminen on joillekin oppilaille vaativampaa kuin toisille.

Opiskellessani tanssinopettaja (AMK) -tutkintoa Turun Taideakatemiassa pääsin osallistumaan Jump Rhythm Jazz -tekniikan tunneille. Tekniikka koostuu useammasta modernista jazztanssista poikkeavasta piirteestä; siinä ei esimerkiksi käytetä laskuja ollenkaan vaan liikesarjojen opettelu ja tuottaminen tapahtuu rytmilaulamisen kautta. Rytmilaulaminen tarkoittaa siis erilaisten äänteiden ja tavujen laulamista halutussa rytmissä. Tekniikan innoittamana olenkin käyttänyt opetuksessani vuosien aikana rytmilaulamista ja kahdeksaan laskemista rinnakkain mutta en ole siirtynyt pelkkään rytmilaulamiseen.

Tutkimuksessani testattiin rytmilaulamisen opetustapaa tanssinharrastajaryhmillä ja verrattiin sen vaikutusta rytmien oppimiseen suhteessa kahdeksaan laskemisen metodiin. Opinnäytteessä painotetaan kuitenkin oppilaiden ja opettajien kokemuksia ja näkemyksiä opetusmetodeista, joita on kerätty koejakson lopussa kyselylomakkeen kautta. Tavoitteena oli selvittää, minkälainen vaikutus rytmilaulun kautta opettamisella on tanssinharrastajien rytmiseen hahmottamiseen, miten rytmilaulua voisi soveltaa tanssinharrastajien opetuksessa ja missä tilanteissa rytmilaulun metodi olisi erityisen käyttökelpoinen. Hankkeesta saatavan tiedon avulla voidaan laajentaa opettajien työkaluja, tarjota yksilöllistä oppimista tukevia keinoja, lisätä tanssinharrastajien tietoisuutta rytmien käyttämisestä sekä johdattaa oppilaita ohjaamaan omaa oppimistaan paremmin.

Saatuja tuloksia pääpiirteittäin:

Tehtyjen rytmitestien perusteella on vaikea osoittaa jommankumman metodin paremmuutta, sillä testituloksiin vaikuttavat mm. ylipäänsä taidoissa kehittyminen 4 kuukauden aikana, yksilöllinen rytmien hahmotustapa, se onko oppilaalla hyvä päivä/huono päivä sekä se, että testiin osallistuneet ryhmät eivät olleet välttämättä molemmilla kerroilla täysin identtisiä (oppilaiden poissaolot).

Rytmilaululla opetettujen oppilaiden kyselyn vastauksista tuli esiin, että valtaosa koki metodin tuovan positiivisia vaikutuksia omaan oppimiseen. Vastauksista tuli ilmi esimerkiksi, että rytmien ja niiden vaihtelujen sekä aksenttien hahmottaminen oli helpompaa. Myös musiikin ja tanssin yhteys tuntui vahvempana. Rytmilaulussa hankaliksi asioiksi nostettiin mm. liikesarjassa olevien taukojen pituuksien hahmottaminen.

Kahdeksaan laskemalla opetettujen oppilaiden vastaukset hajaantuivat enemmän kuin verrokkiryhmillä. Positiivisiksi asioiksi nousivat useimmiten mm., että taukojen pituudet oli helppo hahmottaa ja rytmitykset ylipäätään jäivät mieleen. Hankaliksi asioiksi nostettiin useimmiten esimerkiksi synkooppien hahmottaminen.

Opettajat kokivat molempien metodien käytön rinnakkain hyväksi keinoksi hyödyntää metodien ”parhaita puolia”. Opettajien näkemyksien mukaan esimerkiksi rytmilaulun kautta liikkeestä tuli tanssillisempaa, ja oppilaat hahmottivat aksentit ja rytmiset koukut paremmin. Tekniikkasarjoissa laskujen kautta opettaminen oli luontevaa kun taas koreografiaa tehdessä rytmilaululla sai tuotua liikelaatuja enemmän esiin. Lisäksi opettajat kokivat, että koreografian ”viilaamisessa” laskut auttavat varsinkin nuorempia oppilaita enemmän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että rytmilaulun kautta oppilaat oppivat liikefraasit ja niiden rytmitykset syvemmin.

Kaikkien vastauksien perusteella koejakso sai oppilaat kiinnittämään huomiota rytmeihin enemmän kuin ennen huolimatta siitä, kummasta metodista oli kyse. Vaikka samoissa kysymyksissä nostettiin vertailuryhmien välillä esiin samoja vastauksia, oli vastausten hajonnassa nähtävissä eroa. Koenkin, että pelkästään jompaankumpaan metodiin painottaminen saa kyseisen metodin tuntumaan ajan myötä luontevammalta, jonka vuoksi sitä ja sen vaikutusta omaan oppimiseen arvioidaan kenties positiivissävytteisemmin, kuin jos metodeja vaihdeltaisiin opetuksessa vuorotellen. Huomionarvoista oli, että lähes 70 % kaikista oppilaista toivoi opetuksen tapahtuvan jatkossa molempia metodeja yhdistellen.

Halutessasi voit lukea hankkeestani ja sen tuloksista tarkemmin opinnäytteestäni, joka julkaistaan sen valmistuttua Theseus-tietokannassa.

Osallistamisesta ja eettisistä kysymyksistä taidehankkeessa

Juuli Peltola-Kiviniemi

Luin osana soveltavan taiteen syventäviä opintoja Erkki Soinisen artikkelin “Taiteen antia – eli lähtökohtia paikkasidonnaisen taiteen tapahtuman sijoittumiseen omaan kotikaupunkiini Kuopioon”, kirjasta Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Soinisen artikkeli käsitteli Kuopiossa järjestettävää Anti-festivaalia sekä sen rakennetta ja sijoittumista kaupunkiympäristöön. Anti-festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2002 Kuopiossa. Soininen laittoi festivaalin alulle yhdessä taiteilijakollegansa kanssa ja toimi myöhemmin tapahtuman toisena taiteellisena johtajana useamman vuoden ajan.

Festivaalin ideana on paikkasidonnaisuus, taiteen vieminen eri kohteisiin ja taiteen tekeminen eri ympäristöissä. Vuosien aikana festivaaliin liittyviä teoksia on nähty ja koettu useassa kymmenessä paikassa. Mukana on ollut taidetta eri muodoissa, esim. esityksellistä taidetta, maalaustaidetta, äänitaidetta, performanssia ja niin edelleen. Anti -festivaalin tapahtumapaikkoina ovat olleet mm. rautatieasema, tori, sairaala, uimahalli, oikeustalo, alakoulu, kirkko, neuvola, parturi, ravintola, huoltoasema, vanhainkoti, kerrostalo, sosiaalikeskus, kirjasto, linja-autoasema jne. Kohteet voidaan jakaa avoimiin ja suljettuihin, yleisiin ja yksityisiin sekä intiimeihin ja julkisiin paikkoihin. Monet teokset kommentoivat nykypäivän Savoa ja tällöin niiden sijaintipaikatkin ovat liittyneet savolaisuuteen (esim. kalakukkoleipomo, kaupungintalo). Osa teoksista on kadonnut saman tien tapahtuman päätyttyä, mutta ainakin kaksi installaatiota on jäänyt paikoilleen kohteisiinsa. Pysyviksi jääneet taideteokset ovatkin esimerkki kyseisen taideteoksen sopivuudesta kyseiseen paikkaan.

Artikkelissa kuvaillun perusteella festivaalin paikkasidonnaisuus osallistaa mielestäni ihmisiä ja yleisöä tapahtumaan ja teoksiin  niin tarkoituksellisesti kuin huomaamattakin. Kun taide tuodaan “virallisten” paikkojen kuten gallerioiden ja teatterimaisten tilojen ulkopuolelle jokapäiväisiin paikkoihin, tulevat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät saapuneet tarkoituksella taidetapahtumaan paikalle osaksi festivaalia ja teoksia. Tällaisiin ”epävirallisiin” ympäristöihin katsojat voivat tulla tietty myös tarkoituksella, lähteä katsomaan taidetta. Kynnys lähteä arkisiin ja yleisiin paikkoihin voikin olla pienempi mutta näin satunnaiset ohikulkijatkin tulevat osallisiksi tapahtumaan. Tässä voidaan pohtia myös eettistä puolta: jos ihminen joutuu keskelle “yllätys, täällä on taidetapahtuma” – tilannetta, hänet osallistetaan teokseen ja tapahtumaan ennalta arvaamattomasti ja tahtomattaan. Vaikka julkiset paikat kuten linja-autoasemat ovat paikkoja, joissa voidaan toimia ns. vapaasti, onko oikein, että ihminen joka haluaa kulkea rauhassa tai ei halua osaksi kyseistä taidekokemusta pakotetaan osalliseksi tapahtumaan vain siksi, että hän ei tiennyt tapahtumasta? Toisaalta pääseehän julkisesta paikasta myös pakenemaan tilannetta jos se tuntuu ahdistavalta tai epämiellyttävältä. Tätä voidaan pohtia kun taidetta viedään yllätyksellisesti kaikille avoimiin tiloihin.

Sinänsä taiteen vienti avoimiin ja julkisiin tiloihin voi olla eettisesti helpompaa tai matalamman kynnyksen toimintaa kuin suljettuihin ja intiimeihin tiloihin vieminen, sillä julkisella paikalla ei ole tiettyä ihmisjoukkoa/ -ryhmää, jonka reviirille tunkeudutaan. Intiimeihin ja yksityisiin tiloihin jalkautuessa yleisön edustaja osallistetaan teoksen kautta yksityisten ihmisten elämään ja kokemuksiin. Tässä tilanteessa sekä yleisön edustajalle että kyseisessä paikassa olevalle/asioivalle henkilölle voi tulla negatiivinen tungettelemisen tunne, ikään kuin minä katsojana tirkistelen tai minua tirkistellään. Tämä pätee mielestäni varsinkin niissä tilanteissa, joissa ympäristö voi sisältää arkaluonteisia asioita, kuten yksityisyyden suojaan liittyviä asioita. Mm. sairaala, vankila, sosiaalikeskus ja vanhainkoti edustavat mielestäni kyseisenlaisia intiimejä ympäristöjä. Toisaalta teoksen tyylistä ja toteutustavasta riippuen voidaan ajatella, että viemällä teos juurikin vanhainkotiin tai vankilaan voidaan antaa mahdollisuus sellaisille ihmisille tuntea osallisuutta ympäröivään maailmaan ja kokea taidetta, joilla ei siihen ole arjessa mahdollisuutta. Taiteeseen osallistaminen voidaankin mielestäni nähdä suljettujen tilojen osalta paitsi katsojan osallistamisena myös kyseisessä ympäristössä olevan henkilön osallistamisena, positiivisessakin mielessä. Suljetuissa intiimeissä paikoissa toimiessa tulee kuitenkin muistaa taiteilijan eettinen vastuu, sillä läsnä voivat olla toisten ihmisten vaikeudet, suru, hätä, ynnä muut korrektiutta vaativat asiat. Aina pitää olla suostumus niin yksittäiseltä teokseen osallistettavalta henkilöltä kuin koko taholta tai mahdollisuus kieltäytyä sekä ns. pelisäännöt sovittuna siitä, miten teos rakentuu kyseiseen ympäristöön. Näin on toimittu myös Soinisen artikkelissa esitellyssä festivaalissa, sillä kaikkiin tapahtumapaikkoihin oltiin yhteydessä ja haettiin lupa tuoda tapahtuma kyseisiin paikkoihin.

Kun taidetta viedään erilaisiin paikkoihin, kuten Anti -festivaalilla tehdään, on mietittävä eettisiä kysymyksiä paitsi sen kannalta, mikä on intiimissä tai julkisessa paikassa sopivaa teokseen osaksi tulevien yksilöiden ja ympäristön kannalta, myös hyvä on pohtia teoksen soveltuvuus juuri kyseiseen paikkaan. Kysymys voi olla vaikkapa siitä, soveltuuko veistos paremmin hautausmaalle kuin performanssiesitys. Tai jos performanssi viedään hautausmaalle, niin minkä tyylinen?  Myös mahdollinen katsojien / osallistettavien loukkaaminen on asia, joka täytyy ottaa huomioon. Soininen kertoo esimerkin teoksesta, jossa kalahallissa muikut eroteltiin laatikoihin uskontokuntien mukaan. Tämä voidaan nähdä suvaitsevaisuutta edistävänä, jos kalat ovat samanlaisia ilman erottelevaa ulkoista merkkiä “uskontokunnasta riippuen” eli ne ovat kaikki vain kaloja kuten puhutaan, että olemme kaikki vain ihmisiä. Toisaalta, jos kalat on lajiteltu “uskontokuntiin” jonkin ulkoisen merkin, erikoisuuden tai virheellisen piirteen pohjalta, voidaan se kokea tiettyä uskontoa ja siten koko kyseistä kulttuuria loukkaavaksi teokseksi. Toinen esimerkki on teos, jossa megafonin avulla luettiin tekstiä kaupungintalon parvekkeelta. Tuulipukuun pukeutunut nainen, joka lukee savolaisella murteella ihmisten lähettämiä mielipidekirjoituksia Savon Sanomista voidaan tulkita hauskaksi ja humoristiseksi mutta ihmisestä riippuen se voidaan kokea myös savolaisia ja savolaisuutta alentavasti tai junttimaisina esittävänä kannanottona.

Anti – festivaalilla yleisöä osallistetaan teoksiin ja tapahtumaan jo sillä, miten tapahtumaa rakennetaan. Vaikka teokset sijaitsevat pitkin kaupunkia, yleisöä ei ohjata kädestä pitäen teosten luo vaan he suunnistavat itse paikalle esitteen, kartan ja opastaulujen avulla. Näin paikalle menemisestä tehdään juttu, jolla ihmiset tehdään osaksi festivaalia ja teoksia. Toisaalta avoimilla julkisilla paikoilla saattavat sellaisetkin ihmiset tulla osaksi tapahtumaa, jotka eivät sitä ole suunnitelleet, kuten tilanteessa, jossa kaupungintalon parvekkeelta luettu teksti osallisti kaikki lähiympäristössä liikkuvat ihmiset kuulijoiksi ja teoksen kokijoiksi. Tekijöiden näkökulmasta katsottuna festivaalin teosten valmistustapa osallistaa vahvasti paitsi taiteilijat itse festivaaliin mutta myös teokset ympäristöön, yleisöön sekä osallisina  oleviin tahoihin ja henkilöihin, sillä teokset sitoutetaan ja suunnitellaan räätälöidysti tiettyyn paikkaan. Taitelija ei siis voi “vain tuoda” jotain jo olemassa olevaa irrallista teosta paikalle vaan hänen tulee perehtyä kyseiseen ympäristöön ja sen kulttuuriin. Soininen kirjoittaa artikkelissaan seuraavasti: “myös yhteisö, jossa ulkomainen taiteilija työskentelee, voi kohtaamisten jälkeen alkaa ymmärtää omaa ympäristöään uudella tavalla”. Voidaankin ajatella, että tämä on yksi osallistamisen muoto, tilanne, jossa ihmisten ajattelu muuttuu joko tiedostaen tai tiedostamatta. Eettisyyden kannalta on kuitenkin mietittävä vaikuttamisen tapaa, suuntaa ja voimakkuutta, varsinkin jos tavoitellaan tiedostamatonta vaikuttamista. Toinen asia on myös se, että jos teoksessa käytetään jo olemassa olevaa teosta hyödyksi, miten se tehdään. Tästä on tekstissä esimerkki torilla olevasta Veljmies -patsaasta, jonka vieressä esitettiin yksi teos. Ero on siinä, onko patsaaseen kytkös positiivisessa mielessä esim. maamerkkinä, jonka luo on helppo suunnistaa tai että patsaasta otetaan inspiraatiota omaan uuteen teokseen, vai käytetäänkö toisen aiemmin luomaa taideteosta ns. hyväksi omassa teoksessa negatiivisella tavalla, esim. toisen työtä epäkunnioittavasti kohdellen.

Festivaalijärjestelyjen eettisyyttä voidaan miettiä myös sen kautta, miten ja millä perusteilla festivaalia kasataan eli ketkä taiteilijat pääsevät tekijöiksi ja millä perusteilla. Anti – festivaalin kohdalla haluttiin nimenomaan välttää pienen kaveripiirin suosimista ja saada laaja (kansainvälinenkin) tekijäjoukko mukaan festivaalin rakentamiseen. Tämä toteutettiin rajaamalla osallistumisoikeus niin, että yksi taitelija sai osallistua vain yhtenä vuonna festivaalille. Tästä rajoituksesta ollaan sittemmin luovuttu mutta sen mahdollisia vaikutuksia Soininen ei artikkelissaan avannut. Vaarana festivaalissa, jossa tekijät tulevat pääasiassa ulkopaikkakunnilta tai ulkomailta voi toisaalta olla mm. se, että vaikka teos tuodaan kyseiseen ympäristöön, siitä puuttuu silti kosketuspinta ihmisten arkeen ja todellisuuteen tai paikalliset ihmiset kokevat taiteilijan tehneen vääriä tulkintoja heidän elinympäristöstään.