Tyttöjen kirjoituksia – soveltavaa teatteria lastensuojelutaustaisten nuorten kanssa

Anna Hellstén

Marraskuussa 2018 soveltavan teatterin ammattinäyttämöllä, turkulaisessa Teatteri Mundossa, sai ensi-iltansa Tyttöjen kirjoituksia -esitys. Esitys toi näkyväksi lastensuojelutaustaisten nuorten kokemukset elämästä iloineen ja suruineen, heidän omasta näkökulmastaan katsottuna. Nuorten kokemuksia oli käsitelty esityksen taiteellista prosessia edeltäneessä ryhmäprosessissa, jonka työmenetelmässä oli sovellettu lastensuojelualan avohuollon perhetyön menetelmää, MES®-ohjelmaa sekä soveltavan teatterin keinoja. Myös lavalla nähtiin lastensuojelutaustaisia nuoria, teatterialan opiskelijoiden rinnalla. Tyttöjen kirjoituksia -esitys oli osa Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemian soveltavan taiteen YAMK:n opinnäytetyötäni, mutta samalla oma projektinsa, joka olisi toteutunut myös ilman opintojani.

Idea työskentelylle lähti jo pari vuotta ennen toteutusta. Me, minä ja työparini Veera Alaverronen, olemme työskennelleet taidealan lisäksi noin kymmenen vuotta erilaisissa tehtävissä lastensuojelun parissa, toisten ammattiemme viitoittamina. Sen lisäksi, että olemme molemmat teatteri-ilmaisun ohjaajia, Veera on koulutukseltaan psykologi ja minä yhteisöpedagogi. Olimme pallotelleet keskenämme ideoita, joissa yhdistäisimme lastensuojelun sekä taiteellisen työskentelyn. Taiteilijoina koimme tärkeäksi lastensuojelun kontekstista kumpuavien erilaisten tarinoiden kehystämisen julkiseksi esitykseksi, poistaaksemme lastensuojelun asiakkaiden yllä yhä edelleen leijuvaa outoa stigmaa. Tällaiselle työskentelylle avautui mahdollisuus, kun törmäsin työnantajani, valtakunnallisen lastensuojeluyrityksen Neljä Astetta Oy:n MES®-ohjelmaan.

MES®-ohjelma on lastensuojelun avohuollon tukitoimien perhetyön menetelmä. Sen sisältönä on 16 kuukautta kestävä, pienryhmässä toteutettu, vahvaan vertaisuuteen ja tarinallisuuteen perustuva itsetuntemuksen prosessi lasten vanhemmille. MES®-ohjelmassa jokainen vanhempi tulee kuulluksi ja kohdatuksi, sekä asetetaan toistuvasti alttiiksi tilanteelle, jossa hän joutuu kohtaamaan itse itsensä. Lopputulemana ryhmään osallistuva vanhempi jakaa pienryhmässä yhteensä 16 tarinaa siitä, kuka hän on, ohjelman aiheiden ja näkökulmien siivittämänä. MES®-ohjelma nojaa vahvasti narratiivisen terapian ajatukseen siitä, että se, miten kerromme oman tarinamme vaikuttaa olennaisesti siihen, miten koemme itse itsemme sekä oman tarinamme. MES®-ohjelman nimi tulee sanoista Monimuotoisen Elämän Sankari. Neljä Astetta Oy on kehittänyt ohjelman noin 10 vuotta sitten, ja sillä on tutkitusti ollut iso ja positiivinen vaikutus osallistujiensa elämään. Yrityksen ja MES®-ohjelman kantaviin ajatuksiin kuuluu se, että mikäli vanhempi tulee tietoiseksi itsestään ja omista tarpeistaan, hän alkaa automaattisesti luoda parempia olosuhteita ympärilleen, niin itselleen kuin lapsilleen. (MES® Monimuotoisen elämän sankari® -ohjelma. 2018.)

Soveltavina taiteilijoina, meidän ideamme oli soveltaa MES®-ohjelmasta Draama-MES® -menetelmä, jonka kohderyhmä tässä pilottiprojektissa oli lastensuojelutaustaiset nuoret. Draama-MES® -menetelmässä, eli projektimme ryhmäprosessissa, viisi Turun alueen lastensuojelutaustaista nuorta käsitteli omaa elämäntarinaansa yhteensä 10 eri MES®-ohjelman aihealueesta käsin. Työskentelyä syvennettiin ja kehollistettiin teatteri-ilmaisun menetelmillä, jotka pääsääntöisesti olivat prosessidraaman osallistavia työtapoja. Itse prosessi oli perinteistä MES®-ohjelmaa lyhyempi, mutta myös tiiviimpi, sillä 10 tapaamiskertaa sijoittuivat yhteensä kahden kuukauden aikajaksolle.

Ryhmän jälkeen koostimme työparina työskentelyn aikana esiin nousseista ilmiöistä esityksen dramaturgian sekä kohtausaihiot, joista sitten työstettiin yhdessä ryhmän kanssa lopullinen esityksen muoto. Esitykseen valitut ilmiöt olivat ryhmän jaettuja kokemuksia tai yksilöllisiä kohtaloita, jotka olivat yhteiskunnallisesti tunnistettavia. Taiteelliseen työskentelyyn osallistui yhteensä kymmenen alueen ammattitaiteilijaa, sekä lisäksi lavalla nähtiin kaksi teatteri-ilmaisun ohjaaja -opiskelijaa työharjoittelussa. Me kaikki taiteen ammattilaiset lähdimme prosessiin mukaan mahdollistaaksemme ryhmän tytöille oman tarinan kertomisen. Jossain vaiheessa prosessia huomasimme kuitenkin kertovamme meidän kaikkien tarinoita, sillä työskentelyssä sekoituimme tasavertaiseksi joukoksi. Sattumalla oli asiaan myös oma vaikutuksensa. Esimerkiksi sattumalla koko työryhmää leimasi isättömyyden kokemus tavalla tai toisella, ja sen jakaminen yhdisti meitä odottamattomalla tavalla. Ei ollut enää niitä tyttöjä ja näitä taiteilijoita, vaan olimme yksi työryhmä yhteisen määränpään edessä. Toki esityksen kärki oli tyttöjen tarinoissa, mutta käsitellyt aiheet olivat samaistuttavia meille kaikille. Tämän ilmiön onnistuimme säilömään myös lopulliseen teokseen.

Tyttöjen tarinat ovat riipaisevia, mutta ne tarjoavat samastumispintoja kenelle tahansa taustasta riippumatta. Esimerkiksi tarve täyttää toisten ihmisten odotuksia, kokemus riittämättömyyden tunteesta ja huomion kaipuu ovat laajasti tunnistettavia ilmiöitä. Esityksen esiin nostamat yleiset ilmiöt ovat myös vahvasti ylisukupolvisia ja niillä on taipumus periytyä. (Karhu, A. 2018)

Tyttöjen kirjoituksia -esitys esitettiin Teatteri Mundossa yhteensä kahdeksan kertaa loppuun myydyille katsomoille. Sekä tekijöiden että katsojien palaute esityksestä oli riipaisevaa. Esitys tarjosi ihmisille mahdollisuuden samaistua ja tuntea, turvallisessa ympäristössä. Loppuun sijoitettu voimaantuminen tarjosi myös eheyttävän kokemuksen, kuin näköalan lamaannuttavien kokemuksien jälkeen. Yleisön pyynnöstä yritimme järjestää lisäesityksiä, mutta se ei kuitenkaan ollut mahdollista tekijöiden resursseista johtuen.

”(–) Jotkut saattaa tietää mun lastensuojelutaustasta, ja siitä etten oo missään yhteyksissä mun biologiseen äitiin ja häneltä rakkauden saaminen ei näin onnistu. Mut tää esitys tarjos mulle sitä rakkautta. Tää saattaa kuulostaa kliseeltä mut Tyttöjen kirjoituksia täytti yhden tyhjiön mun sydämestä.” (katsojapalaute sosiaalisessa mediassa)

Olimme kiitollisia saamastamme vastaanotosta, mutta eniten mieltä ylensi osallistuneiden nuorten kasvun seuraaminen. Kaksi ryhmän nuorta piti ensi-iltajuhlissa julkiset kiitospuheet. Molemmat siis omansa. Molemmat olivat aiemmin kertoneet kärsivänsä muun muassa tori-kammosta ja ahdistusoireet julkisilla paikoilla olivat molemmilla mittavat. Kaksi ryhmän nuorta kertoi palautekeskustelussa oivaltaneensa matkan aikana, miksi heidät oli aikoinaan huostaanotettu. Että vika ei ollutkaan kokonaan heissä, vaan ympärillä vallinneet olosuhteet olivatkin olleet isommassa osassa. Pahan lapsen roolista luopuminen on työläs ja aikaa vievä prosessi, joka on nyt aloitettu. Jokainen ryhmään osallistunut koki saaneensa yhteisestä syksystämme pelkästään positiivisia asioita. Jokainen heistä toivoi, että tämän kaltaista toimintaa olisi enemmän tarjolla nuorille. He kertoivat olevansa kiitollisia sekä ryhmäprosessista, että julkisesta esityksestä. He tulivat nähdyiksi ja kuulluiksi tavalla, josta he eivät olleet osanneet edes haaveilla. He olivat kirjoittaneet itsensä historiaan.

Lähteet:

MES® Monimuotoisen elämän sankari® -ohjelma. 2019. Osoitteessa https://4astetta.fi/palvelut/mes/. Viitattu 20.5.2019.

Karhu, A. 2018. Turun sanomat. Osoitteessa https://www.ts.fi/kulttuuri/nayttamotaide/4166781/Teatteriarvio+Tyttojen+kirjoituksia+kertoo+riipaisevia+tarinoita+mutta+kurottaa+kohti+valoisampaa+tulevaisuutta. Viitattu 20.5.2019

Pysähtyminen taiteen äärelle

Anna Hellstén

Seis! Pysähdy! Laita silmät kiinni, sulje muu maailma ympäriltäsi ja aisti, kuulostele, anna taiteen tapahtua sinussa. Runollista, toisille peruskauraa ja toisille mahdoton tehtävä. Ai mitäkö mietin, no tätä oman alani räikeää jokapäiväistä ristiriitaa.

Olen aina ollut huono siirtymissä. Siirtymä töistä kotiin, kotoa töihin, kouluun tai minne tahansa on vaatinut aina vähintään kahden tunnin aikaikkunan.  Vaikka ihminen siirtyisi nopeasti, ajatukset ja mieli tulevat omassa tahdissaan. No mikäpä siinä. Jokainen on omanlaisensa. Mutta tällä alalla. Pysähtymistä, viipymistä, hiljentymistä, täyttymistä ja mitä kaikkea muuta, ihaillaan taiteen alttarilla. On olemassa joku myytti, että todelliset taiteilijat ovat hieman omaperäisiä ja liikkuvat omissa aikatauluissaan vailla huolta muusta yhteiskunnasta. Varmaan näinkin, mutta ihan oikeasti, pysähtyminen tuntuu toisinaan arjen luksukselta, johon vapaan kentän taiteilijalla ei ole varaa.

Oma työ on prosessia ja projektia, eipä siinäkään mitään. Siitä nautin ja se on tapani jäsentää maailmaa. Sen olen myös tietoisesti valinnut työskentelytavakseni. Mutta kun elääkseen työllään on prosesseja ja projekteja oltava monta päällekkäin, allekkain, vierekkäin, menneitä, tulevia ja jotain siitä väliltä, menetän usein otteeni normiyhteiskunnan aikatauluihin. Taito hypätä pois kärrynpyörästä ja takaisin täytyy opetella joka kerta uudestaan. Usein kuulee puhuttuvan, ja tottahan tämä lienee, siitä miten taiteilijat tekevät työtään oman persoonansa kautta. Kuulostaa toisaalta hienolta ja jotenkin oikealta, mutta mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Omalla kohdallani sitä, että työpersoonani on hyvin samankaltainen kuin siviiliminäni. Työskentelyäni ohjaa toki ammatillinen ote, mutta toimintaani ohjaa ne samat, inhimilliset arvot ja empatia, mitkä tekevät minusta minut. Tämäkin kuulostaa vielä jokseenkin hienolta ja tavoiteltavalta. Omalla kohdallani se on johtanut kuitenkin siihen, etten enää ole kovin hyvä erottelemaan työ- ja vapaa-aikaani. Koska teen töitä rajattomassa tilassa omalla persoonallani, olen aina töissä. Tähän päälle vielä haasteeni siirtymien kanssa, niin avot. Helpompaa on olla koko ajan työmoodissa. Ajatus kesälomasta, pysähtymisestä, seuraavan työn ja palkan petaamatta jättämisestä, eli työstä irti päästämisestä, lähinnä ahdistaa.

Viime vuosien hyggeilyn, downshiftaamisen ja muiden hidastamiseen tähtäävien trendien lisäksi myös taiteen ”kuluttamisesta” tuntuu tulleen suosittua. Hienoa! Taiteen äärelle on niin mukava pysähtyä. Se tekee ihmiselle tutkitusti hyvää. Ehkä elän vain kuplassa, joka tapauksessa elinpiirini rajoilla liikkuu ihmisiä, jotka ovat joka ilta menossa johonkin konserttiin, keikalle, näyttelyyn, teatteriin tai vähintäänkin kirjastoon, mistä lainaavat taas kymmenen uutta ja mielenkiintoista kirjaa yöpöydälleen. Oma verenpaineeni nousee pelkästä ajatuksesta. Siis ei taiteen ajatuksesta, vaan siitä ajatuksesta, että minun tulisi pysähtyä ja antautua joka ilta jonkun teoksen imaistavaksi. Teen työkseni teatteria, ja häpeäkseni minulla on takana ammatillisessa elämässäni joitain vuosia, jolloin en ole käynyt teatterissa kertaakaan katsojana.

Tämän mahdollisesti katkeraltakin kuulostavan vuodatuksen takana ei ole näköalattomuus, tai taiteen äärelle pysähtymisen vastustaminen. Tämän vuodatuksen takana on haave taiteilijoiden työolosuhteiden inhimillistämisestä. Siis hauras toive siitä, että ne rakenteet, jotka ajavat meitä tekemään miljoonaa projektia samaan aikaan, uusiutuisivat, ja tämänkin alan tekijät saisivat mahdollisuuden inhimillisempiin työolosuhteisiin. Miten ja mitä rakenteita tulisi muuttaa? Sitä on vaikea suoralta kädeltä sanoa, mutta jotainhan systeemissä on pielessä, jos katsoo taidealan korkeakoulutuksen hintaa yhteiskunnalle ja vertaa sitä valmistuneiden taiteilijoiden elintasoon. Toki taiteilijat pystyvät itse vaikuttamaan paljon omaan työllistymiseensä ja heillä on vapaus valita mitä töitä milloinkin lähtevät tekemään. Vapauden hinta on ilmainen työ. Kukaan ei maksa palkkaa kaikista yhteistyöpalavereista, apurahahakemuksista, työskentelytilojen etsimisestä, tai mistään muustakaan sälästä. Niistä asioista, jotka normaalissa työkulttuurissa ovat automaattisesti palkallista aikaa. Vapaan kentän taiteilijan työajasta saattaa helposti kulua 50% ilmaisten töiden parissa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Jotenkin järjetön ajatus, että me, luovat ihmiset emme osaisi ratkaista tätä omaa jokapäiväistä haastettamme järkevämmin.

”Tuu jo äiti pois sieltä teatterista.” sanoi neljä vuotias tyttäreni yhtenä iltana, kun olin tullut töistä kotiin kaksi tuntia sitten. Työnteko oli kuin varkain jatkunut keittiön pöydän ääressä. Hiljaiseksi vetää. Vai sekö taiteen tarkoitus olikin?

Ammattina teatteri-ilmaisun ohjaaja

Kesän alku on valmistuvien opiskelijoiden aikaa ja onnitteluiden keskellä saattaa joitakin valmistumisen jälkeinen työelämä  jopa jännittää. Millaiseksi oma työkenttä muodostuu, kuinka saan töitä ja pärjäänkö koulutuksessa hankkimillani tiedoilla ja taidoilla? Itselläni on myös edessä valmistuminen, mutta näin YAMK-tutkintoa suorittavana työelämä on minulle jo tuttua ja valmistumiseen liittyy lähinnä onnellisuutta työn valmiiksi saattamisesta. Olen opiskellut töiden ohessa ollen siinä onnellisessa asemassa, että olen 15 vuotta saanut tehdä edellistä tutkintoani vastaavaa teatteri-ilmaisun ohjaajan työtä. Tämähän ei ole tässä ammatissa mitenkään itsestäänselvyys.

Teatteri-ilmaisun ohjaajien ammattikunnan syntyaikoihin työnkuvan laaja-alaisuus kummastutti teatterikenttää. Ovatko teatteri-ilmaisun ohjaajat ohjaajia, näyttelijöitä vai opettajia? Työskentelevätkö ammattiteattereissa vai harrastajapuolella? Ovatko he taiteilijoita, pedagogeja, sosiaalityöntekijöitä tai kenties jopa terapeutteja?
Nuo kysymykset ovat saaneet näinä vuosina vastauksensa, sillä teatteri-ilmaisun ohjaajien sinnikäs työ teatterialan moniottelijana on määrittänyt teatteri-ilmaisun ohjaajien työnkuvaa. Teatteri ilmaisun-ohjaajat ovat löytäneet paikkansa teatterikentältä ja yhteiskunnasta. He ovat löytäneet uutta yleisöä, luoneet uusia toimintatapoja (jopa uusia taidemuotoja), sekä tuoneet taidetta teattereiden lisäksi uusiin tiloihin ja yhteisöihin missä sitä on tarvittu ja kaivattu.

Omaan työuraani teatteri-ilmaisun ohjaajana on vaikuttanut paljon se, että ymmärsimme perustaa opiskelukavereideni kanssa vuonna 2002 itsellemme teatterin, tarkemmin teatteriosuuskunnan. Oma teatteri on mahdollistanut työskentelyn teatteri-ilmaisun ohjaajana. Se on helpottanut freelancer- taiteilijana työllistymistä ja apurahojen hakua ja saantia. Työtä onkin tehty paljon, tosin osin palkatta, mutta tämähän on tuttua useille taiteilijoille. Teatteri-ilmaisun ohjaajista koostuva työyhteisö on muodostanut toimivan ensemblen, ja työskentelyämme johtanut yhteinen eetos on mahdollistanut taiteellisten ideoiden ja esitysten toteuttamisen.

Minulle on ollut tärkeää mahdollistaa myös lasten ja nuorten teatteriharrastus, siksi teatterin yhteyteen perustettiin teatteritaiteen perusopetuskoulu 2006. Tämä laajensi teatterimme todelliseksi teatterihybridiksi ja on mahdollistanut erilaiset taidehankkeet lasten ja nuorten teatteriharrastuksen parissa.

Teatteri-ilmaisun ohjaajan ammatissa olen  ohjannut, opettanut, näyttellyt, roudannut ja rakentanut. Työskennellyt ammattiteatterissa sekä harrastajien kanssa. Ollut taiteilija, pedagogi, tuottaja, työnjohtaja, siivooja, suunnittelija, dramaturgi, rahastonhoitaja ja rehtori, mutta nämä nimikkeet ovat työn sisältöä ammatiltani olen teatteri-ilmaisun ohjaaja.
Työniloa kollegoille ja onnittelut muille valmistuville !

Kuva Anne

Tapahtuman tuottaminen oppilaiden kanssa

Käsityön taiteen perusopetuksen tavoitteena on saada oppilas arvostamaan käden taitoja, ymmärtämään käsityön kulttuurisia merkityksiä ja huomaamaan pitkäjänteisen opiskelun merkitys. Näitä asioita oppilaat oppivat käydessään katsomassa eri ikäisten ja eri tasoisten tekijöiden töitä näyttelyissä ja muualla. Oman työn esille laittaminen taas tuo osaamisen esille ja näyttelyitä järjestämällä oppilaitos viestii, että oppilaan työtä ja osaamista arvostetaan. Jatkuvuuden ja taitojen karttuminen tulee esille eri ikäisten oppilaiden näyttelyissä. Pienemmät näkevät isompien töitä ja ymmärtävät, että harjoittelemalla heidänkin taitotasonsa karttuu ja pidemmälle ehtineet oppilaat tunnistavat pienten töissä samoja piirteitä kuin omissa aikaisemmissa töissä ja siten oma osaaminen konkretisoituu oppilaalle.

Tästä kaikesta huolimatta tuntuu, että oppilaspalautteissa eniten kritisoidaan omien töiden esille laittamista näyttelyihin. Tänä vuonna näyttelyn rakentaminen osui poikkeuksellisesti opetusten vielä ollessa käynnissä ja vielä sopivasti ryhmämme opetustuntien aikaan.

Suunnittelin kevään viimeisen opetuskokonaisuuden niin, että oppilaat itse saivat mahdollisuuden vaikuttaa näyttelyn sisältöön, sen visuaalisuuteen sekä avajaisten ohjelmaan. Toivon näin näyttelykokemuksen olevan oppilaille opettavaisempi ja mielenkiintoisempi.

Otin asian esille tuntien alussa, hyvissä ajoin ennen näyttelyn rakennusta, kevyesti muistuttamalla mitä vuoden aikana olimme tehneet ja että näyttely on tulossa. Kerroin toivovani heidän apuaan näyttelyn toteutuksessa mahdollisimman paljon. Ryhmäni on mainio. Ensimmäisenä keskusteluun nousi avajaiset ja mitä siellä tarjoillaan. Lupasin heille tuttuun tapaan vaahtokarkkeja ja maustettua kivennäisvettä. Oppilaat vaikuttivat oikein tyytyväisiltä. Seuraavaksi tärkeintä tuntui olevan avajaisten ohjelma. Lupasin pitää puheen ja arvelin, että avajaisista tulee aika tylsät jos vain minä esiinnyn. Oppilaat itse alkoivat keskustella mitä kukakin osaa ja ketkä haluaisivat ottaa osaa ohjelmaan. Luokkani on lahjakas, sieltä löytyi yksi, joka osaa kirjoittaa puheita, yksi joka osaa kertoa itse keksimiään vitsejä, kaksi viulistia, pari pianistia ja yksi, joka harrastaa keppiheppakuvioratsastusta. Sen kerran tuntien aikana saimme näyttelyyn tulevat työt viimeisteltyä, puhe syntyi jo alkutunnista, keppiheppatyttö ei maltanut pysyä luokassa ja kävi välillä käytävällä harjoittelemassa uusia askelkuvioita, pianisti ei suostunut soittamaan sähköpianolla ja viulistit eivät halunneet esiintyä avajaisissa. Vitsejä kerättiin ja keksittiin koko tunnin ajan. Sovimme lopuksi, että avajaisiin osallistuvat voiva sitten tilaisuudessa vielä päättää esiintyvätkö vai eivät. Yleensä kovinkaan moni oppilas ei pääse paikalle.

Kevät näyttelyyn tulee aina kuluneen lukuvuoden töitä. Lukuvuotemme teemoja ovat olleet Ranskan muodin historia, maailman ympäri matkustaminen kuumailmapallolla, intiaanit, Egypti ja kukkamaalaukset.

Seuraavan ryhmän kanssa suunnittelimme näyttelyn visuaalista ilmettä ja mitkä työt olisi hyvä saada näyttelyyn.Yhdessä suunnittelemme tilaan tutustuen mitä minnekin voisi tulla ja missä järjestyksessä. Oppilaiden ideat olivat loistavia ja haastavia.  Heti sisääntuloon tulisi kuumailmapalloja, pilviä ja koulumme esittelytaulut. Intiaaniteema innosti oppilaita suunnittelemaan leikkialueen, jonne tulisi tiipii, istuintyynyjä, rumpuja ja inkkarihenkisiä koruja, joilla pienet näyttelyvieraat voivat leikkiä. Kukkamaalaukset ja Marie Antoinetten hengessä tehdyt käsityöt sijoitettaisiin samaan paikkaan.Oppilaat ideoivat myös vieraskirjan korvikkeen, jossa kehuja voi kirjoittaa timattipiirroksiin ja värittää ne. Yhdelle näyttelytilan seinälle suunniteltiin hieroglyfi-arvoitus.

Kaikki tämä tehtiin omien tuntien puitteissa alle viidenkymmenen euron budjetilla. Teimme somisteet yhdessä ja rakensimme näyttelyn kaiken leikkimisen ja keppiheppaleikkien lomassa.

Näyttelyn rakennus ei ole ollut koskaan yhtä hauskaa ja opettajan organisointikykyä vaativaa. Näyttelyn toteutus onnistui yli odotusten, avajaiskutsut piirrettiin käsin vanhemmille ja kaupungin tiedottaja lähetti tiedotteen näyttelyn toiminnallisuudesta alueen päiväkodeille ja alakouluille.

Nyt on enää avajaiset pitämättä ja tulevan oppilaskyselyn tulokset saamatta.

Itseisarvoinen, välinearvoinen taide.

Tällä vuosikymmenellä työelämän muutokset ovat olleet toistuvasti julkisessa keskustelussa. Myös taidealalla sekä työelämän yleiset muutokset että erityisesti taiteilijan työhön liittyvät uudet haasteet ja mahdollisuudet puhuttavat. Monialaisten yhteistyömallien kehittämiseen on ohjattu rahoitusta, perustettu hankkeita ja opintokokonaisuuksia, kuten nämä kulttuurialan YAMK-opintomme Turun ammattikorkeakoulussa. Uusiin konteksteihin astuminen vie taiteilijan myös uudenlaisten eettisten kysymysten äärelle ja saa pohtimaan taiteen luonnetta ja merkitystä.

Yksi keskustelun tiivistymiskohta on kiista taiteen itseisarvosta ja välinearvosta. Aiheeseen otetaan kantaa mm. Taiteilija kehittäjänä (toim. Lehikoinen, Martin, Pulkki, Pässilä 2016) sekä Taiteen moniammatilliset kontekstit (toim. Tanskanen & Juppi 2017) -julkaisuissa. Taiteilija kehittäjänä -artikkelikokoelman johdannossa Lehikoinen ja Pässilä (2016, 21–23) kirjoittavat taiteellisten interventioiden tarvelähtöisyyden herättäneen vapaata taidetta puolustavaa ja taiteen välineellistämistä kritisoivaa puhetta. Tähän kirjoittajat vastaavat muun muassa, että taiteen vapauden voisi ajatella sisältävän myös taitelijan vapauden valita, missä kontekstissa työskentelee.

Rohkeasti tiivistäen koko Taiteilija kehittäjänä -julkaisun voi ymmärtää kannanottona uuden hybriditaitelijan puolesta. Yhden kirjan artikkeleista on kirjoittanut Krista Petäjäjärvi, joka kuvaa taiteen ulkopuolisten kontekstien olleen hänen taiteellisen toimintansa innoittajia. Petäjäjärvi on inspiroitunut esimerkiksi toimistoympäristön ”kuvitellun normatiivisuuden” ja performanssitaiteen ”hulluuden, vapauden ja kiihkon” kontrastista. Hän on nähnyt näiden kahden erilaisen maailman välisessä vuorovaikutuksessa uutta potentiaalia, ja kehittänyt omaa praktiikkaansa taiteilijan työelämään tekemiensä interventioiden kautta. (2016, 123–124).

Taiteen moniammatilliset kontekstit -julkaisun artikkelissaan Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa Haapasalo ja Kela kannustavat taiteen variaatioita monipuolisemmin kuvaavaan puhuntaan. He ehdottavat soveltavan taiteen ja itseisarvoisen taiteen vastakkainasettelusta luopumista ja tarjoavat tilalle puhetta taiteen muotojen, yleisöjen, tekijöiden, tekemisen tapojen moninaisuudesta. (2017, 24).  Toisaalta he muistuttavat, että samat kysymykset miten, missä, miksi ja kenen kanssa teen taidetta ovat olennaisia jokaiselle taiteilijalle kontekstista riippumatta. (2017, 21).

Minulle Teemu Mäen tapa liittyä tähän keskusteluun kirjallaan Taiteen tehtävä on ollut mielenkiintoinen. Mäki ei kontekstoi kirjaansa suoraan viime vuosikymmenien itseisarvo-välinearvo -keskusteluun, vaan ikiaikaisempaan kiistaan taiteen määritelmästä ja tehtävästä. Mäen toteamukseen, ettei taiteen tehtävää voi määritellä objektiivisesti, kiistattomasti tai lopullisesti, on helppo yhtyä. Mäki kuitenkin itse ehdottaa taiteelle neljää perustehtävää: nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen. Mäki kertoo uskovansa, että näistä perustehtävistä ”me kaikki” voimme olla samaa mieltä. Hän tosin jatkaa, ettei siitä ole konsensusta, mitä näillä päämäärillä ”nautinto, keskustelu, viisauden tavoittelu ja tunne-elämän kehittäminen” oikeastaan tarkoitetaan. Vähintään yhtä kiistanalaista on, mitkä taideteokset vievät meidät näihin päämääriin. (2017, 42–47).

Järkälemäisessä teoksessaan Mäki pyrkii avaamaan omaa ajatteluaan yllä olevista kysymyksistä. Käytin Mäen ajattelua apuna omaa soveltavan taiteen YAMK-opinnäytetyötä jäsentäessäni ja kirjoittaessani. Tarkastellessani jälkikäteen Asukasluotsaus-hankkeessa tekemääni Room 4 -tilataideteosta kiinnostuin siitä, että teos tuntui syntyneen ja tuottavan merkityksiä sekä suhteessa taiteen ulkopuolisiin tavoitteisiin että suhteessa taiteen ”omiin” tehtäviin. Tämä ei ole ollenkaan poikkeuksellista, vaan päinvastoin taideteokselle hyvin luonteenomaista. Silloinkin, kun taiteelle ei haluta antaa taiteen ulkopuolelle ulottuvia tehtäviä, se usein tuottaa esimerkiksi osallisuutta tai hyvinvointia.

Halusin kuitenkin tutkia Room 4 -teosta tarkemmin juuri tästä näkökulmasta, esimerkkinä taideteoksesta, joka tukee taiteen ulkopuolisia tavoitteita, mutta jonka tekeminen on ollut taiteilijalle silti ensisijaisesti taiteen tekemistä, kehittävää oman taiteilijuuden kannalta. Opinnäytetyössäni tarkastelen Room 4 -teoksen suhdetta tiedon tuotantoon ja välittämiseen vakkasuomalaisessa Asukasluotsaus-hankkeessa. Kymmenien sivujen ajan kuvaan, kuinka teos tuotti ja välitti tietoa monin taiteelle erityisin tavoin, moninäkökulmaisesti ja moniaistisesti. Kiistattomimmin voin kuitenkin nojata vain omaan kokemukseen väittäessäni, että taiteellinen työskentelyni oli itseisarvoista.

Mäki kirjoittaa, että taide tunnistetaan käyttötarkoituksen mukaan. Jos käytämme jotakin taiteena, se on taidetta. ”…teos pysyy silti taiteena, jos kerran joku – vaikka vain tekijä itse ja hänen pari kaveriaan – käyttää sitä taiteena, eli katsoo, kuuntelee tai muuten kopeloi sitä kuten taideteoksia kopeloidaan, jotta niiden äärellä taidekokemuksia heräisi.” (2017, 42).

Tehdessäni Room 4 -taideteosta Asukasluotsaus-hankkeessa, jonka tavoitteet liittyvät Vakka-Suomen aluekehittämiseen ja uusasukkaiden juurtumiseen, koin tekeväni taidetta. Koin oppivani taiteesta, koin kommunikoivani taiteen välityksellä, koin taideteoksen kehittyvän omalakisesti, ja minun kehittyvän sen mukana. Havaintojeni perusteella myös yleisö pystyi käyttämään teosta tai kokemaan sen taideteoksena. Välillä teoksen nykytaiteellinen muoto vaati hieman yleisötyötä, eli teoksella myös sen muotoon liittyvää taidekasvatuksellista annettavaa (tällaistakin taide voi olla), eikä ainoastaan teemallista (Asukasluotsaus-hankkeen intresseihin liittyvää, mutta hyvin yleisinhimillistä) annettavaa.

Olen sitä mieltä, että ihmisen ja taiteilijan vapauden ulottuvuuksia ja rajoituksia on syytä pohtia kriittisesti yhä uudestaan. On syytä pohtia valintojemme ja sidonnaisuuksiemme eettisyyttä. On kuitenkin yksinkertaistavaa sanoa, että vain vailla sidonnaisuuksia voimme tehdä taidetta tai merkittävää taidetta. Krista Petäjäjärvi (2018, 29) kirjoittaa, että taiteilijan vapaus pohjautuu siihen, että taiteilijan on mahdollista työskennellä omista arvoistaan käsin, välittää omien arvojensa mukaisia sisältöjä.

Tämä vie taiteen itseisarvo-välinearvoväännön mielestäni kiinnostavalle tasolle: Minkä arvojen pohjalta työskentelemme? Millaisia arvoja jaamme, millaista variaatiota arvoissamme ja niihin pohjautuvassa motivaatiossamme taidekentällä on? Miten arvomme näkyvät käytännön työssämme taidekentällä tai sen ulkopuolella? Mitkä konkreettiset asiat haastavat tai estävät taiteilijan arvojen mukaista työskentelyä silloin, kun taiteilija astuu uuteen kontekstiin? Mitkä asiat uudessa kontekstissa ruokkivat taiteilijan kykyä tai motivaatiota tehdä taidetta?

Edellä olen esittänyt kysymyksiä, joihin on mielestäni helpointa vastata käytännön esimerkkien kautta, vastaukset ovat useimmiten sidoksissa tiettyihin projekteihin. En tarkoita tai suosittele kylmää arvorelativismia, vaan arvojemme testaamista ja viilaamista käytännössä. Pidän siis sekä mahdollisena että mielekkäänä suojella itseisarvoisen taiteen toiminta-aluetta yhtä aikaa, kun raivaamme taiteelle tilaa myös sellaisille alueille, joilla ollaan ensisijaisesti kiinnostuneita sen välinearvosta. Mutta. Ihminen on hanakka ja ah niin taitava kehittämään välineitä. Monet työkalut ovat taidetta terävämpiä ja tehokkaampia. Taiteen merkitys pysyy, jos taide pysyy. Taiteen merkitys uusissa konteksteissa on juuri se, että se on taidetta, yhtä aikaa epämääräistä ja kokonaisvaltaista. Teemu Mäen sanoin: ”Taide on radikaalisti vapaa ja monipuolinen tapa tarttua mihin tahansa aiheeseen tai mihin tahansa materiaaleihin ja sommitella niistä jotain tiedollisesti, tunteellisesti ja kokemuksellisesti antoisaa.” (2017, 334).

 

Lähteet:

Haapasalo, M. ja Kela, L. 2017. Taiteen muuttujia. Taidetta erilaisissa konteksteissa. Teoksessa Tanskanen I. ja Juppi P. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Lehikoinen ja Pässilä 2016. Johdanto. Taiteilija kehittäjänä. Toim. Lehikoinen, Pässilä, Martin, Pulkki. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Mäki, T. 2017. Taiteen tehtävä. Esseitä. Helsinki: Into.

Petäjäjärvi, K. 2016. Mitä performanssitaiteilija tekee toimistossa. Performanssitaide taiteellisen intervention välineenä. Teoksessa Lehikoinen K., Pässilä A., Martin M., Pulkki M. (toim.)  Taiteilija kehittäjänä. Kokos-julkaisuja 1/2016. Helsinki: Taideyliopiston teatterikorkeakoulu.

Petäjäjärvi, K. 2018. Taiteilijan asiantuntijuus monialaisissa dialogeissa. Kohti osaamisen välittymistä. Kulttuurialan YAMK-opinnäytetyö, soveltava taide. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.

Tanskanen I. ja Juppi P. 2017. Taiteen moniammatilliset kontekstit. Turku: Turun ammattikorkeakoulu.