Osallistamisesta ja eettisistä kysymyksistä taidehankkeessa

Juuli Peltola-Kiviniemi

Luin osana soveltavan taiteen syventäviä opintoja Erkki Soinisen artikkelin “Taiteen antia – eli lähtökohtia paikkasidonnaisen taiteen tapahtuman sijoittumiseen omaan kotikaupunkiini Kuopioon”, kirjasta Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua. Soinisen artikkeli käsitteli Kuopiossa järjestettävää Anti-festivaalia sekä sen rakennetta ja sijoittumista kaupunkiympäristöön. Anti-festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa syksyllä 2002 Kuopiossa. Soininen laittoi festivaalin alulle yhdessä taiteilijakollegansa kanssa ja toimi myöhemmin tapahtuman toisena taiteellisena johtajana useamman vuoden ajan.

Festivaalin ideana on paikkasidonnaisuus, taiteen vieminen eri kohteisiin ja taiteen tekeminen eri ympäristöissä. Vuosien aikana festivaaliin liittyviä teoksia on nähty ja koettu useassa kymmenessä paikassa. Mukana on ollut taidetta eri muodoissa, esim. esityksellistä taidetta, maalaustaidetta, äänitaidetta, performanssia ja niin edelleen. Anti -festivaalin tapahtumapaikkoina ovat olleet mm. rautatieasema, tori, sairaala, uimahalli, oikeustalo, alakoulu, kirkko, neuvola, parturi, ravintola, huoltoasema, vanhainkoti, kerrostalo, sosiaalikeskus, kirjasto, linja-autoasema jne. Kohteet voidaan jakaa avoimiin ja suljettuihin, yleisiin ja yksityisiin sekä intiimeihin ja julkisiin paikkoihin. Monet teokset kommentoivat nykypäivän Savoa ja tällöin niiden sijaintipaikatkin ovat liittyneet savolaisuuteen (esim. kalakukkoleipomo, kaupungintalo). Osa teoksista on kadonnut saman tien tapahtuman päätyttyä, mutta ainakin kaksi installaatiota on jäänyt paikoilleen kohteisiinsa. Pysyviksi jääneet taideteokset ovatkin esimerkki kyseisen taideteoksen sopivuudesta kyseiseen paikkaan.

Artikkelissa kuvaillun perusteella festivaalin paikkasidonnaisuus osallistaa mielestäni ihmisiä ja yleisöä tapahtumaan ja teoksiin  niin tarkoituksellisesti kuin huomaamattakin. Kun taide tuodaan “virallisten” paikkojen kuten gallerioiden ja teatterimaisten tilojen ulkopuolelle jokapäiväisiin paikkoihin, tulevat myös sellaiset ihmiset, jotka eivät saapuneet tarkoituksella taidetapahtumaan paikalle osaksi festivaalia ja teoksia. Tällaisiin ”epävirallisiin” ympäristöihin katsojat voivat tulla tietty myös tarkoituksella, lähteä katsomaan taidetta. Kynnys lähteä arkisiin ja yleisiin paikkoihin voikin olla pienempi mutta näin satunnaiset ohikulkijatkin tulevat osallisiksi tapahtumaan. Tässä voidaan pohtia myös eettistä puolta: jos ihminen joutuu keskelle “yllätys, täällä on taidetapahtuma” – tilannetta, hänet osallistetaan teokseen ja tapahtumaan ennalta arvaamattomasti ja tahtomattaan. Vaikka julkiset paikat kuten linja-autoasemat ovat paikkoja, joissa voidaan toimia ns. vapaasti, onko oikein, että ihminen joka haluaa kulkea rauhassa tai ei halua osaksi kyseistä taidekokemusta pakotetaan osalliseksi tapahtumaan vain siksi, että hän ei tiennyt tapahtumasta? Toisaalta pääseehän julkisesta paikasta myös pakenemaan tilannetta jos se tuntuu ahdistavalta tai epämiellyttävältä. Tätä voidaan pohtia kun taidetta viedään yllätyksellisesti kaikille avoimiin tiloihin.

Sinänsä taiteen vienti avoimiin ja julkisiin tiloihin voi olla eettisesti helpompaa tai matalamman kynnyksen toimintaa kuin suljettuihin ja intiimeihin tiloihin vieminen, sillä julkisella paikalla ei ole tiettyä ihmisjoukkoa/ -ryhmää, jonka reviirille tunkeudutaan. Intiimeihin ja yksityisiin tiloihin jalkautuessa yleisön edustaja osallistetaan teoksen kautta yksityisten ihmisten elämään ja kokemuksiin. Tässä tilanteessa sekä yleisön edustajalle että kyseisessä paikassa olevalle/asioivalle henkilölle voi tulla negatiivinen tungettelemisen tunne, ikään kuin minä katsojana tirkistelen tai minua tirkistellään. Tämä pätee mielestäni varsinkin niissä tilanteissa, joissa ympäristö voi sisältää arkaluonteisia asioita, kuten yksityisyyden suojaan liittyviä asioita. Mm. sairaala, vankila, sosiaalikeskus ja vanhainkoti edustavat mielestäni kyseisenlaisia intiimejä ympäristöjä. Toisaalta teoksen tyylistä ja toteutustavasta riippuen voidaan ajatella, että viemällä teos juurikin vanhainkotiin tai vankilaan voidaan antaa mahdollisuus sellaisille ihmisille tuntea osallisuutta ympäröivään maailmaan ja kokea taidetta, joilla ei siihen ole arjessa mahdollisuutta. Taiteeseen osallistaminen voidaankin mielestäni nähdä suljettujen tilojen osalta paitsi katsojan osallistamisena myös kyseisessä ympäristössä olevan henkilön osallistamisena, positiivisessakin mielessä. Suljetuissa intiimeissä paikoissa toimiessa tulee kuitenkin muistaa taiteilijan eettinen vastuu, sillä läsnä voivat olla toisten ihmisten vaikeudet, suru, hätä, ynnä muut korrektiutta vaativat asiat. Aina pitää olla suostumus niin yksittäiseltä teokseen osallistettavalta henkilöltä kuin koko taholta tai mahdollisuus kieltäytyä sekä ns. pelisäännöt sovittuna siitä, miten teos rakentuu kyseiseen ympäristöön. Näin on toimittu myös Soinisen artikkelissa esitellyssä festivaalissa, sillä kaikkiin tapahtumapaikkoihin oltiin yhteydessä ja haettiin lupa tuoda tapahtuma kyseisiin paikkoihin.

Kun taidetta viedään erilaisiin paikkoihin, kuten Anti -festivaalilla tehdään, on mietittävä eettisiä kysymyksiä paitsi sen kannalta, mikä on intiimissä tai julkisessa paikassa sopivaa teokseen osaksi tulevien yksilöiden ja ympäristön kannalta, myös hyvä on pohtia teoksen soveltuvuus juuri kyseiseen paikkaan. Kysymys voi olla vaikkapa siitä, soveltuuko veistos paremmin hautausmaalle kuin performanssiesitys. Tai jos performanssi viedään hautausmaalle, niin minkä tyylinen?  Myös mahdollinen katsojien / osallistettavien loukkaaminen on asia, joka täytyy ottaa huomioon. Soininen kertoo esimerkin teoksesta, jossa kalahallissa muikut eroteltiin laatikoihin uskontokuntien mukaan. Tämä voidaan nähdä suvaitsevaisuutta edistävänä, jos kalat ovat samanlaisia ilman erottelevaa ulkoista merkkiä “uskontokunnasta riippuen” eli ne ovat kaikki vain kaloja kuten puhutaan, että olemme kaikki vain ihmisiä. Toisaalta, jos kalat on lajiteltu “uskontokuntiin” jonkin ulkoisen merkin, erikoisuuden tai virheellisen piirteen pohjalta, voidaan se kokea tiettyä uskontoa ja siten koko kyseistä kulttuuria loukkaavaksi teokseksi. Toinen esimerkki on teos, jossa megafonin avulla luettiin tekstiä kaupungintalon parvekkeelta. Tuulipukuun pukeutunut nainen, joka lukee savolaisella murteella ihmisten lähettämiä mielipidekirjoituksia Savon Sanomista voidaan tulkita hauskaksi ja humoristiseksi mutta ihmisestä riippuen se voidaan kokea myös savolaisia ja savolaisuutta alentavasti tai junttimaisina esittävänä kannanottona.

Anti – festivaalilla yleisöä osallistetaan teoksiin ja tapahtumaan jo sillä, miten tapahtumaa rakennetaan. Vaikka teokset sijaitsevat pitkin kaupunkia, yleisöä ei ohjata kädestä pitäen teosten luo vaan he suunnistavat itse paikalle esitteen, kartan ja opastaulujen avulla. Näin paikalle menemisestä tehdään juttu, jolla ihmiset tehdään osaksi festivaalia ja teoksia. Toisaalta avoimilla julkisilla paikoilla saattavat sellaisetkin ihmiset tulla osaksi tapahtumaa, jotka eivät sitä ole suunnitelleet, kuten tilanteessa, jossa kaupungintalon parvekkeelta luettu teksti osallisti kaikki lähiympäristössä liikkuvat ihmiset kuulijoiksi ja teoksen kokijoiksi. Tekijöiden näkökulmasta katsottuna festivaalin teosten valmistustapa osallistaa vahvasti paitsi taiteilijat itse festivaaliin mutta myös teokset ympäristöön, yleisöön sekä osallisina  oleviin tahoihin ja henkilöihin, sillä teokset sitoutetaan ja suunnitellaan räätälöidysti tiettyyn paikkaan. Taitelija ei siis voi “vain tuoda” jotain jo olemassa olevaa irrallista teosta paikalle vaan hänen tulee perehtyä kyseiseen ympäristöön ja sen kulttuuriin. Soininen kirjoittaa artikkelissaan seuraavasti: “myös yhteisö, jossa ulkomainen taiteilija työskentelee, voi kohtaamisten jälkeen alkaa ymmärtää omaa ympäristöään uudella tavalla”. Voidaankin ajatella, että tämä on yksi osallistamisen muoto, tilanne, jossa ihmisten ajattelu muuttuu joko tiedostaen tai tiedostamatta. Eettisyyden kannalta on kuitenkin mietittävä vaikuttamisen tapaa, suuntaa ja voimakkuutta, varsinkin jos tavoitellaan tiedostamatonta vaikuttamista. Toinen asia on myös se, että jos teoksessa käytetään jo olemassa olevaa teosta hyödyksi, miten se tehdään. Tästä on tekstissä esimerkki torilla olevasta Veljmies -patsaasta, jonka vieressä esitettiin yksi teos. Ero on siinä, onko patsaaseen kytkös positiivisessa mielessä esim. maamerkkinä, jonka luo on helppo suunnistaa tai että patsaasta otetaan inspiraatiota omaan uuteen teokseen, vai käytetäänkö toisen aiemmin luomaa taideteosta ns. hyväksi omassa teoksessa negatiivisella tavalla, esim. toisen työtä epäkunnioittavasti kohdellen.

Festivaalijärjestelyjen eettisyyttä voidaan miettiä myös sen kautta, miten ja millä perusteilla festivaalia kasataan eli ketkä taiteilijat pääsevät tekijöiksi ja millä perusteilla. Anti – festivaalin kohdalla haluttiin nimenomaan välttää pienen kaveripiirin suosimista ja saada laaja (kansainvälinenkin) tekijäjoukko mukaan festivaalin rakentamiseen. Tämä toteutettiin rajaamalla osallistumisoikeus niin, että yksi taitelija sai osallistua vain yhtenä vuonna festivaalille. Tästä rajoituksesta ollaan sittemmin luovuttu mutta sen mahdollisia vaikutuksia Soininen ei artikkelissaan avannut. Vaarana festivaalissa, jossa tekijät tulevat pääasiassa ulkopaikkakunnilta tai ulkomailta voi toisaalta olla mm. se, että vaikka teos tuodaan kyseiseen ympäristöön, siitä puuttuu silti kosketuspinta ihmisten arkeen ja todellisuuteen tai paikalliset ihmiset kokevat taiteilijan tehneen vääriä tulkintoja heidän elinympäristöstään.

Ammatillista osaamista kehittämässä

Viimeisen kahden vuoden aikana olen suunnitellut ja toteuttanut avoimen AMK:n teatteri-ilmaisun 15 op:n laajuisen opintokokonaisuuden yhteistyössä Turun Taideakatemian kanssa. Koulutus oli valtakunnallisesti ensimmäinen teatteri-ilmaisun avoimen AMK:n kursseina järjestetty opintokokonaisuus.

Opinnot toteutettiin Salon kansalaisopistossa vuosina 2015-2017. Johdanto teatteri-ilmaisuun –opintojaksoon kuului kolme kurssia: Syyslukukauden 2015 aikana toteutunut kurssi Teatterityö, kevätlukukaudella 2016 toteutunut kurssi Ryhmän ohjaaminen sekä kevätlukukaudelle 2017 sijoittunut kurssi Tekstilähtöinen ohjaaminen. Kurssit olivat avoimia kaikille kiinnostuneille. Erityisen hyvin ajattelen niiden soveltuneen teatterialan opintoihin tähtääville tai kasvatus-, sosiaali- ja terveysalalla toimiville, jotka voivat hyödyntää teatterilähtöisiä menetelmiä omassa työssään.

Näin pitkäjänteisestä ja tavoitteellista, ammatilliseen koulutukseen linkittyvää aikuisiin kohdistuvaa opetustyötä en ollut aikaisemmin ollut suunnittelemassa enkä toteuttamassa. Siksi koin aluksi hienoista epävarmuutta siitä, vastaako suunnittelemani koulutus Taideakatemian vastaavien opintojaksojen sisältöjä ja tavoitteita. Entä osaanko ohjata ja neuvoa opiskelijoita opiskelukäytännöissä tai tukea heitä riittävästi oppimisessa?

Yhteistyö Taideakatemian kanssa

Koska kaikki AMK-tasoiseen opetukseen liittyvä oli minulle uutta, tutustuin aluksi Turun Taideakatemian teatteri-ilmaisun ohjaajien koulutusohjelman opetussuunnitelmaan, kurssisisältöihin ja tavoitteisiin. Tapasin esittävien taiteiden päätoiminen tuntiopettaja ja koulutusvastaava Minna Haapasalon ja tuntiopettaja Mervi Rankila-Källströmin ja suunnittelimme 15 op:n opintokokonaisuuden Taideakatemian kurssien pohjalta niin, että aikaisemmalla kurssilla opittu tukisi aina seuraavan kurssin sisältöjä. Syksyllä ennen kurssi-ilmoittautumisten vastaanottamista perehdyin opiskeluun liittyvien asioiden hoitamiseen. Näitä olivat mm. ilmoittautumiskäytännöt, opintomaksut sekä opintojen suorittamiseen ja arviointiin liittyvät käytännöt.

Kolmelle kurssille osallistui yhteensä 39 opiskelijaa. Muutama heistä osallistui kaikkiin opintojaksoihin suorittaen koko 15 opintopisteen laajuisen opintokokonaisuuden. Lähiopetustunteja kullakin kurssilla oli 75. Lähiopetuksen lisäksi avoimen AMK:n opiskelijat tutustuivat kurssien aikana lähdekirjallisuuteen, pitivät oppimispäiväkirjaa, reflektoivat oppimaansa ja saivat kurssien päätöspresentaatioissa palautetta ulkopuoliselta AMK:n opettajalta. Palautteen antajina toimivat Minna Haapasalo ja Mervi Rankila-Källström. Kursseille oli mahdollista osallistua myös ilman aikomusta suorittaa niitä avoimen ammattikorkeakoulun opintoina.

Aikuiset oppijoina

Ryhmien opiskelijat olivat kaikilla kolmella kurssilla iältään, taustoiltaan ja tavoitteiltaan hyvin heterogeenisiä. Mukana oli teatteritaiteen ammattilaisia tai teatteria pitkään harrastaneita, mutta myös niitä, joilla ei ollut lainkaan kokemusta teatterityöstä. Osallistujien ammatillinen tausta vaihteli maalarista tekniikan tohtoriin ja osalla ei ollut vielä lainkaan yo-tutkinnon jälkeistä koulutusta. Osa suoritti opintoja tavoitteellisesti avoimen AMK:n kautta ja osa oli mukana kurssilla kehittämissä omaa ilmaisuaan tai puhtaasti viihtymässä.

En oikeastaan tiennyt millaista tukea ja ohjausta opiskelijat tulevat tarvitsemaan. Tiedostin, että aikuisilla opiskelijoilla on paljon enemmän osaamista ja elämänkokemusta kuin lapsilla ja nuorilla ja he saattavat helpommin kyseenalaistaa minut ja tietotaitoni opettajana. Onko minun osaamiseni riittävä AMK -tasoiseen opetukseen? Olenko ehtinyt perehtyä tarpeeksi opetettavaan aiheeseen? Omaanko riittävästi teoriapohjaa? Tällaisia kysymyksiä pohdin itsekseni jokaisen kolmen kurssin alkaessa.

Ensimmäisten opetusviikkojen aikana huoleni kuitenkin karisi, kun tutustuin ryhmään ja sen tarpeisiin ja pääsimme yhdessä sisälle kunkin kurssin teemoihin. Ymmärsin, että opiskelijat ovat asiantuntijoita omalla alallaan ja minä olen teatteritaiteen asiantuntija. Oli kuitenkin haastavaa vastata kaikkien odotuksiin ja tarpeisiin, koska opiskelijat tulivat ryhmään hyvin erilaisista lähtökohdista. Yhdellä ei ollut lainkaan aikaisempaa teatterikokemusta ja toinen oli toiminut ammattinäyttelijänä 15 vuoden ajan. Kompromisseja oli pakko tehdä ja vastuuta jakaa opiskelijoiden kykyjen ja kiinnostuksen mukaan.

Aikuisten ryhmää opettaessani tunsin olevani tietyllä tavalla samalla tasolla heidän kanssaan. Tunsin olevani välillä enemmän innostaja ja mahdollistaja kuin opettaja. Minulla on pitkä kokemus teatterityöstä, mutta myös opiskelijoilla oli paljon kokemusta erilaisissa ryhmissä toimimisesta ja projekteista teatterissa tai sen ulkopuolelta.

Teatteri-ilmaisun opinnoilla on itsetuntemusta ja elämänhallintaa vahvistava vaikutus. Kun joukko eri taustoista ja ammateista tulevia ihmisiä opettelee yhdessä teatteriharjoitusten avulla tutkimaan ympäröivää todellisuutta tutustuvat he samalla myös itseensä. Omien opiskelijoitteni oppimispäiväkirjoja lukiessa nämä asiat nousevat esiin sekä heidän itselleen asettamien tavoitteiden että kurssin tarjoamien kokemusten kautta. Noin 60-vuotias asiakaspalvelutyössä toimiva nainen kirjoittaa, että esiintymistilanteet aiheuttavat hänelle suurta häpeää ja tarve omien vuorovaikutustaitojen kehittämiseen toi hänet teatterityön kurssille: ”Harjoituksissa yritin hahmottaa kuka minä olen ja miten näyn toisille.” Hän toteaa saaneensa teatterityön kurssin kautta ryhtiä ilmaisuunsa ja ajatuksiinsa. ”Voin olla näkyvä tässä ja nyt tällaisena kuin olen ja huomata oman toimintani vaikutuksen toisessa henkilössä.”

Todellinen linkki Turun Taideakatemiaan syntyi vasta kunkin kurssin päätteeksi presentaatiotilaisuudessa. Ensimmäisen kurssin presentaatio järjestettiin Salossa. Minna ja Mervi tulivat katsomaan demoesityksemme ja antoivat siitä palautteen. Toisen ja kolmannen kurssin presentaatio ja palautekeskustelu käytiin Turun Taideakatemian tiloissa. Ryhmän ohjaamisen kurssin presentaatioon liittyi myös vuorovaikutusta teatteri-ilmaisun ohjaajaopiskelijoiden kanssa, kun opiskelijat osallistuivat toistensa toteutuksiin ja antoivat toisilleen palautetta. Tällaista dialogia haluankin tulevaisuudessa lisää avoimen AMK:n teatteriopintoihin.

Oma ammatillinen kasvu

Omista teatteri-ilmaisun ohjaajaopinnoistani oli jo lähes kaksi vuosikymmentä, kun aloin suunnitella avoimen AMK:n kursseja. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä ja miten teatterin ammattiopintoja opetettiin tänä päivänä. Koin, että oman ammatillisen osaamiseni käsitteet ja sisällöt olivat päivittämättä 2010-luvulle. Ammatillisen osaamisen kehittäminen oli yksi syy, miksi halusin opiskella soveltavan taiteen YAMK-tutkinnon. YAMK-opintojen kautta opiskeluun liittyvät käytännöt ovat tulleet lähemmäs omaa kokemusmaailmaani. Pystyn samaistumaan eri tavalla opiskelijoiden kokemuksiin kun olen itsekin opiskelija. Ryhmän merkitys oppimisilmapiirin luojana on kirkastunut, vaikka yhteisöllisyys on vahva osa teatteritaiteen perusolemusta.

Ammatillinen osaamiseni tuki erinomaisesti teatterityön perusasioiden ja ryhmätyöskentelyn opettamiseen vaadittavia taitoja. Oma ohjaamisen tapani toimi osaltaan hyvänä mallina opiskelijoille. Projektinhallinta oli minulle ennestään tuttua erilaisten ryhmien ja esitysten ohjausten kautta.

Opiskelijoiden erilaiset tarpeet ja ajalliset rajoitteet muokkasivat kurssin tavoitteita ja toteutusta ja tarpeen vaatiessa suunnitelmiin tehtiin muutoksia. Pyrin tarjoamaan kullekin opiskelijalle vastuuta hänen omien edellytystensä mukaisesti. Suunnitellessamme kurssien aiheita Minnan ja Mervin kanssa keskustelimme myös omista vahvuuksistani, kiinnostuksen kohteistani ja siitä, mitä olen valmis opettamaan ja mitä toisaalta myös itse oppimaan. Opiskelijoilta tulleen palautteen perusteella kehitin ryhmän toimintatapoja sekä opetus- ja kurssisisältöjä.

Keskustelut ryhmän kanssa antoivat minulle opettajana paljon. Opin ja avarsin mieltäni itsekin. Koin olevani eri tavalla osa ryhmää kuin lasten ja nuorten kanssa toimiessani. En ollutkaan enää ulkopuolinen. Aikuiset ottivat itse vastuuta oppimisestaan ja sen reflektoinnista. En pelännyt antaa heille sitä. He siirsivät oppimaansa omaan elämäänsä ja yhtä lailla omaa elämäänsä yhteisille oppitunneillemme. Oman roolini näin paitsi toimintaympäristön kehittäjänä myös oppimisilmapiirin luojana ja sitä kautta opiskelijoiden oppimisen ohjaajana. Omaan ohjaajuuteeni on liittynyt tiedotukseen ja perehdytyksen lisäksi esimerkiksi opiskelijoiden tulevaisuuden suunnitelmien tukemista ja yhteistyöverkostojen kehittämistä.

Eteen tulleet ongelmakohdat ratkaisin omasta mielestäni kiitettävästi. Suurin osa opiskelijoista on kokenut oppineensa uusia taitoja ja saaneensa uusia ajatuksia ja ideoita omaan työskentelyynsä ja elämäänsä. Moni heistä on löytänyt joukon sielunkumppaneita ja ryhmän, jonka työskentelyyn haluaa sitoutua myös jatkossa.

 

 

Lähiöiden linnut

Maria Lukala

Kun yhtenä päivänä viime talvena lähdin työhuoneestani pitämään keittiöön kahvitaukoa, tapasin pienen linnun seisoskelemasta keittiön lattialla nokkimassa lapsilta tippuneita murusia. Varovasti sitä häiritsemättä koitin avata kaikki ovet ja ikkunat, jotta se osaisi lentää ulos ja lähdin takaisin työhuoneeseen työskentelemään Lähiösinfonian piirrettyjen lintujen parissa.

Aloittaessamme Lähiösinfoniaa meillä oli vain ajatus siitä,mitä haluisimme tehdä ja mitä halusimme teoksen kautta tuoda näkyväksi. Lausteelaisena taiteilijapariskuntana meille oli tärkeää tehdä yhteisöllinen taideteos, joka keskittyy lähiöiden hyviin puoliin ja siihen miksi olemme valinneet juuri tämän paikan asua ja elää. Perheellemme lähiö on ensisijaisesti koti, mutta myös luonnon läheisyyttä, rauhaa ja yhteisöllisyyttä. Kokemukseni mukaan ne asenteet ja ennakkoluulot jotka harmaiksi sanottuihin lähiöihin kohdistuvat, tuntuvat asukkaista lähinnä omituisilta virhekäsityksiltä.

Toivomuksenamme oli ennen kaikkea tuoda teoksen kautta näkyväksi se, mikä on vaarassa joskus jäädä piiloon – miten monipuolisessa iloisen värikkäässä ympäristössä saamme asua.

Lähiösinfonian pohjalla olevassa tarinassa paimenen vapauttamat linnut kiittävät pelastajaansa istuttamalla hänen perheelleen taikalehdon. Lähiösinfonia videoteoksessa taikalehto kasvaa konkreettisesti lähiöpanoraaman päälle, samalla kun musiikki lähtee vesitipoista kasvamaan taianomaiseksi sinfoniaksi.

Pyytäessämme ihmisiä osallistumaan ja piirtämään lintuja ja kasveja, emme osanneet odottaa niitä kaikkia yhteensä alta 400 piirustusta Pansiosta ja Lausteelta. Mukaan lähtivät monet tahot, muun muassa päiväkodit, koulut, yhteisöt, vastaanottokeskus ja ihan yksittäiset ihmiset. Heidän ansiostaan teoksista tuli juurikin niin kauniin värikkäitä, iloisia ja valloittavia. Jokainen piirustus tuo oman lisänsä kokonaisuuteen ja kuljettaa kuvaa ja musiikkia eteenpäin kohti lopussa olevaa sadunomaista lehtoa.

Nyt lähiösinfonioiden esitykset lähestyvät ja toivomme, että olemme onnistuneet yhdessä lähiöiden kanssa luomaan taidetta, jota on yhdessä ilo katsella ja kuunnella.  Siellä me tapaamme kaikki tekijät toisemme, piirrostemme kautta itse teoksissa ja toivottavasti myös niitä yhdessä katselemassa!

Sinä päivänä, kun tapasin linnun lattiallamme palasin työskentelyn jälkeen keittiöön ja totesin linnun lentäneen ulos tuuletusikkunasta. Olin huojentunut, että se ei ollut törmännyt ikkunalasiin. Kuitenkin muutaman päivän jälkeen näin sen taas sisällä ja ymmärsin, että keittiön lattiaamme käytettiin ylisuurena lintulautana. Asia varmistui, kun näimme miten suljetun tuuletusikkunan takana kävi räpyttelemässä lintuja.Kiitokseksi avonaisesta ikkunasta meille lauletaan ikkunan alla olevassa pihlajassa. Kevääseen mennessä lintujen laulu yhdistyy lasten leikkien ääniin läheisestä puistossa.

Kesä saapuu ja lähiö soi.

 

Lähiösinfonia on Oikeasti Jotakin -verkoston Taiteen edistämiskeskuksen Sata kohtaamista -hankkeen kautta tilattu yhteisötaiteellinen teos, joka toteutettiin Pansion ja Lausteen lisäksi Petäsmäessä Raisiossa.

Piirustukset teoksiin ovat tehneet lähiöiden asukkaat, niistä videoteoksen on koostanut Maria Lukala ja musiikin säveltänyt Joona Lukala.

Teosten esitykset alkoivat toukokuussa 2017

Kirjoitus on ensimmäisen kerran julkaistu Turun kaupungin kulttuuriblogissa 3.4.2017

Perheteatterissa

Maria Lukala

Soveltavan taiteen opiskelujen alkaessa tutustuin poikkitaiteelliseen ryhmäämme ja ajattelin, että on aika astua omien mukavuusrajojen ulkopuolelle myös harrastuspuolella. Aloitimme siis lasteni, silloin 6-vuotiaan Onnin ja 4-vuotiaan Aidan kanssa Perheteateatteri-harrastuksen.

Perheteatteri kokoontuu kerran viikossa Seikkailupuistossa Teresa Termosen ja Tiina Paanasen johdolla. Perheteatterissa on teatteria, draamaa ja kädentaitoja. Kahden tunnin kokoontumisetkaan eivät tuntuneet pitkiltä, koska jokaisella kerralla oli sekä liikkumista, että askartelua ja tietenkin lasten lemppari: mehutauko!

Tarinat ja harjoitteet myös rytmittivät perheteatterikertoja mukavasti. Mukana oli vierailevia tähtiä, kuten Pohjantuuli ja Naavaparta. Lasten löytämien salaperäisten viestien, esineiden ja tarinoiden kautta alkoi rakentua oma satumaailma; Taikametsä tai Tonttukylä. Perheteatterin lukukausi huipentuu aina yhdessä sadutustekniikalla luotuun näytelmään, itse tehdyissä lavasteissa ja puvuissa, ihan oikean yleisön edessä.

Mielestäni oli ihana idea, että kyseessä on koko perheen yhteinen harrastus. Päiväkotipäivän jälkeen oli kiva viettää yhdessä aikaa ja oppia uutta, pikemminkin kuin siirtyä harrastamaan erikseen.

Meistä kaikista kolmesta nuorimmainen, Aida, nautti esiintymisestä. Onnille ja minulle oli hieman haastavampaa olla esillä, esiintyä rennosti ja heittäytyä rooleihin. Vaikka kuvataiteilijana tunsin aina olevani enemmän kotonani askartelujen ääressä, niin huomasin vähitellen lämpeneväni myös draamaharjoitteille. Vaikka loppunäytelmässä vitsailinkin näyttelijänlahjojeni riittävän vain puun rooliin, niin kyseiset harjoitteet sekä avarsivat omia totuttuja opettamistapojani, että toivat uusia ideoita omaan työskentelyyni.

Uskomattoman hienoa oli viimeisessä esityksessä nähdä, miten Onnikin esiintyi vallan luontevasti ihmisten edessä.

Haastattelin myös Onnia ja Aidaa meidän yhteisestä harrastuksestamme:

Mitä perheteatterissa tehdään?

Aida: Askarrellaan, leikitään, syödään, juoksennellaan ja jutellaan… Ja sinne kuljetaan autolla.

Onni: Siellä on mukavaa, etsitään uusia juttuja ja matkustetaan ihmemaahan.

Minkälaisia näytelmiä Perheteatterissa on tehty?

Onni ja Aida: Jouluna tonttuesitys ja keväällä ”Taikametsän vaalit”.

Mikä kivointa perheteatterissa?

Onni ja Aida: Kaikki!

Mitä hassua perheteatterissa on tapahtunut?

Onni: Kun “Taikametsä”-näytelmää tehtäessä Naavaparta kirjoitti meille kirjeen, ja Naavaparta oli tahrinut oman kirjeensä. Se oli varmaan kaatanut siihen oman mukinsa!

Aida: Kun kaikki tahtoivat istua Nalle-tuoliin!

 

Kiitos Tiinalle ja Teresalle!

Maria Lukala

Onni ja Aida

Perhepäivänä TATAMURI®-kokeiluja

Tiina Butter

Yhtenä aurinkoisena lauantai-iltapäivänä 2016 esittelemme yhdessä kollegani Marjatta Hiltusen kanssa TATAMURI®-menetelmää Helsingin Seniorisäätiön Mariankodissa, asukkaille ja heidän omaisilleen kello 1316. Kyseessä on Perhepäivä, esittelyn kohteena on kehittämishankkeenani oleva TATAMURI®-menetelmä. Esittelytyömme tavoitteena on lisätä kiinnostusta menetelmäämme kohtaan ja saada lisää asukkaita ja heidän omaisiaan mukaan toimintaan.

Olemme muokanneet tyhjillään olevan hoivakodin keittiötilan taidestudioksi. Studiotilassa kaikki taidetarvikkeet, maalit, liidut, musteet ja siveltimet ja paperit, ovat esillä kauniisti ja houkuttelevasti aseteltuina pöydille. Pöydille olemme laittaneet myös suuret, pahviset maalausalustat, joitka suojaavat pöydän pintoja ja antavat samalla hyvän alustan taidetyöskentelylle. Seinällä on vielä taidetöitä, joita aiemmin pitämissämme ryhmissä on tehty. Nekin luovat osaltaan studiomaista tunnelmaa. Kaikki taidemateriaalit on laitettu esille niin, että ne houkuttelisivat mahdollisimman monia vierailijoita, asukkaita ja omaisia, tutustumaan ja kokeilemaan materiaaleja ja osallistumaan taidetyöskentelyyn meidän ohjauksessamme. Kaikki on siis valmista. Tervetuloa!

Ensimmäiset asukkaat tulevat hoitajien tuomina, ilman omaisia. Hoitajat työntävät heitä pyörätuoleissaan pöytien ääreen. Tutustuminen taidemateriaaleihin lähtee varovaisesti liikkeelle. ’Ei, en minä osaa mitään piirtää enkä maalata’, sanoo yksi. Ja toinen jatkaa ’ En minä ole piirtänyt mitään sen jälkeen kun koulusta pääsin’. Hoitajat myötäilevät ystävällisesti ja sanovat: ’No niinhän se on, mutta jos vähän kokeiltaisiin’. Mekin kannustamme ja annamme paperia ja vesiliukoisia liituja. ’ Voit laittaa vaikka oman kätesi tähän paperille ja piirtää sen. Katsohan, näin…’ Ja tästä se lähtee liikkeelle, kokeileminen, yllättyminen, yhdessä tekeminen, onnistuminen ja ilo.

Pian studiotilamme alkaa täyttyä hoivakodin asukkaista ja heidän omaisistaan. Heitä tulee ja menee tasaiseen tahtiin; osa kokeilee taidemateriaaleja, jotkut haluavat vain katsella toisten työskentelyä ja jotkut eivät halua viipyä pidempään. Saamme taidetyöskentelyyn mukaan kokonaisia perheitä, neljänkin sukupolven voimalla. Kaikki ovat innolla mukana 87 vuotiaasta isoäidistä nelivuotiaaseen tyttärenpojantyttäreen. Ja näyttävät viihtyvän hyvin. Vaikka isoisoäiti onkin ensin sitä mieltä, että: ’ Enhän minä nyt mitään ala piirtää. En osakaan’. Mutta lapsenlapsenlapsi rohkaisee: ’Kyllähän sinä Iso osaat. Minäkin osaan’. Taidestudiossamme syntyy kokeilujen tuloksena mitä moninaisimpia kuvia; esittäviä ja abstrakteja.

Ja taidetyöskentelyn lomassa kuulemme tarinoita, joita asukkaat kertovat. Tarinat kertovat enimmäkseen vanhoista ajoista, niistä, jotka ovat vielä muistissa tallella. Vanhan herran, 92 vuotta, tarina on tällainen: “Kerrankin me ajettiin vossikalla Helsingissä. Silloin olin vappu. Oli hieno ilma, mutta kylmä. Meillä oli pullo taskussa ja siitä vähän otettiin ja katseltiin kaupunkia. Hauskaa oli!”
“Kylläpä täällä nyt on mukavaa, kun on tuttuja”, sanoo hänen 90-v vaimonsa, kääntyy puoleeni ja jatkaa: “Siitä nyt on niin kauan, kun on viimeksi nähty etten heti tuntenut eikä tule nyt nimesi mieleen”. Ja lähtiessään hän sanoo: “Minä lähden nyt sinne Kesälahdelle. Tulehan käymään, niin keitän kahvit!”

Perhepäivän kokeilumme on tuottantu tulosta. Olemme nähneet monta iloista hymyä ja kostunutta silmänurkkaakin. Perheet ovat tehneet jotakin yhdessä ja jakaneet tekemisen ilon. Lisäksi on syntynyt kuvia, jotka kaikki perheet haluavat ottaa mukaansa. “Voidaan näyttää muillekin sukulaisille”, sanoo yksi omaisista “Jos me voidaan ottaa nämä mukaan, niin laitetaan äidin seinälle, äidin huoneeseen”, sanoo yhden asukkaan tytär.

Saamme uuteen ryhmäämme kaksi uutta osallistujaa. Ei huonosti, kun osallistujia on ollut Perhepäivässä noin 20. Siis kymmenen prosenttia kokeilijoista lähtee mukaan uuteen ryhmään. Hienoa! Tämä kannustaa ja innostaa meitä jatkamaan työtämme ja kehitttämään menetelmäämme edelleen.