Kuvataiteilijan polkuja yhteisötaiteen ja osallistavan taiteen kentällä

Marjukka Irni

Artikkelissaan Kohtaamisen taide – yhteisötaiteen ideaaleja ja käytäntöjä Pirjo Roponen-Lunnas korostaa vuorovaikutuksen ja yhteisen tilan luomisen merkitystä puhuttaessa yhteisöllisestä taiteesta. Yhteinen tila on kuitenkin monimutkainen ajatusrakennelma, joka on sekä avoin että ristiriitainen ja sisältää toimintaa sekä kamppailua. Haastateltuaan yhteisötaiteen parissa toimivia kuvataiteilijoita Roponen-Lunnas kysyykin ”Miten ”kohtaamisen taide” tulee todeksi, vai tuleeko?”

Lähden tässä oppimistehtävässä käymään läpi artikkelista poimimiani asioita, jotka näen selkeimmin omassa yhteisöllisessä taiteellisessa työskentelyssäni tärkeinä. Pohdin oman työni kautta kysymystä siitä tuleeko kohtaamisen taide todeksi.

Yhteisötaide on minulle erilaisten yhteisöjen kanssa työskentelyä, ja itselleni kiinnostavinta se on silloin, kun työskennellään taiteellisista lähtökohdista käsin kohti yhteiskunnallista keskustelua. Nämä yhteisöt ovat joko valmiita, ehkä kuviteltujakin, tai kokoamiani ryhmiä, joista voi joskus syntyä yhteisöllisyyden kokemuksen kautta työskentelyprosessin aikana kiinteä ryhmä. Esimerkiksi yhteisötaideprojektissa, jonka toteutin yhteistyössä 50+ ikäisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, toisilleen ennestään tuntemattomat osallistujat loivat yhteisön, jonka yhteydenpito on projektin jälkeen jatkunut omassa Whatsapp -ryhmässä sekä yhteisten juhlien merkeissä.

Yhteisötaiteessa, niin kuin muussakin taiteen tekemisessä, minua kiinnostaa ottaa puheeksi asioita mistä usein vaietaan. Taiteen avulla voidaan puhua asioista, joita voi olla muilla keinoin vaikeampaa saada keskusteluun. Haluan työskennellä aihepiirien kanssa, jotka katson myös itselleni merkityksellisiksi ja joiden parissa koen vastustamatonta halua työskennellä. Etsin samoin ajattelevia henkilöitä tai kyseisiin kohderyhmiin kuuluvia, joita kiinnostaa olla mukana tällaisessa aktivistisessa taiteellisessa toiminnassa.

Tällainen aktivismiinkin pohjautuva työskentely ei kuitenkaan poista taiteen voimauttavaa vaikutusta vaan Roponen-Lunnaksen mukaan voimautuminen voi tapahtua myös yhteisöllisesti esimerkiksi yhteiskunnallisena aktivoitumisena. Martin Buberin mukaan yhteisöllinen taidetoiminta ei sulje pois myöskään yksilöllisyyttä vaan dialogissa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa yksilö voi tulla esille.

Yhteisötaide-termin lisäksi kutsun omaa työskentelyäni yhteisöjen kanssa osallistavaksi taiteeksi. Usein minä taiteilijana olen se, joka keksin ensimmäisen idean, jota haluan lähteä kehittämään eteenpäin ja kokoan tai kutsun mukaan ihmisiä (joskus jo valmiista ryhmistä), joiden ajattelen olevan kiinnostuneita tulemaan mukaan projektiini. Minulla on valmiina mielessäni myös projektin tavoitteet, koska se on asia, jota osallistujat ensimmäisenä kysyvät, ja minun täytyy osata perustella miksi juuri tämä projekti on toteuttamisen arvoinen ja tärkeä. Olen taiteilijana myös se henkilö, joka pidän huolen siitä, että projektin taiteellinen tavoite täyttyy. Olen siis osallistaja ja mahdollistaja, mutta projektin kulkuun ja lopputulokseen kaikilla osallistujilla on mahdollisuus vaikuttaa.

En osaa nimittää omaa työskentelyäni yhteisöjen kanssa dialogiseksi taiteeksi enkä vuorovaikutukselliseksi taiteeksi, vaikka toki projekteissani on kyse vuorovaikutuksesta ja prosessi on usein keskeisessä roolissa osallistujien kannalta. Minulle taiteilijana tärkeää yhteisötaiteen tekemisessä on oma kuuntelemisen taito ja kyky kohdata ihminen sellaisena kuin hän on, olettamatta mitään. Roponen-Lunnaksen mukaan taiteilijan ideaali onkin läsnä oleva taiteilija, joka havainnoi ja tuottaa merkityksiä.

Tavoitteeni yhteisötaiteilijana on luoda yhdessä taiteellinen prosessi ja teos, jonka avulla voimme viedä tärkeäksi katsomaamme asiaa eteenpäin ja vaikuttaa. Yhtenä tavoitteena on myös osallistujien oman identiteetin vahvistuminen oman aktiivisen toiminnan kautta.

Minulle läheisin yhteisötaideprojektini on ollut Sappho Wants to Save You teos, jonka toteutin yhteistyössä Turun Yliopiston sekä Åbo Akademin sukupuolentutkijoiden kanssa. Tuotin performanssin kävelykadulle, jonka pohjana käytimme sukupuolentutkijoiden ehdottamaa Radikaalilesbojen julistusta Naisidentifioitunut nainen vuodelta 1970. Tämä performanssi oli pilke silmäkulmassa tehty kommentti kävelykadun uskonjulistajien toimintaan sekä kaikenlaisia ”puhtaita” identiteettejä parodioiva teos. Mukana performanssiesityksessä oli tutkijoita, opiskelijoita, kuvataiteilijoita ja muita ystäviäni. Performanssi toteutettiin myös toisen kerran pelkästään kahden julistajan voimin, ja kuvasin julistuksen sekä yleisöä kahdella videokameralla. Tästä editoimani kooste sekä lisäksi valokuvaamani kuvat muutamasta henkilöstä Sappho Wants to Save You –tekstillä varustetut paidat yllään olivat esillä mm. installaatiossani Turku Biennaali 2007- näyttelyssä. Tällä teoksellani halusin ottaa kantaa ja vaikuttaa.

Yhteisötaiteesta puhuttaessa usein nousee esille kysymys siitä, kenen taidetta se on. Taiteilijalle on tärkeää pohtia omaa rooliaan ja sitä onko yhteisö hänelle vain aputyövoimaa. Ja onko yhteisötaide taidetta ollenkaan? Claire Bishopin mukaan taiteelle tuo ongelmia se, kun taide laajentuu sosiaalityön ja politiikan kentille. Silloin taide saatetaan unohtaa ja vain prosessi nostetaan esiin. Niiltä, jotka eivät olleet osallistujina prosessissa, jää näkemättä ja kokematta se ”taideteos”.

Toinen merkittävä yhteisöllinen taideprojektini oli tänä vuonna toteuttamani Kaikki sateenkaaren värit Näkyväksi!– valokuvaprojekti yhdessä yli 50-vuotiaiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa. Tavoitteena tässä projektissa oli ensisijaisesti tuoda näkyväksi 50+ ikäiset, koska mielestäni meidän kulttuurisessa kuvastossamme kuvat ikääntyvistä ovat harvassa, ja jos näitä kuvia joskus näkyykin, niin ne on usein esitetty heteronormatiivisten linssien läpi. Halusin taiteilijana, ja halusimme yhdessä osallistujien kanssa, näillä valokuvilla heistä tuoda näkyväksi ikääntymisen moninaisuuden. Tämän tärkeän missioni lisäksi prosessi oli osallistujille väistämättä voimauttava ja jopa terapeuttinen. Sen lisäksi, että tavoite näkyvyyden lisäämisestä toteutui näyttelyiden muodossa, yhteisyyden luominen entisestään toisilleen tuntemattomien välille onnistui hienosti.

Yhteisötaide on nykyään myös osa taiteilijoiden työllistämispolitiikkaa. Yhteisöllisen taiteen projekteista tuetaan rahoittamalla mielellään sellaisia, joiden kohderyhmänä on erityistä tukea tarvitsevat kuten maahanmuuttajat, nuorisoryhmät, mielenterveyskuntoutujat ja vammaiset. Näissä on kyse usein luovan ilmaisun ohjaamisesta ja aktivoinnista, ehkä terapeuttisuudestakin. Näiden kohderyhmien kanssa työskennellessä vaarana on kuitenkin osallistujia ylempää katsominen ja holhoamiseen luisuminen, ja mielestäni silloin aito vuorovaikutus on vaikeampaa tavoittaa. Osallistujat nähdään helposti vain toiminnan kohteina.

Olen työskennellyt viimeiset kolme vuotta säännöllisesti ikäihmisten parissa palvelutalossa ja vetänyt siellä erilaisille kohderyhmille taideryhmiä. Tässä työssä minun on ollut vaikea ajatella itseäni nimenomaan taiteilijana, vaikka teenkin yhteisön kanssa töitä käyttäen erilaisia taidemenetelmiä. Kutsunkin itseäni siinä roolissa terapeuttiseksi kuvataideohjaajaksi. Usein koen olevani enemmän terapeutin (joka myös toki on yksi ammateistani, mutta minua ei ole palkattu siihen työhön terapeutiksi vaan kuvataiteilijaksi) kuin taiteilijan roolissa, ja näen päätehtäväkseni työssäni olla empaattisena kuulijana. Tässä työssäni usein ajattelen osallistujat enemmän toiminnan kohteina, olen siellä heitä varten, kuuntelemassa ja ohjaamassa, mutta missionani ei ole tuottaa yhteistä suurta taideprojektia.

Roponen-Lunnas ottaa puheeksi myös sen, että joillekin yhteisötaiteen toimijoille voi olla tärkeää työskennellä niin, että tuetaan osallistujan yksilöllistä identiteettiä ja pyritään irrottautumaan leimauttavasta ryhmäidentiteetistä. Halutaan olla varovaisia siinä, ettei taiteellisen työskentelyn kautta merkitä ketään ”toisiksi” ja olemuksellisteta erilaisuutta. Tähän voisin ottaa esimerkiksi kokemukseni työskentelystäni huostaanotettujen nuorten kanssa perhetukikeskuksissa. Näissä kohtaamisissa olemme jokaisen kanssa keskittyneet juuri hänen toiveisiinsa ja siihen miten hän haluaa esittää itsensä ja näin luoneet voimauttavan omakuvan. Näillä kuvilla olemme pyrkineet nostamaan nuoren itsetuntoa ja tunnetta siitä, että huolimatta vaikeista perhetilanteista, nuori on kuin kuka tahansa muu nuori. Näistä kuvista rakentamamme installaatiot ovat olleet esillä vain näissä perhetukikeskuksissa vaitiolovelvollisuuksien vuoksi, vaikka tavoitteenani yhteisötaiteilijana olisi ollut nimenomaan tuoda heitä esille ja purkaa käsityksiä huostaanotetuista nuorista muista nuorista poikkeavina ja esittää heidät niin kuin kenet tahansa nuoret.

Näiden kokemusteni jälkeen, erilaisten yhteisöjen kanssa työskenneltyäni ja erilaisin itselleni asettamieni tavoitteiden jälkeen, voin todeta, että kohtaaminen on tapahtunut monin eri tavoin, rikastaen omaa näkemystäni elämästä ja kykyä katsoa ja määritellä taidetta uusin silmin.

 

Roponen-Lunnas, Pirjo. (2013). Kohtaamisen taide – yhteisötaiteen ideaaleja ja käytäntöjä. TAHITI Taidehistoria tieteenä, Konsthistorien som vetenskap 04/2013.

http://tahiti.fi/04-2013/dossier/kohtaamisen-taide-–-yhteisotaiteen-ideaaleja-ja-kaytantoja/

Virkattua vuoropuhelua

Image

Marjukka Irni

Agata Oleksiak ilmestyi tietoisuuteeni pinkkeinä välähdyksinä facebookin uutisvirrassa. Olek, niin kuin hän itseään kutsuu, toi Suomeen virkkausprojektinsa ja päällysti talon pinkeillä virkatuilla paloilla. Tämä akryylilangasta Keravalle kohonnut Our Pink House ei kuitenkaan ole mikä tahansa taiteilijan luomus, vaan sillä on suurempi sanoma. Teoksensa kautta Olek haluaa ottaa kantaa kodittomien ihmisten puolesta, koska ihan jokaisella meistä pitäisi olla oma koti.

Tämä yhteiskunnallinen sanoma viittaa niihin miljooniin ihmisiin, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja pakenemaan sotien ja vainojen vuoksi. Samalla teos osuu hyvin myös suomalaiseen kiivaaseen keskusteluun turvapaikanhakijoista ja heidän oikeuksistaan saada olla perheensä kanssa samassa maassa. Tähän yhteisölliseen taideprojektiin osallistui Keravalla erilaisista taustoista tulleita ihmisiä, niin maahanmuuttajia kuin turvapaikanhakijoitakin, suomalaisten käsityöharrastajien lisäksi.

Pinkki toivon ja unelmien talo valmistui kahdessa viikossa ahkeran yhteisöllisen luomisen ja työnteon tuloksena. Olekin mukaan pinkki väri viittaa feminiinisyyteen ja tämä projekti kunnioittaa käsityötaitoa ja naisten liian usein näkymättömäksi jäävää työtä. Yhdessä tekeminen on voimaannuttavaa, käsillä tekemisen kautta jaetut tarinat auttavat kohtaamaan toinen sellaisena kuin hän on.

Olek on ennenkin verhoillut virkkauksillaan suuria kohteita kuten taloja, junia ja autoja eri puolilla maailmaa, mm. Intiassa hän virkkasi asunnottomien yömajan viihtyisämmän näköiseksi. Keravan Pinkki talo on herättänyt huomiota ja ollut monen ohikulkijan ihmetyksen kohteena. Käsityösivustot sosiaalisessa mediassa ryöpyttivät Olekin virkkausprojektia nimittämällä sitä erikoisuuden tavoitteluksi, terapiaksi ja syyttivät siitä, että siinä ollaan menty liian pitkälle. Perinteisemmät käsityön harrastajat olivat sitä mieltä, että taiteen nimissä ei pitäisi tuhlata tuollaista lankamäärää ja että niistä langoista olisi ollut parempi tehdä vähävaraisille lapsille sukkia ja lapasia. Olekin projektiin osallistuneet olivat kuitenkin sitä mieltä, että oli mahtavaa olla mukana ja osallistua virkkaustalkoisiin, ja ei voi kuin ihailla upeaa yhdessä tuotettua lopputulosta.

Tämä Olekin yhteisöllinen projekti linkittyy vahvasti Nicholas Bourriaudin ajatteluun realationaalisesta taiteesta. Relationaalisen taiteen ytimessä on ihmisten välinen vuorovaikutus, jonka kautta pyritään kertomaan jotain merkityksellistä yhteiskunnan tilasta ja vaikuttamaan siihen. Olekin taiteessa yhteistyö ja dialogi ovat keskeisessä roolissa, ja näen tällä Our Pink House-teoksella olevan myös poliittiset päämäärät sen ottaessa kantaa kodittomuuteen. Yhteisöllinen neulominen lähestyy siis tässä muodossa aktivismia.

Relationaalisen estetiikan mukaan taideteos on olemassa vain vuorovaikutuksen kautta. Tässä Olekin projektissa osallistujat tuottavat taideteoksen yhdessä taiteilijan kanssa taiteilijan rakentamissa puitteissa. Taiteilija on luonut tilan kohtaamisille, joka rohkaisee vuoropuheluun niin teoksen tekemiseen osallistuneiden välillä kuin myös yleisön ja teoksen välillä.

Niin kuin relationaalisessa taiteessa yleensäkin, Olekin taiteessa korostuu taiteilijan aktiivisuus yhteiskunnallisissa asioissa. Hän ottaa taiteensa avulla selvästi kantaa yhteiskunnan arvoihin ja hänen taiteensa on siten osa yhteiskunnan sosiaalista rakennelmaa. Relationaalinen taide mahdollistaa vuoropuhelun, jonka vaikutukset voivat yltää pitkälle ja uudenlaisiin ajattelumalleihin vielä kohtaamisen jälkeenkin.

Linkki Helsingin Sanomien artikkeliin teoksesta 28.8.2016:

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1472180657504?jako=f9dfccf17eb098f2ff06b34bba635d59&ref=og-url

Bourriaud, Nicholas. (1998) Relational Aesthetics. Teoksessa Bishop, Claire (toim.). Participation. Documents of Contemporary Art (s.160-171). Whitechapel Gallery, London & The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, 2006.

apinkki

Kuva: Liisa Haavisto