Luovuusstrategia tuottajan työssä

Mari Rytkönen

Tällä hetkellä työni on käytännössä valtava gobeliini tai tilkkutäkki: Sitä valmistetaan eri nurkista kaiken aikaa, osa on täysin omalla vastuullani ja muissa osissa minun täytyy pitää huoli siitä, että tarvikkeet riittävät, ne ovat kunnossa ja tekijöillä on ohje selvillä – tai että ohje edes on olemassa. Niin, ja tekijät ovat paikalla edes hetkittäin.

Näen oman roolini tuottajana ennen kaikkea tulkkina ja mahdollistajana. Koen, että on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa tuottajaan uskaltaa ottaa yhteyden aina tarvitessaan, mutta pidän hyvin olennaisena myös tietynlaisen etäisyyden ylläpitämistä. Kiteyttäisin sen oikeastaan ystäväni minulle antamaan neuvoon “Never complain, never explain”.​ Pyrin pitämään työssä tietynlaista selkeyttä – kun tehtävät ja aikataulut ovat selvillä, niitä voidaan myös uusia, kun myös tiedetään mihin kaikkeen muutokset vaikuttavat.

Työskentelen useammassa projektissa, moni niistä on palkaton järjestötehtävä. Vuosien varrella olen ollut johdettavana ja johtanut, luonut ja koordinoinut luovuutta. Näistä olen oppinut ennen kaikkea sen, että vastuutehtävää ei pitäisi ottaa vastaan, jos ei siihen ole aikaa eikä oikeastaan aiettakaan tehdä sitä. Olen ollut tilanteissa, joissa on ollut halukkuutta virkoihin tai jäsenyyteen luontoisetujen ja titteleiden takia ja toiminta jäänyt ruusuisten lupausten asteelle. Mistä johtuukin, että mielestäni tuottajan työssä kyynisyyden ja realistisuuden raja on hetkittäin hiuksenhieno​.

Siksikin tärkeää johtamisessa antaa: tila, ymmärrys ja arvostus tiimijäsenten vahvuuksille​. Muutenkin tiimin motivaatio pysyy yllä, kun jäsenet saavat tarpeeksi haasteita ja myös toteuttaa tarpeeksi omaa vahvuusaluettaan. Tämä vaatii tietysti kommunikaatiota ja taitoa lukea tiimin jäseniä, ja turvallista kommunikaatioilmapiiriä, jossa voi luottaa keskustelujen totuudenmukaisuuteen.

Luottamuksen ilmapiiri on siis ehdottoman tärkeä. Myöskin ajattelen niin, että tietty välimatka, joka saavutetaan kun tuottaja on mukana toiminnassa, myös suojelee taiteentekijöitä. On enemmän tilaa hengittää ja keskittyä omaan tekemiseen eli luomiseen, kun teot ja ajatukset käyvät tietynlaisen seulan läpi – kuten myös palaute. Mielestäni luovuus tarvitsee ainakin hetkittäin mahdollisuuden hiljentymiseen ja eristäytymiseen, sisäänpäinkääntymiseen. Tilaisuus kysyä “mitä minä olen tästä mieltä? Miten minä haluaisin, että tämä asia olisi?” Tämä liittyy mielestäni luentomateriaalina käytetyissä lähteissäni – turvallinen tila keskustella kriittisestikin. Mutta miten esittää omia ajatuksiaan, jos niitä ei ole ehtinyt ajatella?

Luova työ on mielestäni sen verran intensiivistä, että sitä on mahdotonta tehdä yhtäjaksoisesti 8-16, eivätkä ideat välttämättä tule toimistoaikoina. Sanoisinkin siksi, että paras päätökseni kaiken kannalta (erityisesti työn ja terveyden) oli ottaa koira.​ Perheettömän järjestötoimijan aikaa ja energiaa vaaditaan juuri niin paljon kuin niitä ehtisi antaa. Onkin fantastista päästä sanomaan tilanteessa kuin tilanteessa, että nyt minun täytyy lähteä ruokkimaan ja lenkittämään koira, palataan tähän. Muutenkin ADD:nä joko haahuilisin tai turboilisin vuorokausia yhtä soittoa, jollei koirani ilmoittaisi napakasti nilkkaan puremalla, että aika lähteä happihyppelylle. On myös syytä mennä välillä nukkumaankin, jos meinaa selvitä viimeistään 9.06 naamalle istahtavasta heiluhännästä.

Loppujen lopuksi paras pelikirjani ohje on äitini: Muistahan syödä ja nukkua

Kuvataiteilijan polkuja yhteisötaiteen ja osallistavan taiteen kentällä

Marjukka Irni

Artikkelissaan Kohtaamisen taide – yhteisötaiteen ideaaleja ja käytäntöjä Pirjo Roponen-Lunnas korostaa vuorovaikutuksen ja yhteisen tilan luomisen merkitystä puhuttaessa yhteisöllisestä taiteesta. Yhteinen tila on kuitenkin monimutkainen ajatusrakennelma, joka on sekä avoin että ristiriitainen ja sisältää toimintaa sekä kamppailua. Haastateltuaan yhteisötaiteen parissa toimivia kuvataiteilijoita Roponen-Lunnas kysyykin ”Miten ”kohtaamisen taide” tulee todeksi, vai tuleeko?”

Lähden tässä oppimistehtävässä käymään läpi artikkelista poimimiani asioita, jotka näen selkeimmin omassa yhteisöllisessä taiteellisessa työskentelyssäni tärkeinä. Pohdin oman työni kautta kysymystä siitä tuleeko kohtaamisen taide todeksi.

Yhteisötaide on minulle erilaisten yhteisöjen kanssa työskentelyä, ja itselleni kiinnostavinta se on silloin, kun työskennellään taiteellisista lähtökohdista käsin kohti yhteiskunnallista keskustelua. Nämä yhteisöt ovat joko valmiita, ehkä kuviteltujakin, tai kokoamiani ryhmiä, joista voi joskus syntyä yhteisöllisyyden kokemuksen kautta työskentelyprosessin aikana kiinteä ryhmä. Esimerkiksi yhteisötaideprojektissa, jonka toteutin yhteistyössä 50+ ikäisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa, toisilleen ennestään tuntemattomat osallistujat loivat yhteisön, jonka yhteydenpito on projektin jälkeen jatkunut omassa Whatsapp -ryhmässä sekä yhteisten juhlien merkeissä.

Yhteisötaiteessa, niin kuin muussakin taiteen tekemisessä, minua kiinnostaa ottaa puheeksi asioita mistä usein vaietaan. Taiteen avulla voidaan puhua asioista, joita voi olla muilla keinoin vaikeampaa saada keskusteluun. Haluan työskennellä aihepiirien kanssa, jotka katson myös itselleni merkityksellisiksi ja joiden parissa koen vastustamatonta halua työskennellä. Etsin samoin ajattelevia henkilöitä tai kyseisiin kohderyhmiin kuuluvia, joita kiinnostaa olla mukana tällaisessa aktivistisessa taiteellisessa toiminnassa.

Tällainen aktivismiinkin pohjautuva työskentely ei kuitenkaan poista taiteen voimauttavaa vaikutusta vaan Roponen-Lunnaksen mukaan voimautuminen voi tapahtua myös yhteisöllisesti esimerkiksi yhteiskunnallisena aktivoitumisena. Martin Buberin mukaan yhteisöllinen taidetoiminta ei sulje pois myöskään yksilöllisyyttä vaan dialogissa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa yksilö voi tulla esille.

Yhteisötaide-termin lisäksi kutsun omaa työskentelyäni yhteisöjen kanssa osallistavaksi taiteeksi. Usein minä taiteilijana olen se, joka keksin ensimmäisen idean, jota haluan lähteä kehittämään eteenpäin ja kokoan tai kutsun mukaan ihmisiä (joskus jo valmiista ryhmistä), joiden ajattelen olevan kiinnostuneita tulemaan mukaan projektiini. Minulla on valmiina mielessäni myös projektin tavoitteet, koska se on asia, jota osallistujat ensimmäisenä kysyvät, ja minun täytyy osata perustella miksi juuri tämä projekti on toteuttamisen arvoinen ja tärkeä. Olen taiteilijana myös se henkilö, joka pidän huolen siitä, että projektin taiteellinen tavoite täyttyy. Olen siis osallistaja ja mahdollistaja, mutta projektin kulkuun ja lopputulokseen kaikilla osallistujilla on mahdollisuus vaikuttaa.

En osaa nimittää omaa työskentelyäni yhteisöjen kanssa dialogiseksi taiteeksi enkä vuorovaikutukselliseksi taiteeksi, vaikka toki projekteissani on kyse vuorovaikutuksesta ja prosessi on usein keskeisessä roolissa osallistujien kannalta. Minulle taiteilijana tärkeää yhteisötaiteen tekemisessä on oma kuuntelemisen taito ja kyky kohdata ihminen sellaisena kuin hän on, olettamatta mitään. Roponen-Lunnaksen mukaan taiteilijan ideaali onkin läsnä oleva taiteilija, joka havainnoi ja tuottaa merkityksiä.

Tavoitteeni yhteisötaiteilijana on luoda yhdessä taiteellinen prosessi ja teos, jonka avulla voimme viedä tärkeäksi katsomaamme asiaa eteenpäin ja vaikuttaa. Yhtenä tavoitteena on myös osallistujien oman identiteetin vahvistuminen oman aktiivisen toiminnan kautta.

Minulle läheisin yhteisötaideprojektini on ollut Sappho Wants to Save You teos, jonka toteutin yhteistyössä Turun Yliopiston sekä Åbo Akademin sukupuolentutkijoiden kanssa. Tuotin performanssin kävelykadulle, jonka pohjana käytimme sukupuolentutkijoiden ehdottamaa Radikaalilesbojen julistusta Naisidentifioitunut nainen vuodelta 1970. Tämä performanssi oli pilke silmäkulmassa tehty kommentti kävelykadun uskonjulistajien toimintaan sekä kaikenlaisia ”puhtaita” identiteettejä parodioiva teos. Mukana performanssiesityksessä oli tutkijoita, opiskelijoita, kuvataiteilijoita ja muita ystäviäni. Performanssi toteutettiin myös toisen kerran pelkästään kahden julistajan voimin, ja kuvasin julistuksen sekä yleisöä kahdella videokameralla. Tästä editoimani kooste sekä lisäksi valokuvaamani kuvat muutamasta henkilöstä Sappho Wants to Save You –tekstillä varustetut paidat yllään olivat esillä mm. installaatiossani Turku Biennaali 2007- näyttelyssä. Tällä teoksellani halusin ottaa kantaa ja vaikuttaa.

Yhteisötaiteesta puhuttaessa usein nousee esille kysymys siitä, kenen taidetta se on. Taiteilijalle on tärkeää pohtia omaa rooliaan ja sitä onko yhteisö hänelle vain aputyövoimaa. Ja onko yhteisötaide taidetta ollenkaan? Claire Bishopin mukaan taiteelle tuo ongelmia se, kun taide laajentuu sosiaalityön ja politiikan kentille. Silloin taide saatetaan unohtaa ja vain prosessi nostetaan esiin. Niiltä, jotka eivät olleet osallistujina prosessissa, jää näkemättä ja kokematta se ”taideteos”.

Toinen merkittävä yhteisöllinen taideprojektini oli tänä vuonna toteuttamani Kaikki sateenkaaren värit Näkyväksi!– valokuvaprojekti yhdessä yli 50-vuotiaiden seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien kanssa. Tavoitteena tässä projektissa oli ensisijaisesti tuoda näkyväksi 50+ ikäiset, koska mielestäni meidän kulttuurisessa kuvastossamme kuvat ikääntyvistä ovat harvassa, ja jos näitä kuvia joskus näkyykin, niin ne on usein esitetty heteronormatiivisten linssien läpi. Halusin taiteilijana, ja halusimme yhdessä osallistujien kanssa, näillä valokuvilla heistä tuoda näkyväksi ikääntymisen moninaisuuden. Tämän tärkeän missioni lisäksi prosessi oli osallistujille väistämättä voimauttava ja jopa terapeuttinen. Sen lisäksi, että tavoite näkyvyyden lisäämisestä toteutui näyttelyiden muodossa, yhteisyyden luominen entisestään toisilleen tuntemattomien välille onnistui hienosti.

Yhteisötaide on nykyään myös osa taiteilijoiden työllistämispolitiikkaa. Yhteisöllisen taiteen projekteista tuetaan rahoittamalla mielellään sellaisia, joiden kohderyhmänä on erityistä tukea tarvitsevat kuten maahanmuuttajat, nuorisoryhmät, mielenterveyskuntoutujat ja vammaiset. Näissä on kyse usein luovan ilmaisun ohjaamisesta ja aktivoinnista, ehkä terapeuttisuudestakin. Näiden kohderyhmien kanssa työskennellessä vaarana on kuitenkin osallistujia ylempää katsominen ja holhoamiseen luisuminen, ja mielestäni silloin aito vuorovaikutus on vaikeampaa tavoittaa. Osallistujat nähdään helposti vain toiminnan kohteina.

Olen työskennellyt viimeiset kolme vuotta säännöllisesti ikäihmisten parissa palvelutalossa ja vetänyt siellä erilaisille kohderyhmille taideryhmiä. Tässä työssä minun on ollut vaikea ajatella itseäni nimenomaan taiteilijana, vaikka teenkin yhteisön kanssa töitä käyttäen erilaisia taidemenetelmiä. Kutsunkin itseäni siinä roolissa terapeuttiseksi kuvataideohjaajaksi. Usein koen olevani enemmän terapeutin (joka myös toki on yksi ammateistani, mutta minua ei ole palkattu siihen työhön terapeutiksi vaan kuvataiteilijaksi) kuin taiteilijan roolissa, ja näen päätehtäväkseni työssäni olla empaattisena kuulijana. Tässä työssäni usein ajattelen osallistujat enemmän toiminnan kohteina, olen siellä heitä varten, kuuntelemassa ja ohjaamassa, mutta missionani ei ole tuottaa yhteistä suurta taideprojektia.

Roponen-Lunnas ottaa puheeksi myös sen, että joillekin yhteisötaiteen toimijoille voi olla tärkeää työskennellä niin, että tuetaan osallistujan yksilöllistä identiteettiä ja pyritään irrottautumaan leimauttavasta ryhmäidentiteetistä. Halutaan olla varovaisia siinä, ettei taiteellisen työskentelyn kautta merkitä ketään ”toisiksi” ja olemuksellisteta erilaisuutta. Tähän voisin ottaa esimerkiksi kokemukseni työskentelystäni huostaanotettujen nuorten kanssa perhetukikeskuksissa. Näissä kohtaamisissa olemme jokaisen kanssa keskittyneet juuri hänen toiveisiinsa ja siihen miten hän haluaa esittää itsensä ja näin luoneet voimauttavan omakuvan. Näillä kuvilla olemme pyrkineet nostamaan nuoren itsetuntoa ja tunnetta siitä, että huolimatta vaikeista perhetilanteista, nuori on kuin kuka tahansa muu nuori. Näistä kuvista rakentamamme installaatiot ovat olleet esillä vain näissä perhetukikeskuksissa vaitiolovelvollisuuksien vuoksi, vaikka tavoitteenani yhteisötaiteilijana olisi ollut nimenomaan tuoda heitä esille ja purkaa käsityksiä huostaanotetuista nuorista muista nuorista poikkeavina ja esittää heidät niin kuin kenet tahansa nuoret.

Näiden kokemusteni jälkeen, erilaisten yhteisöjen kanssa työskenneltyäni ja erilaisin itselleni asettamieni tavoitteiden jälkeen, voin todeta, että kohtaaminen on tapahtunut monin eri tavoin, rikastaen omaa näkemystäni elämästä ja kykyä katsoa ja määritellä taidetta uusin silmin.

 

Roponen-Lunnas, Pirjo. (2013). Kohtaamisen taide – yhteisötaiteen ideaaleja ja käytäntöjä. TAHITI Taidehistoria tieteenä, Konsthistorien som vetenskap 04/2013.

http://tahiti.fi/04-2013/dossier/kohtaamisen-taide-–-yhteisotaiteen-ideaaleja-ja-kaytantoja/

Virkattua vuoropuhelua

Image

Marjukka Irni

Agata Oleksiak ilmestyi tietoisuuteeni pinkkeinä välähdyksinä facebookin uutisvirrassa. Olek, niin kuin hän itseään kutsuu, toi Suomeen virkkausprojektinsa ja päällysti talon pinkeillä virkatuilla paloilla. Tämä akryylilangasta Keravalle kohonnut Our Pink House ei kuitenkaan ole mikä tahansa taiteilijan luomus, vaan sillä on suurempi sanoma. Teoksensa kautta Olek haluaa ottaa kantaa kodittomien ihmisten puolesta, koska ihan jokaisella meistä pitäisi olla oma koti.

Tämä yhteiskunnallinen sanoma viittaa niihin miljooniin ihmisiin, jotka joutuvat jättämään kotinsa ja pakenemaan sotien ja vainojen vuoksi. Samalla teos osuu hyvin myös suomalaiseen kiivaaseen keskusteluun turvapaikanhakijoista ja heidän oikeuksistaan saada olla perheensä kanssa samassa maassa. Tähän yhteisölliseen taideprojektiin osallistui Keravalla erilaisista taustoista tulleita ihmisiä, niin maahanmuuttajia kuin turvapaikanhakijoitakin, suomalaisten käsityöharrastajien lisäksi.

Pinkki toivon ja unelmien talo valmistui kahdessa viikossa ahkeran yhteisöllisen luomisen ja työnteon tuloksena. Olekin mukaan pinkki väri viittaa feminiinisyyteen ja tämä projekti kunnioittaa käsityötaitoa ja naisten liian usein näkymättömäksi jäävää työtä. Yhdessä tekeminen on voimaannuttavaa, käsillä tekemisen kautta jaetut tarinat auttavat kohtaamaan toinen sellaisena kuin hän on.

Olek on ennenkin verhoillut virkkauksillaan suuria kohteita kuten taloja, junia ja autoja eri puolilla maailmaa, mm. Intiassa hän virkkasi asunnottomien yömajan viihtyisämmän näköiseksi. Keravan Pinkki talo on herättänyt huomiota ja ollut monen ohikulkijan ihmetyksen kohteena. Käsityösivustot sosiaalisessa mediassa ryöpyttivät Olekin virkkausprojektia nimittämällä sitä erikoisuuden tavoitteluksi, terapiaksi ja syyttivät siitä, että siinä ollaan menty liian pitkälle. Perinteisemmät käsityön harrastajat olivat sitä mieltä, että taiteen nimissä ei pitäisi tuhlata tuollaista lankamäärää ja että niistä langoista olisi ollut parempi tehdä vähävaraisille lapsille sukkia ja lapasia. Olekin projektiin osallistuneet olivat kuitenkin sitä mieltä, että oli mahtavaa olla mukana ja osallistua virkkaustalkoisiin, ja ei voi kuin ihailla upeaa yhdessä tuotettua lopputulosta.

Tämä Olekin yhteisöllinen projekti linkittyy vahvasti Nicholas Bourriaudin ajatteluun realationaalisesta taiteesta. Relationaalisen taiteen ytimessä on ihmisten välinen vuorovaikutus, jonka kautta pyritään kertomaan jotain merkityksellistä yhteiskunnan tilasta ja vaikuttamaan siihen. Olekin taiteessa yhteistyö ja dialogi ovat keskeisessä roolissa, ja näen tällä Our Pink House-teoksella olevan myös poliittiset päämäärät sen ottaessa kantaa kodittomuuteen. Yhteisöllinen neulominen lähestyy siis tässä muodossa aktivismia.

Relationaalisen estetiikan mukaan taideteos on olemassa vain vuorovaikutuksen kautta. Tässä Olekin projektissa osallistujat tuottavat taideteoksen yhdessä taiteilijan kanssa taiteilijan rakentamissa puitteissa. Taiteilija on luonut tilan kohtaamisille, joka rohkaisee vuoropuheluun niin teoksen tekemiseen osallistuneiden välillä kuin myös yleisön ja teoksen välillä.

Niin kuin relationaalisessa taiteessa yleensäkin, Olekin taiteessa korostuu taiteilijan aktiivisuus yhteiskunnallisissa asioissa. Hän ottaa taiteensa avulla selvästi kantaa yhteiskunnan arvoihin ja hänen taiteensa on siten osa yhteiskunnan sosiaalista rakennelmaa. Relationaalinen taide mahdollistaa vuoropuhelun, jonka vaikutukset voivat yltää pitkälle ja uudenlaisiin ajattelumalleihin vielä kohtaamisen jälkeenkin.

Linkki Helsingin Sanomien artikkeliin teoksesta 28.8.2016:

http://www.hs.fi/sunnuntai/a1472180657504?jako=f9dfccf17eb098f2ff06b34bba635d59&ref=og-url

Bourriaud, Nicholas. (1998) Relational Aesthetics. Teoksessa Bishop, Claire (toim.). Participation. Documents of Contemporary Art (s.160-171). Whitechapel Gallery, London & The MIT Press, Cambridge, Massachusetts, 2006.

apinkki

Kuva: Liisa Haavisto

Askel kohti animointia

Paula Puikko-Laakso

5.-7.5.2016 järjestettiin Kemiönsaaressa VASTAAN+OTTO yhteisötaiteen triennaalin Minä ja Sinä yhteisöanimoinnin työpaja.

“Minä ja Sinä. Yhteisöanimointipajassa keskustellaan esineiden kanssa: kysytään kysymyksiä elottomina pidetyiltä olioilta ja tutkitaan, miten ne mahdollisesti ilmaisevat itseään. Työpajan aikana valmistetaan näyttämöteos, jossa ihmiset ja muut oliot esiintyvät yhdessä. Kokemuksista pidetään päiväkirjaa ja valmis esitys videoidaan.”

Esittelyteksti kuulosti mielenkiintoisen määrittelemättömältä, toisaalta juuri siksi pelottavalta: enhän minä ole esiintyjä saati näyttelijä – välillä pelkkä puhuminenkin isomman joukon läsnä ollessa saa sydämen hakkaamaan ja sanat hukkumaan. Epämiellyttävästä esiintymismahdollisuudesta välittämättä ilmoittauduin mukaan.

workshop

Muistiinpanoja ja workshop-päiväkirjasta

Näennäisestä rohkeudesta huolimatta mietin, mitä me siellä oikeasti tekisimme, mikä olisi valmis esitys? Animaatio sanana tarkoitti minulle Taideakatemian koulutuslinjaa, Disneyn piirrettyjä ja tsekkoslovakialaisia lasten animaatioita. Hyvää yötä piltit, nalle silmät sulkee. Onneksi työpajan ensimmäisistä keskusteluista lähtien silmäni avautuivat sanan laajempaan merkitykseen.

Jos sinäkään et ole ajatellut animointi-sanaa sen syvemmin, se tarkoittaa elottoman elolliseksi ja tunteita sisältäväksi tekemistä. Tavallaan sieluttamista, kuten ennen vanhaan on kuulemma sanottu. Hieno sana. Hämmennyin, sillä minulla (kuten kaikilla) on mielikuvituksen ansiosta kokemusta aiheesta. Pienenä nuket ja lelut olivat eläviä, eikö vain? Yksi kamalimmista lapsuusmuistoistani on, kun kylässä ollut poika repi rakkaimman paperinukkeni. Itkin ja tein Bellan tuhosta riipivän laulun. Itkin myös, kun isä vaihtoi meidän vihreä-oranssin maasturin mitäänsanomattomaan autoon: mitä jos hänestä ei kukaan enää pidä hyvää huolta? Sitä paitsi taloilla on aina mielestäni henki ja sielu, mistä juttelimme kurssilla myöhemmin  pidempäänkin. Koin keskustelun elottoman elollistamisesta hyvin luontevaksi ja sieluttaminen sujui kuin itsestään.

Työpajan vetäjä, Katriina Andrianov, on näyttämöanimaation tutkija ja tekijä. Hänen mukaansa tämä tarkoittaa kiinnostusta nähdä eloton esine persoonana: vastanäyttelijänä, keskustelukumppanina, kanssakulkijana. Andrianovin erityisalaa ovat animoinnin eli elollistamisen muodot, jotka eivät perustu nuken, esineen tai kuvan liikutteluun.

Avainten ajatuksia

Avainten ajatuksia

Jaoimme mukanamme kulkevien esineiden kuten avainten, kännykän, huulirasvan, vesipullon, pillerirasian, korun, tuhkakupin ja bussikortin mietteitä ryhmässä. Huomasimme näin käytännössä, että ihmisen toisille olioille/esineille antamissa merkityksissä nähdään aina jotain huomionarvoista ihmisestä itsestään. Hengitimme puiden tahtiin, tutkimme ympäristöä ja opimme animoinnin esimerkkejä historiasta nykypäivään. Yhteisöllinen tekeminen ja tekemättä oleminen yhdessä toi uusia ideoita ja innostusta. Päivien sisältö rakentui mielenkiintomme mukaisesti, joten työpajan tarkempi sanallinen ennakkoavaaminen ei olisi palvellut osallistujia eikä vetäjää.

Rakennuksen yhteisöanimointi

Ateljé Tjuda Pedagogin rakennuksen yhteisöanimointiesitys / kuva Silja Pasila

Työpaja huipentui yhteisteokseen, jossa jokainen sai valita itselleen ryhmässä tai erikseen sopivalta tuntuvan kokemuksellisen ja merkityksellisen animoitavan. Animoimme yhdessä myös Ateljé Tjuda Pedagogin rakennuksen. Andrianov painotti, että esityksen ei tarvitse olla valmis, vaan sellainen, kun se nyt on. Tämä kommentti toi suopeutta hyväksyä itsemme ja teos sellaisena kuin se sillä hetkellä oli. Jopa minä jännittäjänä selvisin ylpeästi hengissä ja kokemus omien rajojen voittamisesta riitti esityksen onnistumiseksi. Se saattoi olla pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri minulle. Haluan animoida tulevaisuudessakin. Muista sinäkin ottaa välillä sivuloikka suuntaan, jossa et yleensä käy – pienetkin ponnahdukset lasketaan.

Minä ja Hän

Minä ja Hän: Puhelimen sieluttaminen / kuva: Silja Pasila

Usva huntunaan
herää metsä hiljalleen.
Talletamme nuo
muistikuvat huolella.
Näytölläsi kastetta.

Ote workshop-päiväkirjasta: Tanka-runo puhelimelleni

P.S. VASTAAN+OTTO Yhteisötaiteen triennaaliin ehtii vielä mukaan, katso ohjelma!