Feed on
Posts
Comments

Mediatuottajan hommiin voi ehkäpä lukea myös tapahtumatuotannon ja sitä olenkin päässyt harjoittelemaan käytännön tasolla jo vuosia säätäessäni keikkoja omille ja ystävieni bändeille. Tällä kertaa olin järkännyt hieman tylymmästä ilmaisustaan tunnetulle yhtyeelleni Endrivelle kahden päivän “kiertueen” Viroon, keikat olivat Tallinnassa 20.2 ja sisämaassa, Valgassa 19.2.2010.

Ei ehkä voi puhua edes minirundista, puhutaan siis mikrorundista. Tuo viikonloppu oli valikoitu huolella, sillä viikonloppu oli sään puolesta taatusti viime vuosien vihamielisimpiä. Treffasin muut urheat Endriven pojat treeniksellä viiden maissa perjantaiaamuna, lunta tuli älyttömästi ja pakkasta oli jotain ihan käsittämättömiä summia. Kylmä, saatana!

Noh, lämpötila ja mieliala alkoivat nousta moottoritiellä kohti Helsinkiä. Joskin se, että olin huomannut edellisenä iltana, että minulla ei ole passia, huoletti minua melko lailla. Laivaan kuitenkin noustiin ilman ongelmia ja tunnelma nousi entisestään.

Viikonlopun eka mesta, paikallinen bändi veivaa

Mediatuottajan huomio: älä, toistan ÄLÄ unohda ettet omista passia koska virallisen lainsäädännön mukaan sitä (tai virallista henkilökorttia) tarvitaan siirtyessäsi Suomesta Viroon. Ajokortti ei kelpaa. Näin siis virallisten tahojen mukaan. Epävirallisesti: ketään ei kiinnosta.

Mediatuottajan huomio #2: Varmista, että sinulla on tarpeeksi luppoaikaa. Kiertueella ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. Jäiden takia laivamme oli lopulta 4 tuntia myöhässä Tallinnassa.

Mikrokiertue meni lopulta todella hyvissä tunnelmissa. Molemmat keikat olivat todella paljon parempia kuin osasimme odottaa, ihmiset ottivat meidät todella hyvin vastaan! En ole ennen kirjoittanut nimikirjoitusta tai nähnyt miten jotkut syöksyvät rumpalimme heittämän rumpukapulan perään. Jotain tässä maailmanssa on pielessä jos tuollaista tapahtuu.

Tallinnan mesta, ihan muikeen kokonen!

Ainoa viikonlopun negatiivinen asia oli se, että autoomme murtauduttiin lauantiana ja sunnuntain välisenä yönä. Eniten vitutti se, että mitään ei edes viety! Ikkuna oli vain isketty sisään ja hansikaslokeron sisältö levitetty pitkin autoa. Jee. Siskoni olikin monesti ja hyvin alleviivaavaan sävyyn todennut, että autoon ei saa jättää todellakaan mitään ettei sinne murtauduta.

Mediatuottajan huomio #3: Reissatessasi entisessä itäblokissa älä jätä mitään autoon, älä edes muovipussia.

Misty Fridayn nuoret elokuvantekijät kävivät armaassa kuvateatterissamme eräänä talvisena perjantaina kertomassa siitä, miten elokuvia tehdään ilman koulutusta, rahaa tai muitakaan “ammattimaiseen” elokuvatuotantoon liitettäviä elementtejä. Luento oli varsin mielenkiintoinen, puhujat mukavia ja tekijöiden kekseliäisyys sekä sinnikkyys olivat hatunnoston arvoisia. Ei minusta olisi tuollaiseen ikinä.

Tuon muutaman tunnin mittaisen mainospuheen perusteella minun oli lopulta mentävä katsomaan tuo leffa, muutama sana myös siitä:

Hieman yli puoleenväliin asti fiilis oli todella positiivinen. Juoni rönsyili joka suuntaan, mutta piti otteessaan ja oli oikeasti fressi. Tämähän toimii! Näyttelijätyökään ei myötähäpeämittarilla ollut mitenkään hälyttävästi punaisella vaan aivan samoissa lukemissa suomalaisen, ammattimaisen nuorisoelokuvan kanssa. Kyllä esimerkiksi Kielletty Hedelmä sisälsi ajoittain paljon pökkelömpää hillumista.


Loppuun asti nuorten tekijöiden innostus ei elokuvaa kuitenkaan vie, ei edes loppukaarteeseen. Kaikki muu elokuvassa toimii, mutta käsikirjoitus lähtee puolenvälin jälkeen keulimaan todella pahasti ja ajaa lupaavasti alkaneen elokuvan jyrkänteeltä alas. Juuri käsikirjoituksessa näkyy tekijöiden amatöörimäisyys: Aikuistuminen ja pakenemisyritykset vanhoista rutiineista tekevät tarpeeksi kipeää muutenkin ja erinomaisilta teemoilta elokuvaan, Venäjän mafiaa, pyörätuolisekopäätä tai vanhoja lähiökaunoja ei olisi enää tarvittu. Ne tuntuivat päälleliimatuilta yrityksiltä tuoda elokuvaan dramatiikkaa, jota muista lupaavista lähtökohdista ei pystytty valkokankaalle rakentamaan.

Annanpa nyt siis tuottajan näkökulmani, vaikka kukaan sitä ei kysynyt: Rajusti tiivistämällä elokuvasta olisi saanut erinomaisen. Elokuva, jossa vanha luokka palaa yhteen ruotsinlaivalle setvimään menneisyyden haamuja ja nykyisyyden ristiriitoja – sellaisen minä olisin tehnyt. Ilman mafiaa.

Ja jos Hannaa(/Hennaa? Tyttö, joka oli käynyt Australiassa) esittänyt silmälasipäinen, vaaleatukkainen ihanuus luet tätä, niin ota yhteyttä osoitteeseen villeyk@gmail.com! Näytit erinomaiselta tyttöystävämateriaalilta.

Urputukset alkuun. Oikeasti, sunnuntaina jäähallikeikalla KOLME LÄMPPÄRIÄ? Jopa ensimmäisen vuoden mediatuottaja tietää, että siinä on kaksi, jopa kolme lämppäriä liikaa.

Ensimmäinen lämppäri Now Now Every Children nytkytti melko sympaattisesti ja olin välillä aistivani jonkinlaista Copeland-vibaakin. Vaikka NNEC ei keikalla jättänytkään oikeastaan mitään muistijälkiä, niin olen jopa sitä pari kertaa soitellut Spotifystä. Ihan kivaa rauhoittumismusaa.

Toinen lämppäri, Paper Route oli jo livenäkin hieman mielenkiintoisempi tapaus. Lavalla oli kamaakin niin perkeleesti. Paper Route rakenteli hienoa äänivallia useammin kuin kerran, mutta ilmeisesti kaikenmaailman thereminit, haitarit ja kellopelit olivat vieneet bändin keikkabussissa niin paljon tilaa, että kunnolliset biisit eivät olleet enää mahtuneet mukaan. Mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta eipä tämäkään juuri säväyttänyt.

Odotus alkoi käydä jo melko piinalliseksi kun kolmas lämppäribändi kurvasi lavalle. Siinä missä kaksi ensimmäistä bändiä olivat melko tylsiä, mutta sympaattisia, niin seuraavaksi lavalle kurvannut You Me At Six oli todella, todella kivulias kokemus. Homman nimi oli falloutboymainen pop-punk, mutta siltä puuttui selkeän esikuvansa karisma, hyvät biisit ja huumori ja yleensä kaikki ne elementit, millä näinkin kuluneen genren voi saada kuulostamaan hyvältä. Kitaroita viskottiin kyllä mallikkaasti ja kaikki muutkin skenen oppikirjan mukaiset hyppypotkut sekä kämmenenheiluttelut oli opeteltu. Nyanssiton keskitaajuustuuba soljui lavalta vaivattoman oloisesti, mutta mielenkiinnottomasti.

Ja sitten vihdoinkin Paramore! Intron jälkeen tarjoiltu Ignorance oli kuin vettä janoon kuolevalle, kaiken lämppäriskeidan jälkeen Paramore loisti lavalla kuin tuhat aurinkoa. Periaatteessa Paramoren kappaleiden rakennusaineet ovat täsmälleen samat kuin You Me At Sixilläkin, mutta Paramorella on näkemystä. Se tekee päällisin puolin yksinkertaista, hyvin perinteiseen “säkeistössä hiljaa, kertsissä lujaa” -kaavaan pohjautuvaa rock-musiikkia, mutta se tekee sen hyvin. Paremmin kuin kukaan muu.


Keikalla ilahduttavaa oli kaikenlaisen teennäisen show-meiningin puuttuminen. Yhtye tuli lavalle, koppasi soittimet käteen ja alkoi veivaamaan. Ei taustanauhoja tai pommeja, ei edes taustalakanaa. Vain viisi tyyppiä farkuissa ja t-paidoissa ja puolentoista tunnin setti aivan tajuttoman tiukkoja kappaleita. Mutta eipä yleisö turhaa sirkusta kaivannutkaan, ainakin kentällä ihmiset jorasivat ja hyppivät kiitettävästi ja tunnelma permannolla oli korkealla.

Settilista oli kovasti mieleeni, mutta eipä Paramoren levyiltä oikeastaan flopeiksi tai huonoiksi laskettavia kappaleita löydykään. Ainoa asia, josta voisin urputtaa oli ihqpihqn My Heart -kappaleen puuttuminen, mutta eipä se hirveästi jäänyt kismittämään. Ehkä pienenä yllätyksenä myös uuden levyn molemmat akustiset hiplailut, The Only Exception ja Misguided Ghosts soitettiin. Kappaleiden aikana jäähallin täyttänyt sytkäri/kännykkämeni on näkynä kerta toisensa jälkeen mykistävä.

Kauko Röyhkällä on aina ollut kyky kirjoittaa kirjoja juuri minulle; tarinat, joissa musiikkiin liiankin intohimoisesti suhtautuvat miehet tunaroivat naisten ja elämän kanssa ovat aina olleet jostain syystä lähellä sydäntäni. Röyhkä on myös kirjoittanut yhden ehdottomista lempikirjoistani, Miss Farkku Suomen.

Job taas on, jos nyt näin voi sanoa, hyvinkin perinteinen Röyhkä-experience. Kokeellisemman Avecin jälkeen Röyhkä on palannut siihen, minkä osaa parhaiten, suorasukaiseen ja koruttomaan kerrontaan. Pienet yksityiskohdat ja havainnot ihmisistä luovat kuitenkin tunnelmaa hienosti ja loskaiset kadut ja kertojapersoonan tuntemukset kokee erittäin vahvasti.


Varsinaista juonta kirjassa ei ollut, mutta takakannen tekstistä jos irrotamme muutamia sanapareja, kirjan teemat tulevat luultavasti hyvin esille: “raha- ja asunto-ongelmat, luuseriystävät, kolme rakastajatarta, ihmissuhteiden puristus ja 2000-luvun Suomi”. Homma lienee selvä. Vakavista ja varsin kaurismäkeläisistä meiningeistä huolimatta Job ei silti ole vakava tai tosikkomainen kirja. Röyhkällä on hieno tapa saada kirjojensa päähenkilöiden ja lukijoiden välille suhde, jossa lukija ei niinkään tunne sääliä vaan hymähtelee sankarin tragikoomisia otteita seuratessaan.

“Roskaohjelmat keräävät noin miljoona katsojaa, eli joka viides suomalainen seuraa niitä. Neljä miljoonaa ei seuraa. Jos heistä vähennetään kiihkouskovaiset, letkuissa makaavat vanhukset ja mitään ymmärtämättömät pikkulapset, niin jää yhä kolme miljoonaa. Luotan noihin kolmeen miljoonaan. He ovat tämän maan suola.”

Olen suuri rock-elämää dokumentoivien kirjojen ystävä, mutta Hanoi Rocksin menestyksen vuosista kertova All Those Wasted Years oli minulle valitettavasti pettymys. Kirja alkaa kirjailijan lupauksella siitä, miten ATWY ei ole “tavallinen” bändikirja, mutta valitettavasti se on juuri sitä. Ari Väntäsen kirjailema kirja kertoo genrelle hyvinkin tyypillisen uhosta tuhoon -tarinan, mutta vailla intohimoa, mielenkiintoista aikalaiskuvausta tai yleensä mitään sellaista joka toisi kirjaan jotain sisältöä pelkän tarinankerronnan lisäksi. Kirja on maailmalla todella kehuttu, mutta olkoon. Minulle ei pudonnut.

Kirjasta selviää kuitenkin ketkä olivat Hanoi Rocksin suurimmat fanit, soittajat itse. Omaa bändiään pitää luonnollisesti rakastaa eikä ilman sisäistä paloa päästä mihinkään, mutta soittajien kommenteista huokuva ylimielinen ja suoraan sanoen kusipäinen asenne alkaa ärsyttää. Myös muut kirjaan äänensä saaneet ovat samaa osastoa, kaikki on valtavaa ja upeeta ja maailman parasta.

En kiistä Hanoi Rocksin suosiota maailmalle, mutta perisuomalaiseen tapaan myös tämän suomalaislähtöisen vientituotteen merkitystä maailmalle on vienosti liioiteltu. Varsinkin Andy McCoyn viimeaikaisten sekoilujen valossa voi kuvitella, että herra elää edelleen omassa henkilökohtaisessa “olen maailman tärkein rock-kitaristi”-deliriumissaan.

Tulevan ammattini kannalta tämän genren kirjoissa mielenkiintoista näkökulmaa bändien sekoiluun antavat aina managerien ja levy-yhtiöiden edustajien kommentit, eräänlainen järjen (tai vähemmän mielipuolinen) ääni kaiken dekadenssin keskellä. 70- ja 80-luvuilla rockbändit kun eivät olleet sitä samaa nössöä ituhippiporukkaa, mitä nyt vaan tuhosivat kokaiinipäissään kaiken ja kaikki tieltään. Managerin hommien noihin aikoihin on täytynyt olla hermoja raastavaa.

Jos rock-kirjallisuus kiinnostaa niin lue ainakin nämä:

Stephen Davis – Jumalten Vasara
Taatusti paras, hauskin ja opettavaisin rock-kirja. Vaikka bändi ei kiinnostakaan, niin kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Kirja kertoo Led Zeppelinin tarun lisäksi hienosti 70-luvun megabändien meiningistä sekä rock- ja hevimusiikin lopullisesta noususta valtavirtaan.

Neil Strauss – The Dirt
Varmasti genren luetuin kirja, eikä mitenkään syyttä. Mötley Crue saa kenet tahansa, jopa Led Zeppelinin näyttämään rinnaltaan partiopojilta. Kirjan kirjoittanut Neil Strauss toi myöhemmin naisia pokaavat “playerit” ja heidän käyttämänsä naisteniskutaktiikat kaiken kansan tietoon kirjallaan The Game, josta myös termi “pelimies” on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön.

Juho Juntunen – Synnin viemää
Suomen paras rock-kirja, ainakin niistä mitä olen itse jaksanut lukea. Viihdyttävää luettavaa, josta mielenkiintoisin osa on Razorblade Romancen jälkeen yhtyettä koetellut kriisikausi.

Kaikki vähänkään musiikkimaailmaa seuraavat ovat varmasti vuosien loppupuolella törmänneet erilaisiin “vuoden levy” -listoihin. Kun vuosikymmen nyt loppui niin, monet tahot julkaisivat vuosikymmenen levy -listojaan ja niin teen myös minäkin. Lista on jaettu kymmeneen suomalaiseen ja kymmeneen ulkomaiseen levyyn, jotka ovat tällä vuosikymmenellä tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Radioheadeja, strokeseja, whitestripesejä tai muita musiikkimedioiden suosikkeja ei tältä listalta löydy, listani on täysin subjektiivinen. Sitäpaitsi indierunkkauksesta tulee ranne kipeäksi.

SUOMI:

1. Nightwish – Wishmaster (2000)

Albumi, joka tippaakaan valehtelematta muutti koko elämäni. Tätä ennen olin kuunnellut lähinnä sitä, mitä radio tarjosi, mutta Wishmaster tuli ja muutti kaiken. Vuosina 2000 – 2004 elämääni ei mahtunut oikeastaan muita bändejä kuin Nightwish ja bändin kautta olen saanut lukemattomia uusia ystäviä ja muistoja. Vaikka pahin NW-huumani alkoikin esittää laantumisen merkkejä jo Oncen jälkeen, palaan yhtyeen pariin edelleen lähes viikottain.

2. Disco Ensemble – Viper Ethics (2003)

Levy, joka Wishmasterin tapaan avasi silmiäni aivan uudelle maailmalle: maailmassa on muutakin musaa kuin metallia! Olen edelleen kova Discojen fani ja Viper Ethics on edelleen mielestäni bändin kovin levy.

3. Swallow The Sun – The Morning Never Came (2003)

Jyväskyläläisbändin mykistävän tyylikäs debyytti, joka avasi ovia yhä raskaampaan ja raskaampaan kamaan.
Kalle Lahti, jos luet tätä niin palauta levyni heti!

4. Sara – He kutsuivat luokseen (2006)

Irtiotto Saran edellisistä levyistä oli niin raju, että bändi on kehunyt levyä toiseksi debyytikseen. Raskassoutuista, mutta silti kaunista ja hengittävää rock-musiikkia, jonka hienot sanoitukset kruunaavat.

5. Sentenced – The Cold White Light (2002)

Virallinen ensikosketukseni tähän legendaariseen bändiin, jonka fanitus huipentui yhtyeen jäähyväiskeikkaan Oulussa. Heräteostoksena hankittu levy, joka paljastuikin yhdeksi vuosikymmenen parhaista ostoksista.

6. Magenta Skycode – ||||| (2006)

Jori “PMMP” Sjöroosin yhden miehen bändin debyyttilevy, joka pisti koko Suomen indiekansan polvilleen. Täydellisen harmonista popmusiikkia ja synkempää syntetisaattoripörinää yhdistävä levy.

7. Egotrippi – 20 Suosikkia (2004)

Suomeksikin voi tehdä koskettavaa, kaunista ja merkityksellistä pop-musiikkia ilman itsetarkoituksellista kikkailua ja turhaa progeilua.

8. Callisto – Noir (2006)

Omissa arkistoissani yksi täydellisimmistä levyistä, mitä on koskaan tehty. Sai tajuamaan oman pienuuteni musiikintekijänä.

9. Asa – Leijonaa mä metsästän (2005)

Paras suomalainen hiphop-albumi, joka on tehty. Pidän erittäin paljon myös Asan myöhemmästä tuotannosta, mutta tällä albumilla kaikenmaailman huuruilu ja oudot sanoitukset pysyvät vielä järjen tavoitettavissa. En edelleenkään tiedä, mistä kaikki biisit kertovat mutta ei sen niin väliä. Letkeä meno ja yksi Suomen parhaista live-esiintyjistä.

10. HIM – Razorblade Romance (2000)

Aion pistää tämän tähän vaikka Suomessa tämä julkaistiinkin jo joulukuussa 1999. MUTTA Euroopassa se julkaistiin vasta vuoden 2000 alussa. Levy ja bändi, joka sai minut haluamaan soittaa. Yksinkertaiset ainekset, todellakin enemmän kuin osiensa summa, popin, metallin ja rock-musiikin täydellinen liitto.

MUU MAAILMA

1. Katatonia – Last Fair Deal Gone Down (2001)

Tämä tässä saattaa olla maailman paras levy. Vaikea tätä on kuvailla, koska kaikki on niin täydellistä. Ruotsalaisten tunnelmametallistien huikein taidonnäyte, joka kasvaa vuosi vuodelta kylmemmäksi ja melankolisemmaksi.

2. Paramore – Brand New Eyes (2009)

Ei mielestäni yhtyeen paras levy, mutta todisti ainakin minulle että kyseessä on “ihan oikea bändi” eikä mikään turhake. Niin hyviä pop-biisejä, että tukka lähtee.

3. Fall Out Boy – From Under The Cork Tree (2005)

FOB, kuten varmasti Paramorekin esiintyy monelle vain yhdentekevänä pop-punk -bändinä, levy-yhtiön tuotteelta teini-ikäisille tytöille. Minulle From Under The Cork Tree saattaa olla Bleed Americanin (kts. alla) ohella täydellisintä melodista rock-musiikkia mitä on tehty. Virtaviivaiset biisit, hienot sovitukset ja ennenkaikkea helvetin hauskat ja koskettavat sanoitukset tekevät tästä levystä niin kovin, kovin hienon.

4. Jimmy Eat World – Bleed American (2001)

Jimmy Eat World teki niin hyvän college-rock -albumin, että sen jälkeen jopa bändin omat levyt ovat tuntuneet huonoilta tähän verrattuna. Lempibändi ja lempilevy.

5. On The Might Of Princes – Sirens (2003)

Vähän tunnettu, nyt jo hajonneen amerikkalaisen emo-bändin viimeiseksi jäänyt levy. Ja kun sanon “emo” en tarkoita nykyajan väärinpäin hiuksiaan kampaavia nuoria miehiä vaan oikeaa, vihaista ja raakaa screamon kautta koukkaavaa emoilua. Levy täynnä sunnuntain tunnelmaa.

6. Last Days Of April – Angel Youth (2000)

Ruotsalaisten nuorten miesten kaunis ja paras taidonnäyte. Melankolinen pop-levy, joka viiltää luuhun asti. Levyllä ei ole yhtään turhaa hetkeä.

7. The Get Up Kids – Something To Write Home About (1999)

Julkaistu oikeastaan vuonna 1999, mutta minulle niin vahvasti 2000-luvun lopun levy että pakko tämä on tänne pistää. Ja yrittäkääpä estää. Pop-punk -täydellisyyttä tämäkin, levy joka omalla tavallaan laukaisi kokonaisen emokulttuurin valtavirtaan.

8. Rise Against – Sufferer and the Witness (2006)

Hardcore/punk -bändi, joka ei häpeile yhdistää paahtoonsa pop-koukkuja ja kantaanottavuutta. Ensikosketukseni tähän loistavaan bändiin ja edelleen yhtyeen paras albumi.

9. Koma – Tsunami (2004)

Kolmas ruotsalainen levy tällä listalla ja perustelutkin lähes samat kuin kahdella edellisellä. Ruotsalaiset osaavat jollain ihmeen konstilla yhdistää herkkyyden ja raskauden niin hienolla tavalla, että olen sen edessä täysin aseeton.

10. Further Seems Forever – Hide nothing (2004)

Oli joskus kovin levy, mitä koskaan on tehty ja on tietyllä tavalla sitä myös edelleen. Jälkiviisaana molemmat tätä edeltävät albumit ovat Hide Nothingia parempia, mutta ilman tätä koko bändi olisi saattanut jäädä kokonaan kokematta.

Helvetin keittiö

Jotkut, jotka ovat koulussa kuunnelleet sekavaa höpötystäni enemmänkin saattavat tietää, että olen suuri kokkausrealityn ystävä. Top Chef on parasta viihdettä mitä tällä hetkellä on tarjolla ja Gordon Ramsay mahtava tyyppi.

Koska kaikki muut kulttuuripassini ovat olleet tylsiä selityksiä elokuvista tai tietokonepeleistä, niin päätin koittaa myös jotain erilaista. Jos aikaa ja jaksamista olisi ollut, olisin toteuttanut tämän videomuodossa mutta ikävä kyllä deadline tälle on huomenna.

Joten hyvät naiset ja pojat, kulttuuripassin aiheena tällä kertaa ruokarealityn innoittamana on kuvallinen resepti! Valitsin safkauslajiksi tällä kertaa broilerifileet kera lohkoperunoiden ja salaatin. Resepti on ihan basic-kamaa ja onnistuu varmaan ihan kaikilta.

Resepti starttaa lohkoperunoilla. Pilkotaan perunat lohkoiksi ja viskotaan ne kulhoon tai muuhun sopivaan astiaan. Perään 1-2 ruokalusikallista öljyä ja sitten sekoitetaan. Kun öljy on tasaisesti ympäri potaatteja niin perään pippuria ja suolaa. Muitakin mausteita voi toki käyttää, mutta itse pidän simppelistä mausta, grillimausteet jätän suosiolla väliin niiden dominoivan maun takia.

01

Potaatit maustumassa. Huomatkaa miehekäs kukkakuosinen kulho.

03

Ja potaatit uunissa, lähes valmiina.

Potaatit pellille ja uuniin. Omassa uunissani sopiva aika on n. 30 minsaa ja sen aikana ehtiikin tehdä kaiken muun.

Tässä vaiheessa teen yleensä salaatin ja sekin on hyvin perussallaaddi: jäävuorisalaattia, kurkkua, tomaattia, punasipulia, fetajuustoa ja caesar-kastiketta. Fetajuustoista sen verran, että ei koskaan kannata ostaa valmiiksi kuutioitua salaattijuustoa, koska ne eivät yleensä maistu miltään tai jos maistuvat niin lähinnä hieltä. Itse en käytä fetaa kuutioina vaan murennan fetan aina salaatin joukkoon jonka jälkeen kastikkeet perään ja sitten sekoitan salaatin niin ettei mitään jää ”päälle”.

02

Salaatti orpona lautasella.

Kun salaatti on kulhossa tai lautasella, niin sen voi pistää hetkeksi jääkaappiin. Kun perunat näyttävät lähes valmiilta niin broilerifileet voi pistää pannulle kypsymään. Älä pistä levyä täysille, broileri kypsyy parhaiten vähän miedommalla lämmöllä eikä jämähdä pannuun kiinni. Mausteita oman maun mukaan. Itse käytän aina Saarioisten kevyesti suolattuja broilerfileitä, ne ovat halpoja ja maistuvat erinomaisilta, kevyen suolauksen ansioista ne voi käyttää sellaisenaan vaikka salaatissa.

Ja siinäpä se, tervetuloa meille syömään joskus!

04

Valmista kamaa. Ja oli kohtuu hyvää myös.

Puoli elämää

Half-life on vuonna 1998 julkaistu pc-peli, joka jatko-osineen on voittanut kolminumeroisen summan ”vuoden peli” pystejä ympäri maailmaa ja on usein julistettu maailman parhaaksi pelisarjaksi. Myönnän itse olevani fani, molemmat pääpelit ja lähes kaikki lisäosat pelanneena en voi kuin hämmästellä sitä taitoa ja näkemystä, millä Half-Life –sarja on koottu.

Half-Life sarjassa on jonkinlainen juonikin, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä millainen. Ykkösosan juoni on vielä simppeli: pelin päähenkilö Gordon Freeman saapuu työpaikalleen Black Mesan tutkimuskeskukseen. Testiä suorittaessa jossain menee kuitenkin bitti vinoon ja energiavirrat repäisevät auki portin toiseen ulottuvuuteen, Xeniin. Black Mesassa kaikki menee arvattavasti sfinksin sfonksin ja Freeman aloittaa pakonsa kohti maanpintaa xeniläisten huohottaessa niskaan. Lopulta Freeman pelastautuu kuljetusvaunuun ja laukaisee itsensä kohti maanpintaa. Perus maanantai siis.

Yksinkertainen juoni on kuitenkin vain pintaa. Suoraan ykkösosan lopusta jatkuva Half-Life 2 vetää maton koko ykkösosan alta: kuljetusvaunu johon Freeman pelastui ei johdakaan maan pinnalle vaan outoon teollisuuskaupunkiin joka elää keskellä orwellilaista helvettiä. Combine-sotilaat kurittavat siviilejä ja outoja tapahtuu. Pian Freeman sotkeentuu vastarintaliikkeeseen ja seikkailu mystisen Combinen kukistamiseksi alkaa.

dead

Jollain muulla oli huonompi työpäivä kuin minulla

Vaikka ykkös- ja kakkososien juonet eivät paperilla tunnu kohtaavan lainkaan niin pelin edetessä ne risteävät niin elegantisti toisiinsa että moni sci-fi –kirjailija näkee moisista juonikuvioista vain märkiä unia. Juoni, tai sen puute ovat pelisarjan suosion kantavia voimia. Kaikkea ei selitetä ja pelaaja onkin vain pieni, joskin merkittävä osa isoa taustalla vaikuttavaa juonikuviota.

Juonen lisäksi itse pelimekaniikka ja toteutus toimivat. Kontrollit ovat smoothit ja toiminta on nopeaa, vaarallista ja tappavaa. Äänisuunnittelu hipoo täydellisyyttä: haulikon laukaus herättää kämppikseni lisäksi puolet kerroksemme väestä ja headcrabin kiljaisu pimeässä tunnelissa saa minut lyömään polveni pöytään joka kerta.

zombi

Ulisevia zombeja käytävillä, ihan kuin ICT-talon maanantai

Myös pelisarjan tekoäly on kehuttu monissa yhteyksissä taivaisiin, eikä suotta. Half-Lifen edeltäjien kehnoihin tekoälyihin tottuneelle ensimmäiset kohtaukset sotilaiden kanssa tulevat järkytyksenä. Soltut suojaavat toisiaan, viskovat kranaatteja pelaajan suojautuessa, välttävät aukeita alueita ja ampuvat takaisin ja aivan helvetin kovaa ampuvatkin.

Lopetan tähän vaikka voisin jauhaa Half-Lifesta loputtomiin. Mainitsematta jäivät pienet skriptatut tapahtumat, Source-pelimoottori, rikas modikulttuuri, Portal ja ties ja vaikka mitä. Vaikka ”räiskintäpelit” eivät sielusi kieliä soittelekaan, suosittelen tutustumaan Half-Lifeen. Se vaatii alussa hieman paneutumista, mutta palkitsee lopulta ruhtinaallisesti.

Roland Emmerich on mies, jolle jostain syystä annetaan mielettömiä määriä rahaa. Tuolla rahalla Emmerich on sitten tehtaillut sellaisia mestariteoksia kuin Independence Day, The Day After Tomorrow ja Godzilla. Miehen uusin efektipelleily 2012 ammentaa jälleen maailmanlopun uhasta ja jälleen kerran efektit ovat isompia, henkilöhahmot turhempia, juoni epäloogisempi ja meininki entistä hulvattomampaa.

Emmerichin elokuvat ovat kuin pornoa katsoisi: välillä katsojaa piinataan täysin mielenkiinnottomien hahmojen läpinällä joka vie “juonta” eteenpäin kunnes taas toimintamusiikit kajahtavat päälle ja ruudulla  päästään itse asiaan. Juonta tai punaista lankaa ei siis juuri ole, John Cusackin tulkitsema luuseri lähtee lapsiensa kanssa telttailemaan ja he palaavat kotosalle juuri sopivasti maailmanloppua todistamaan. Cusack käy koppaamassa ex-vaimonsa sekä tämän uuden miehen föliin ja kokoperheen viihdyttävä maailmanloppudraama voi alkaa.

2012-movie-john-cusack

John Cusack tähyilee taivaalta, josko hänen näyttelijänlahjojaan näkyisi.

Kun kiiltokuvanohuesta ihmissuhdedraamasta on päästy ja tuleva efektivyöry on perusteltu pseudotieteellisellä höpöhöpöllä, pääsee Emmerich tekemään sitä mitä parhaiten osaa. Mannerlaatat nytkähtävät liikkeelle, magneettiset navat siirtyvät ja koko homma lähtee kerralla lapasesta. Kalifornia ottaa osumaa ja lopulta koko roska valuu mereen. Pitkä kohtaus on uskomattoman hieno, koominen ja yliampuva samaan aikaan: sankarin perhe kaahaa limusiinilla ja lentokoneella pakoon uppoavasta Kaliforniasta väistellen milloin lentävää junaa, jättimäistä donitisia, kaatuvia pilvenpiirtäjiä, hidastelevia mummoja ja/tai räjähteleviä rekkoja.  Kohtausta on mahdotonta kuvailla, se täytyy nähdä.

Näyttelijät eivät vakuuta eikä hahmojen kohtaloista piittaa tippaakaan. Päähenkilö on John Cusackin intohimottomasti tulkitsema perus-regular joe, ex-vaimo uusiomiehineen ovat ylimielisiä snobeja mutta paljastuvat lopulta tietenkin ihan hyviksi tyypeiksi hekin.  Lasten tehtävänä on alussa murjottaa ja toistella “I hate you, dad!”, elokuvan keskivaiheilla kirkua hermoja raastavasti “Daddyyy, noooo!” ja lopussa silmät lautasen kokoisina henkäistä “I love you, daddy! You are a hero!”. Toivoin jatkuvasti, että nämä selkeästi jälkeenjääneet vahinkolapset jäisivät seuraavaksi kaatuvan pilvenpiirtäjän alle. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada.

2012-movie (1)

Lapset ja ex-vaimo valmistautuvat olemaan ärsyttäviä.

Hauskasti vaimon uusi mies muuten heittää henkensä elokuvassa todella kivuliaalla tavalla, mutta minuutin päästä kukaan ei edes muista häntä enää. Miehen kuolinkiljahdukset ovat tuskin ehtineet vaieta, kun vaimo on jo suukottelemassa sankariamme. Jessus, mikä lutka!

Loppupätkän kohtaus, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet ovat törmäämässä avaruussukkulan ja ruotsinlaivan risteytyksellä Mount Everestiin on absurdiusseen jo niin sanoinkuvaamattoman överiä, että en edes keksi tähän mitään mukanokkelaa kielikuvaa.

Jos haluat nähdä tämän elokuvan, tee se elokuvateatterissa tai ainakin vinkeän kotiteatterin tukemana. Efektit ovat tämän elokuvan todelliset päänäyttelijät ja hoitavakin tonttinsa kunnialla. Minkäänlaista muuta sisältöä tai yleensä järkeä 2012 ei sinulle tarjoa.

Bastuvisan

Kunnioitukseni Bronson Clubin kavereita kohtaan on suunnaton. Siinä missä suurin osa suomalaisista elokuvantekijöistä tyytyy pelaamaan varman päälle, niin BC on AJ Annilan ja Aleksi Salmenperän kanssa tuottanut elokuvia kuten Jadesoturi, Miehen työ ja Sauna. Elokuvat ovat epätasaisesta laadustaan huolimatta Suomen elokuvakentässä aivan huikean rohkeaa ja ennakkoluulotonta kamaa.

Keskiajalle sijoittuvan, suomenkielisen kauhuelokuvan tekeminen tässä massa on äärimmäisen kunnioitettava teko. Sauna pärjäsikin melko odotetusti huonosti elokuvateattereissa suuresta mainoskampanjastaan huolimatta, mikä on todella sääli. Mutta hei sinä aloitteleva tuottajatoverini, jos haluat että elokuvasi menestyy täällä härmässä, muista sisällyttää seuraavia elementtejä teokseesi:
a) Kummeli-tyyppejä
b) Samuli Edelman
c) Pekko Aikamiespoika tai Uuno Turhapuro
d) Yleinen junttimeininki
e) Sota, mielellään talvi- tai jatkosota
f) Timo Koivusalo
g) Homoille naureskelua
h) Pehmopornoa a lá Levottomat

Onneksemme elokuvaa jossa kaikkia yllämainittuja elementtejä olisi käytetty ei ole vielä tehty. Sinä päivänä kun niin tapahtuu, yleisen huonon maun rajat viedään kolmiulotteisen maailmamme ja käsityskykymme äärirajoille ja lopulta niistä yli. Todellisuus repeytyy ja kaikille käy äärimmäisen huonosti.

Mutta se siitä, takaisin aiheeseen. Sauna on perkeleen pelottava elokuva. Eräissä arvosteluissa on alleviivattu sitä, että kyseessä ei ole täysiverinen kauhuelokuva, mutta uskallan olla eri mieltä. Toisaalta jos kauhuelokuvaksi mielletään perus-Hollywood-kauhu, niin kyseessä ei ole kauhuelokuva.

Sauna02

Kauhuelokuvat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kokeneet jonkinlaisen renessassin. Myös Sauna ottaa vaikutteensa kauhuelokuvan lähimenneisyydestä, kurkottaen suodattamaan vaikutteita niin idän kuin lännenkin parhaista kauhupaloista. Elokuva nostaa jännitettään jatkuvasti, painostaen kuin hitaasti tippuva giljotiini. Sekaan suomalaista mytologiaa, kansojen ja uskontojen välistä kitkerää konfliktia sekä hieman tärkeitä humaaneita aiheita, niin meillä on käsissämme Sauna.

Juoni on varsin yksinkertainen. Ruotsin ja Venäjän rajakomissiot ovat vetämässä rajaa keskellä skutsia ja löytävät kylän, jonka paikalla karttojen mukaan pitäisi olla vain rämettä. Hökkelikylä vaikuttaa hieman sisäänpäinkääntyneeltä ja asukkaat kohtuullisen löylynlyömiltä, mutta pian onkin täysi helvetti valloillaan. Tapahtumat kietoutuvat kahden hyvin erilaisen veljeksen ja kylän laidalla seisovan monoliittisen saunan ympärille.

Elokuva on alusta loppuun aivan upeaa työtä. Näyttelijät osaavat asiansa yhtä lapsinäyttelijää lukuunottamatta. Kuvaus on parasta mitä suomalainen elokuva on koskaan nähnyt; ruskean ja harmaan rikkaat sävyt antavat Saunalle aivan upean ja täysin uniikin visuaalisen ilmeen. Korret heiluvat hiljaisessa tuulessa ja tunnelma on herkkä kuin teini-ikäinen perhonen.

Ainoastaan loppu jättää hieman ymmälleen. Miksi se noin teki ja kukas hemmetti tuo nyt sitten taas on? Toisaalta se sopii elokuvan henkeen, paljonkin asioita jää selittämättä. Jonkinlaista tulkinta-avainta olisi silti kaivannut.

Elokuvan selkeä pääteema on anteeksiantaminen ja menneisyyden kieltämisen vaikeus. Onko asioita, joita ei voi unohtaa eikä antaa koskaan anteeksi. Antaako sota oikeutuksen hirviömäisiin tekoihin, onko vastuussa komentaja vai komentoa totteleva? Olenko sittenkään veljeni vartija ja miksi ihmeessä olisin? Saunaolusia tai pillujuttuja on näillä lauteilla turha odotella kun vihtomistahdin määrääkin itse Perkele.

aj_annilas_saunaKandee tsekkaa traileri.

Older Posts »