VilleYK:n koulutie

Hyperion ja Hyperionin Tuho edustavat scifikirjallisuuden terävintä kärkeä. Kirjat (varsinkin ensimmäinen) ovat voittaneet kaikki mahdolliset ja mahdottomat alan palkinnot ja ne on äänestetty usein kärkipaikoille alan äänestyksissä.

Hyperionin juoni on monimutkainen ja polveilee sekä risteää jatkuvasti: Eletään ihmiskunnan kaukaista tulevaisuutta, ihmiset ovat levittäytyneet ympäri galaksia ja sota mystisiä Hylijittyjä vastaan raivoaa. Ihmisillä on kumppaninaan tietoisuuden saanut tietoverkko TeknoCore, josta kukaan ei myöskään tiedä oikein mitään. Kaiken tämän keskellä seitsemän pyhiinvaeltajaa lähetetään kohti Hyperionin planeettaa ja siellä sijaitsevia Aikahautoja, kukin omista syistään. Matkalla kohti aikahautoja jokainen pyhiinvaeltaja kertoo oman tarinansa.

Hyperionin tuho kertoo laajemmin sodasta sekä Aikahautojen ympärillä leijuvasta mysteeristä. Mitä TeknoCore puuhailee? Miksi kaukainen Hyperionin planeetta on niin tärkeä elementti sodassa? Kirjan juoni saavuttaa loppua kohden niin eeppiset mittasuhteet, että Tolkieninkin korvia kuumottaisi.

Kahden ensimmäisen kirjan juoni on puhtaasti neron työtä. Juoni linkittyy vahvasti vain 26-vuotiaana kuolleen englantilaisrunoilija John Keatsin runouteen ja hänen traagiseen kohtaloonsa. Monet hahmot ovat saaneet nimensä Keatsin elämästä, myös kirjasarjan nimi on napattu hänen tuotannostaan. Hyperion ja Hyperionin tuho ovatkin sellainen intertekstuaalisuuden aarreaitta, että tästä kirjoittaisi monta gradua mikäli haluaisi.

John Keatsin lisäksi viittaukset Raamattuun sekä muihin uskontoihin ovat vahvasti läsnä. Yksi kirjan kantavia ja surumielisimpiä teemoja onkin luojan ja luodun suhde sekä tottelevaisuus, sitä käsitellään niin runoilijan ja runon, vanhempien ja lapsen, jumalan ja hänen luomuksensa kuin koneen ja ihmisenkin välillä.

Hyperion on julkaistu jo 1989, Hyperionin tuho kaksi vuotta sen jälkeen, mutta kirjat eivät ole vanhentuneet hiventäkään. Ne tuntuvat edelleen todella futuristiselta eivätkä sisällä noloja kasariscifikliseitä. Tämä erottaa hyvät kirjat huonoista, Hyperionissa tärkeintä ovat syvät teemat, hahmot sekä syvältä viiltävä juoni.

Hyperionista on huhuttu tehtävän elokuva lähes sen ilmestymisestä asti. Tuottajan näkökulmasta maailman yhteen luetuimmista scifi-kirjoista olisi tietysti houkuttelevaa tarttua, intohimoinen yleisö on jo valmiina. Jotkut kirjat ovat kuitenkin tv- ja elokuvasovitusten tavoittamattomissa ja tässä on ilman muuta yksi sellainen. Niin paljon kuin kirjasarjaa rakastankin, en ikinä haluaisi nähdä sitä valkokankaalla. Sen ahtaminen trilogiaksikin olisi pahimman luokan vandalismia.

Hyperionin jälkeen Dan Simmons mitä ilmeisimmin menetti järkensä. Hän kirjoitti muutaman Stephen King –tasoisen kauhukioskiromaanin ja palasi Hyperionin pariin vasta ysärin lopulla. Hyperionille palattuaan Simmons pyöräytti vielä kaksi kirjaa, Endymion sekä Endymionin nousu, jotka jatkavat Hyperionin tarinaa mutta eivät tavoita alkuperäisten kirjojen henkeä vaikka oivaa futuristista proosaa ovatkin.

George R.R. Martinin Song of Ice and Fire on fantasiasarja, joka sijoittuu Seitsemänä Kuningaskuntana tunnettuun fantasiamaailmaan. Juoni käynnistyy kun kuningas Robert salamurhataan ja alkaa vuosia kestävä valtataistelu, jossa valtaistuimelle pyrkijöitä riittää joka sormelle ja peli on kierompaa kuin Diilissä konsanaan.

Kirjassa ei ole varsinaista päähenkilöä vaan juonta kuljetetaan yhteensä 20-30 henkilön näkökulmasta, näin edellisessä luvussa kylmäksi tappajaksi tuomittu hahmo voi saada seuraavassa luvussa aivan uuden luonteen päästessään itse ”ääneen”. Juoneen tuodaan kirjojen edetessä uusia hahmoja ja vanhoja kylmennetään surutta. Fantasiakirjojen suurinta klisettä, hyvän ja pahan taistelua ei ole vaan valtaistunpelin kaikki osapuolet ovat mukana omista, itsekkäistä syistään.

Mikä tekee sarjasta sitten niin hyvän? Ensinnäkin, vaikka kirja on genreltään fantasiaa, on kaikenlainen taikuus ja muut fantastiset elementit häviävän pienessä osassa, sarja on puhtaasti dialogi- ja hahmovetoinen ja voisi olla ihan oikeaa historiaa, mikäli paikkojen nimet täsmäisivät todellisuuteen.

Lisäksi sarja on hyvin realistinen, mikäli tällainen ilmaus fantasiasarjan kohdalla sallitaan. Sota on raakaa ja (pseudo)keskiajalla ihmisen henki oli löyhemmässä kuin koskaan. Se näkyy myös sarjassa: kukaan ei ole turvassa ja päähenkilöiden henki on yhtä arvoton kuin kenen tahansa muunkin. Seksiä ja väkivaltaa riittää, mutta ne eivät ole itsetarkoituksellista retostelua vaan tuovat jo valmiiksi eläviin hahmoihin roppakaupalla lisää syvyyttä. Tämä on fantasiaa aikuisille, ei valkotakkiset vs. mustatakkiset.

Vieraillessaan Suomessa pari vuotta sitten, Martin kertoi että häneltä oli kyselty sarjan tv- ja elokuvaoikeuksia, mutta hän oli ehdoton: joko HBO tekee sarjasta oman tulkintansa tai sitten ei kukaan.

Ja nyt, HBO on tekemässä sarjaa, ensimmäisen kirjan kattava A Game Of Thrones –sarja näkee päivänvalon ensi keväänä. En ole henkilökohtaisesti odottanut mitään sarjaa ikinä näin kovasti: HBO on luonut sellaisia mestariteoksia kuten Rooma ja Deadwood, joissa on hyvin paljon samoja elementtejä kuin Martinin sarjassa. Täytyy vain toivoa, että tämä löytää katsojia.

Ensimmäiset maistiaiset sarjasta voi katsoa täältä.

Kauko Röyhkällä on aina ollut kyky kirjoittaa kirjoja juuri minulle; tarinat, joissa musiikkiin liiankin intohimoisesti suhtautuvat miehet tunaroivat naisten ja elämän kanssa ovat aina olleet jostain syystä lähellä sydäntäni. Röyhkä on myös kirjoittanut yhden ehdottomista lempikirjoistani, Miss Farkku Suomen.

Job taas on, jos nyt näin voi sanoa, hyvinkin perinteinen Röyhkä-experience. Kokeellisemman Avecin jälkeen Röyhkä on palannut siihen, minkä osaa parhaiten, suorasukaiseen ja koruttomaan kerrontaan. Pienet yksityiskohdat ja havainnot ihmisistä luovat kuitenkin tunnelmaa hienosti ja loskaiset kadut ja kertojapersoonan tuntemukset kokee erittäin vahvasti.

Varsinaista juonta kirjassa ei ollut, mutta takakannen tekstistä jos irrotamme muutamia sanapareja, kirjan teemat tulevat luultavasti hyvin esille: “raha- ja asunto-ongelmat, luuseriystävät, kolme rakastajatarta, ihmissuhteiden puristus ja 2000-luvun Suomi”. Homma lienee selvä. Vakavista ja varsin kaurismäkeläisistä meiningeistä huolimatta Job ei silti ole vakava tai tosikkomainen kirja. Röyhkällä on hieno tapa saada kirjojensa päähenkilöiden ja lukijoiden välille suhde, jossa lukija ei niinkään tunne sääliä vaan hymähtelee sankarin tragikoomisia otteita seuratessaan.

“Roskaohjelmat keräävät noin miljoona katsojaa, eli joka viides suomalainen seuraa niitä. Neljä miljoonaa ei seuraa. Jos heistä vähennetään kiihkouskovaiset, letkuissa makaavat vanhukset ja mitään ymmärtämättömät pikkulapset, niin jää yhä kolme miljoonaa. Luotan noihin kolmeen miljoonaan. He ovat tämän maan suola.”

Olen suuri rock-elämää dokumentoivien kirjojen ystävä, mutta Hanoi Rocksin menestyksen vuosista kertova All Those Wasted Years oli minulle valitettavasti pettymys. Kirja alkaa kirjailijan lupauksella siitä, miten ATWY ei ole “tavallinen” bändikirja, mutta valitettavasti se on juuri sitä. Ari Väntäsen kirjailema kirja kertoo genrelle hyvinkin tyypillisen uhosta tuhoon -tarinan, mutta vailla intohimoa, mielenkiintoista aikalaiskuvausta tai yleensä mitään sellaista joka toisi kirjaan jotain sisältöä pelkän tarinankerronnan lisäksi. Kirja on maailmalla todella kehuttu, mutta olkoon. Minulle ei pudonnut.

Kirjasta selviää kuitenkin ketkä olivat Hanoi Rocksin suurimmat fanit, soittajat itse. Omaa bändiään pitää luonnollisesti rakastaa eikä ilman sisäistä paloa päästä mihinkään, mutta soittajien kommenteista huokuva ylimielinen ja suoraan sanoen kusipäinen asenne alkaa ärsyttää. Myös muut kirjaan äänensä saaneet ovat samaa osastoa, kaikki on valtavaa ja upeeta ja maailman parasta.

En kiistä Hanoi Rocksin suosiota maailmalle, mutta perisuomalaiseen tapaan myös tämän suomalaislähtöisen vientituotteen merkitystä maailmalle on vienosti liioiteltu. Varsinkin Andy McCoyn viimeaikaisten sekoilujen valossa voi kuvitella, että herra elää edelleen omassa henkilökohtaisessa “olen maailman tärkein rock-kitaristi”-deliriumissaan.

Tulevan ammattini kannalta tämän genren kirjoissa mielenkiintoista näkökulmaa bändien sekoiluun antavat aina managerien ja levy-yhtiöiden edustajien kommentit, eräänlainen järjen (tai vähemmän mielipuolinen) ääni kaiken dekadenssin keskellä. 70- ja 80-luvuilla rockbändit kun eivät olleet sitä samaa nössöä ituhippiporukkaa, mitä nyt vaan tuhosivat kokaiinipäissään kaiken ja kaikki tieltään. Managerin hommien noihin aikoihin on täytynyt olla hermoja raastavaa.

Jos rock-kirjallisuus kiinnostaa niin lue ainakin nämä:

Stephen Davis – Jumalten Vasara
Taatusti paras, hauskin ja opettavaisin rock-kirja. Vaikka bändi ei kiinnostakaan, niin kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Kirja kertoo Led Zeppelinin tarun lisäksi hienosti 70-luvun megabändien meiningistä sekä rock- ja hevimusiikin lopullisesta noususta valtavirtaan.

Neil Strauss – The Dirt
Varmasti genren luetuin kirja, eikä mitenkään syyttä. Mötley Crue saa kenet tahansa, jopa Led Zeppelinin näyttämään rinnaltaan partiopojilta. Kirjan kirjoittanut Neil Strauss toi myöhemmin naisia pokaavat “playerit” ja heidän käyttämänsä naisteniskutaktiikat kaiken kansan tietoon kirjallaan The Game, josta myös termi “pelimies” on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön.

Juho Juntunen – Synnin viemää
Suomen paras rock-kirja, ainakin niistä mitä olen itse jaksanut lukea. Viihdyttävää luettavaa, josta mielenkiintoisin osa on Razorblade Romancen jälkeen yhtyettä koetellut kriisikausi.