VilleYK:n koulutie

Mediatuottajan hommiin voi ehkäpä lukea myös tapahtumatuotannon ja sitä olenkin päässyt harjoittelemaan käytännön tasolla jo vuosia säätäessäni keikkoja omille ja ystävieni bändeille. Tällä kertaa olin järkännyt hieman tylymmästä ilmaisustaan tunnetulle yhtyeelleni Endrivelle kahden päivän “kiertueen” Viroon, keikat olivat Tallinnassa 20.2 ja sisämaassa, Valgassa 19.2.2010.

Ei ehkä voi puhua edes minirundista, puhutaan siis mikrorundista. Tuo viikonloppu oli valikoitu huolella, sillä viikonloppu oli sään puolesta taatusti viime vuosien vihamielisimpiä. Treffasin muut urheat Endriven pojat treeniksellä viiden maissa perjantaiaamuna, lunta tuli älyttömästi ja pakkasta oli jotain ihan käsittämättömiä summia. Kylmä, saatana!

Noh, lämpötila ja mieliala alkoivat nousta moottoritiellä kohti Helsinkiä. Joskin se, että olin huomannut edellisenä iltana, että minulla ei ole passia, huoletti minua melko lailla. Laivaan kuitenkin noustiin ilman ongelmia ja tunnelma nousi entisestään.

Viikonlopun eka mesta, paikallinen bändi veivaa

Mediatuottajan huomio: älä, toistan ÄLÄ unohda ettet omista passia koska virallisen lainsäädännön mukaan sitä (tai virallista henkilökorttia) tarvitaan siirtyessäsi Suomesta Viroon. Ajokortti ei kelpaa. Näin siis virallisten tahojen mukaan. Epävirallisesti: ketään ei kiinnosta.

Mediatuottajan huomio #2: Varmista, että sinulla on tarpeeksi luppoaikaa. Kiertueella ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. Jäiden takia laivamme oli lopulta 4 tuntia myöhässä Tallinnassa.

Mikrokiertue meni lopulta todella hyvissä tunnelmissa. Molemmat keikat olivat todella paljon parempia kuin osasimme odottaa, ihmiset ottivat meidät todella hyvin vastaan! En ole ennen kirjoittanut nimikirjoitusta tai nähnyt miten jotkut syöksyvät rumpalimme heittämän rumpukapulan perään. Jotain tässä maailmanssa on pielessä jos tuollaista tapahtuu.

Tallinnan mesta, ihan muikeen kokonen!

Ainoa viikonlopun negatiivinen asia oli se, että autoomme murtauduttiin lauantiana ja sunnuntain välisenä yönä. Eniten vitutti se, että mitään ei edes viety! Ikkuna oli vain isketty sisään ja hansikaslokeron sisältö levitetty pitkin autoa. Jee. Siskoni olikin monesti ja hyvin alleviivaavaan sävyyn todennut, että autoon ei saa jättää todellakaan mitään ettei sinne murtauduta.

Mediatuottajan huomio #3: Reissatessasi entisessä itäblokissa älä jätä mitään autoon, älä edes muovipussia.

Urputukset alkuun. Oikeasti, sunnuntaina jäähallikeikalla KOLME LÄMPPÄRIÄ? Jopa ensimmäisen vuoden mediatuottaja tietää, että siinä on kaksi, jopa kolme lämppäriä liikaa.

Ensimmäinen lämppäri Now Now Every Children nytkytti melko sympaattisesti ja olin välillä aistivani jonkinlaista Copeland-vibaakin. Vaikka NNEC ei keikalla jättänytkään oikeastaan mitään muistijälkiä, niin olen jopa sitä pari kertaa soitellut Spotifystä. Ihan kivaa rauhoittumismusaa.

Toinen lämppäri, Paper Route oli jo livenäkin hieman mielenkiintoisempi tapaus. Lavalla oli kamaakin niin perkeleesti. Paper Route rakenteli hienoa äänivallia useammin kuin kerran, mutta ilmeisesti kaikenmaailman thereminit, haitarit ja kellopelit olivat vieneet bändin keikkabussissa niin paljon tilaa, että kunnolliset biisit eivät olleet enää mahtuneet mukaan. Mielenkiintoinen kuriositeetti, mutta eipä tämäkään juuri säväyttänyt.

Odotus alkoi käydä jo melko piinalliseksi kun kolmas lämppäribändi kurvasi lavalle. Siinä missä kaksi ensimmäistä bändiä olivat melko tylsiä, mutta sympaattisia, niin seuraavaksi lavalle kurvannut You Me At Six oli todella, todella kivulias kokemus. Homman nimi oli falloutboymainen pop-punk, mutta siltä puuttui selkeän esikuvansa karisma, hyvät biisit ja huumori ja yleensä kaikki ne elementit, millä näinkin kuluneen genren voi saada kuulostamaan hyvältä. Kitaroita viskottiin kyllä mallikkaasti ja kaikki muutkin skenen oppikirjan mukaiset hyppypotkut sekä kämmenenheiluttelut oli opeteltu. Nyanssiton keskitaajuustuuba soljui lavalta vaivattoman oloisesti, mutta mielenkiinnottomasti.

Ja sitten vihdoinkin Paramore! Intron jälkeen tarjoiltu Ignorance oli kuin vettä janoon kuolevalle, kaiken lämppäriskeidan jälkeen Paramore loisti lavalla kuin tuhat aurinkoa. Periaatteessa Paramoren kappaleiden rakennusaineet ovat täsmälleen samat kuin You Me At Sixilläkin, mutta Paramorella on näkemystä. Se tekee päällisin puolin yksinkertaista, hyvin perinteiseen “säkeistössä hiljaa, kertsissä lujaa” -kaavaan pohjautuvaa rock-musiikkia, mutta se tekee sen hyvin. Paremmin kuin kukaan muu.

Keikalla ilahduttavaa oli kaikenlaisen teennäisen show-meiningin puuttuminen. Yhtye tuli lavalle, koppasi soittimet käteen ja alkoi veivaamaan. Ei taustanauhoja tai pommeja, ei edes taustalakanaa. Vain viisi tyyppiä farkuissa ja t-paidoissa ja puolentoista tunnin setti aivan tajuttoman tiukkoja kappaleita. Mutta eipä yleisö turhaa sirkusta kaivannutkaan, ainakin kentällä ihmiset jorasivat ja hyppivät kiitettävästi ja tunnelma permannolla oli korkealla.

Settilista oli kovasti mieleeni, mutta eipä Paramoren levyiltä oikeastaan flopeiksi tai huonoiksi laskettavia kappaleita löydykään. Ainoa asia, josta voisin urputtaa oli ihqpihqn My Heart -kappaleen puuttuminen, mutta eipä se hirveästi jäänyt kismittämään. Ehkä pienenä yllätyksenä myös uuden levyn molemmat akustiset hiplailut, The Only Exception ja Misguided Ghosts soitettiin. Kappaleiden aikana jäähallin täyttänyt sytkäri/kännykkämeni on näkynä kerta toisensa jälkeen mykistävä.

Kaikki vähänkään musiikkimaailmaa seuraavat ovat varmasti vuosien loppupuolella törmänneet erilaisiin “vuoden levy” -listoihin. Kun vuosikymmen nyt loppui niin, monet tahot julkaisivat vuosikymmenen levy -listojaan ja niin teen myös minäkin. Lista on jaettu kymmeneen suomalaiseen ja kymmeneen ulkomaiseen levyyn, jotka ovat tällä vuosikymmenellä tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Radioheadeja, strokeseja, whitestripesejä tai muita musiikkimedioiden suosikkeja ei tältä listalta löydy, listani on täysin subjektiivinen. Sitäpaitsi indierunkkauksesta tulee ranne kipeäksi.

SUOMI:

1. Nightwish – Wishmaster (2000)

Albumi, joka tippaakaan valehtelematta muutti koko elämäni. Tätä ennen olin kuunnellut lähinnä sitä, mitä radio tarjosi, mutta Wishmaster tuli ja muutti kaiken. Vuosina 2000 – 2004 elämääni ei mahtunut oikeastaan muita bändejä kuin Nightwish ja bändin kautta olen saanut lukemattomia uusia ystäviä ja muistoja. Vaikka pahin NW-huumani alkoikin esittää laantumisen merkkejä jo Oncen jälkeen, palaan yhtyeen pariin edelleen lähes viikottain.

2. Disco Ensemble – Viper Ethics (2003)

Levy, joka Wishmasterin tapaan avasi silmiäni aivan uudelle maailmalle: maailmassa on muutakin musaa kuin metallia! Olen edelleen kova Discojen fani ja Viper Ethics on edelleen mielestäni bändin kovin levy.

3. Swallow The Sun – The Morning Never Came (2003)

Jyväskyläläisbändin mykistävän tyylikäs debyytti, joka avasi ovia yhä raskaampaan ja raskaampaan kamaan.
Kalle Lahti, jos luet tätä niin palauta levyni heti!

4. Sara – He kutsuivat luokseen (2006)

Irtiotto Saran edellisistä levyistä oli niin raju, että bändi on kehunyt levyä toiseksi debyytikseen. Raskassoutuista, mutta silti kaunista ja hengittävää rock-musiikkia, jonka hienot sanoitukset kruunaavat.

5. Sentenced – The Cold White Light (2002)

Virallinen ensikosketukseni tähän legendaariseen bändiin, jonka fanitus huipentui yhtyeen jäähyväiskeikkaan Oulussa. Heräteostoksena hankittu levy, joka paljastuikin yhdeksi vuosikymmenen parhaista ostoksista.

6. Magenta Skycode – ||||| (2006)

Jori “PMMP” Sjöroosin yhden miehen bändin debyyttilevy, joka pisti koko Suomen indiekansan polvilleen. Täydellisen harmonista popmusiikkia ja synkempää syntetisaattoripörinää yhdistävä levy.

7. Egotrippi – 20 Suosikkia (2004)

Suomeksikin voi tehdä koskettavaa, kaunista ja merkityksellistä pop-musiikkia ilman itsetarkoituksellista kikkailua ja turhaa progeilua.

8. Callisto – Noir (2006)

Omissa arkistoissani yksi täydellisimmistä levyistä, mitä on koskaan tehty. Sai tajuamaan oman pienuuteni musiikintekijänä.

9. Asa – Leijonaa mä metsästän (2005)

Paras suomalainen hiphop-albumi, joka on tehty. Pidän erittäin paljon myös Asan myöhemmästä tuotannosta, mutta tällä albumilla kaikenmaailman huuruilu ja oudot sanoitukset pysyvät vielä järjen tavoitettavissa. En edelleenkään tiedä, mistä kaikki biisit kertovat mutta ei sen niin väliä. Letkeä meno ja yksi Suomen parhaista live-esiintyjistä.

10. HIM – Razorblade Romance (2000)

Aion pistää tämän tähän vaikka Suomessa tämä julkaistiinkin jo joulukuussa 1999. MUTTA Euroopassa se julkaistiin vasta vuoden 2000 alussa. Levy ja bändi, joka sai minut haluamaan soittaa. Yksinkertaiset ainekset, todellakin enemmän kuin osiensa summa, popin, metallin ja rock-musiikin täydellinen liitto.

MUU MAAILMA

1. Katatonia – Last Fair Deal Gone Down (2001)

Tämä tässä saattaa olla maailman paras levy. Vaikea tätä on kuvailla, koska kaikki on niin täydellistä. Ruotsalaisten tunnelmametallistien huikein taidonnäyte, joka kasvaa vuosi vuodelta kylmemmäksi ja melankolisemmaksi.

2. Paramore – Brand New Eyes (2009)

Ei mielestäni yhtyeen paras levy, mutta todisti ainakin minulle että kyseessä on “ihan oikea bändi” eikä mikään turhake. Niin hyviä pop-biisejä, että tukka lähtee.

3. Fall Out Boy – From Under The Cork Tree (2005)

FOB, kuten varmasti Paramorekin esiintyy monelle vain yhdentekevänä pop-punk -bändinä, levy-yhtiön tuotteelta teini-ikäisille tytöille. Minulle From Under The Cork Tree saattaa olla Bleed Americanin (kts. alla) ohella täydellisintä melodista rock-musiikkia mitä on tehty. Virtaviivaiset biisit, hienot sovitukset ja ennenkaikkea helvetin hauskat ja koskettavat sanoitukset tekevät tästä levystä niin kovin, kovin hienon.

4. Jimmy Eat World – Bleed American (2001)

Jimmy Eat World teki niin hyvän college-rock -albumin, että sen jälkeen jopa bändin omat levyt ovat tuntuneet huonoilta tähän verrattuna. Lempibändi ja lempilevy.

5. On The Might Of Princes – Sirens (2003)

Vähän tunnettu, nyt jo hajonneen amerikkalaisen emo-bändin viimeiseksi jäänyt levy. Ja kun sanon “emo” en tarkoita nykyajan väärinpäin hiuksiaan kampaavia nuoria miehiä vaan oikeaa, vihaista ja raakaa screamon kautta koukkaavaa emoilua. Levy täynnä sunnuntain tunnelmaa.

6. Last Days Of April – Angel Youth (2000)

Ruotsalaisten nuorten miesten kaunis ja paras taidonnäyte. Melankolinen pop-levy, joka viiltää luuhun asti. Levyllä ei ole yhtään turhaa hetkeä.

7. The Get Up Kids – Something To Write Home About (1999)

Julkaistu oikeastaan vuonna 1999, mutta minulle niin vahvasti 2000-luvun lopun levy että pakko tämä on tänne pistää. Ja yrittäkääpä estää. Pop-punk -täydellisyyttä tämäkin, levy joka omalla tavallaan laukaisi kokonaisen emokulttuurin valtavirtaan.

8. Rise Against – Sufferer and the Witness (2006)

Hardcore/punk -bändi, joka ei häpeile yhdistää paahtoonsa pop-koukkuja ja kantaanottavuutta. Ensikosketukseni tähän loistavaan bändiin ja edelleen yhtyeen paras albumi.

9. Koma – Tsunami (2004)

Kolmas ruotsalainen levy tällä listalla ja perustelutkin lähes samat kuin kahdella edellisellä. Ruotsalaiset osaavat jollain ihmeen konstilla yhdistää herkkyyden ja raskauden niin hienolla tavalla, että olen sen edessä täysin aseeton.

10. Further Seems Forever – Hide nothing (2004)

Oli joskus kovin levy, mitä koskaan on tehty ja on tietyllä tavalla sitä myös edelleen. Jälkiviisaana molemmat tätä edeltävät albumit ovat Hide Nothingia parempia, mutta ilman tätä koko bändi olisi saattanut jäädä kokonaan kokematta.