Half-life on vuonna 1998 julkaistu pc-peli, joka jatko-osineen on voittanut kolminumeroisen summan ”vuoden peli” pystejä ympäri maailmaa ja on usein julistettu maailman parhaaksi pelisarjaksi. Myönnän itse olevani fani, molemmat pääpelit ja lähes kaikki lisäosat pelanneena en voi kuin hämmästellä sitä taitoa ja näkemystä, millä Half-Life –sarja on koottu.
Half-Life sarjassa on jonkinlainen juonikin, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä millainen. Ykkösosan juoni on vielä simppeli: pelin päähenkilö Gordon Freeman saapuu työpaikalleen Black Mesan tutkimuskeskukseen. Testiä suorittaessa jossain menee kuitenkin bitti vinoon ja energiavirrat repäisevät auki portin toiseen ulottuvuuteen, Xeniin. Black Mesassa kaikki menee arvattavasti sfinksin sfonksin ja Freeman aloittaa pakonsa kohti maanpintaa xeniläisten huohottaessa niskaan. Lopulta Freeman pelastautuu kuljetusvaunuun ja laukaisee itsensä kohti maanpintaa. Perus maanantai siis.
Yksinkertainen juoni on kuitenkin vain pintaa. Suoraan ykkösosan lopusta jatkuva Half-Life 2 vetää maton koko ykkösosan alta: kuljetusvaunu johon Freeman pelastui ei johdakaan maan pinnalle vaan outoon teollisuuskaupunkiin joka elää keskellä orwellilaista helvettiä. Combine-sotilaat kurittavat siviilejä ja outoja tapahtuu. Pian Freeman sotkeentuu vastarintaliikkeeseen ja seikkailu mystisen Combinen kukistamiseksi alkaa.
Jollain muulla oli huonompi työpäivä kuin minulla
Vaikka ykkös- ja kakkososien juonet eivät paperilla tunnu kohtaavan lainkaan niin pelin edetessä ne risteävät niin elegantisti toisiinsa että moni sci-fi –kirjailija näkee moisista juonikuvioista vain märkiä unia. Juoni, tai sen puute ovat pelisarjan suosion kantavia voimia. Kaikkea ei selitetä ja pelaaja onkin vain pieni, joskin merkittävä osa isoa taustalla vaikuttavaa juonikuviota.
Juonen lisäksi itse pelimekaniikka ja toteutus toimivat. Kontrollit ovat smoothit ja toiminta on nopeaa, vaarallista ja tappavaa. Äänisuunnittelu hipoo täydellisyyttä: haulikon laukaus herättää kämppikseni lisäksi puolet kerroksemme väestä ja headcrabin kiljaisu pimeässä tunnelissa saa minut lyömään polveni pöytään joka kerta.
Ulisevia zombeja käytävillä, ihan kuin ICT-talon maanantai
Myös pelisarjan tekoäly on kehuttu monissa yhteyksissä taivaisiin, eikä suotta. Half-Lifen edeltäjien kehnoihin tekoälyihin tottuneelle ensimmäiset kohtaukset sotilaiden kanssa tulevat järkytyksenä. Soltut suojaavat toisiaan, viskovat kranaatteja pelaajan suojautuessa, välttävät aukeita alueita ja ampuvat takaisin ja aivan helvetin kovaa ampuvatkin.
Lopetan tähän vaikka voisin jauhaa Half-Lifesta loputtomiin. Mainitsematta jäivät pienet skriptatut tapahtumat, Source-pelimoottori, rikas modikulttuuri, Portal ja ties ja vaikka mitä. Vaikka ”räiskintäpelit” eivät sielusi kieliä soittelekaan, suosittelen tutustumaan Half-Lifeen. Se vaatii alussa hieman paneutumista, mutta palkitsee lopulta ruhtinaallisesti.