Roland Emmerich on mies, jolle jostain syystä annetaan mielettömiä määriä rahaa. Tuolla rahalla Emmerich on sitten tehtaillut sellaisia mestariteoksia kuin Independence Day, The Day After Tomorrow ja Godzilla. Miehen uusin efektipelleily 2012 ammentaa jälleen maailmanlopun uhasta ja jälleen kerran efektit ovat isompia, henkilöhahmot turhempia, juoni epäloogisempi ja meininki entistä hulvattomampaa.
Emmerichin elokuvat ovat kuin pornoa katsoisi: välillä katsojaa piinataan täysin mielenkiinnottomien hahmojen läpinällä joka vie “juonta” eteenpäin kunnes taas toimintamusiikit kajahtavat päälle ja ruudulla päästään itse asiaan. Juonta tai punaista lankaa ei siis juuri ole, John Cusackin tulkitsema luuseri lähtee lapsiensa kanssa telttailemaan ja he palaavat kotosalle juuri sopivasti maailmanloppua todistamaan. Cusack käy koppaamassa ex-vaimonsa sekä tämän uuden miehen föliin ja kokoperheen viihdyttävä maailmanloppudraama voi alkaa.
John Cusack tähyilee taivaalta, josko hänen näyttelijänlahjojaan näkyisi.
Kun kiiltokuvanohuesta ihmissuhdedraamasta on päästy ja tuleva efektivyöry on perusteltu pseudotieteellisellä höpöhöpöllä, pääsee Emmerich tekemään sitä mitä parhaiten osaa. Mannerlaatat nytkähtävät liikkeelle, magneettiset navat siirtyvät ja koko homma lähtee kerralla lapasesta. Kalifornia ottaa osumaa ja lopulta koko roska valuu mereen. Pitkä kohtaus on uskomattoman hieno, koominen ja yliampuva samaan aikaan: sankarin perhe kaahaa limusiinilla ja lentokoneella pakoon uppoavasta Kaliforniasta väistellen milloin lentävää junaa, jättimäistä donitisia, kaatuvia pilvenpiirtäjiä, hidastelevia mummoja ja/tai räjähteleviä rekkoja. Kohtausta on mahdotonta kuvailla, se täytyy nähdä.
Näyttelijät eivät vakuuta eikä hahmojen kohtaloista piittaa tippaakaan. Päähenkilö on John Cusackin intohimottomasti tulkitsema perus-regular joe, ex-vaimo uusiomiehineen ovat ylimielisiä snobeja mutta paljastuvat lopulta tietenkin ihan hyviksi tyypeiksi hekin. Lasten tehtävänä on alussa murjottaa ja toistella “I hate you, dad!”, elokuvan keskivaiheilla kirkua hermoja raastavasti “Daddyyy, noooo!” ja lopussa silmät lautasen kokoisina henkäistä “I love you, daddy! You are a hero!”. Toivoin jatkuvasti, että nämä selkeästi jälkeenjääneet vahinkolapset jäisivät seuraavaksi kaatuvan pilvenpiirtäjän alle. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada.
Lapset ja ex-vaimo valmistautuvat olemaan ärsyttäviä.
Hauskasti vaimon uusi mies muuten heittää henkensä elokuvassa todella kivuliaalla tavalla, mutta minuutin päästä kukaan ei edes muista häntä enää. Miehen kuolinkiljahdukset ovat tuskin ehtineet vaieta, kun vaimo on jo suukottelemassa sankariamme. Jessus, mikä lutka!
Loppupätkän kohtaus, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet ovat törmäämässä avaruussukkulan ja ruotsinlaivan risteytyksellä Mount Everestiin on absurdiusseen jo niin sanoinkuvaamattoman överiä, että en edes keksi tähän mitään mukanokkelaa kielikuvaa.
Jos haluat nähdä tämän elokuvan, tee se elokuvateatterissa tai ainakin vinkeän kotiteatterin tukemana. Efektit ovat tämän elokuvan todelliset päänäyttelijät ja hoitavakin tonttinsa kunnialla. Minkäänlaista muuta sisältöä tai yleensä järkeä 2012 ei sinulle tarjoa.