Olen suuri rock-elämää dokumentoivien kirjojen ystävä, mutta Hanoi Rocksin menestyksen vuosista kertova All Those Wasted Years oli minulle valitettavasti pettymys. Kirja alkaa kirjailijan lupauksella siitä, miten ATWY ei ole “tavallinen” bändikirja, mutta valitettavasti se on juuri sitä. Ari Väntäsen kirjailema kirja kertoo genrelle hyvinkin tyypillisen uhosta tuhoon -tarinan, mutta vailla intohimoa, mielenkiintoista aikalaiskuvausta tai yleensä mitään sellaista joka toisi kirjaan jotain sisältöä pelkän tarinankerronnan lisäksi. Kirja on maailmalla todella kehuttu, mutta olkoon. Minulle ei pudonnut.
Kirjasta selviää kuitenkin ketkä olivat Hanoi Rocksin suurimmat fanit, soittajat itse. Omaa bändiään pitää luonnollisesti rakastaa eikä ilman sisäistä paloa päästä mihinkään, mutta soittajien kommenteista huokuva ylimielinen ja suoraan sanoen kusipäinen asenne alkaa ärsyttää. Myös muut kirjaan äänensä saaneet ovat samaa osastoa, kaikki on valtavaa ja upeeta ja maailman parasta.
En kiistä Hanoi Rocksin suosiota maailmalle, mutta perisuomalaiseen tapaan myös tämän suomalaislähtöisen vientituotteen merkitystä maailmalle on vienosti liioiteltu. Varsinkin Andy McCoyn viimeaikaisten sekoilujen valossa voi kuvitella, että herra elää edelleen omassa henkilökohtaisessa “olen maailman tärkein rock-kitaristi”-deliriumissaan.
Tulevan ammattini kannalta tämän genren kirjoissa mielenkiintoista näkökulmaa bändien sekoiluun antavat aina managerien ja levy-yhtiöiden edustajien kommentit, eräänlainen järjen (tai vähemmän mielipuolinen) ääni kaiken dekadenssin keskellä. 70- ja 80-luvuilla rockbändit kun eivät olleet sitä samaa nössöä ituhippiporukkaa, mitä nyt vaan tuhosivat kokaiinipäissään kaiken ja kaikki tieltään. Managerin hommien noihin aikoihin on täytynyt olla hermoja raastavaa.
Jos rock-kirjallisuus kiinnostaa niin lue ainakin nämä:
Stephen Davis – Jumalten Vasara
Taatusti paras, hauskin ja opettavaisin rock-kirja. Vaikka bändi ei kiinnostakaan, niin kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Kirja kertoo Led Zeppelinin tarun lisäksi hienosti 70-luvun megabändien meiningistä sekä rock- ja hevimusiikin lopullisesta noususta valtavirtaan.
Neil Strauss – The Dirt
Varmasti genren luetuin kirja, eikä mitenkään syyttä. Mötley Crue saa kenet tahansa, jopa Led Zeppelinin näyttämään rinnaltaan partiopojilta. Kirjan kirjoittanut Neil Strauss toi myöhemmin naisia pokaavat “playerit” ja heidän käyttämänsä naisteniskutaktiikat kaiken kansan tietoon kirjallaan The Game, josta myös termi “pelimies” on vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön.
Juho Juntunen – Synnin viemää
Suomen paras rock-kirja, ainakin niistä mitä olen itse jaksanut lukea. Viihdyttävää luettavaa, josta mielenkiintoisin osa on Razorblade Romancen jälkeen yhtyettä koetellut kriisikausi.
