Kauko Röyhkällä on aina ollut kyky kirjoittaa kirjoja juuri minulle; tarinat, joissa musiikkiin liiankin intohimoisesti suhtautuvat miehet tunaroivat naisten ja elämän kanssa ovat aina olleet jostain syystä lähellä sydäntäni. Röyhkä on myös kirjoittanut yhden ehdottomista lempikirjoistani, Miss Farkku Suomen.
Job taas on, jos nyt näin voi sanoa, hyvinkin perinteinen Röyhkä-experience. Kokeellisemman Avecin jälkeen Röyhkä on palannut siihen, minkä osaa parhaiten, suorasukaiseen ja koruttomaan kerrontaan. Pienet yksityiskohdat ja havainnot ihmisistä luovat kuitenkin tunnelmaa hienosti ja loskaiset kadut ja kertojapersoonan tuntemukset kokee erittäin vahvasti.
Varsinaista juonta kirjassa ei ollut, mutta takakannen tekstistä jos irrotamme muutamia sanapareja, kirjan teemat tulevat luultavasti hyvin esille: “raha- ja asunto-ongelmat, luuseriystävät, kolme rakastajatarta, ihmissuhteiden puristus ja 2000-luvun Suomi”. Homma lienee selvä. Vakavista ja varsin kaurismäkeläisistä meiningeistä huolimatta Job ei silti ole vakava tai tosikkomainen kirja. Röyhkällä on hieno tapa saada kirjojensa päähenkilöiden ja lukijoiden välille suhde, jossa lukija ei niinkään tunne sääliä vaan hymähtelee sankarin tragikoomisia otteita seuratessaan.
“Roskaohjelmat keräävät noin miljoona katsojaa, eli joka viides suomalainen seuraa niitä. Neljä miljoonaa ei seuraa. Jos heistä vähennetään kiihkouskovaiset, letkuissa makaavat vanhukset ja mitään ymmärtämättömät pikkulapset, niin jää yhä kolme miljoonaa. Luotan noihin kolmeen miljoonaan. He ovat tämän maan suola.”