Feed on
Posts
Comments

Kaikki vähänkään musiikkimaailmaa seuraavat ovat varmasti vuosien loppupuolella törmänneet erilaisiin “vuoden levy” -listoihin. Kun vuosikymmen nyt loppui niin, monet tahot julkaisivat vuosikymmenen levy -listojaan ja niin teen myös minäkin. Lista on jaettu kymmeneen suomalaiseen ja kymmeneen ulkomaiseen levyyn, jotka ovat tällä vuosikymmenellä tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Radioheadeja, strokeseja, whitestripesejä tai muita musiikkimedioiden suosikkeja ei tältä listalta löydy, listani on täysin subjektiivinen. Sitäpaitsi indierunkkauksesta tulee ranne kipeäksi.

SUOMI:

1. Nightwish – Wishmaster (2000)

Albumi, joka tippaakaan valehtelematta muutti koko elämäni. Tätä ennen olin kuunnellut lähinnä sitä, mitä radio tarjosi, mutta Wishmaster tuli ja muutti kaiken. Vuosina 2000 – 2004 elämääni ei mahtunut oikeastaan muita bändejä kuin Nightwish ja bändin kautta olen saanut lukemattomia uusia ystäviä ja muistoja. Vaikka pahin NW-huumani alkoikin esittää laantumisen merkkejä jo Oncen jälkeen, palaan yhtyeen pariin edelleen lähes viikottain.

2. Disco Ensemble – Viper Ethics (2003)

Levy, joka Wishmasterin tapaan avasi silmiäni aivan uudelle maailmalle: maailmassa on muutakin musaa kuin metallia! Olen edelleen kova Discojen fani ja Viper Ethics on edelleen mielestäni bändin kovin levy.

3. Swallow The Sun – The Morning Never Came (2003)

Jyväskyläläisbändin mykistävän tyylikäs debyytti, joka avasi ovia yhä raskaampaan ja raskaampaan kamaan.
Kalle Lahti, jos luet tätä niin palauta levyni heti!

4. Sara – He kutsuivat luokseen (2006)

Irtiotto Saran edellisistä levyistä oli niin raju, että bändi on kehunyt levyä toiseksi debyytikseen. Raskassoutuista, mutta silti kaunista ja hengittävää rock-musiikkia, jonka hienot sanoitukset kruunaavat.

5. Sentenced – The Cold White Light (2002)

Virallinen ensikosketukseni tähän legendaariseen bändiin, jonka fanitus huipentui yhtyeen jäähyväiskeikkaan Oulussa. Heräteostoksena hankittu levy, joka paljastuikin yhdeksi vuosikymmenen parhaista ostoksista.

6. Magenta Skycode – ||||| (2006)

Jori “PMMP” Sjöroosin yhden miehen bändin debyyttilevy, joka pisti koko Suomen indiekansan polvilleen. Täydellisen harmonista popmusiikkia ja synkempää syntetisaattoripörinää yhdistävä levy.

7. Egotrippi – 20 Suosikkia (2004)

Suomeksikin voi tehdä koskettavaa, kaunista ja merkityksellistä pop-musiikkia ilman itsetarkoituksellista kikkailua ja turhaa progeilua.

8. Callisto – Noir (2006)

Omissa arkistoissani yksi täydellisimmistä levyistä, mitä on koskaan tehty. Sai tajuamaan oman pienuuteni musiikintekijänä.

9. Asa – Leijonaa mä metsästän (2005)

Paras suomalainen hiphop-albumi, joka on tehty. Pidän erittäin paljon myös Asan myöhemmästä tuotannosta, mutta tällä albumilla kaikenmaailman huuruilu ja oudot sanoitukset pysyvät vielä järjen tavoitettavissa. En edelleenkään tiedä, mistä kaikki biisit kertovat mutta ei sen niin väliä. Letkeä meno ja yksi Suomen parhaista live-esiintyjistä.

10. HIM – Razorblade Romance (2000)

Aion pistää tämän tähän vaikka Suomessa tämä julkaistiinkin jo joulukuussa 1999. MUTTA Euroopassa se julkaistiin vasta vuoden 2000 alussa. Levy ja bändi, joka sai minut haluamaan soittaa. Yksinkertaiset ainekset, todellakin enemmän kuin osiensa summa, popin, metallin ja rock-musiikin täydellinen liitto.

MUU MAAILMA

1. Katatonia – Last Fair Deal Gone Down (2001)

Tämä tässä saattaa olla maailman paras levy. Vaikea tätä on kuvailla, koska kaikki on niin täydellistä. Ruotsalaisten tunnelmametallistien huikein taidonnäyte, joka kasvaa vuosi vuodelta kylmemmäksi ja melankolisemmaksi.

2. Paramore – Brand New Eyes (2009)

Ei mielestäni yhtyeen paras levy, mutta todisti ainakin minulle että kyseessä on “ihan oikea bändi” eikä mikään turhake. Niin hyviä pop-biisejä, että tukka lähtee.

3. Fall Out Boy – From Under The Cork Tree (2005)

FOB, kuten varmasti Paramorekin esiintyy monelle vain yhdentekevänä pop-punk -bändinä, levy-yhtiön tuotteelta teini-ikäisille tytöille. Minulle From Under The Cork Tree saattaa olla Bleed Americanin (kts. alla) ohella täydellisintä melodista rock-musiikkia mitä on tehty. Virtaviivaiset biisit, hienot sovitukset ja ennenkaikkea helvetin hauskat ja koskettavat sanoitukset tekevät tästä levystä niin kovin, kovin hienon.

4. Jimmy Eat World – Bleed American (2001)

Jimmy Eat World teki niin hyvän college-rock -albumin, että sen jälkeen jopa bändin omat levyt ovat tuntuneet huonoilta tähän verrattuna. Lempibändi ja lempilevy.

5. On The Might Of Princes – Sirens (2003)

Vähän tunnettu, nyt jo hajonneen amerikkalaisen emo-bändin viimeiseksi jäänyt levy. Ja kun sanon “emo” en tarkoita nykyajan väärinpäin hiuksiaan kampaavia nuoria miehiä vaan oikeaa, vihaista ja raakaa screamon kautta koukkaavaa emoilua. Levy täynnä sunnuntain tunnelmaa.

6. Last Days Of April – Angel Youth (2000)

Ruotsalaisten nuorten miesten kaunis ja paras taidonnäyte. Melankolinen pop-levy, joka viiltää luuhun asti. Levyllä ei ole yhtään turhaa hetkeä.

7. The Get Up Kids – Something To Write Home About (1999)

Julkaistu oikeastaan vuonna 1999, mutta minulle niin vahvasti 2000-luvun lopun levy että pakko tämä on tänne pistää. Ja yrittäkääpä estää. Pop-punk -täydellisyyttä tämäkin, levy joka omalla tavallaan laukaisi kokonaisen emokulttuurin valtavirtaan.

8. Rise Against – Sufferer and the Witness (2006)

Hardcore/punk -bändi, joka ei häpeile yhdistää paahtoonsa pop-koukkuja ja kantaanottavuutta. Ensikosketukseni tähän loistavaan bändiin ja edelleen yhtyeen paras albumi.

9. Koma – Tsunami (2004)

Kolmas ruotsalainen levy tällä listalla ja perustelutkin lähes samat kuin kahdella edellisellä. Ruotsalaiset osaavat jollain ihmeen konstilla yhdistää herkkyyden ja raskauden niin hienolla tavalla, että olen sen edessä täysin aseeton.

10. Further Seems Forever – Hide nothing (2004)

Oli joskus kovin levy, mitä koskaan on tehty ja on tietyllä tavalla sitä myös edelleen. Jälkiviisaana molemmat tätä edeltävät albumit ovat Hide Nothingia parempia, mutta ilman tätä koko bändi olisi saattanut jäädä kokonaan kokematta.

Helvetin keittiö

Jotkut, jotka ovat koulussa kuunnelleet sekavaa höpötystäni enemmänkin saattavat tietää, että olen suuri kokkausrealityn ystävä. Top Chef on parasta viihdettä mitä tällä hetkellä on tarjolla ja Gordon Ramsay mahtava tyyppi.

Koska kaikki muut kulttuuripassini ovat olleet tylsiä selityksiä elokuvista tai tietokonepeleistä, niin päätin koittaa myös jotain erilaista. Jos aikaa ja jaksamista olisi ollut, olisin toteuttanut tämän videomuodossa mutta ikävä kyllä deadline tälle on huomenna.

Joten hyvät naiset ja pojat, kulttuuripassin aiheena tällä kertaa ruokarealityn innoittamana on kuvallinen resepti! Valitsin safkauslajiksi tällä kertaa broilerifileet kera lohkoperunoiden ja salaatin. Resepti on ihan basic-kamaa ja onnistuu varmaan ihan kaikilta.

Resepti starttaa lohkoperunoilla. Pilkotaan perunat lohkoiksi ja viskotaan ne kulhoon tai muuhun sopivaan astiaan. Perään 1-2 ruokalusikallista öljyä ja sitten sekoitetaan. Kun öljy on tasaisesti ympäri potaatteja niin perään pippuria ja suolaa. Muitakin mausteita voi toki käyttää, mutta itse pidän simppelistä mausta, grillimausteet jätän suosiolla väliin niiden dominoivan maun takia.

01

Potaatit maustumassa. Huomatkaa miehekäs kukkakuosinen kulho.

03

Ja potaatit uunissa, lähes valmiina.

Potaatit pellille ja uuniin. Omassa uunissani sopiva aika on n. 30 minsaa ja sen aikana ehtiikin tehdä kaiken muun.

Tässä vaiheessa teen yleensä salaatin ja sekin on hyvin perussallaaddi: jäävuorisalaattia, kurkkua, tomaattia, punasipulia, fetajuustoa ja caesar-kastiketta. Fetajuustoista sen verran, että ei koskaan kannata ostaa valmiiksi kuutioitua salaattijuustoa, koska ne eivät yleensä maistu miltään tai jos maistuvat niin lähinnä hieltä. Itse en käytä fetaa kuutioina vaan murennan fetan aina salaatin joukkoon jonka jälkeen kastikkeet perään ja sitten sekoitan salaatin niin ettei mitään jää ”päälle”.

02

Salaatti orpona lautasella.

Kun salaatti on kulhossa tai lautasella, niin sen voi pistää hetkeksi jääkaappiin. Kun perunat näyttävät lähes valmiilta niin broilerifileet voi pistää pannulle kypsymään. Älä pistä levyä täysille, broileri kypsyy parhaiten vähän miedommalla lämmöllä eikä jämähdä pannuun kiinni. Mausteita oman maun mukaan. Itse käytän aina Saarioisten kevyesti suolattuja broilerfileitä, ne ovat halpoja ja maistuvat erinomaisilta, kevyen suolauksen ansioista ne voi käyttää sellaisenaan vaikka salaatissa.

Ja siinäpä se, tervetuloa meille syömään joskus!

04

Valmista kamaa. Ja oli kohtuu hyvää myös.

Puoli elämää

Half-life on vuonna 1998 julkaistu pc-peli, joka jatko-osineen on voittanut kolminumeroisen summan ”vuoden peli” pystejä ympäri maailmaa ja on usein julistettu maailman parhaaksi pelisarjaksi. Myönnän itse olevani fani, molemmat pääpelit ja lähes kaikki lisäosat pelanneena en voi kuin hämmästellä sitä taitoa ja näkemystä, millä Half-Life –sarja on koottu.

Half-Life sarjassa on jonkinlainen juonikin, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä millainen. Ykkösosan juoni on vielä simppeli: pelin päähenkilö Gordon Freeman saapuu työpaikalleen Black Mesan tutkimuskeskukseen. Testiä suorittaessa jossain menee kuitenkin bitti vinoon ja energiavirrat repäisevät auki portin toiseen ulottuvuuteen, Xeniin. Black Mesassa kaikki menee arvattavasti sfinksin sfonksin ja Freeman aloittaa pakonsa kohti maanpintaa xeniläisten huohottaessa niskaan. Lopulta Freeman pelastautuu kuljetusvaunuun ja laukaisee itsensä kohti maanpintaa. Perus maanantai siis.

Yksinkertainen juoni on kuitenkin vain pintaa. Suoraan ykkösosan lopusta jatkuva Half-Life 2 vetää maton koko ykkösosan alta: kuljetusvaunu johon Freeman pelastui ei johdakaan maan pinnalle vaan outoon teollisuuskaupunkiin joka elää keskellä orwellilaista helvettiä. Combine-sotilaat kurittavat siviilejä ja outoja tapahtuu. Pian Freeman sotkeentuu vastarintaliikkeeseen ja seikkailu mystisen Combinen kukistamiseksi alkaa.

dead

Jollain muulla oli huonompi työpäivä kuin minulla

Vaikka ykkös- ja kakkososien juonet eivät paperilla tunnu kohtaavan lainkaan niin pelin edetessä ne risteävät niin elegantisti toisiinsa että moni sci-fi –kirjailija näkee moisista juonikuvioista vain märkiä unia. Juoni, tai sen puute ovat pelisarjan suosion kantavia voimia. Kaikkea ei selitetä ja pelaaja onkin vain pieni, joskin merkittävä osa isoa taustalla vaikuttavaa juonikuviota.

Juonen lisäksi itse pelimekaniikka ja toteutus toimivat. Kontrollit ovat smoothit ja toiminta on nopeaa, vaarallista ja tappavaa. Äänisuunnittelu hipoo täydellisyyttä: haulikon laukaus herättää kämppikseni lisäksi puolet kerroksemme väestä ja headcrabin kiljaisu pimeässä tunnelissa saa minut lyömään polveni pöytään joka kerta.

zombi

Ulisevia zombeja käytävillä, ihan kuin ICT-talon maanantai

Myös pelisarjan tekoäly on kehuttu monissa yhteyksissä taivaisiin, eikä suotta. Half-Lifen edeltäjien kehnoihin tekoälyihin tottuneelle ensimmäiset kohtaukset sotilaiden kanssa tulevat järkytyksenä. Soltut suojaavat toisiaan, viskovat kranaatteja pelaajan suojautuessa, välttävät aukeita alueita ja ampuvat takaisin ja aivan helvetin kovaa ampuvatkin.

Lopetan tähän vaikka voisin jauhaa Half-Lifesta loputtomiin. Mainitsematta jäivät pienet skriptatut tapahtumat, Source-pelimoottori, rikas modikulttuuri, Portal ja ties ja vaikka mitä. Vaikka ”räiskintäpelit” eivät sielusi kieliä soittelekaan, suosittelen tutustumaan Half-Lifeen. Se vaatii alussa hieman paneutumista, mutta palkitsee lopulta ruhtinaallisesti.

Roland Emmerich on mies, jolle jostain syystä annetaan mielettömiä määriä rahaa. Tuolla rahalla Emmerich on sitten tehtaillut sellaisia mestariteoksia kuin Independence Day, The Day After Tomorrow ja Godzilla. Miehen uusin efektipelleily 2012 ammentaa jälleen maailmanlopun uhasta ja jälleen kerran efektit ovat isompia, henkilöhahmot turhempia, juoni epäloogisempi ja meininki entistä hulvattomampaa.

Emmerichin elokuvat ovat kuin pornoa katsoisi: välillä katsojaa piinataan täysin mielenkiinnottomien hahmojen läpinällä joka vie “juonta” eteenpäin kunnes taas toimintamusiikit kajahtavat päälle ja ruudulla  päästään itse asiaan. Juonta tai punaista lankaa ei siis juuri ole, John Cusackin tulkitsema luuseri lähtee lapsiensa kanssa telttailemaan ja he palaavat kotosalle juuri sopivasti maailmanloppua todistamaan. Cusack käy koppaamassa ex-vaimonsa sekä tämän uuden miehen föliin ja kokoperheen viihdyttävä maailmanloppudraama voi alkaa.

2012-movie-john-cusack

John Cusack tähyilee taivaalta, josko hänen näyttelijänlahjojaan näkyisi.

Kun kiiltokuvanohuesta ihmissuhdedraamasta on päästy ja tuleva efektivyöry on perusteltu pseudotieteellisellä höpöhöpöllä, pääsee Emmerich tekemään sitä mitä parhaiten osaa. Mannerlaatat nytkähtävät liikkeelle, magneettiset navat siirtyvät ja koko homma lähtee kerralla lapasesta. Kalifornia ottaa osumaa ja lopulta koko roska valuu mereen. Pitkä kohtaus on uskomattoman hieno, koominen ja yliampuva samaan aikaan: sankarin perhe kaahaa limusiinilla ja lentokoneella pakoon uppoavasta Kaliforniasta väistellen milloin lentävää junaa, jättimäistä donitisia, kaatuvia pilvenpiirtäjiä, hidastelevia mummoja ja/tai räjähteleviä rekkoja.  Kohtausta on mahdotonta kuvailla, se täytyy nähdä.

Näyttelijät eivät vakuuta eikä hahmojen kohtaloista piittaa tippaakaan. Päähenkilö on John Cusackin intohimottomasti tulkitsema perus-regular joe, ex-vaimo uusiomiehineen ovat ylimielisiä snobeja mutta paljastuvat lopulta tietenkin ihan hyviksi tyypeiksi hekin.  Lasten tehtävänä on alussa murjottaa ja toistella “I hate you, dad!”, elokuvan keskivaiheilla kirkua hermoja raastavasti “Daddyyy, noooo!” ja lopussa silmät lautasen kokoisina henkäistä “I love you, daddy! You are a hero!”. Toivoin jatkuvasti, että nämä selkeästi jälkeenjääneet vahinkolapset jäisivät seuraavaksi kaatuvan pilvenpiirtäjän alle. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada.

2012-movie (1)

Lapset ja ex-vaimo valmistautuvat olemaan ärsyttäviä.

Hauskasti vaimon uusi mies muuten heittää henkensä elokuvassa todella kivuliaalla tavalla, mutta minuutin päästä kukaan ei edes muista häntä enää. Miehen kuolinkiljahdukset ovat tuskin ehtineet vaieta, kun vaimo on jo suukottelemassa sankariamme. Jessus, mikä lutka!

Loppupätkän kohtaus, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet ovat törmäämässä avaruussukkulan ja ruotsinlaivan risteytyksellä Mount Everestiin on absurdiusseen jo niin sanoinkuvaamattoman överiä, että en edes keksi tähän mitään mukanokkelaa kielikuvaa.

Jos haluat nähdä tämän elokuvan, tee se elokuvateatterissa tai ainakin vinkeän kotiteatterin tukemana. Efektit ovat tämän elokuvan todelliset päänäyttelijät ja hoitavakin tonttinsa kunnialla. Minkäänlaista muuta sisältöä tai yleensä järkeä 2012 ei sinulle tarjoa.

Bastuvisan

Kunnioitukseni Bronson Clubin kavereita kohtaan on suunnaton. Siinä missä suurin osa suomalaisista elokuvantekijöistä tyytyy pelaamaan varman päälle, niin BC on AJ Annilan ja Aleksi Salmenperän kanssa tuottanut elokuvia kuten Jadesoturi, Miehen työ ja Sauna. Elokuvat ovat epätasaisesta laadustaan huolimatta Suomen elokuvakentässä aivan huikean rohkeaa ja ennakkoluulotonta kamaa.

Keskiajalle sijoittuvan, suomenkielisen kauhuelokuvan tekeminen tässä massa on äärimmäisen kunnioitettava teko. Sauna pärjäsikin melko odotetusti huonosti elokuvateattereissa suuresta mainoskampanjastaan huolimatta, mikä on todella sääli. Mutta hei sinä aloitteleva tuottajatoverini, jos haluat että elokuvasi menestyy täällä härmässä, muista sisällyttää seuraavia elementtejä teokseesi:
a) Kummeli-tyyppejä
b) Samuli Edelman
c) Pekko Aikamiespoika tai Uuno Turhapuro
d) Yleinen junttimeininki
e) Sota, mielellään talvi- tai jatkosota
f) Timo Koivusalo
g) Homoille naureskelua
h) Pehmopornoa a lá Levottomat

Onneksemme elokuvaa jossa kaikkia yllämainittuja elementtejä olisi käytetty ei ole vielä tehty. Sinä päivänä kun niin tapahtuu, yleisen huonon maun rajat viedään kolmiulotteisen maailmamme ja käsityskykymme äärirajoille ja lopulta niistä yli. Todellisuus repeytyy ja kaikille käy äärimmäisen huonosti.

Mutta se siitä, takaisin aiheeseen. Sauna on perkeleen pelottava elokuva. Eräissä arvosteluissa on alleviivattu sitä, että kyseessä ei ole täysiverinen kauhuelokuva, mutta uskallan olla eri mieltä. Toisaalta jos kauhuelokuvaksi mielletään perus-Hollywood-kauhu, niin kyseessä ei ole kauhuelokuva.

Sauna02

Kauhuelokuvat ovat viimeisen kymmenen vuoden aikana kokeneet jonkinlaisen renessassin. Myös Sauna ottaa vaikutteensa kauhuelokuvan lähimenneisyydestä, kurkottaen suodattamaan vaikutteita niin idän kuin lännenkin parhaista kauhupaloista. Elokuva nostaa jännitettään jatkuvasti, painostaen kuin hitaasti tippuva giljotiini. Sekaan suomalaista mytologiaa, kansojen ja uskontojen välistä kitkerää konfliktia sekä hieman tärkeitä humaaneita aiheita, niin meillä on käsissämme Sauna.

Juoni on varsin yksinkertainen. Ruotsin ja Venäjän rajakomissiot ovat vetämässä rajaa keskellä skutsia ja löytävät kylän, jonka paikalla karttojen mukaan pitäisi olla vain rämettä. Hökkelikylä vaikuttaa hieman sisäänpäinkääntyneeltä ja asukkaat kohtuullisen löylynlyömiltä, mutta pian onkin täysi helvetti valloillaan. Tapahtumat kietoutuvat kahden hyvin erilaisen veljeksen ja kylän laidalla seisovan monoliittisen saunan ympärille.

Elokuva on alusta loppuun aivan upeaa työtä. Näyttelijät osaavat asiansa yhtä lapsinäyttelijää lukuunottamatta. Kuvaus on parasta mitä suomalainen elokuva on koskaan nähnyt; ruskean ja harmaan rikkaat sävyt antavat Saunalle aivan upean ja täysin uniikin visuaalisen ilmeen. Korret heiluvat hiljaisessa tuulessa ja tunnelma on herkkä kuin teini-ikäinen perhonen.

Ainoastaan loppu jättää hieman ymmälleen. Miksi se noin teki ja kukas hemmetti tuo nyt sitten taas on? Toisaalta se sopii elokuvan henkeen, paljonkin asioita jää selittämättä. Jonkinlaista tulkinta-avainta olisi silti kaivannut.

Elokuvan selkeä pääteema on anteeksiantaminen ja menneisyyden kieltämisen vaikeus. Onko asioita, joita ei voi unohtaa eikä antaa koskaan anteeksi. Antaako sota oikeutuksen hirviömäisiin tekoihin, onko vastuussa komentaja vai komentoa totteleva? Olenko sittenkään veljeni vartija ja miksi ihmeessä olisin? Saunaolusia tai pillujuttuja on näillä lauteilla turha odotella kun vihtomistahdin määrääkin itse Perkele.

aj_annilas_saunaKandee tsekkaa traileri.

Kirjoittaminen on monelle ilmeisen vaikea aihe. Olen kuullut monien tuskailevan mm. näiden blogitekstien kanssa, koska “ei tiedä mistä aloittaa” tai vastaavaa. Itselleni kirjoittaminen ei ole koskaan ollut ongelma ja virtuaalisesta pöytälaatikostani löytyykin parisataa sivua tekstiä, joille yhteistä on se, että niissä harvemmin on mitään järkeä. Lisäksi oma blogini ja päiväkirjani työllistävät minua kirjoittajana jonka lisäksi häiriköin melko monella keskustelupalstalla urputtamassa turhista aiheista muille turhista aiheista urputtaville ihmisille.

Vaikka omakehu ei kuulu moniin paheisiini, niin täytynee silti kertoa, että minua on monesti kehuttu hyväksi ja ennenkaikkea hauskaksi kirjoittajaksi. Omasta mielestäni tekstini on lähinnä rönsyilevää ja epäloogista, mutta unohdetaan se nyt tällä kertaa.

Viikon oivalluksena haluankin jakaa kaksi vinkkiä, jotka ehkä auttavat jotakuta teistä kirjoittamaan enemmän ja/tai paremmin, kenties hauskemminkin. Ainakin minua nämä vinkit ovat auttaneet hurjasti ja pyrin noudattamaan ainakin kohdan yksi kehoitusta parhaani mukaan.

1. Kirjoita ainakin yksi lause päivässä.
Neuvo saattaa kuulostaa todella tyhmältä, mutta avaa ainakin minulla monia lukkoja. Lähes koskaan en jätä kirjoittamista vain tuohon yhteen lauseeseen, toki sellaisiakin päiviä on. Pakota siis itseasi avaamaan tekstinkäsittelyohjelma ja siirry kohtaan kaksi:

2. Aloita mistä tahansa kohdasta tekstiä.
Yleensä tekstit, jotka johonkin julkaisen alkavat jostain todella pienestä. Keksin yhden mielestäni mielenkiintoisen lauseen tai hauskan jutun ja kirjoitan sen ensin johonkin. Yleensä tekstiä alkaa sen jälkeen pulputa ihan luonnostaan. Saatan esimerkiksi keksiä jonkun tekstin viimeisen lauseen tai jonkun ajatuksen, jonka haluan esitellä. Avaan notepadin ja kirjoitan sen ruudulle ja varmaankin kahdeksassa tapauksessa kymmenestä kirjoitan koko tekstin siltä istumalta loppuun.

Kokeilkaa!

kirjoitus

Odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla, koska Hellboy ykkönen oli täysin pilalle ryssitty versio todella hyvästä sarjakuvasta. Mutta kakkonen olikin oikeestaan aika jees! Toro (ohjaaja) oli tällä kertaa (lieko kasvaneella maineella osuutta asiaan) irroitellut visuaalisesti paljon ykkösosaa riettaammin ja kaiken maailman möhköfantit sun muut röllit näyttivät aivan juutaksen komeilta. Varsinkin hieman ennen loppukohtausta valkokankaalla päsmäröinyt enkelihahmo veti täydet pisteet kotiin. Hellboy 2 muistuttikin enemmän Panin Labyrinttiä kuin perusjenkkiläistä efektipelleilyä. Mutta siinä missä Panin Labyrintissä todellisuuden ja fantasian kohtaaminen oli saumatonta, niin Hellboy 2:ssa kahden eri todellisuuden törmääminen oli välillä varsin tuskallista katsottavaa. Varsinkin pääsankarikolmikko oli aivan liian, noh.. sarjakuvamainen ja tönkkö eikä istunut haltiaprinssien ja mörköjen sekaan kovinkaan hyvin.

Juoni ei ollut mitenkään kovinkaan kiinnostava: ikiaikainen haltiaprinssi oli tullut muistuttamaan ihmisille, miksi nämä kerran pelkäsivät pimeää. Planeetan raiskaamisesta suivaantuneen suippokorvan agendana oli herättää maan povessa uinuva voittamaton armeija ja pistää ihmiskunta maksamaan teoistaan. Ei mitenkään huono idea jos vähän tarkemmin ajattelee. Elokuvaan olisi voitu kyllä tuoda lisääkin syvyyttä juuri kyseenalaistamalla ihmisten ja luonnon suhdetta, mutta Hellboy tyytyy vain pieneen paheksuvaan sormen heristelyyn. Omien ristiriitojensa kanssa tuskaileva haltiaprinssi oli kuitenkin selkeästi elokuvan kantavia voimia ja Luke Gossin hienosti tulkitsema hahmo jätti aina valkokankaalla esiintyessään muut varjoonsa.

hb2

Prinssi Nuada haastaa riitaa.

Kaikesta hollywoodmaisuudestaan huolimatta on silti ilahduttavaa huomata, että Toro ei ole HB2:sta tehdessään tinkinyt tyylistään, ainakaan visuaalisesta. Mutta vaikka Hellboy kakkonen on kaunis, se on myös ontto kokemus. Toron joskus tulevaisuudessa ohjaama Hobitti saattaakin olla elokuva, joka räjäyttää miehen pankin lopullisesti. Tämä se elokuva ei ollut, mutta pitäähän Toron syödäkin.

Kiitämme
+ kauniita kuvia
+ pieniä ekologisia kannanottoja
+ viileintä pahista aikoihin
+ saksalaista höyrypäätä

Moitimme
- Hellboyta ja hänen entourageaan
- huonoja vitsejä

Bändissä soittaminen on yleisesti ottaen ihan kivaa puuhaa. Itsensä markkinoiminen on kuitenkin sellainen savotta, jonka edessä monet bändit lyövät hanskat suosiolla naulaan. Studio- ja äänityslaitteiden hintojen laskeminen ja uudet markkinointikeinot aiheuttavat sen, että esimerkiksi MySpacessa eteesi tungetaan valehtelematta miljoonia ja taas miljoonia uusia bändejä, jotka kaikki haluavat olla seuraava suuri juttu.

Bändejä on aivan musertava määrä. Oman bändin luoviminen siinä sotkussa on aivan toivotonta puuhaa. Tietysti voit naputtaa kaverikutsuja vuorokauden ympäri, mutta totuus on että hyvin harvat ihmiset kuuntelevat “kavereikseen” lisäämiään bändejä. VOin omasta henkilökohtaisesta kokemuksesta sanoa, että jokainen bändi jonka lisään oman bändini ystäväksi jää vaille ainoatakaan kuuntelua. Yksi kommentti uuden kaverin sivuilla häviää n. päivässä muiden bändien kommenttispämmäyksen alle.

video

Videon kuvaus täydessä touhussa. Kuva: Niko Vartiainen

Tällä viikolle leikin kuitenkin hieman markkinointipäällikköä. Julkaisimme uuden videon tämän viikon alussa ja tietysti olisi mukavaa jos sen joku näkisikin. PR-kierrokseni jälkeen video sai näkyvyyttä seuraavissa mediossa:

Lisäksi videota mainostettiin tietty bändin ihmisten omilla FB-sivuilla ja blogeissa sekä Endriven Facebook-sivulla.

Videon markkinoinnissa aiheutti pientä sekaannusta myös se, että video uploadattiin sekä ohjaajamme Youtube-tilille että Endriven omalle Youtube-tilille. Tämän seurauksena osassa uutisia linkki ohjaa toiseen videoon! Tällä ei sinänsä ole mitään väliä, sisältö on kuitenkin 100% sama. Muutama muukin seikka tietysti piti ottaa huomioon: Endrive on demobändi ja veivaa myös melko raskassoutuista musiikkia. Piti siis miettiä kohderyhmää (uutinen jollakin iskelmäsivulla ei olisi varmaan palvellut ketään) ja rajata mediat sellaisiin, jotka uutisoivat myös demobändien puuhista.

Tällä hetkellä videota on katsottu yhteensä 625 kertaa, joka on mielestäni ihan kivasti neljän päivän saldoksi.

Videota olivat tekemässä muuten seuraavat ihmiset:
Ohjaus ja leikkaus: Anssi Ikonen
Kuvaus: Jussi Toppari
Valot: Antti Ala-Könni
Tuottaja: Jaana Ranta-Aho

Videota kuvattiin eräänä krapulaisena lauantaina noin kolmisen tuntia Vimmassa ja editointi kesti kolmisen viikkoa. Alkuperäinen suunnitelma oli, että kuvauksesta vastannut Jussi Toppari olisi myös leikannut videon, mutta kuvauksia seuranneena lauantaina mies meni jäämään auton alle. Mutta huolet pois, hän on nyt kunnossa!

Niin ja se videohan löytyy kertauksen vuoksi täältä. Miksen muuten saa upotettua Youtube-videota tähän?

Olenpa muuten pahasti jäljessä näiden “viikon oivallusteni” kanssa. Tehtävänanto on ainakin minulle aivan ylitsepääsemättömän vaikea! Noh, tässä jälleen yks säkenöivä oivallukseni: Keväällä pitäisi ilmeisesti olla ensimmäisessä harjoittelussa tai duunata jotain tuotantoa. Oon nyt kartoittanut noita jutskia päässäni jonkun verran, koska suoraan sanottuna oma tuotanto tai harjoittelu saa sormet syhyämään melkolailla tällä hetkellä.

Koska olen ennenkin purnannut siitä, ettei tv- ja elokuva-ala tunnu ehkä omimmalta, niin kartoitin hieman ajankulukseni mihin voisin harjoitteluun tunkea tai vaihtoehtoisesti toteuttaa jonkun oman tuotannon. Tässä eräitä kartoittamiani vaihtoehtoja nyt alkuun, muistilistaksi itselleni ja mahdolliseksi inspiraatioksi muille.

1. Summer in the City -sisäfestari
Turun Klubilla kaksi kertaa järjestetty kahden päivän mittainen sisäfestari. Ennen markkinointi on ollut aika vähäistä rajoittuen lähinnä vain julistemainontaan. Tunnen festarin järjestäjät ja olen vieraillut lavallakin molempina vuosina. Tapahtumassa on valtavasti potentiaalia ja ajattelinkin, että voisin ottaa pari masua messiin ja tempaista Summer In The Citylle pr-/mainoskampanjan.

2. Vimma
Täällähän puuhataan kaikenlaista mediapajaa, musavideoita sun muuta. Täältäkin tunnen porukkaa jo valmiiksi ja paikka olisi varmasti mukava ja iisi lasku mediatuottajan hommiin.

3. Voice
Suomessahan musiikkikanavia on kaksikin, mutta Voicen Suomen toimituksella taitaa olla huomattavasti enemmän sanavaltaa omaan kanavaansa kuin MTV:n “toimituksella”.

5. Fullsteam Records
Suomen monipuolisin ja mielenkiintoisin levy-yhtiö. Markkinointipuolelle voisin harjoittelijaksi hakea, kylläkyllä! FSR on myös ilmeisesti hyvinkin suopea ottamaan innokkaita harjoittelijoita leipiinsä.

Copy rights

Gigposters.com esittelee tuhansia ja taas tuhansia keikkajulisteita, niin pienten yksityisten graafikkojen kuin tunnettujen (ja kalliiden!) suunnittelufirmojen osaamista. Oma suosikkini on esimerkiksi The Decemberistsien visuaalisesta ilmaisusta vastaava Aesthetic Apparatus. Gigposters.com toimii loistavana ideoiden lähteenä sekä resurssina jos olet suunnittelemassa esimerkiski julistetta, kutsua tai jotain vastaavaa.

Keikkajulisteiden tekeminen on grafiisen suunnittelun villi länsi. Pienten ja paikallisten keikkojen mainonnassa tekijänoikeuksilla paiskataan vesilintua ja siksipä keikkajulisteissa seikkailevatkin usein monalisat, tunnetut valokuvat ja poliitikot ja kaikki mahdollinen internetistä löydetty ja lehdistä skannattu kama.

Koska Turunkin kokoisessa kaupungissa keikkoja mahtuu normaaliin viikkoon 10-20, on koitettava erottua jollain konstilla. Asiasta tekee vielä vaikeamman värijulisteiden painattamisen hintavuus, joten ilmaisun täytyy olla tehokasta myös mustavalkoisena. Itse keikkoja järjestäessäni olenkin ottanut tavaksi tehdä sekä värillisen, että mustavalkoisen version julisteesta, värillisen nettimainontaan ja mustavalkoisen levitettäväksi kauppoihin ja kadulle.

6.11 on Turun TVO:lla järkkäämäni keikka, jossa esiintyvät oman bändini lisäksi myös Every Single Burn ja Novembersoundsbetter. Keikan julisteen näette välittömästi tämän tekstin alla, mustavalkoinen versio löytyy täältä.

keikkajulkka

Ilmassa on myös pientä haikeutta, koska tämä on mitä luultavimmin viimeinen kerta kun tuo yhtyeeni astelee TVO:n lavalle. Turun legendaarisen, vuosikymmeniä elävää musiikkia tarjonneen rock-kellarin taival loppuu ensi huhtikuussa ja sen jälkeen Turussa on taas yksi keikkapaikka vähemmän.

« Newer Posts - Older Posts »