Feed on
Posts
Comments

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, olen itseasiassa melko suuri sitcomien fani. Jotkut niistä, kuten How I Met Your Mother, Frendit ja Frasier ovat aivan loistavaa viihdettä ja hyvien käsikirjoittajien ponnahdusalustoja. Mutta edellämainitut ovat tietysti vain jäävuoren huippu, sitcomeista noin promille on hyvää kamaa ja loput ei sitten niinkään. Suurin osa näistä mitäänsanomattomista hassuttelusarjoista häviää muutaman kauden jälkeen kuin kyyneleet sateeseen, mutta jotkut porskuttavat vuositolkulla ja saavat jopa palkintoja. Yksi näistä sarjoista on Nelosella esitettävä Kaikki rakastavat Raymondia.

Sarja on kuin mikä tahansa amerikkalainen sitcom: on 5-10 ihmisen ydinjoukko, joiden kommellusten täyttämää yhteiseloa katsojat seuraavat. Raymondissa tuo porukka sattuu olemaan Raymond perheineen, johon kuuluvat Rayn vaimo ja lapset, tien toisella puolella asuvat vanhemmat ja jossain ilmeisen lähistöllä asusteleva veli. Sarjassa huumori revitään siitä, että tämä porukka ei sitten millään tule toimeen keskenään.

Katsokaapa seuraavaksi sarjaa tarkemmin. Pinnalta se on kuin onkin hyvin perinteinen sitcom, pinnan alta se on kuitenkin masentava ja asenteiltaan jotenkin todella vääristynyt. Miehet ovat sarjassa naisten kyykytettäviä heittopusseja, jotka eivät koskaan tee mitään oikein. Naiset puolestaan esitetään neuroottisina ja irrationaalisesti aivan kaikesta suuttuvina kontrolli- ja läheisriippuvaisina sekopäinä.

raymond

Raymondin äiti, Marie on ihmishirviö, jonka ainoa tehtävä elämässä tuntuu olevan kaikkien hänelle läheisten ihmisten elämien muuttaminen aivan helvetilliseksi. Marie kyykyttää niin miestään, Rayta kuin tämän veljeä ja vaimoakin sellaisella vimmalla että hauskuus on siitä kaukana. Marie sekaantuu muiden asioihin täysin itsekkäästi ja pätemisellään aiheuttaa yleensä vain paljon pahaa.

Raymondin vaimo taas projisoi Marien aiheuttaman pahan olonsa runnomalla Raymondia yhä pahemmin tossunsa alle vetäen massiivisen kokoisen herneen nenäänsä lähes aina kun Raymond haluaa tehdä jotain itsenäistä. Tästä seuraa koko jakson mittainen piinallinen syyllistämisen ja vittuilun putki, jonka päätteeksi jompikumpi, yleensä Raymond tajuaa olleensa väärässä ja pyytää katuvana anteeksi esimerkiksi sitä että halusi lähteä kavereidensa kanssa baseball-peliin.

Raymondilla on myös veli, Robert ja Robert sattuu olemaan sinkku. Raymondin maailmassa sinkkujen ainoa päämäärähän on löytää rinnalleen joku, kuka tahansa koska yksinhän ei voi olla koska se on niin hirvittävää ja kaiken hyvän sekä kunnollisen vastaista. Robert on luonnollisesti myös idiootti.

Kaiken tämän infernaalisen perhehelvetin keskellä Raymond koittaa hallita pientä säälittävää elämäänsä molottamalla idioottimaisuuksia. Ja kaikilla on hauskaa. Miksi muuten näissä perhesitcomeissa ameebamaisilla miehillä on aina rinnallaan aivan überhottis vaimo?

Kulttuuripassiin valikoitui tällä kertaa vuonna 2001 julkaistu Operation Flashpoint: Cold War Crisis (Bohemia/Codemasters) -pc-peli jonka asensin uudestaan taas monien vuosien jälkeen. Tarjolla siis pelin esittely sekä lätinää peliteollisuuden nykytilasta:

Operation Flashpoint kertoo vaihtoehtoisesta menneisyydestä: vuosi on 1985, kylmä sota on kylmimmillään ja Neuvostoliitto ja Yhdysvallat ovat ajatuneet aseellisen konfliktin partaalle kaukaisella Everonin saarella. NATO-joukot lähetetään paikalle vaalimaan haurasta rauhaa, mutta erinäisten juonenkäänteiden kautta tilanne luonnollisesti riistäytyy hallinnasta ja pelaaja löytää itsensä NATO-miekkosen housuista keskeltä aseellista konfliktia.

Vaikka peli onkin jo lähes kymmene vuotta vanha ja grafiikkakin on nykyajan mittapuulla rumempaa kuin Italian keskikenttäpeli, on OPF silti toteutukseltaan edelleen moitteeton ja uskomattoman pikkutarkka. Saumatonta pelialuetta on satoja kilometrejä, jokaista kaatuneilta sotilailta pudonnutta asetta voi käyttää ja myös kaikkia ajoneuvoja (niin lentäviä, merellä liikkuvia kuin maallakin) voi ajaa ja Everonin maastot ovat realistisia ja uskottavia maaseutua täplittävine pikkukylineen.

Operation Flashpointin ”juttu” on kuitenkin armoton realismi ja älyttömän vahva immersio. Peli ei anna tippaakaan armoa, henki lähtee muutamasta osumasta ja sooloilu sekä käskyistä piittaamattomuus on varma tie hautaan. Pelaajalla on muutamia lippaita luoteja sekä hyvällä tuurilla pari käsikranaattia. Myös aselajien väliset eroavuudet on toteutettu hienosti ja realistisesti: normaali rynkky ei tee tankeille tai muillekaan ajoneuvoille maalipinnan naarmuuntumista pahempaa tuhoa. Myös jalkaan otettu luoti rampauttaa pelaajan pysyvästi ja lopputehtävä on pyrittävä hoitamaan ryömien, liika juokseminen hengästyttää ja vaikeuttaa tähtäämistä jne.

opf

Ivan ei aamulla arvannut katselevansa auringonnousua viimeistä kertaa (Operation Flashpoint).

Jo ensimmäinen tehtävä lyö pelaajalle luun kurkkuun. Normaali tiedusteluretki läheiseen kylään saa dramaattisen käänteen kylän kuhistessa vihulaisia. Pelaajan joukot puskevat itsensä kylään asti, mutta samalla kylään hyökkää tankkipataljoona jonka seurauksena tilanne käy kaoottiseksi ja pelaaja pakenee läheiseen metsään huomatakseen olevansa ryhmänsä ainoa eloonjäänyt kaukana vihollislinjojen takana. Pelaajan on paettava vihollisia kuhisevasta metsästä verta yskien kohti kotia. Tehtävä ei ole niitä helpoimpia, mutta on eräs pelihistoriani hienoimpia hetkiä. Tunnelmallisempaa tehtävää saa pelihistoriasta hakea.

OPF oli myös viimeisiä pelimaailman valtavirtaan murtautuneita hardcore-pelejä. Nykyään pelimaailmassa ns. hardcore-pelaajat ovat pienen pieni marginaali, jotka vielä vuosia sitten rahoittivat koko alaa. Ns. hardcore-peleihin luetaan mm. OFP:n kaltaiset sotasimulaattorit, raskas strategia ja roolipelit, karkeasti yleistäen pelit, jotka vaativat pitkää paneutumista. 1990-luku oli hardcore-pelaamiselle hyvää aikaa, mutta vuosituhannen alussa pelimaailma ravisutti sen tähän mennessä suurin murros, ja tuon murroksen airueena porskutti maailman myydyin peli, Sims.

Sims oli peliteollisuuden Graalin malja. Peli, joka teki vihdoinkin sen, mitä oltiin kuumeisesti yritetty kymmenen vuotta, se sai myös tytöt ja sunnuntaipelaajat pelaamaan ja pesi pelaamisen maineen salonkikelpoiseksi. Simsin myötä jokainen pystyi myöntämään pelaavansa ilman pelkoa nörtin ja luultavasti myös neitsyen leimasta.

sims

Pelimaailman suurin saatana vai messias? Riippuu keneltä kysyy.

Simsin tulo oli kuitenkin ennustettavissa, sen oli tapahduttava joskus. Jokainen tarpeeksi isoksi paisuva viihteen ja median ala kokee aseistariisunnan jossain vaiheessa jonka seurauksena mainstreamiin murtautuu hesrburgerisoitu versio ja ns. ”aito” tavara ryömii takaisin kellareihin. Sims on myös malliesimerkki edellisen kaltaisesta murroksen edustajasta: kukaan ei olisi pistänyt rahojaan likoon pelin puolesta sen ollessa vasta suunnittelupöydällä ja se on hyvin epätodennäköinen menestyjä: peli, joka simuloi tavallista elämää ja jossa pitää käydä töissä sekä hoitaa ihmissuhteita! Ennen pelin julkaisua se herättikin paljon naureskelua ja epäilyä, mutta julkaisu vaiensi irvileuat: Sims revittiin kauppojen hyllyiltä ja tähän päivään mennessä se on lisäosineen myynyt yli 70 miljoona kopiota. Pelimaailmaa edustavatkin nykyään simsit, wiit, guitarherot ja singstarit sekä muut ”kaikilla on kivaa eikä kukaan häviä” -pelit, mutta myös underground elää vahvempana kuin koskaan. Ja hyvä niin.

Bändini Monitors Alive julkaisi eilen uutta materiaalia, käykäähän kuuntelemassa.

Lava valmiina @ Liberte, Helsinki - Kuvan nappasi Juho Aitokallio

Lava valmiina @ Liberte, Helsinki - Kuvan nappasi Juho Aitokallio

Totuus ja TV

Kuten jonkun aikaa sitten kirjoitin, en ole välttämättä hirveän innoissani tv- ja elokuva-alasta toisin kuin suurin osa koulukavereistani tuntuu olevan.

Viimeaikoina olen kuitenkin koukuttunut melko moneen tosi-tv -sarjaan, suosikkejani ovat varsinkin Suomen Diili ja Muodin Huipulle sekä ulkomaisista Top Chef ja Hell’s Kitchen. Tykkään ihan älyttömästi tosi-tv:stä, joissa ihmisten pitää oikeasti tehdä jotain suunnitelmallista, kokonaisuuksia ja yleensäkin jotain luovaa. Henkilökohtaisesti ei voisi vähempää kiinnostaa junttien panotouhut suljetussa “talossa” tai “autiolle” saarelle sijoitetut selviytymis/sinkkukinkerit. Noista mainitsemistani sarjoista kuitenkin kälätän akkamaisesti lounaspöydissä ja jäänviileä rockimagoni kärsii peruuttamatonta tuhoa.

Aloin todellakin miettiä, että olisi mahtavaa päästä harjoitteluun johonkin tällaiseen suomalaiseen tosi-tv -tuotantoon. Kiinnostaisi älyttömästi nähdä se todellisuus, mistä sarja on sitten pätkitty. Lisäksi omahyväisesti ajattelin että voisin tuoda näihin tuotantoihin omaa näkemystäni ja osaamistani verkkomarkkinoinnin suhteen. Nettiä toki hyödynnetään markkinoinnissa jo nyt, mutta mahdollisuudet olisivat aivan valtaisat. Esimerkiksi Diilin miespuoliset kilpailijat ovat aktivoituneet todella vahvasti internetissä ohjelman startattua tv:ssä. Monet ovat “jalkautuneet” eri foorumeille ja esimerkiksi Jethro Rostedtin blogimerkinnät jokaisesta jaksosta ovat todella mielenkiintoista luettavaa. Mutta ideat hautumaan.

muodinhuipulle

Oikeesti, c’mon! Tällä jäbällä oli sanomalehteä kaulansa ympärillä ekassa jaksossa! Ei jatkoon.

Color Lines

MainosMainos!

Olinpa tuossa 22. elokuuta kuvaamassa kahta suomalaista “uuden aallon” raskaampaa musiikkia takovaa orkesteria, Circle Of Contemptia ja One Morning Leftiä.

Kuvat voipi katsella täältä.
kuvat

Making of

makingof

Näin syntyy ääniraitaa ensimmäiseen kunnolliseen kouluprojektiimme. Kyseessä on 30 sekunnin mainoselokuva teemalla “Kohtaaminen” ja hohdokas ensi-ilta on torstaina tai perjantaina. Pyykkitupa”romantiikkaa” luvassa.

When I grow up

Suurin osa muista mediatuottajista tuntuu olevan kallellaan elokuva- ja tv-puolelle, mutta itseäni on aina kiinnostanut enemmän musiikki, verkkomediat (ja nykyään myös mainonnan tuottaminen). Elokuva-ala ei juurikaan kiinnosta lyhyt- ja dokumenttielokuvia lukuunottamatta.

Viikonlopputärinöissäni mietiskelinkin, että mites sitä sitten alkaisi yhdistelemään musiikkifiksaatiota ja koulun oppeja. Aluksi en keksinyt mitään, mutta sitten oivallus iski jostain: musiikkivideotkin luultavati tarvitsevat tuottajia, levy-yhtiöt tarvitsevat mainnonantuottajia ja ihmisiä, jotka toimivat rajapintana medioiden ja levy-yhtiöiden sekä bändien välillä. Tajusin, että haluan harjoitteluun jonkin levy-yhtiön markkinointipuolelle!

Ja siitä puheenollen…

Eilen olimme kuvaamassa yhtyeeni Endriven (omalla vastuulla) ensimmäistä musiikkivideota. Kyseinen sessio antoi itseasiassa melko paljon ajattelemisen aihetta, ihan tulevaisuudenkin kannalta. Ensinnäkin se, miten musavideota päädyttiin kuvaamaan on tuhannen sattuman kauppa: muutimme vuoden alussa uuteen treenikämppään, jonka alakerrassa treenaa bändi Kashmar. Tämän kontaktin kautta päädyimme eräälle keikalle, jossa Kashmarin rumpali diggasi meistä huomattavasti. Kyseinen rumpali taas pyörittää Vimmassa jonkinlaista musavideokurssia ja lopun luultavasti arvaattekin. Ko. videota on muuten toteuttemassa Taideakatemian leffapuolen tyyppejä. Tutustuin muutamaan hyvään tyyppiin ja yhteistyön jatkamista tulevaisuudessakin väläyteltiin. Vimma saattaisi myös olla hyvinkin potentiaalinen paikka tuotannoille ja harjoittelulle.

Seuraava hommani tuottajana onkin saada tuo video leviämään mahdollisen laajalle.

Blogosfääri

lista

Hyvät opiskelijatoverini, muistakaahan käydä ilmoittamassa bloginne Blogilista.fi -sivustolle. Saatte mahdollisesti lukijoita myös meidän metulaisten ulkopuolelta ja ajatus vieraista lukijoista pitää kirjoitusmotivaation ja itsekritiikin yllättävän korkealla! Blogilistan blogeja selailemalla löytyy mukavasti myös inspiraatiota ja aiheita omille kirjoituksille.

Blogi kannattaa ilmoittaa listalle tosin vasta sitten kun on täysin tyytyväinen ulkoasuunsa ja saanut jo tekstejäkin näkyviin. Eli vasta sitten kun blogi on ns. “valmis.

Blogroll

Eräänä koulutehtävämme oli etsiä hyviä blogeja, esitellä niitä ja pohdiskella mistä tekijöistä hyvä ja mielenkiintoinen blogi syntyy.

“Hyvä blogi” tarkoittaa jokaiselle tietysti eri asioita. Kaikki lähtee siitä, että aihe kiinnostaa lukijaa. Minua ei kiinnosta lukea kutomisblogia vaikka sen ulkoasu räjäyttäisi tajuntani joka kerta sivulla vieraillessani. Sen sijaan karunkin näköinen mutta mielenkiintoista tekstiä sisältävä blogi pitää mielenkiintoni taatusti yllä. Kiinnostavan blogin lähtökohta on siis tietysti sisältö, teksti.

Toinen äärimmäisen tärkeä seikka on päivitystahti. Mielenkiintoisinkin blogi menettää hohtonsa jos päivitystahti on luokkaa kerran kuussa eikä kirjoituksissa reagoida mielenkiintoisiin ajankohtaisiin aiheisiin.

Näiden kahden jälkeen tulee vasta ulkoasu. Itse olen simppelin ilmaisun ystävä ja blogin ulkoasun onkin ehdottomasti palveltava sen sisältöä. Tietysti komeat ulkokuoret ovat omiaan herättämään mielenkiintoa, mutta vasta sisältö koukuttaa ja saa lukemaan lisää. Ulkoasu saa toki olla komea, mutta ennenkaikkea sen pitää olla toimiva ja johdonmukainen.

Seuraavat neljä blogia olivat valintani ja niissä jokaisessa edellämainitsemani asiat toteutuvat mielestäni hyvin.

Drawn! on alaotsikkonsa mukaan blogi, jonka teemana on “illustration & cartoon art”. Blogin sisältö koostuu siis erilaisten taiteilijoiden ja designereiden esittelyistä, haastatteluista ja tietysti taiteesta. Blogia ylläpitää n. 10 aktiivisen kirjoittajan ydinjoukko, jonka ansiosta blogin lukijoita hemmotellaan varsin aktiivisella päivitystahdilla, monipuolisella tarjonnalla sekä erittäin korkealla tasolla.

Myös toinen valintani, Design For Mankind on kuvalliseen ilmaisuun keskittyvä blogi. Toimittaja Erin Loechnerin perustama blogi on ollut pystyssä muutamia vuosia ja keskittyy kuvituksen lisäksi myös muuhun designiin ja valokuvataiteeseen.

Metal Inquisition keskittyy kuvan sijasta ääneen. Kyseessä on metallimusiikin ja sen sivuilmiöiden (kuten fanien) ihmettelyyn keskittyvä blogi, jonka vahvuus on sen suorassa ja aivan hemmetin hauskassa tekstissä, ainakin minulle on jäänyt epäselväksi vihaako vai rakastaako kirjoittaja metallimusiikkia. Blogissa mikään ei ole pyhää ja monet provokatiiviset tekstit ovat saaneet lukijat raivon partaalle. Kaikesta huolimatta Metal Inquisitionista on tullut niin suosittu, että jopa suurehkot bändit ovat myöntäneet blogille haastatteluja.

Koska kolme valitsemaani muuta blogia ovat olleet ulkomaalaisia on syytä nostaa esiin myös yksi suomalainen blogi. Kirjoittajatreffit ei ole nimestään huolimatta runotyttöjen senssipalsta vaan blogi, jonka tekstit keskittyvät kirjoittamiseen, lukemiseen ja sanan kanssa työskentelyyn. Blogissa esitellään kirjoittamistekniikoita, harjoituksia, kirjoittajia, tyylejä ja se sisältää paljon hyvää asiaa mm. writer’s blockin avaamisesta.

Eräänä osana koulutyöhömme kuuluu kulttuuripassimerkintöjen lisäksi kirjoitella myös kerran viikossa jotain, mikä kulkee nimellä “Viikon oivallus”. Kyseessä on tehtävänannon mukaan “oppimispäiväkirja, jossa hahmottelet omaa näkemystäsi tuottajan osaamistarpeista ja toimintaympäristöistä.”

Kuulostaa kryptiseltä. Ja vaikealta. Itsereflektio ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani, eikä tehtävänanto “oman näkemyksen hahmotteleminen tuottajan osaamistarpeista” miellytä meikäläistä tipan vertaa. Kunnon kurssitkaan eivät ole vielä koulussamme alkaneet, suuret oivallukset ovat jääneet toistaiseksi saamatta.

Ensimmäisessä viikon “oivalluksessani” tyydyn vain mainostamaan. YLEN:n HBO-diilin myötä myös tämän hetken kuumin sarja True Blood saa paikkansa YLEN:n ohjelmistossa. True Bloodin maailmassa vampyyrit ovat tulleet “ulos arkusta” ja maailma on yht’äkkiä tekemisissä aivan uudenlaisen vähemmistön kanssa. Vähemmistön, jolla on omat lakinsa ja varsin omanlaisensa etiikkakäsitykset. Ihmisten onneksi japsitiedemiehet ovat kehittäneet keinotekoisen veriplasmaseoksen, Tru Blood -juoman, jota vampit tyytyvät imeskelemään ihmisvaltimoiden sijaan. Tai no, suurin osa tyytyy.

oivallus_001

Mielenkiinnolla odotan, onnistuuko YLE ryssimään tämänkin loistosarjan aivan totaalisesti. Historian valossa se ei olisi mitenkään yllätys: Flight Of The Conchords, Tell Me You Love Me, Generation Kill sekä monet muut huippusarjat on haudattu mainostamatta niitä lainkaan ja asettamalla niille täysin käsittämättömiä esitysaikoja. Enkä edes tiennyt että 2000-luvun paras komediasarja The Office on kuulunut YLE:n ohjelmistoon!

Toinen ihmetyksen aihe on sarjojen hidas käännöstahti. Jo mainittu True Blood on tällä hetkellä maailmalla valtava hitti, myös Suomessa. Suurin osa ystäväpiiristäni seuraa sarjaa ja voin taata, ettei se tapahdu HBO:n kanavapakettia tilaamalla. Suomessa blogit ja foorumit ovat käyneet sarjasta kuumana jo ikuisuuden ja vampyyrit ovat tällä hetkellä Twilightin ja muiden vamppielokuvien myötä elämässä pientä renessassia viihdemaailmassa. Silti lainkuuliaiset suomalaiset saavat odottaa sarjan alkua ensi vuoden alkuun asti. Esitysmaassaan sarja on silloin jo kolmannen tuotantokautensa kynnyksellä eikä mikään hype kestä ikuisesti. En voi uskoa, että YLE:llä ollaan niin naiiveja, että nettilataukselta suljetaan silmät.

« Newer Posts - Older Posts »