Katutaiteilija tähtää muutokseen

Haastattelussa katu- ja yhteisötaiteilija Maikki Rantala.

Kuka olet ja mitä teet?

“Olen Maikki Rantala, helsinkiläinen katutaiteilija, yhteisötaiteilija ja muraalitaiteilija. Olen saanut graafisen suunnittelijan koulutuksen Lahden muotoiluinstituutista, ja tehnyt niitä hommia ennen taiteilijaksi ryhtymistä. Vähitellen olen siirtynyt enemmän sinne kaduille, koska koen että se on mielekkäämpi paikka toimia ja välittää viestejä.”

Miksi siirryit graafikosta katu- ja yhteisötaiteilijaksi?

“Suunnittelijataustaisena ajattelen, että katutaide on pikemminkin hyvä väline kuin itseilmaisuaperinteisessä mielessä. Lisäksi tässä yhdistyy kiinnostukseni kaupunkeihin ja kaupungistumiseen. En myöskään ole mikään yksinpuurtaja, ja katutaiteessa on niin monia työvaiheita, lupapprosesseja ja yhteistyökumppaneita, että on luontevaa tehdä sitä työryhmissä.”

Missä ja kenen kanssa työskentelet?

“Voisi ajatella, että kohderyhmä on erilaisten kaupunki- tai muiden tilojen asukkaat ja käyttäjät. Asukasyhteisöissä ja kaupunginosissa on ryhmiä, jotka eivät välttämättä pääse esille, esimerkiksi lapset ja nuoret. Kun katutaiteilija otetaan mukaan, tekemiset tulee paremmin nähdyksi ja esille, sillä harvoin ihmiset osaavat tehdä itsekseen kauhean suurikokoista ja näyttävää.

Katutaide demonstroi mielestäni muutoksen mahdollisuutta, ja yleensä maalaamisesta seuraakin ympäristölle positiivinen muutos. Osallistavissa projekteissa minulla on työparina melkein aina yhteisöpedagogi, taidekasvattaja tai joku muu yhteisötyön ammattilainen. Projektista riippuen mukana on usein myös esimerkiksi arkkitehti- tai sisustusarkkitehtitaustaisia ihmisiä tai vaikkapa kaupunkitutkimuksen tai vastaavan erityisalan osaajia.”

Millainen prosessi yhteisöllinen katutaideteos on?

“Prosessi riippuu pitkälti resursseista ja budjetista. Tällä hetkellä olen tekemässä alakouluun julkista taideteosta. Siellä olen pitänyt lapsille katutaidetyöpajoja, joissa on käsitelty katutaidetta ja kaupunkiaktivismia, omaa asuinaluetta sekä suunniteltu uudiskoulun tulevaa maskottia ja teosta. Ihanteellinen katutaideprosessi voisi kestää melkein kaksi vuotta, mutta joskus realistisempaa saattaa olla iltapäivän mittaiten pop up -työpaja. Ideaali olisi, että osallistujat ehtisivät ottaa työvälineen ensin kunnolla haltuun.

Esimerkiksi Jokelan vankilan ruokalan ja tapaamistilan yhteisöllisessä tilamuutoksessa 2015 tutkittiin yhdessä vankien kanssa ensin erilaisia katutaidetekniikoita ja pohdittiin, minkä tyylisistä teoksista ihmiset siellä ylipäätään pitävät. Sen jälkeen kokeilimme erilaisia tekniikoita irtolevyille. Kun olimme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, minkä tyylistä teosta haetaan, valitsimme sisustusarkkitehdin kanssa sellaiset kuva-aiheet, tekniikat ja muut, joihin vangit pystyivät tarttumaan ja jatkamaan yhdessä luomista.”

Millaisia osallistamisen menetelmiä käytät?

“Ajattelen, että yksi tärkeimmistä asioista katutaideprojektissa on viestintä. Teemme isoja asioita julkisessa tilassa ja ihmisten elinympäristössä, joten ihan ensimmäinen asia on se, että ihmiset ylipäätään saavat tietää mitä on suunnitteilla. Sitä varten kannattaa saada itsensä esimerkiksi asuinalueen kaavailtaan tai vastaavaan sekä kartoittaa alueen yhdistykset ja muut toimijat, kuten nuorisotalot ja kirjastot. Käytettävät menetelmät riippuvat osallistujista ja projektin luonteesta.

Esimerkiksi Kannelmäessä toteutettiin vuonna 2016 taloyhtiön asukkaiden toiveesta alueen keskeiselle paikalle rappukäytävätornin kokoinen muraali. Siellä meillä oli näyttelyä ja värityspistettä lapsille talon pihalla, jossa myös moni eläkeläinen intoutui leikkaamaan sapluunoita, kun taas työikäiset ja aikuiset pääsivät mukaan nosturiin maalaamaan.

Rautkallion päiväkodissa askarreltiin ensin lasten kanssa paperista geometrisiä lintuja, jotka pääsivät suurennettuina mukaan valmiiseen teokseen lasten maalaamina värialueina. On myös järjestetty paljon katutaidekävelyitä, joissa tutustutaan valmiisiin teoksiin, tai kerätty tarinoita asukkailta, joita taiteilijat sitten käyttävät inspiraationa teoksille.”

Minkälaisia arvoihin tai etiikkaan liittyviä kysymyksiä kohtaat työssäsi?

“Eettisiä kysymyksiä joutuu miettimään hirveästi, koska mehän tehdään töitä julkisessa tilassa, joka on hirveän hierarkkinen ja latautunut asia. Me katutaitelijat ollaan ikään kuin graffitin ja arkkitehtuurin ja tosi etabloituneiden julkisen taiteen ja kaupunkisuunnittelun vahvojen tekijöiden välissä puristuksissa. Usein mitä hienostuneempi taideharrastaja, sitä enemmän tekemisiämme kritisoidaan. Toisaalta sitten asukaskyselyissämme tyyliin 95% asukkaista on tyytyväisiä teoksiin.
Tämä ei pohjaa niinkään itseilmaisulliseen tarpeeseen vaan sellaisiin pointattaviin tarpeisiin ja hyötyihin. Tärkein arvo on se, että ollaan aktiivisia, ollaan kansalaisia.

Ajattelen, että me ei olla niitä ihmisiä, joilla on valta määritellä, mitä asukkaat haluaa nähdä kolmenkymmenen vuoden päästä. Siinä mielessä tämä eroaa perinteisestä julkisesta taiteesta, jossa ollaan tyyliin, että nyt tuohon aukiolle tehdään patsas eikä siihen enää koskaan kajota. Tämä ei ole yhtä jähmeää. Kaupungithan ovat kuitenkin eläviä ympäristöjä ja asukkaiden mukana muuttuvia, ja eri kaupunginosat nousevat ja laskevat ja tarvitsevat erilaisia asioita.

Melkein jokaisella kaupunginosayhdistyksellä on niiden facebook-ryhmän taustakuvana oman asuinalueen joku katutaideteos. Ihmiset identifioi itsensä aika vahvasti niihin. Tollaset asiat muistuttaa siitä, että asiat on eettisesti oikealla tolalla.”

 

Ammatillisia syrjähyppyjä vai juuri oikeita askeleita?

Soveltavan taiteen opinnoissamme on pohdiskeltu toistuvasti ammatillista identiteettiä. Opintojeni aikana olen kirjoittanut ja puhunut moneen otteeseen siitä, kuinka ammatillinen identiteettini on erilaisista ja eri värisistä paloista yhteen kursittu tilkkutäkki, johon ompelen koko ajan uusia, mitä erikoisempia, toisinaan jopa yhteensopimattomia kankaanpalasia. Opinnäytetyössäni kirjoitan ammatillisesta identiteetistäni seuraavasti:

“Ammatillinen identiteettini on monitahoinen, ja viimeisten vuosien aikana olen paitsi ohjannut sirkusta, myös työskennellyt tuotannollisissa tehtävissä sirkusyhdistyksessä, päätoimittanut Suomen Nuorisosirkusliiton lehteä sekä kouluttanut eri alojen ammattilaisia sosiaalisen sirkuksen menetelmissä ja kohtaamisessa sirkuksen keinoin. Viimeisimmässä työpaikassani tehtävänäni oli harrastusmahdollisuuksien lisääminen nuorille lähiöissä.”

Keväällä tein jälleen kerran uuden ammatillisen loikan, tai syrjähypyn, jos niin tahtoo ajatella. Hyppäsin lähes suoraan soveltavan taiteen opinnäytetyön kirjoittamisesta täysin toisenlaiseen todellisuuteen, vapaaehtoiseksi ihmisoikeustarkkailijaksi Palestiinaan.

Ihmisoikeustarkkailijoina valvoimme Israelin miehittämillä alueilla muun muassa armeijan tarkastuspisteitä ja rauhanomaisia mielenosoituksia sekä raportoimme ihmisoikeusloukkauksista, kuten alaikäisten pidätyksistä tai talojen ja muiden rakennusten tuhoamisista.

Tein siis äärimmäisissä olosuhteissa työtä, jollaista en ole koskaan tehnyt ja vieläpä itselleni täysin vieraiden ihmisten kanssa, jotka olivat paitsi työ- myös asuintovereitani. Kuulostaa siis siltä, että tällä kaikella ei ole oikeastaan mitään tekemistä koulutukseni tai osaamiseni kanssa. Siitä huolimatta koin, että ihmisoikeustarkkailijan saappaat olivat juuri sopivat soveltavan taiteen (melkein) maisterin jalkoihini.

Tehtyäni vuosia sirkusohjaajana haavoittuvaisessa asemassa olevien ihmisten kanssa olen oppinut ennen kaikkea kohtaamaan ihmisiä, improvisoimaan ja sietämään epävarmuutta. Olen oppinut sen, että mikään ei koskaan mene niin kuin suunnittelin (mutta silti kannattaa suunnitella). Olen oppinut, että en voi ottaa ihmisten kärsimystä henkilökohtaisesti. Olen oppinut, että hermoileminen ei kannata, ja että työporukan kanssa on paras vetää yhtä köyttä.

Vaikka mikään ei voikaan valmistaa siihen, minkälaista systemaattista sortoa ja kärsimystä palestiinalaiset kohtaavat päivittäin, tai miten reagoin aseita kantaviin sotilaisiin ja tarkastuspisteisiin, tiesin jo matkaan lähtiessäni, että kaikki aiemmin tekemäni ja kokemani helpottaa sen jäsentelemistä ja käsittelemista. Niin ihmisoikeustarkkailijana kuin sirkusohjaajanakin pyrin ennen kaikkea olemaan läsnä ja kohtaamisille altis sekä pitämään huolen siitä, että ennakoin tilanteita ennen kuin ne riistäytyvät käsistä. Länsirannalta haluan ottaa mukaani rohkeutta, kärsivällisyyttä ja peräänantamattomuutta. Sekä aika paljon huumoria ja elämäniloa, sillä miehityksen keskelläkin täytyy muistaa nauraa ja juhlia.

Luovaa hulluutta ikäihmisille

Image

Työskentelin kehittämishankkeessani taiteilija-kehittäjänä Palvelukoti Toukolassa, joka on Tampereen Koukkuniemessä sijaitseva tehostetun palveluasumisen yksikkö. Toukola aloitti toimintansa tammikuussa 2018 ja hankkeen tarkoituksena oli tukea uuden yksikön matkaa kohti kulttuurisesti aktiivista, osallistavaa ja osallistuvaa yhteisöä. Tähän pyrittiin taiteellis-kulttuurisella muutosprosessilla, jossa tuettiin henkilökunnan aktiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja osallisuutta ryhmäkotien arjen sisältöjen luomisessa sekä kulttuuritoiminnan toteuttamisessa omia persoonallisia voimavarojaan hyväksikäyttäen. Hankkeen kuluessa tätä kehittämistehtävää kuvaamaan muodostui käsite kulttuurinen työote. Jätän kuitenkin hankkeen ja kehittämistehtävän tarkemman kuvauksen tällä kertaa välistä, sillä halusin blogissani kuvailla toteuttamamme kulttuuritoiminnan kirjoa ja pohtia sen soveltuvuutta ikäihmisille. Kiinnostuneet saavat halutessaan aiheesta lisätietoa opinnäytetyöstäni Tavoitteena kulttuurinen työote – henkilökunnan palvelupolku Toiveiden Toukola -palvelumallissa.

Tyypillistä ikäihmisten hoivaorganisaatioiden virike- ja kulttuuritarjontaa ovat usein bingo, yhteislaulu, askartelu, tv:n katseleminen ja ulkoilu. Vuodenaikajuhlat, vapaaehtoisten vierailut ja musiikkiesitykset tuovat toimintaan vaihtelua. Perinteisen virike- ja kulttuuritarjonnan lisäksi Toukolassa lähdettiin rohkeasti kokeilemaan uusia aluevaltauksia: taidetuokioita, työpajoja, taiteilijavierailuja, taiteellisia interventioita ja luovaa tapahtumatuotantoa. Samanaikaisesti epäilevät kysymykset nousivat kuitenkin pintaan: Onko tarjoamamme toiminta ikäihmisille mielekästä? Entä jos se he vihaavat sitä? Voivatko 22-vuotiaan lähihoitajan ideat olla liian ronskeja? Kannattaako asukkaille tarjota heidän epämukavuusalueilleen menevää toimintaa?

Jos tällaiset kysymykset täyttävät mielen, niin millaista tuottamamme kulttuuritoiminta sitten oli? Hankkeen luovasta tapahtumatuotannosta löytyy oivallisia esimerkkejä perinteiselle viriketoiminnalle epätyypillisistä sisällöistä. Ensimmäisenä tapahtumana järjestimme ryhmäkodeille tupaantuliaiset, sillä tokihan uutta kotia on syytä juhlistaa! Vappuna toteutimme Kontukodin, Yhteinen keittiö -hankkeen sekä gerontologiopiskelija Tanja Tähden kanssa Vappubrunssin, jossa vappuherkuttelun lomassa esiintyivät mm. Kelot -mieskuoro, tanssiseura Hurmio ja Toukolan oma Iloinen kuoro. Toukokuussa järjestimme pihatalkoot, joissa istutettiin Toukolan sisäpihan istutuslaatikoihin kukkia, raparperia, perunaa ja sipulia. Kesällä laatikoiden antimet olivat henkilökunnan ja asukkaiden saatavilla. Kesäkuussa toteutimme koko talon yhteisenä voimanponnistuksena Toukolan sirkusteemaiset avajaiset, jonka ohjelmassa oli avajaisseremonia, konsertti, sirkus- ja vatsatanssiesityksiä, herkkubuffet ja toimintapisteitä, joissa yleisö pääsi kokeilemaan sirkuslajeja, bocciaa, polaroid-kameraa ja ongintaa. Kesäkuussa yhteisömuusikko Terhi-Tuulia Keränen esiintyi pihakonserttissa ja elokuussa yksi ryhmäkodeista vieraili Sara Hildenin taidemuseossa. Hankkeen loppuvaiheissa lähdimme joukolla Arvokas Vanhuus ry:n järjestämään senioridiskoon Tullipakkahuoneella.

Toukolan työntekijöiden tempaukset olivat myös ihastuttavia esimerkkejä rohkeasta ja innostavalla otteella toteutetusta kulttuuritoiminnasta.  Yksi työntekijä vei asukkaita sushille, joita eräs mukana ollut rouva maisteli ensimmäistä kertaa elämässään. Yksi ryhmäkodeista tilasi olohuoneeseensa Karoliina Blackburnin ja Elisa Piispasen tankotanssi- ja runoesityksen ”Rakas, sinä lennät”, jota koko yksikön väki kokoontui katsomaan. Yksi hoitajista auttoi asukasta tutkimaan Google Earth-sovelluksen avulla kotikontunsa maisemia.

Huolemme osoittautuivat lopulta turhiksi. Asukkaat osallistuivat hankkeen toimintaan mielellään ja kenties toiminta saattoi toisinaan viedä heitä myös hieman epämukavuusalueelle – sellaista elämä kuitenkin on! Oman havaintoni mukaan hoivaorganisaatioiden perinteinen virike- ja kulttuuritarjonta on usein tasaista, sillä uskomme tasaisuuden sopivan kaikille. Rohkeat avaukset saattavat puuttua myös siksi, että emme halua ottaa mokaamisen ja kielteisen palautteen riskiä, joten pelaamme varman päälle valitsemalla haaleanvärisiä vaihtoehtoja. Vanhuus ei kuitenkaan tarkoita, että elämästä pitäisi jättää pois uudet kokemukset, uuden oppiminen, elämän yllätyksellisyys ja jopa epämieluisat kulttuurikokemukset. Vanhuus ei tarkoita, että ikäihmiset tulisi kääriä kuplamuoviin. Siksi huolehtiminen siitä, miten uudet ideat kulttuuritoiminnalle otetaan vastaan tai miten ne soveltuvat ikäihmisille, on loppujen lopuksi turhaa ja pahimmillaan toimintaa rajoittavaa. Hankkeen mieluisampia oivalluksiani olikin se, että ikäihmisten parissa toimiessa voi, kannattaa ja pitääkin olla ripaus luovaa hulluutta.

 

 

To Keep You Nutrified

Tiistai 5.2.2019. Herään myöhään. Aamukahvia hörppiessäni suunnittelen päivän opetuksen, pakkaan välineet ja laskeskelen kuinka paljon aikaa auton lumen alta kaivamiseen, tankkaamiseen ja matkaan täytyy varata – tunti, tässähän on jo kiire. To do-listan puhelut ehtii tehdä ajaessakin. Ensimmäinen ryhmä treenaa improvisaatiota, toinen harjoittelee kevätesitystä ja kolmas kokeilee toimintaverbejä. Lasten ja nuorten kasvoilta paistaa innostava teatterihuuma ja tekeminen tuntuu tanssilta. Kurssien päätyttyä pikasiivous tilassa, auton rattiin ja tunniksi kirjastoon ennen seuraavaa ryhmää. Eväät. Lyhytelokuvan editointia. Sähköpostit. Aikataulutetristä. Kello hälyttää, kamat kasaan ja autoon. Päivän viimeinen ryhmä kokeilee riemuissaan uusia improvisaatiotekniikoita. Hikisen tunnin päätteeksi loppurentoutus ja aplodit, pikasiivous tilassa ja auton rattiin. Kotiin ehdin kymmenen uutisille mutta aivot kykenevät vastaanottamaan enää Netflixin ja eineskeiton. Unta odotellessa mietin jo seuraavan päivän töitä.

Kuulostaako tutulta?

Kulttuurialan freelancerina oleminen on toisinaan melko hurjaa. Päällekkäisiä työsuhteita, määräaikaisia työsopimuksia, pysyvän työyhteisön puutetta, rikkonaisia aikatauluja ja tunnetta siitä, että aina on oltava tavoitettavissa. Oma koti toimii työhuoneena ja sinne levityt plarit, roolivaatteet ja klovninenät muistuttavat työstä. Aamun aloittaa työpuhelu on klo 9.00 ja illan päättää teatteriryhmä klo 20.45. Työt silppoutuvat kalenteriin sinne tänne ja läheisten näkeminen vaatii armotonta aikatauluttamista. Työ imaisee sinut sisäänsä, valtaa asuntosi, aikasi ja fokuksesi.

Omaan hyvinvointiin ja työssäjaksamiseen vaikuttaa se, millä lailla työ ja vapaa-aika ovat keskenään tasapainossa. Freelancerina jo pelkästään työn ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan on kuitenkin vaikeaa, tasapainon löytämisestä puhumattakaan. Inhorealisti toteaisi tähän ”ammatinvalintakysymys” ja kehottaisi toimittamaan verokortin ABC:lle. Sydän vereslihalla taidettaan tekevä kollega puolestaan sanoisi, että ”ei taiteen tekemisen pidä helppoa ollakaan” ja ehdottaisi ammentamaan väsymyksestä taiteellista inspiraatiota. Näiden ääripäiden välistä on haastavaa löytää keskitietä, jossa itselleen rakasta työtä voisi tehdä inhimillisissä olosuhteissa. Totean näin, koska kuvailemani työelämä ei kokemukseni mukaan ole inhimillistä.

Mistä apua freelancerille vapaa-ajan ja työn rajaamiseen? Mistä energiaa tehdä kuluttavaa työtä puhki kulumatta? Viime keväänä pohdin jälleen näitä kysymyksiä tehdessäni samanaikaisesti lyhytelokuvaa ja viiden teatteriryhmän kevätesityksiä. Valitettavasti kentältä on turha odottaa tähän pikaista ratkaisua. Työsuhteet ovat huomennakin yhtä määräaikaisia ja kalenteri yhtä pirstaleinen. Voimme toki yrittää valita työmme toisin tai sitten voimme valita suhtautuvamme työhön toisin. Ajatuksen voi pukea myös toteamukseksi: freelancerin on ratkaistava, millä ehdoilla aikoo olla freelancer. Mitä ehtoja ja rajoja asetan työnantajille, oppilaille tai työtovereille, jotta minun vapaa-aikani yli ei kävellä? Ja mitä ehtoja ja rajoja asetan itselleni?

Oman mielen tyhjentäminen työasioista on vähintään yhtä haastavaa kuin rajojen asettaminen työnantajille. Naistenlehdet tarjoilevat tähän tolkuttomasti vinkkejä joogasta mindfullnessiin – oma keinoni on pöljäily ja suosittelen sitä lämpimästi. Tarkoitan pöljäilyllä erityisesti sitä parisuhteessa ilmenevää hassuttelua ja hulluttelua, joka on liian sisäpiirivitsi avautuakseen muille ja jonka repäiseminen kolmannen osapuolen edessä herättäisi itsessä lähinnä pulttiboishumoristiksi leimautumisen pelkoa. Mutta kotona verhojen takana voi huoletta pistää tuulemaan, koska muru hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet, vaikka leikkisit bokserit päässä peiton alla myyrää. Hänen mielestään se on vain riemukasta. Pöljäily on rentouttavaa, vapauttavaa ja innostavaa. Ja mikä parasta, pöljäillessä unohtuu kaikki muu.

Eilen illalla muruni teki jälkiruoan, jossa oli kerroksittain mustikkaa, turkkilaista jogurttia, mandariinia, kanelia, lakritsijauhetta, vaniljakastiketta ja kurpitsansiemeniä. Täysin pöljä idea ja maistui oudolle, mutta enpä ole koskaan nauranut yhtä paljon jälkkärille. Kysyessäni erikoisen yhdistelmän syytä, hän vastasi: ”To keep you nutrified”. Uskon, ettei hän arvannutkaan, kuinka oikeassa oli.

Ps. Jälkkärin jälkeen huusin ”Hug-down!” ja taklasin murun sohvalle.

 

 

Etappeja

Kesäkuun ensimmäistä viikkoa pilkuttaa muutama ilahduttava etappi – tunteikkaita,  pysähdyttäviä hetkiä matkan varrelta. Ensimmäinen etappi oli Mönsteråsissa viikko sitten. Matkustin Mönsteråsin bluesfestivaaleille mukanani Svenin siellä kaksikymmentä vuotta aikaisemmin festivaalin hänelle jakaman stipendin yhteydessä saama palkintotaulu. Tämän vuoden festivaalin avasi Mönsterås Blues Band, jonka solisti Calle Engström oli Svenin läheinen ystävä. Kun kyselin aikaisemmin keväällä Callelta tuosta Svenin saamasta stipendistä ja taulusta, kertoi Calle hänen bändinsä myös saaneen kyseisen palkinnon muutama vuosi Svenin jälkeen. Bändi oli lainannut oman taulunsa jollekin, joka ei sitä koskaan palauttanut. Kun Svenin jälkeensä jättämät tavarat yhä etsivät paikkaansa, reagoin Callen kertomaan spontaanisti – sanoin, että toisin Svenin saaman taulun mielelläni hänen säilytettäväkseen, jos hän niin haluaisi. Calle ilahtui tuosta tavattomasti. Hän kuuluu niihin, joihin Svenin äkillinen poismeno on jättänyt syvimmän jäljen. Otin siis yhteyttä festivaalin järjestäjiin ja kysyin, sopisiko heille että pitäisimme pienen ”Sven-tuokion” festivaalin avajaisten yhteydessä, kun Mönsterås Blues Band esiintyisi festivaalin ensimmäisenä bändinä. Ehdotukseni sopi järjestäjille. Niinpä sain olla mukana avaamassa ohjelmaa: Svenin taulu palautui Mönsteråsiin ja lavalla muisteltiin Sveniä lämpimällä tavalla heti festivaalin avajaisissa. Yleisö otti vastaan sydämellisesti, tuntui hyvältä.

Mr Bo & The Voodooers esiintyi myös festivaalilla – sekä omalla setillä että loistavan Lollo Gardtmanin kanssa. Käytin tilaisuuden hyväksi ja puhelinkamerakuvasin keikalta muutaman pätkän, tässä niistä yksi: https://www.youtube.com/watch?v=ajeydsOSZY4.

Mönsteråsin jälkeen matkustimme Bon kanssa ensin Länsi-Ruotsiin pariksi päiväksi, ja sieltä jatkoimme tänne Kopparbergiin ja Ställdaleniin Åmålin ja Karlstadin kautta. Karlstadissa sijaitsevassa Lars Lerin-museossa vierailu on ollut suunnitelmissamme jo pitkän aikaa. Lars Lerin on ruotsalainen akvarellisti, tavattoman tuottelias, ja henkilönä kertakaikkisen sympaattinen ja rakastettava. Hänen töitään olen nähnyt aikaisemmin Tjörnin saarella sijaitsevassa Pohjoismaiden Akvarellimuseossa (yksi lempimuseoita) sekä Tukholmassa suuressa Lerin-näyttelyssä Liljevalchsin taidehallissa. Lerinin tekniikka ja näkemys ovat vailla vertaa, hänen töidensä maailma niin hieno ja hienovarainen, että sen kuvaamiseen eivät sanani riitä. Onneksi en ole taidekriitikko! Suosittelen sydämeni pohjasta noita näkemään, kun vain mahdollista. Karlstadin Lerin-museo sijaitsee Sandgrund-nimisessä aikaisemmin tanssihallina toimineessa rakennuksessa, ja on hauskan suurpiirteisesti kokoonpantu, tuokin aivan täydellisesti Lerinin hengessä. Lerin on paitsi rakastettu kuvataiteilija, myös moninkertainen kirjailija – hänen teoksensä ovat runsaasti omilla töillä kuvitettuja. Museokaupasta valitsin kirjan, joka eniten ihastutti: Lerin on koonnut och fågeln flög fritt för att uppsöka sin bur-kirjaansa niin omia kuin sata vuotta aikaisemmin vaikuttaneen Carl Larssonin akvarelleja ja kirjeitä. Kaunis opus. En kyllä pysty lopettamaan kirjojen ostamista, vaikka kuinka päättäisin.

Karlstadin jälkeen seuraava etappi oli Kopparberg ja Ställdalen. Täällä Ställdalenissa sijaitsee pieni, suloinen talo, jonka Sven hankki sinä vuonna kun tutustuimme. Tämä oli hänelle tärkeä paikka. Talo on ollut tyhjilllään Svenin poismenon jälkeen, olen ehtinyt käydä täällä vain jonkun pikaisen kerran. Matkustin Tukholmasta Kopparbergiin Svenin uurnan kanssa tammikuussa 2017, enkä varmasti vienyt uurnaa heti seurakunnan tiloihin säilytettäväksi, vaikka ”olisi pitänyt”. Toin uurnan tänne talolle ja se oli täällä kanssani ne kaksi yötä, mitkä täällä silloin viivyin, Svenin isänäidin vanhan kaapin päällä. Minä teen parhaani tehdäkseni asiat oikein, olkoonkin se joskus sääntöjen vastaisesti.

Nyt olen löytänyt pikku talolle vuokralaiset – tai he löysivät talon ja minut. Tänne muuttavat asumaan nuori äiti tyttärineen, heille tästä asiasta sopiminen oli pelastus. Ja minusta tuntuu, että talo on ollut tämän ajan tyhjillään vain, koska se odotti näitä kolmea.

Kopparbergissä laitoimme Svenin haudan kesäkuntoon. Rakastan hortensioita, niitä istutin haudalle. Svenin hauta on puun alla, taustalla kaunis ja erikoinen Ljusnarsbergin kirkko. Tiedän, että kesä tuo Svenin haudalle monia kävijöitä. Nyt sopii tulla.

Iltapäivällä kurkistin sähköpostiin. En osannut odottaa, että näin ilahtuisin parhaasta arvosanasta. Kun kirjoitin työtäni Svenistä, kirjoitin niin kuin oli pakko – työ syntyi siitä, mikä on myllertänyt mieltäni ja koko olemassaoloani. Tiesin kyllä kirjoittaessani, että opinnäytetyöt eivät yleensä nyt varsinaisesti ihan tämän kaltaisia ole. Kun tapasimme Piritan kanssa esitarkastusversion jätettyäni, oli suurin helpotus se, että työ ylipäätään ottaen kelpaa opinnäytetyöksi. En ollut hakemassa parasta todistusta, mutta toivoin saavani ilmaista itseni ja tekemiseni juuri sillä avoimuudella ja rehellisyydellä, kuin mitä olin työhöni saanut purettua – tämä opinnäytetyö on sydänverellä kirjoitettu. Piritalta saamani palaute tuossa keskustelussa oli positiivinen ja rohkaiseva. Tämän päiväisen viestin jälkeen tuntuu, että NYT on etappi saavutettu. Nämä opinnot on saatu päätökseen – on ollut tosi mukava opiskella ja omaksua uutta, kurssikaverit ja opettajat mahtavia, joka tapaaminen jätti hyviä jälkiä. Opinnäytetyöni on minulle myös suunnitelma jatkosta, kartta ja kompassi. Tästä on hyvä ja ilo jatkaa.

Kiitollinen, Ställdalenissa 7.6.2019